Danilo Kišin (1935–1989) isä oli unkarinjuutalainen ja äiti montenegrolainen. Kiš kirjoitti laajahkon tuotantonsa serbiaksi (romaaneja, runoja, novelleja, esseitä, artikkeleitä, yksi näytelmäkin), ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä sotienjälkeisistä jugoslavialaiskirjailijoista. Valtaosan elämästään Belgradissa vaikuttanut Kiš kutsui itse itseään “Jugoslavian viimeiseksi kirjailijaksi”.
Omaelämäkerrallisen teossarjan aloittava Varhaisia suruja (Rani jadi. Za decu i osetljive) ilmestyi vuonna 1970, Kari Klemelän suomennos 36 vuotta myöhemmin, 2006. Löysin teoksen vuonna 2021, ja mietin jo puoleenväliin ohuehkoa nidettä päästyäni, että jos tällaisia tulee yksikin vuodessa vastaan, se saattaa hyvinkin olla kaiken tonkimisen arvoista. Mansardan kustantama nide sisältää myös Barbara Lönnqvistin informatiiviset saatesanat.
Varhaisia suruja voisi luonnehtia yhtä hyvin fragmentaariseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi kuin proosaruno- tai novellikokoelmaksi. Kirjailijan omien sanojen mukaan Varhaisia suruja on kokoelma ”piirustuslehtiöön tehtyjä luonnoksia, mutta värillisiä”. Kirjoitusteknisen selkeyden vuoksi puhun tästedes Varhaisten surujen osakokonaisuuksista proosapaloina.
Äkkiseltään proosapaloja ei yhdistä kuin miljöö, kokija ja kokemisen tapa. Teoksessa kirjailijaa muistuttava Andreas Sam, lempinimeltään Andi, elelee lapsuuttaan serbialaisessa maalaiskylässä Unkarin rajan tuntumassa. Andilla on vahva ja välitön suhde ympäristöönsä: tavaroihin, luontokappaleisiin, ihmisiin. Päivittäisten askareidensa lomassa hän yrittää käsittää käsittämätöntä: isän katoamista, ohi marssivien sotilaiden leegioita, lopuksi pakkoa lähteä kotiseudulta ja jättää rakkaimmista rakkain Dingo-koira kuolemaan suruun.
Isä on viety keskitysleiriin, ilmenee saatesanoissa, mutta proosapaloissa itsessään poika vain kaipailee kadonnutta isäänsä niin kuin kuka tahansa poika kaipailee kadonnutta isäänsä missä hyvänsä historiallisessa ajassa ja paikassa.
Elossa ja kotona ollessaankin, tosin, isä saattoi olla poissa, tavalla tai toisella. Näin kerrotaan Kihlapareiksi otsikoidun proosapalan aloitusvirkkeessä:
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun isä ei vielä juopotellut (tai oikeastaan kahden Suuren Juomakauden välillä, niin kuin äiti myöhemmin sanoi) [–].
Yksi Andin henkilökohtaisista aarteista on hänen isänsä päätoimittama vuoden 1938 Jugoslavian kotimaan ja kansainvälisten linja-auto-, laiva-, juna- ja lentovuorojen aikataulut. Andi lupaa, että tämä aikatauluvihkonen saisi ”vielä kokea uuden tulemisen ja ihmeellisen muodonmuutoksen, oman ylösnousemuksensa, yhdessä kirjoistani”.
Menetys, asioiden ennakoimaton katoaminen (tai sen uhka) liittyy moneen muuhunkin Andin havainnoimaan asiaan, ei vain isään ja Dingo-koiraan. Alkupuolen proosapalassa Niitty, syksyllä Andi ihmettelee nurmikenttää, josta on vastikään purettu sirkusteltta. Proosapala koostuu lähinnä ympäristön kuvailusta, ja likipitäen jokaisessa virkkeessään se ilmaisee: äsken tässä oli jotain, enää ei ole. Missä äsken seisoi teltan tukipilari, ”alhaalta leveä ja höyläämätön, ylhäältä kapea ja joustava”, on enää kuoppa, ”lähes metrin syvyinen ja erottuu poljettujen myyränkekojen keskeltä hyvin”. Vaikka asiat katoavat, niistä jää jälki.
Viimeisissä proosapaloissa, kun kotikylästä täytyy lähteä, tunnelma tihentyy, suru ja menetys konkretisoituvat. Kappalejaot harvenevat, ja tekstimassan paisuessa huomio kiinnittyy yhä pienempiin yksityiskohtiin, joilla on yhä enemmän ja enemmän merkitystä. Näin kuvataan kokoelman pisimmän Samettialbumista-proosapalan viidennessä luvussa yhtä nuhjaantunutta kirjasta ja kaikkea sitä, mitä siihen liittyy:
Lapsuuteni harvalukuisten dokumenttien joukossa on myös eräs kirjanen, vihreä kuin puunlehti ja tuskin sitä suurempi – nyt se on jopa kellastunut kuin lehti. Niiden kahden metallihakasen lisäksi, joilla lehdet on kiinnitetty selkämykseen, siinä on kolmaskin hakanen, joka lävistää ohuen vihon kannesta kanteen. Tuon hakasen kiinnitin omin käsin rei’itettyäni sitä ennen sivut äidin sukkapuikoilla, koska olin repinyt yhden lehden irti, niin että parilliset sivut löystyivät ja yksi niistä, yksi päällimmäisistä, jäi suureksi kauhukseni heilumaan paikallaan. Luultavasti tein kohtalokkaan erehdyksen silloin, kun kirjoitin äidin neuvosta tähän pikku valvontakirjaan poissaolostani jonkin sairauden, kuten hinkuyskän, isorokon tai jotain vastaavaa, vaikka olin aina pitänyt kiinni alastomasta nöyryyttävästä totuudesta (periaate, jonka olen ainakin kirjallisuudessa säilyttänyt tähän päivään saakka). Kirjasessa on ensin jostakin ankarasta käyttäytymisoppaasta lainattu katkelma, jossa kehotetaan lempeästi opettajia ja vanhempia yhteistyöhön ja keskinäiseen kunnioitukseen (”pyydämme kunnioitettuja vanhempia suhtautumaan suopeasti herrojen opettajien vierailuihin”), ja se päättyy muistutukseen, että oppilas on velvollinen säilyttämään kirjasen puhtaana kouluvuoden loppuun saakka (juuri sen takia olin irronneen sivun takia kauhuissani) ja esittämään siihen tehdyt merkinnät jo samana päivänä ”asianomaisille henkilöille”. Seuraavalla sivulla oli tilaa allekirjoituksille. Äidin nimen kohdalla oli: Eduard Samin leski. Isän nimen kohdalla oli pitkä aaltoviiva: tyhjä meri. Viiva ja äitini väärennetty nimikirjoitus olivat Anna-sisareni piirtämiä. Viiva seuraa painettua suoraa aaltomaisena, sitten se kohoaa lopussa ylös ja katkeaa. Tässä yhdessä ainoassa kaaressa, rauhattomassa ja hammasmaisessa, vain paikoin vähän aaltoilevassa ja lopussa suorastaan neuroottisessa ja murtuneessa, saatoimme lukea isän elämänviivan, hänen horjuvan käyntinsä ja kaatumisensa, hänen kuolonkorinansa: raivokkaan sydänkäyrän, hänen sydämensä käsialan!
Lyhyempi lainaus ei tekisi oikeutta Kišin proosan hienoudelle, sen kyvylle nähdä elämän pohjavirrat näennäisen merkityksettömissä yksityiskohdissa. Lainaus valaisee myös hyvin kadonnutta isää ja sen jättämättä tyhjää kohtaa – aihetta, johon syvennytään tarkemmin omaelämäkerrallisen teossarjan myöhemmissä osissa Puutarha, tuhka (Bašta, pepeo, 1965) ja Tiimalasi (Peščanik, 1972). Nekin täytynee lukea.
Varhaisia suruja oli lukukokemuksena sellainen, ettei sitä voi kuvailla kuin suurieleisesti. Tällaista on kirjallisuus, kun kirjailija on päässyt kiinni siihen, minkä hän ja vain hän voi jälkimaailmalle kertoa; kun hän on tavoittanut maailmansa ja kokemusmaailmansa ytimen, löytänyt sanomisen tapansa eikä huseeraa siellä, täällä ja tuolla yrittäen väkisin tehdä jotakin suurta, merkittävää, älykästä, taidokasta, ajankohtaista, monimutkaista, vaikuttavaa, koukuttavaa tai muuta yhdentekevää.
Tällaista on kirjallisuus puhuttelevimmillaan: intiimiä, paikallista, nyanssirikasta ja niin havainnollisesti kerrottua, että kuvatut hetket tuntee itsekin eläneensä ja kuvattuja tavaroita pidelleensä käsissään, vaikka olisikin elänyt aivan toisenlaisia hetkiä toisaalla ja pidellyt käsissään toisenlaisia tavaroita. Kun tällaisen teoksen on lukenut, oman elämänsä hetket näkee uudella tavalla, ne muistaa tarkemmin, kirkkaammin, saa ikään kuin itselleen takaisin kaiken vuosien saatossa kertyneen töhnän alta.
Tällaista kirjaa voi vain kiittää siitä, että se on olemassa.
Kaikki luova työ muuttuu surkeaksi ja kököksi hetkenä, jona se täytyy luovuttaa muun maailman nähtäväksi. Mistään ei koskaan tule niin onnistunutta kuin oli alun perin tarkoitus – ei edes niin onnistunutta kuin projektin alku- ja keskivaiheessa vaikutti.
Kaikki luova työ on lopulta luopumista, ainakin joiltain osin.
Kuuntelin taannoin Tiina Lundbergin radio-ohjelmaa, jossa Mirjami Haimelin ja Satu Rämö puhuivat kirjoittamisesta. Ohjelmassa puhuttiin tyhjän paperin kammosta, sen voittamisesta ja siitä, miten palkitsevaa on saada valmiiksi.
Tajusin, että itselläni asia on täysin päinvastoin: mikään ei ole niin helppoa kuin uuden luovan työn aloittaminen tai jo käyntiin lähteneen jatkaminen – eikä mikään niin vaikeaa kuin valmiiksi saattaminen ja lopullinen irti päästäminen.
Keskeneräistä tekelettä voi rutistaa itseään vasten kuin pehmolelua. Siihen voi kohdistaa vaikka millaisia mielikuvia, toiveita ja odotuksia. Siitä voi tulla vaikka mitä, se on vielä täynnä lunastamatonta potentiaalia.
Vasta irti päästämisen hetki muuttaa luovan työn ikiomasta pikku lohtufantasiasta osaksi jaettua todellisuutta, virheineen kaikkineen. Harry Salmenniemi kuvaa tähän liittyviä kauhun tunteita Uhrisyndrooma ja muita novelleja -kokoelmansa (2020) nimikkonovellissa näin: ”Jos teen nyt virheen enkä huomaa sitä ennen kuin kirja on tullut ulos painokoneesta, virhe jää ikuiseksi.”
Virheen näkeminen julkaistussa tekstissä pakottaa luopumaan kuvitelmasta, että omaa luovaa työtä on mahdollista hallita. Edes sitä. Jos ei mitään muuta, niin edes sitä!
Luopumisen hetkellä on pystyttävä luottamaan. Luottamaan, että yleisö (jos sellaista ylipäätään on) näkee luovassa työssä jotakin ehjää, perusteltua ja jaettavaa. Vaikka se olisi täynnä virheitä.
*
On monenmoisia tapoja lievittää luopumisen tuskaa etukäteen. Nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että mitä vähemmän luovaan työhön laittaa itseään, sitä vähemmän on, mistä luopua ja sitä helpompaa siitä on päästää irti. Jantso Jokelin kirjoittaa esseekokoelmassaan Gastonin leuka (2017):
Olen joutunut heittämään kirjalliset intohimon purkaukseni roskiin lukemattomia kertoja. Aiheen vierauden lisäksi viileys on yleensä tehnyt kirjoittamisesta helpompaa. Samalla olen ymmärtänyt, ettei kirjoittajan tarvitse tuntea syvästi voidakseen kirjoittaa. Riittää, että osaa kuvitella tunteita, teeskennellä.
Jokelin siis ratkaisi ongelman tekemällä kirjoittamisestaan helposti hallittavaa suorittamista, teeskentelyä. Tulokset näkyvät Gastonin leuan sivuilla surullisella tavalla, mutta jos Jokelinilla itsellään on nykyään helpompaa, valinta ei ollut välttämättä huono.
Muitakin tapoja on. Sosiaalisesti älykkäät luovan työn tekijät voivat ohjailla oman työnsä vastaanottoa etukäteen helppoja täkyjä viljelemällä, määritelmiin ripustautumalla, fiksusti verkostoitumalla, valmiita tulkintakehyksiä tarjoilemalla, ideologisista missioista vipuvartta hakemalla. Silloin on epätodennäköisempää jäädä yksin tekeleen nähdessä päivänvalon. Vastaanottajaa voi myös väkisin hämmentää ja provosoida, niistää reaktioita ja luulla, että se on jakamista (”hah, sainpas sinut reagoimaan minuun jotenkin”). Selitykset, kuinka jokainen teoksen herättämä reaktio on ”todiste sen tärkeydestä” taasen kielivät, ettei tekijä ole kohdannut omasta rajallisuudestaan koituvaa kauhua ensinkään.
Se viesintäympäristö, jossa etenkin kirjallisuudesta nykyään puhutaan ja jossa sitä arvioidaan, tuntuu suorastaan suosivan edellämainittuja väistö- ja vetäytymisliikkeitä.
Sellaisiakin kirjoittajia on, jotka eivät millään saa teksteihinsä itseään, vaikka periaatteessa haluaisivat. Väylät sisemmäs ovat muurautuneet umpeen, ja valmiilla urilla hiihteleminen tulee kuin pakkoliikkeenä.
Toisaalta rehellisin ja antaumuksellisinkin luova työ on aina joiltain osin kompromissi varsinaisen, selkeää muotoa pakenevan kokemuksen ja pinnallisen, kaavamaisen oikein tekemisen välillä. Tässäkin tekstissä olen tinkinyt aiheen moni-ilmeisyydestä selkeämmän lauseen nimissä.
*
Luovien tekeleiden käsistä päästämisestä on tullut itselleni turhankin vaikeaa. Tämä ei koske vain kirjoittamista, vaan kaikenlaista muutakin luovaa harrastelua: valokuvaamista, kuvankäsittelyä, videoprojekteja, amatöörimusisointia. Vaikkei minulla ole koskaan ollut ammatillisia tai muita ulkoisia kunnianhimoja luovan työn suhteen, olen sittenkin kuvitellut saavuttavani niillä jotakin. Sisäisen rauhan? Suuren yhteyden ja yhteisymmärryksen näkymättömän yleisön kanssa? Jotankin sellaista, ehkä. Vaikea sanoa.
Selitin itselleni vuosia, että asiat on vain saatava ulos systeemistä, ettei tämä niin vakavaa ole ja näin päin pois. Eikä se niin vakavaa ollutkaan – ennen kuin tekele oli maailmalla, jolloin se vasta olikin vakavaa.
Olen yrittänyt niin sanotusti kasvattaa paksumpaa nahkaa, uskotella itselleni, että julkaisukauhuun pätee se, mitä paatunut mafiamies sanoi murhaamisesta amerikkalaisessa tv-sarjassa tunnontuskissaan kärvistelevälle vasta-alkajalle: ”The more you do them, the better you sleep.”
Mutta ei se niinkään mene. Luopumisen vaikeus on alkanut koskea pienempiä ja pienempiä, lopulta täysin merkityksettömiäkin tekeleitä. Viimeiseen muutamaan vuoteen en ole halunnut päästää käsistäni enää juuri mitään. Kymmeniä, satojakin tekstejä lojuu puolivalmiina, lähes valmiina tai viimeistelyä vaille valmiiina, muista projekteista puhumattakaan.
Viimeistelyä vaille valmis on kaikista vaikein ja kuormittavin työvaihe.
Haluaisin pystyä kokemaan haimelinilais-rämöläistä valmiiksi saamisen iloa sortumatta jantsojokelinilaiseen luovuudesta luopumiseen. Miten siihen käytännössä pääsisin, en tiedä.
Joka tapauksessa aion päästää tämän tekstin käsistäni nyt, olkoon kuinka sekava ja virheitä täynnä.
Elias Canetti kirjoittaa fragmenttikokoelmassaan Ihmisen alue (suom. Liisa Laukkarinen, 1982):
En olisi koskaan tullut todella tuntemaan valtaa ellen olisi käyttänyt sitä ja joutunut oman vallankäyttöni uhriksi. Niinpä valta on minulle kolminkertaisesti tuttu: olen tarkkaillut sitä, käyttänyt sitä ja kärsinyt siitä.
Yle Puheen Mielen jäljillä -ohjelman taannoisessa jaksossa esiintyi samansuuntaisia ajatuksia vallankäytöstä ja vallan monista puolista. Susani Mahaduran vieraina kävivät työpsykologian tohtori Helena Åhman sekä väitöskirjatutkija ja tietokirjailija Sami Keto. Pohdittiin, kuinka julkisessa keskustelussa on viime vuosina puhuttu kovasti vallankäytöstä ja valtarakenteista, yksilöstä toisten vallankäytön uhrina. Todettiin, että yksilö voi käyttää valtaa myös suhteessa itseensä.
Vallan tätä puolta toivoisin mietittävän useammin ja näkyvämmin.
Ainakin minulle oman vallankäyttöni uhrina oleminen on vähintään yhtä tuttua kuin Elias Canettille. Röyhkeimmin olen käyttänyt valtaa suhteessa itseeni silloin, kun olen kovasti uskotellut jonkun muun käyttävän valtaa suhteessa minuun.
Mikä sosiaalisen median huomionkipeissä besserwissereissä ja ideologisissa monomaanikoissa on niin puoleensavetävää? Miksi hakeudun heidän moskansa ääreen, vaikka hyvin tiedän, että siitä tulee paha ja levoton olo?
Olen heille vihainen siitä, että he onnistuvat ryöstämään huomioni ja ajatukseni uudestaan ja uudestaan. Toisaalta miksi itse annan heidän ryöstää huomioni ja ajatukseni?
Olen yrittänyt selittää asiaa suojautumisen vaikeudella. En muka mahda sille mitään, että he puikkelehtivat somevirtaani yhteisten tuttujemme kautta, tykittelevät menemään ja tavoittavat minunkin tajuntani. Tavallaan se on totta, mutta selitys ei ole riittävä. Miksei minusta ole vain toteamaan, että siinäpähän vaahtoavat, raukkaparat, ja jatkamaan tyynenä omien asioideni pariin?
Jokin heidän tuotoksissaan resonoi minussa. Asia on näin, vaikken myönnä sitä mielelläni.
Olen myös yrittänyt uskotella itselleni ja muille suhtautuvani heihin paljon viileämmin kuin oikeasti suhtaudun. Olen selitellyt, kuinka tietynlaiseen (itsetehosteiseen, provosoivaan, marttyroivaan, syyllistävään, polarisoivaan) retoriikkaan törmätessäni otan jalat alleni; todellisuudessa kaivan esiin suurennuslasin ja kauhistelen, katson läheltä ja irvistelen. Miten he osaavatkin olla niin saatanan raskaita?
Ehkä juuri se on heidän tarkoituksensa: olla raskaita, jakaa raskautensa. Ehkä heidän tunteidensa skaalan tunnistaa niistä tunteista, jotka he yleisössään herättävät: kritiikitön ihailu, takertuva samaistuminen, ärtymys, kateus, kostonhalu. Mitä häpeämättömämpiä ja röyhkeämpiä he ovat, sitä räikeämmin heistä paistaa läpi häpeä, hätä ja haavoittuvuus. Toisten ihmisten huomion ryöstäminen lienee ainoa heidän hallitsemansa tapa olla suhteessa muihin. Vaahtoaminen milloin minkäkin mission tai oppirakennelman nimissä lienee heidän keinonsa varjella omanarvontuntonsa rippeitä, torjua sisäistä kaaostaan suuntaamalla huomio ulkomaailmaan.
Olen myös miettinyt, ovatko he ovat ulkoistaneet paitsi omanarvontuntonsa, myös itsekritiikkinsä. Ehkä he kerjäävät muita kritisoimaan itseään, koska eivät itse siihen kykene? Surullisen usein someöyhöttäjän vastustajat (ja vastentahtoiset seuraajat) ovat someöyhöttäjän traumoista ja komplekseista paremmin perillä kuin someöyhöttäjä itse. Siksi onkin erityisen tärkeää muistaa (ja kirjoitan tämän ennen kaikkea itselleni): miten ikinä reagoitkin heidän tuotoksiinsa, julkisesti tai itseksesi, pelaat jo silloin heidän peliään, olet jo silloin heidän hallussaan. Jos heidän kovapäisyytensä, yksisilmäisyytensä, kaikenkaikkinen toivottomuutensa alkaa ottaa pannuun, se on juuri se, mitä he haluavatkin saada sinut tuntemaan.
Myös vahingonilo vetää puoleensa. Joku osa itsestäni haluaisi kovasti osoittaa heitä sormella, jättää heidät housut kintuissa kiinni kahjoudestaan. Olisin se, joka osoittaa, en se, jota osoitetaan.
Olen heille parempaa riistaa kuin moni muu, valitettavasti. Vaikka kynnykseni osallistua mihinkään somemittelöön edes peukutuksin on äärimmäisen korkea, olen kirjoittanut tiiliskiviromaanin verran vastineita, joita en ole onneksi koskaan julkaissut. Mitä kaikkea antoisampaa olisinkaan voinut tehdä samalla ajalla ja energialla?
Ongelma on vaivannut minua vuosia. Ratkaisu ei ole ainakaan ”somepaastot” tai koirankoulutusbehavioristiset ”tee aina näin, kun alat tuntea näin” -harjoitukset.
Toimivammaksi lääkkeeksi ovat osoittautuneet ne tilanteet, joissa tahtomattani joudun vastatusten oman irrationaalisuuteni kanssa. Paljastuu, etteivät omien affektieni ja ajatusratojeni väliset ristikytkennät ole sen vähempää hullunkurisia kuin heilläkään, joita somessa kauhistelen, joita haluaisin osoittaa ja jotka haluaisin paljastaa. Viime kädessä tunnen samaa (tai ainakin hyvin samansuuntaista) hätää kuin hekin, vaikka se minun kohdallani tyypillisesti saakin hiukan erilaisen ulkoisen hahmon ja tarttumapinnan (ja vaikka saatankin olla piirun verran parempi käymään asioita läpi itsekseni, toivottavasti).
Vasta lähemmäs kolmekymppisenä aloin oivaltaa, että suorin väylä omien kompleksien ääreen on sen ääreen pysähtyminen, mikä muissa ihmisissä toistuvasti ja eniten ärsyttää.
Samalla olen joutunut myöntämään, että itsereflektio on puolivillaista aina silloin, kun se ei suoraan vähennä tarvetta arvostella muita.
Jos tekstiä sanotaan “luonnosmaiseksi”, onko kyseessä kehu vai moite? Useimmiten kai moite, mutta tarkemmin ajatellen teksti voi olla luonnosmaista monella eri tavalla – myös hyvällä tavalla.
Hyvällä tavalla luonnosmaisessa tekstissä tärkein tulee ilmi sellaisenaan, ilman pohjustuksia, esitelmöintejä tai muita muodollisuuksia. Teksti on silloin aukkoista ja yllätyksellistä, sen ainekset seisovat omillaan keskeltä asiaa alkaen ja tyhjien rivien ympäröimänäkin.
Huonolla tavalla luonnosmaiselle tekstille on ominaista tyhjäkäynti ja haeskelu, turhaa tekstimassaa tuottava asiain ympärillä steppailu, saman tai melkein saman asian sanominen puolivahingossa uudestaan ja uudestaan.
Pääasiallinen pyrkimykseni viime vuosina on ollut muuttaa tekstini huonolla tavalla luonnosmaisista hyvällä tavalla luonnosmaisiksi – löysistä ja haeskelevista tiiviiksi ja aukkoisiksi. Tämä on tapahtunut samaan aikaan, kun päivä- ja muistikirjat, fragmentit, vinjetit, tuokiokuvat, mietelauseet ja vapaamuotoisemmat puheenvuorot ovat alkaneet kiinnostaa minua enemmän kuin “suuret” tarinat tai “taitavasti rakennetut” esseet. Olen tullut suorastaan allergiseksi kaikenlaisille lajimaneereille.
Samalla on ollut yllättävän vaikeaa opetella uudestaan ihan vain kirjoittamaan – havainnoimaan ja ajattelemaan näppäimistöllä miettimättä lainkaan, minkähän lajin teksti tästäkin pitäisi nyt vääntää ja millaisia “keinoja” se edellyttää. Kesti kauan ymmärtää, ettei sellainen ajattelu palvele kirjoittamista itseään, vaan niitä rakenteita, jotka muuttavat kirjoittamisen konkreettiseksi tai symboliseksi pääomaksi: kouluarvosanoiksi, painotuotteiksi, julkaisuiksi, apurahoiksi, palkinnoiksi.
Ja ajatellen asiaa lukijana: syvimmän jäljen jättäneissä teksteissä on aina ollut jotakin muotopuolta, lajeista piittaamatonta, oudosti törröttävää – jotakin hyvällä tavalla luonnosmaista.
Olen nyt lukenut kaksi romaania Tytti Parrasta, Jojon (1968) ja Pienen hyvinkasvatetun tytön (1978). Molemmat ovat ilmaisullisesti tavattoman rikkaita. Niissä sählätään ja säädetään, myös (ja varsinkin) sanan nykykielisessä merkityksessä, eikä se ole pois tunnelmakuvilta, takaumilta, sivupoluilta ja mielleyhtymiltä.
Parraksen äärellä tulee hyvin vahvasti tunne, että joku todella kertoo, asiat todella näyttävät ja tuntuvat joltain ja niistä todella tulee asioita mieleen. Näissä romaaneissa on rehevää, orgaanista, konstailematonta ja omillaan seisovaa elinvoimaa.
Jojo, Parraksen suurta porua aiheuttanut esikoisteos,on ensimmäisessä persoonassa kerrottu ”slice of life” aikansa nuorten opiskelijaelämästä. Alussa menemisistään ja tekemisistään kertoileva Tinja tekee pisteliäitä huomioita museovahdista ja käy lääkäri-isoveljensä vastaanotolla abortoimassa salaa lapsensa. Pitkäksi venyvillä kommuunijatkoilla Tinja päätyy säätämään hyvän ystävänsä Eevin poikaystävän Riston kanssa. Sitä ennen ja sen jälkeen lorvaillaan ja ryypiskellään. Olennaisista asioista keskusteleminen limittyy vuolaaseen yleishölöttelyyn. Lopussa ollaan autossa, ja poliisit käyvät penäämässä jotakin. Meno on enimmäkseen melko sekavaa, nykykielellä randomia. Hetket ovat tarkasti nähtyjä ja kerrottuja. Parras ottaa niistä kaiken ilon irti, tapahtui merkittävää tai ei (enimmäkseen ei tapahdu, vaikka ilmestymisajankohtana maailmalla tapahtui).
On helppoa ymmärtää, miksi Jojo oli joillekin aikalaisille liikaa. Viidennen luvun aborttikuvaus aiheutti itsessänikin fyysistä inhotusta, etenkin tämä lopetus:
Kipu oli hiljentynyt säryksi vatsanpohjassa. Lasse nousi ja meni pesemään käsiään. Se kysyi halusinko minä nähdä mitä minussa oli ollut. Minä halusin ja se otti metallivadin, meni altaalle ja kaatoi vähän pois ja huuhtoi loppuja.
Käännettyään pöydän normaaliasentoon se käski minun panna jalat suoriksi ja mennä vatsalleni. Piti sanoa heti jos alkaisi oksettaa, että se ennättäisi antaa rondikupin. Minä kysyin näyttäisikö se minulle ja se toi vadin ja käski katsoa, vaikka saisinkin neurooseja.
Vesi oli vieläkin punaista ja lähellä kirkasta metallipohjaa kellui rosoinen suuren viinirypäleen kokoinen möykky. Se oli osittain repeytynyt ja kun Lasse tönäisi sitä pinseteillä se kääntyi ja silloin sen sisältä näkyi vaalea, parin sentin mittainen sikiö. Sillä oli silmät ja melkein kädet ja jalat. Lasse kuori pois istukkaa. Siitä pöllysi verta ja veli sanoi, että harvoin sitä sai näinkään kokonaisena. Minä katsoin läheltä ja näin nenän ja jonkinlaisen suun. Se oli kuulemma jo ainakin kahdeksan viikkoa, koska silmät olivat alkaneet mennä umpeen. Sikiöllä oli napanuora, joka lähti tummasta isosta maksasta. Kaikki suonet olivat helakan punaisia ja niitä oli eniten päässä ja rinnassa. Eikä kaikesta syntynyt oikeastaan mitään ajatusta, vasta myöhemmin niin kuin aina. Minä vain katsoin ja minua alkoi oksettaa. Lasse työnsi kiireesti kupin alle ja minä annoin ylen.
Edellisen luvun lopussa pikkutyttö jää bussin alle. Nainen itkeä huutaa ulkona, ja kuljettaja käy poimimassa kadulta verisen myssyn. Siinä romaanin dramaattisimmat vaiheet.
Voimalla päin näköä iskevän alun jälkeen Jojo
puuroutuu tasahitaassa tilannekuvailussaan niin uuvuttavan
pikkutarkaksi häsellysdokumentiksi, että jopa minulla –
väkisintypistämisen ja juonen tyrannian vakaumuksellisena
vastustajana – heräsi kysymys, olisiko kirjailija voinut edes
pikkuisen karsia aineistoaan, fokusoida ja kohostaa olennaista.
Kysymys on tyhmä, ja siihen löytyy yksiselitteinen vastaus: ei
olisi tarvinnut, eikä hän onneksi myöskään niin tehnyt.
Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Pieni hyvinkasvatettu tyttö on Jojoa jäsentyneempi, seesteisempi, muistelmamuotoa jäljittelevä perhe- ja sukuromaani – oireilevan hyvän perheen tytön kasvutarina, jossa niin ikään läpivalaistaan sovittamatonta ristiriitaa elämän tosiasioiden ja (silloisen) porvarillisen sukupuolimoraalin välillä. Jojon toimijuus tilanteiden keskellä on muuttunut todistajuudeksi, palojen yhdistelemiseksi jälkikäteen. Kertojaminän, tällä kertaa nimeltään Anun, oma muistelu vuorottelee isoveljen kanssa käytyjen dialogien kanssa. Isoveljeen on jälleen läheinen ja luottamuksellinen suhde.
Tässä katkelmassa Pientä hyvinkasvatettua Anu muistelee pitkää ja poikkeuksellisen sateista jaksoa yhtenä lapsuudenkesistään:
Öisin pantiin jokaisen sänkyyn kuumennettu tiilikivi, ja päivisin patjoja ja peitteitä kuivattiin huomisevien kaakeliuunien edessä. Vesitynnyrit räystäiden alla vuotivat yli kuin pienet niagarat, kourut pärskivät, pyykkisoikoissa sikisi itikoita, krassintaimet venyivät hullunvauhdilla. Koko maailma kiilsi, litisi ja läikkyi, tippui vettä, valutti vettä, haisi kastuneelta villatakilta ja kumisaappailta jotka olivat alkaneet homehtua. Tauon aikana toiveikkaasti avattu ja ulos unohtunut sanomalehti oli seuraavana aamuna pelkkää pöperöä. Sammakot hyppivät kuistilla metrin loikkia, kastemadot pitivät kellarissa joukkokokousta.
– Hulluksi tässä tulee, sanoi Irja.
– Leikkikää joku mun kanssa, karjui Tapio.
– Epäilen että vintissä on vuoto, valitti äiti.
– KUKA HELVETTI JÄTTI MAAPALLON ELÄINKUVASTON ULOS? huusi Hanne.
– Älä RÄHJÄÄ, kiljuin minä.
– Taidanpa keskeyttää lomani, sanoi isä.
Vasta juuri ennen juhannusta hellitti vähän.
Rapisevat, läpinäkyvät ja jäykät plastikkisadetakit sullottiin komeroihin. Tyynyt, patjat, peitot laidunsivat auringossa laihojen tuolinjalkojen varassa. Ruoho oli vielä märkää, mutta lämmintä jo ja lemusi pökerryttävästi. Kaikki säntäsivät ulos niinkuin olisivat päässeet karkuun karsserista.
– Ja nyt pysyt ryöttiläs siellä ainakin sen aikaa että minä saan pyykit narulle ja kellarin kuivattua, Irja puhisi, ja uhkasi aurinkoa haarukalla.
Jokke ”joklaaja” on luonut kirjablogissaan Pienen hyvinkasvatetun tytön maailmaan ja hahmogalleriaan sen verran hyvän yleiskatsauksen, etten koe tarpeelliseksi toistaa tässä samaa omin sanoin. Jojosta ja sen synnyttämästä moraalipaniikista tehtiin itsenäisyyden juhlavuonna Ylen 101 kirjaa -sarjaan jakso.
***
Luettuani muutaman perheauton takakontillisen 2000-luvulla julkaistua kotimaista proosaa voin vain ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten Parraksen. Mihin on kadonnut tällainen tapa kirjoittaa: realistinen mutta ilotteleva, asioita sellaisenaan katsova, omaan sanontaansa ja todistusvoimaansa luottava? Minne on kadonnut kuvailun perusteellisuus, kirjailijan vapaus valita, minkä kokee huomionarvoisena ja lukijan vapaus valita, miten siihen suhtautuu? Dialogi, joka virtaa ja rönsyää vapaana juonenkuljetuksen pakkopaidasta?
Ennen kuin menen pidemmälle, niin kyllä:
tiedän, että harvasta asiasta on yhtä helppoa tehdä asenteellisia
yleistyksiä kuin kotimaisesta proosasta. Sitä on vuosikymmenestä
toiseen syytetty milloin mistäkin, useimmiten valikoiduin ja
tarkoitushakuisin perustein.
Mutta kuitenkin. Jos pitäisi määritellä yksi asia, joka minua suomenkielisessä nykyproosassa kaiken kaikkiaan eniten risoo, se ei ole mies- eikä naisnäkökulman yli- tai aliedustus, ei liika muodikkuus eikä perinteisyys, ei juuttuminen arkirealismiin tai historian merkkitapahtumiin eikä vieraantuminen niistä, ei liika helppous tai vaikeus, kaupallisuus tai epäkaupallisuus, ei edes ”klapilauseen” tai ”pertsan” tai kauniin kielen ylivalta.
Ongelma on epämääräinen todisteluntarve. Kirjan kuin kirjan on ikään kuin pakko olla selvästi jotakin.
Olen kerta kaikkiaan uupunut tunteeseen, että velvollisuuteni lukijana on koukuttua tai vaikuttua, sivistyä tai samaistua, voimaantua, virnuilla tai hämmentyä, huolestua tai tuntea empatiaa, ärsyyntyä tai ahdistua ”hyvällä tavalla”, löytää oikeat vihjeet, tuntea esikuvat, kulttuuriviittaukset tai teoreettinen kehys, lähteä tulkinnalliseen leikkiin tai hypertekstien väliseen kujanjuoksuun.
Vähänkään isommin noteerattujen teosten kohdalla lukutapahtuma tuntuu järjestään aina viiteryhmärituaalilta, joka on jokaista reaktiota ja sanankäännettä myöten käsikirjoitettu jossain etukäteen – samantekevää, onko kyseessä konventionaalinen ihmissuhdedraama, kulttuurijournalistinen tunne-esseily, mielikuvituksellinen allegoria vai poliittisena satiirina markkinoitu superkokeellinen jättijärkäle.
Määritelmien ja reaktioiden kerjääminen, laskelmoiva kehystäminen, itsensä tarjoileminen kirjallisuushistoriikkeihin, akateemisiin opinnäytteisiin ja julkisen keskustelun polttoaineeksi milloin milläkin vipstaakilla – nämä ovat nykykirjallisuuden tympäisevimpiä piirteitä.
Linkkaamassani Ylen keskustelussa pyöritellään, onko Jojo yhä tänä päivänä luettuna hurja romaani, mikä voisi nyt olla yhtä hurja tai vastaavanlainen sukupolviromaani, mikä nyt kohahduttaisi ja rikkoisi tabuja.
Minusta sellaista mietitään aivan liikaa. Jojosta uskottavan tekee juuri se, ettei se todistele mitään; se vain välittää, näyttää, katsoo läheltä ja luottaa siihen, että se riittää. Pakottamalla pakotetun provosoivat ja ajankohtaiset ja tärkeät yhteiskunnalliset romaanit ovat järjestään aina puisevia ja vanhenevat alta aikayksikön.
Väitetään, että kirjallisuutemme on monimuotoisempaa kuin koskaan. Se saattaa pitää paikkansa. Kirjoja ainakin kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että monimuotoisuuden määrä kasvaa suoraan verrannollisesti suhteessa julkaistujen nimekkeiden määrään.
Diversiteetin nimiin vannovassa kirjallisuuspuheessa on usein sisäänrakennettuna oletus, että realistinen kerronta (jota meillä on kuulemma liikaa) on jotenkin a priori jäykkää, ilotonta ja vanhanaikaista. Todisteiksi uudenlaisen monimuotoisuuden olemassaolosta esitetään joidenkin tiettyjen genrejen tai tyylilajien tulemista: maagista tai hysteeristä realismia, absurdistista lyhytproosaa, ekodystopioita tai hyppelyitä spekulatiivissa sisäkkäis- ja rinnakkaistodellisuuksissa – toisinaan myös puhtaasti teknisiä (ja omaan silmääni melko triviaaleja) ratkaisuja, kuten sitä, että kirjailija kirjoittaa teokselleen useita loppuja, joista lukija saa valita mieleisimmän.
Parraksen ilmeisin tausta on ajalleen ominainen yhteiskunnallinen realismi, tavallaan siis “kuivin” mahdollinen. Sekä Jojossa että Pienessä hyvinkasvatetussa tytössä koetellaan ja rikotaan sovinnaisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä tabuja, tarkastellaan kriittisesti naisen osaa ja roolia, oikeutta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Parras on myös helppoa liittää siihen sotien jälkeen syntyneeseen kirjailijapolveen, joka kyseenalaisti jyrkästi sodan nähneiden vanhempiensa arvot ja normit, eikä epäröinyt tuoda sitä proosassaan ilmi.
Asioiden toteileminen tällä tasolla ei tee kuitenkaan oikeutta sille, millaisella havainnoimisella ja sanonnalla Parras on sivunsa täyttänyt. Itselleni Parras on ennen kaikkea osoitus siitä, miten tavattoman ilmeikästä ja leikittelevää realistinen kerronta voi olla, silloinkin, kun se käsittelee vaikeita, arkoja, räjähdysherkkiäkin aiheita. Parras näyttää tunteneen aineistonsa äärellä ensisijaisesti uteliaisuutta.
Ja kun luonnehdin Parraksen kerrontaa leikitteleväksi, en tarkoita itsetarkoituksellista hassuttelua enkä myöskään ”älyllistä leikkiä” (joka lähes aina on käytännössä älyllistä todisteluntarvetta eli leikin ja luovuuden vastakohtaa). Parraksen leikittelevyys on sitä, että kouriintuntuvaa, hassua, kiehtovaa, rumaa ja vieraannuttavaakin tosimaailmaa katsotaan ja kielennetään leikittelevästi, lukijan kanssa samalta viivalta.
Sellaista minun on kotimaisesta nykyproosasta harmillisen vaikeaa löytää.
Tietenkään en ole fabrikoimassa Parraksen ympärille minkäänlaista idealisoitua menneisyyttä, aikaa, jona kirjallisuus oli ”aidompaa” tai ”parempaa”. Sitten näiden kahden Parraksen romaanin olemme saaneet kirjallisuuteemme paljon, ja suomenkielisen proosan horisontti on todennäköisesti laventunut.
Silti mietin usein, olemmeko samalla menettäneet tai unohtaneet jotain. Tai oikeammin: onko jonkinlainen estetiikka ja kirjallisuuskäsitys ajettu (tai vahingossa ajautunut) pois siltäkin tontilta, jota usein itsetyytyväisesti kutsutaan marginaaliksi? Entä jos oman aikamme kirjallisuus ei olekaan niin vapaata ja monimuotoista kuin uskottelemme sen olevan? Jos ennennäkemättömän monimuotoisena mosaiikkina pitämämme ylle piirtyykin myöhemmin sellaisia ilmiselviä rajoitteita ja yhteisiä nimittäjiä, joita emme osaa vielä kunnolla tunnistaa, tilanteen ollessa niin sanotusti päällä?
Näin on käynyt
monesti ennenkin, enkä näe syytä sille, ettei niin voisi käydä
nytkin.
Muotojen, ideoiden, aiheiden ja määritelmien runsaus ei välttämättä tarkoita kokemisen, havainnoimisen ja sanomisen tapojen runsautta.
Hyväksyin kirjamessut tässä blogissani jo vuonna 2014 ja hyväksyn yhä. Sen koommin en ole messuilla käynytkään, jollei lasketa vuoden 2016 ostosstrategista pikakierrosta torstain viimeisenä tuntinta vapaalipulla.
Tänäkään vuonna en ole messuille menossa, mutta ei kai siellä kovinkaan erilaista olisi kuin puoli vuosikymmentä sitten ja aiemmin?
Telkkari on vanhan maailman media. Se välkkyy taustalla kuin nuotio, täyttää loimotuksellaan pirtin tai olkkarin, tuottaa tasaisen, kotoisan ääni‐ ja kuvamaton, johon saa kiinnittää sen verran huomiota kuin viitsii.
Telkkari ei viskele ruutuun viestiketjuja, tyrkytä päivityksiä, varoittele vähenevästä akusta, eikä se plingahtele eikä poksahtele kutsuvasti eikä vaativasti. Se ei vakuuttele joka välissä “We value your privacy” eikä pakota satoja kertoja päivässä täppäämään “Allow”, “Yes I accept”, “OK!” tai “Not now”.
Telkkari näyttää, mitä näyttää, kunnes sen laittaa kiinni.
Nykykulttuurintutkijoilla ja sosiologeilla, dondelilloilla ja fosterwallaceilla on sanottavansa televisiosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. On seurattu ja koettu yhdessä maailmantapahtumia. On viihdytty ja passivoiduttu, on eläydytty ja sairastuttu ironiaan.
Itselleni televisio merkitsee lähinnä lapsuutta, kadonnutta aikaa. Muistelen Pastirol-mainosta, joka tuli televisiosta rasittavan usein jossain kohtaa 1990-lukua. Oli tavanomaisen ikävystyttävä heinäkuun lopun tai elokuun alun iltapäivä mökillä. Venyin ja vanuin pitkin sohvia ja tuoleja ja lattioita kyllästyneenä piirtämään tai leikkimään. Odottelin ruokaa tai ruoan jälkeen sitä, että pääsisimme lämmittämään saunaa. Ei ollut vielä ilta, muttei enää kunnolla päiväkään. Ei ollut mitään tekemistä. Sellaisena iltapäivän ja alkuillan välisenä hetkenä on ukonilmojen rökittämästä putkitelkkarista kuulunut: “Tää on Pastirol‐päivä – päivä joka muistetaan!”
Telkkarin katsominen kuuluu kesämökille siinä missä vanhojen lehtien lueskelu. Olen elänyt valtaosan aikuisuudestani telkkarittomana, ja saatuani muutama vuosi sitten kohtuullisen uuden (ehkä noin 15‐vuotiaan) telkkarin ilmaiseksi käytettynä en ole katsonut siitä kuin jokusen lätkä‐ ja futismatsin läppärin ja HDMI‐kaapelin kautta. En tiedä, miten siihen “haetaan kanavat”.
Jos satunnaisia vierailuita telkkaritalouksissa ei lasketa, kesämökki on oikeastaan ainoa paikka, jossa katson telkkaria satunnaisia väläyksiä enemmän.
*
Juhannusta edeltävänä iltana katsoin Vain elämää -sarjaa osapuilleen kaksikymmentä minuuttia. Se oli reippaasti yli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin siihenastisessa elämässäni yhteensä. Minulla oli jonkinlainen käsitys formaatista, ja sitähän se suunnilleen oli: isojen radiokanavien eniten soittamat artistit — “Suomen eturivin artistit”, kuuluisi varmaankin sanoa — laulavat toisilleen toistensa lauluja, kehuvat toisiaan ja liikuttuvat kyyneliin kuullessaan toisten versioita omista lauluistaan ja kehuja päälle.
Uutena asiana minulle tuli, ettei lauluideoita ja liikutuksenaiheita kehitäkään ohjelmassa spontaanisti lennosta (jolloin se olisi minusta mielenkiintoisempi); ei, jokaiselle artistille on oma jaksonsa!
Juhannusaattoa edeltävä jakso oli omistettu Kasmirille. Hänen laulujaan laulettiin, häntä imarreltiin, hän sai olla huomion keskipisteenä kuin lapsi synttäreillään. Kasmir pääsi myös kyynelsilmin puhdistautumaan Axl Smith -kohuun liittyvistä syytöksistä, kertomaan versionsa tapahtuneesta ja siitä, millaisen panettelun kohteeksi joutui.
Minut Kasmir onnistui vakuuttamaan puhtoisuudestaan. Kylläkin ajattelin, että kertomusvaaralaiset voisivat rustata vaikkapa statuspäivityksen siitä, millainen kertomushistoriallinen tausta on tällaisilla arvovaltaisten henkilöiden julkisilla puhdistautumisilla. Eivätkö jo antiikin Kreikassa julkiset oikeudenkäynnit olleet yleistä kansanhupia vahingoniloisine yleisöineen, raivoisine syytöksineen ja dramaattisine puolustuspuheineen? Toisaalta, kuinkahan nopeasti loppuisi kanava‐aika, jos jokainen somen piraijaparville syyttömänä heitetty pääsisi pitämään oman prime time -puolustuspuheensa?
Tietenkään minulla ei ole mitään Kasmiria vastaan, vaikkei hänen musiikkinsa minua kiinnosta. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen uralleen.
Arttu Wiskari ei vieläkään tehnyt sitä kovasti odottamaani temppua, että toteaa uransa olleen pelkkää läppää. Vieläkään hän ei puhjennut kesken kaiken räkättämään ja tokaissut: “Ette kai te nyt oikeasti luulleet, että kirjoitin Mökkitien tosissani?” Ehkä sen aika tulee sitten joskus, kun on Arttu Wiskarin jakso.
Kasmir ja Wiskari kehuivat toisiaan minkä jaksoivat: lämminsydämisiä, herkkiä ja aikaansaavia perheenisiä kumpikin. Terhi Kokkonen oli hengessä mukana matalammalla profiililla. Hän vaikutti tulleen ohjelmaan ensisijaisesti laulamaan ja kuuntelemaan muiden laulamista, siis täysin vääristä syistä.
Jossain vaiheessa ohjelmaa artistit alkoivat kokata. On todellakin, pakko myöntää, jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla kutkuttavaa, että myös supersuositut artistit voivat kokata, höpötellä kokatessaan, syödä kokkaamaansa ruokaa ja höpötellä vielä syödessäänkin, keskinäistä kehumista toki unohtamatta.
Välillä kuvattiin ulkoa jonkinlaista huvilaa, jossa kaikki ilmeisesti tapahtui. Ehkä‐tapahtumahuvila näytti sijaitsevan jossain Suomea huomattavasti lämpimämmässä maassa. Olin luullut ohjelman sijoittuvan eräänlaiseen paviljonkipömpeliin, joka on ikään kuin ulkona kotomaisessa järvimaisemassa, mutta jossa ei koskaan tuule tai ilmene muunkaanlaisia sääilmiöitä. Sellaisessa kuvattuna olin nähnyt aiemmin jokusen lyhyen Vain elämää -väläyksen. Vai oliko siinä silloin jonkinlainen nuotio, ehkä takka? En voi muistaa. Jokin sellainen geneerisellä tavalla ”kotoisaksi” tai ”tunnelmalliseksi” sliipattu ulko- ja sisätilan välimuoto sen oli oltava.
Kaltaiselleni omilla erityisalueillaan nysvääjälle puolikkaankin Vain elämää -jakson katsominen lienee terve muistutus siitä merkitystodellisuudesta, jossa huomattava osa suomalaisista elää. Tällaisia ohjelmia katsovilla on valtavasti sellaista ymmärrystä, elämänkokemusta ja yhteiskuntamme pyörimisen kannalta elintärkeää tietotaitoa, jota itselläni ei ole.
*
Juhannuspäivän Pastirol‐hetkenä huomasin katsovani Yleltä tulevaa sarjaa, jossa Krista Kosonen näytteli Yleisradion poliittista toimittajaa 1970‐luvun alussa. Maailmanaika oli sama kuin Hannu Ahon romaanissa Saara (1977), josta puserran gradua: oli Lasse Virénin kultajuoksu, Münchenin kesäolympialaisten verilöyly ja tiukat poliittiset vastakkainasettelut (melkein yhtä tiukat kuin nykyään). Tietenkin kaikkialla käryltettiin koko ajan röökiä, kuten Saarassakin.
Sarjan eräänlaiseksi päähenkilöksi otaksumani Raija (jota siis Krista Kosonen näytteli) oli perustamassa perhettä, mutta porvarillisuus piiritti häntä kaikkialta. “Poliittisten voimasuhteiden” — toimituspäällikkö lausui sanaparin jylhästi! — vuoksi jommankumman, Raijan tai Raijan miespuolisen työtoverin, oli joko allekirjoitettava Kokoomuksen jäsenkirja tai lähdettävä talosta. Raijan työtoveri (näyttelijä, jonka nimeä en saa mieleeni, mutta joka on tuttu noin miljoonasta kotimaisesta leffasta ja sarjasta) tokaisi pomolleen määrätietoisena: “Minun isoisäni isä oli perustamassa demareita, ei tule kuuloonkaan!” Raijalle ajatus oli totta kai yhtä mahdoton.
Kotona Raijan mies, kokoomuslainen uranousija, rakensi koottavaa sotalentokonetta, jonka siivissä oli Suomen ilmavoimien hakaristit. Raija siihen, että tuollaisilla ei sitten meidän lapsemme leiki, fasistileluilla!
Yleisradion toimituskokouksissa kaikki mielenkiintoiset ja haastavat hommat delegoitiin miehille, kaikki paperinmakuinen lapioduuni Raijalle, naiselle. Kotona Raija valitteli miehelleen, että avoimissa tapauksissa vakanssit menevät aina ensisijaisesti miehille. Mies ei ymmärtänyt, miltä sellainen tuntuu.
En epäile mielivallan todenvastaavuutta, olenhan nähnyt tuona aikana aikuistuneiden asennoituvan ja toimivan hyvissäkin asemissa yhä samoin. Raija vaikutti kuitenkin jatkuvasti siltä kuin olisi marssinut 1970‐lukulaisiin kulisseihin suoraan 2010‐luvulta. Sarja oli myös korostuneen nykyaikainen olettaessaan, että prototyyppisesti tiedostavien, ruuhkavuosiaan esimerkillisesti elävien kolmekymppis‐kaupunkilaisten ura‐perhe‐politiikka -palloilut ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia. “Tuollaista minun ja lähipiirini elämä olisi, jos nyt olisi 1970‐luku”, saattaa ajatella Hesarin kesätoimittaja matkalla Sanomatalosta Kaisa‐kirjaston kautta Prideille ja peukuttaessaan Instassa luentosalista tuttua opiskelijapoliitikkoa, joka meni kevään euro‐ tai eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa läpi.
Silmäätekevä yläkeskiluokka olettamassa, että heidän ja vain heidän arkensa on “ajankuvaa” — siinä on aina jotakin häiritsevää.
*
Seuraavan päivän Pastirol‐hetkenä (tai jos totta puhutaan, mifutortillaähkyissä) huomasin katselevani salkkareita ja ihmetteleväni, tuleeko sarja todella yhä. Aikamatkustelun tuntua lisäsi, että kuvakerronnan keskeyttivät “flashback”-takaumat ysärisalkkareista. Takaumissa kuvasuhdekin muuttui 2010‐luvun 16:9:stä 90‐luvun 4:3:een, ja suhteellisen modernin, ehkä kymmenen vuotta sitten littanaksi päivitetyn mökkitelkkarin reunoihin ilmestyi mustat palkit.
Muutaman takauman jälkeen äimistyin, kun tajusin, että ei hemmetti, Venla Saartamohan siinä näyttelee Miian hahmoa jälleen, kaksikymmentä vuotta vanhempana!
Heti nousi ilmoille kysymys, onko Jasper Pääkkösen näyttelemä Saku yhä olemassa ja voisiko kaksikymmentä vuotta sitten mahdottomaksi osoittautunut romanssi olla sittenkin vielä mahdollinen. Aloin tosissani jännittää asiaa, ja vaikka Sakun ja Miian jälleennäkeminen (ei sitä tarvinnut kauaa odottaa) oli sarjan linjalle uskollisesti huvittavan jäykkä, se herätti minussa merkillisen riemun tunteen. Saku ja Miia, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen!
Seuratessani salkkareita lueskelin puhelimeni ruudulta Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua esseetä, jossa ikäiseni kulttuuritoimittaja muisteli kahdenkymmenen vuoden takaista esimurrosikäänsä ja tarkasteli sekä itseään että silloista pop‐idoliaan rakenteiden uhrina. Formaatille ominaisesti henkilökohtainen oli tekstissä ohennettua laastia, jolla kirjoittaja muurasi yhteen yhdysvaltalaisista popmedioista ja sukupuolentutkimuksen tenttikirjoista raahaamiaan lohkareita. Kevyistä lauserakenteista, runsaasta kuvituksesta ja videoupotuksista huolimatta tekstin yleisvire oli hyvin raskas.
Sattumoisin tiedän, että muussa kuin toimittajan roolissa samainen kirjoittaja on saanut näppiksestään tavattoman tarkkanäköistä ja särmikästä tekstiä, jossa kaikki on kirjoittajan itsensä kokemaa ja sanoittamaa. Kirjabloginsakin, jota hän piti puoli vuosikymmentä sitten, oli parhaita tietämiäni — aina suoraan asiaan menevä, massasta erottuvalla tavalla suorapuheinen ja havaintoonsa sellaisenaan luottava.
Mitä on tällekin kirjoittajalle mahtanut tapahtua, huomasin harmittelevani, vaikka eihän asia kuulu minulle vähimmässäkään määrin.
Mieleeni tuli myös jonkun joskus jossain esittämä ajatus historiasta tarinana, joka ihmisillä on tapana sepittää kulloisenkin nyt‐hetken tarpeisiin: oli kyse yleisestä tai yksityisestä historiasta, 1970‐luvun ajankuvasta tai vuosituhannen vaihteessa koetusta esimurrosiästä, vuonna 2019 sieltä löytyvät kuin löytyvätkin vuoden 2019 juuri nyt kuumimmat puheenaiheet ja niihin liittyvät tunnot.
*
Kuistin portailta näin, kun harakka lensi hirmuista vauhtia metsänreunasta kimpussaan kolme kiukkuista räkättirastasta. Ilmeisesti pesänryöstö epäonnistui. Kyyditettyään isompansa pellon toiselle puolelle räkättirastaat muodostivat pihapiirin reunamille hehtaareiden laajuisen etuvartioiden renkaan ja säksättivät kovasti jotakin toisilleen tai oletetuille vihollisilleen.
Aamuisin kuului aittaan palokärki tai tikka narauttelemassa puunrunkoa jossakin niillä main, missä pikkuhiljaa metsän tapaista muistuttamaan alkava koivutaimikko muuttuu ehkä noin itseni ikäiseksi sekametsäksi.
Haarapääskyjäkin parveili taas puhelinlangoilla jonkin verran, ja hämäränkuulaina öinä kuului saunarannassa pitkänä, hiljalleen muuntelehtivana kehrääjän merkillinen porinan sekainen särinä. Kun siihen vielä sekoittui käen kukkuminen ja ruisrääkkien rääksytys monelta suunnalta samaan aikaan, läheltä ja kaukaa, tuntui melkein siltä kuin lajikato ei olisikaan aivan yhtä totta kuin edellisenä kesänä. Vaikka taitaa se olla.
Vihreän kullan kulttuuritie on edellisiäkin vuosia enemmän avohakkuiden, ohuiden matalien pusikoiden ja monotonisten copypaste‐taimikoiden tie. Kerrostuneeseen, kunnolla paikoilleen kasvaneeseen metsään pääsee nykyään helpommin Helsingin Vuosaaressa kuin yhdessä maamme suosituimmista mökkikunnista, joka sijaitsee Saimaan rannalla.
Ehkä joskus tulevaisuudessa Helsinki ja isoimmat kaupunkikeskukset ovat myös Suomen kasvi‐ ja eliökunnan keskittymiä. Ehkä maaseutu jää satunnaisia reservaatteja lukuun ottamatta lajiköyhäksi laidunmaaksi ja raakapuupelloksi.
Iskä muutti Vuosaareen. Hei jänis miksi karkuun juoksit niin varoen, laulettiin teknobiisissä, ja bussilippu maksoi neljä markkaa. Ysikasissa matkalla Itikseen iskä osoitti keltaista lamppua katossa, kysyi Sampolta, mitä siinä lukee. Sampo sanoi py… sähtyystannar. Yritin lukea mainosta penkin selkänojassa. En saanut selvää, ja purskahdin itkuun. Säki opit lukemaan sitte ku meet kouluun, iskä sanoi ja taputteli olkapäälle.
Iskän kämpän ympärillä oli paljon metsiä ja karkuun juoksevia jäniksiä, joita isä sanoi rusakoiksi. Oli myös rakennustyömaita, kivenlohkareita, soramonttuja, kumiletkuröykkiöitä, hammasrattaita, hiekkakasoja ja ihmisen mentäviä putkia, joihin ei saanut mennä, muuten tuli arestia. Kivikentän toisella puolella talojen kaakeliseinät olivat vihreitä tai valkoisia, iskän puolella ainoastaan vihreitä. Kohta tohon rakennetaan kauppakeskus, metro ja pilvenpiirtäjä, iskä kertoi, eikä se kohta tullut koskaan.
Olimme Sampon kanssa ensimmäistä kertaa vapun iskän kanssa. Metrossa, kun olimme tulossa Itikseen vaihtamaan ysikasiin, matkin kuuluttajaa ja sanoin aseman nimen suomeksi ja ruotsiksi, Siilitie Tsiilagotseegen. Vastapäätä istuva tuntematon setä alkoi nauraa, ja iskä sanoi, että poika opettelee lukemaan. Yritin vielä lukea mainosta takanani, mutta silloin iso kalju mies paiskasi kaljapullon tankoon rikki ja hyökkäsi somalialaisen kimppuun. Täällä on lapsia, täällä on lapsia, iso lihava nainen kiljui, tuli eteeni seisomaan. Skinit haastaa riitaa, joku voivotteli, ja miehen ääni huusi lopet-ta-kaa! Metro hidasti ehkä tappelun takia, ulkona oli pimeää, ja hirveän tuminan ja tyminän, vittujen ja saatanoiden ja muun ärjynnän raapiessa ilmaa katsoin lattiaa: kaljapullonsirpaleet ja roiskeet mustilla, kumiraidallisilla kohoumillla olivat kuin särkyneestä suklaamunasta, jonka sisältä on purskahtanut pahanhajuista lientä.
Matsi alkaa, iskä huudahti, vaikka olimme vasta hakeneet mehujäät Ärrältä. Sampokin kauhistui. Tuli hirveä kiire kämpille. Iskä, mä en saa tätä auki, valitin. Säästä sitä vähän aikaa, iskä sanoi. Mitään ei saanut jäädä enää tutkimaan. Tossahan on bussipysäkki, sanoin Citykiskan kohdalla. Takaa oli tulossa bussikin. Eiks toi mee hei oikeeseen suuntaan? Hyvä, iskä huudahti. Hitto että sattu hyvin, nyt on hemmetinmoinen kiire. Bussi, ysikasi, kolikot putoilivat lattialle, pysäkki. Ärttiksen muovikassi keikkui, ovet äkkiä auki, ostokset ovenpieleen, telkkari heti päälle ja kovalle.
Matsi, matsi, matsi. Terävännapakka ääni huusi telkkarissa.
Jos mehujää sulaa, tuleeko siitä limua? Iskän pitäisi antaa lasi ylhäältä kaapista.
Iskä hei, iskä…
Iskä nosti etusormen pystyyn. Kohta, kohta.
Odottelin keittiön kynnyksellä. Kun matsissa pidettiin paussi, iskä haki lasin. Jätin mehujään sinne sulamaan ja ryömin telkkarin alta makkariin penkomaan aarrelaatikkoani. Minulla oli siellä ukin Venäjältä tuoma kuvakirja ja myös amerikkalainen kuvakirja, kuvakortteja busseista ja metroista, monsteriautoja lastenaterioista, tarjottimenalusia Carrolsista, rasiallinen pullonkorkkeja ja kämmenen kokoisessa hopeisessa korissa eri maiden rahoja. Venäläisissä kolikoissa luki pybab tai pyhibly, vaikka tiesin, että sekin oli väärin luettu, vaikka olisikin ollut oikein luettu, koska venäläisillä oli erilaiset kirjaimet. Ukki osasi lukea niitäkin.
Iskä huusi olkkarissa täysiä jeetä, Sampo myös. Tyynyt paukkuivat, matto tumisi ja kämmenet mäiskähtelivät yhteen. Suomi oli tehnyt maalin.
Venäläinen kuvakirja haisi kirpputorilta, amerikkalainen teipiltä. Amerikkalaisessa kuvakirjassa kiinnostavimpia olivat kuvat isoista silloista ja pilvenpiirtäjäkaupungeista, venäläisessä isot rakennustyömaat ja savuavat tehtaat ja satamat. Amerikkalaisessa kuvakirjassa tylsimpiä olivat ne sivut, joissa naiset olivat kyykyssä tai muutoin oudoissa asennoissa seinää vasten, joskus sormet suun edessä tai kädet hiuksissa kuin hajuvesimainoksissa. Venäläisessä kuvakirjassa tylsimpiä olivat ne sivut, joissa vanhat naiset tanssivat nurmikoilla lippujen kanssa.
Sohva narskahti. Tosi hyvin luettu tilanne, Sampo sanoi ja iskä siihen, että nii-i. Huusin, ettei tilanteita voi lukea, vaan kirjoja tai lehtiä tai kylttejä pystyy lukemaan, mutta kumpikaan ei kuullut tai jaksanut vastata. Sampo aina matki aikuisten puhetta, silloinkin, kun se ei tarkoittanut mitään.
Tuli muutama huuto lisää, sitten iskä karjaisi, heitti tyynyn seinään, rynni rökittämään parvekkeen ovea, läimi lasia niin lujaa, että se meinasi mennä rikki. Sampokin voivotteli. Matsi ehkä hävittiin.
Iskä ja Sampo alkoivat laskea kymmenestä yhteen väärin päin, sitten riemu taas räjähti. Lastenhuoneen ovi pamahti auki, ja telkkarinkin eteen sai taas mennä. Iskä jyskytteli rintakehäänsä nyrkeillään kuin King Kong. Matsi oli voitettu sittenkin, mehujää sulanut lasiin. Tarjosin iskälle ja Sampolle omatekoista limua.
Kun menin iskän kanssa keskustaan, Sampo oli jossain muualla äidin kanssa. Ihmisiä oli mielettömästi, meteli kova, eikä kukaan suuttunut, vaikka autot koko ajan tööttäilivät. Se oli uusi vappu, kaikki hokivat niin, uusi vappu, muttei ollut vappupalloja, vaan siniristilippuja kaikkialla, mutta kukaan ei laulanut niin kuin koululaiset eskarilaisille, että siniristilippumme, ope pyyhki peppumme. Paljon oli isoja miehiä aivan kännissä, ja Kauppatorille menimme, kuten vappunakin. Iskä nosti minut ikkunalaudalle. Se oli aikuisten päiden korkeudella. Kun otin ikkunalaudasta kiinni, tummanharmaa pöly värjäsi sormet. Ikkunalauta vietti alas, iskä auttoi pysymään siinä. Nosturi nosti ihmismeren ylle ison lampuista tehdyn Suomen lipun.
Kato nyt, iskä hoki, tuolta ne pelaajat tulee.
Ruotsinlaivat näkyivät taustalla. Keskustassa tuli aina tunne kuin olisi jo puoliksi laivalla tai Tukholmassa: oli vanhoja, linnamaisia taloja, mukulakiviä ja laivat näkyvissä.
Millon mennään taas laivalle?
Sä oot ollu täällä, iskä sanoi. Kato nyt, tuol on kaikki ne pelaajatki, näät sä, Saku Koivu…
Päivä tai ilta oli kuiva ja vaaleanharmaa, meri hernekeitonvihreä. Nakkikioskin edessä iskä nosti penkille seisomaan. Pöydällä oli kurkkusalaattisinappimössöä tai känniläisen oksennusta, jompaakumpaa, ja sitä oli valunut myös maahan mukulakivien väliin. Pelaajat olivat tulleet Ruotsista Suomeen ruotsinlaivalla, Siljalla tai Viikkarilla. Olimme nähneet Tukholmassa jättiläisen jätskipallon, valkoisen pallon muotoisen kerrostalon, jonka sisällä oli lätkähalli. Siellä matsi oli pelattu. Suomionuu-si maailmanmestari! HÄI! Huuto aaltoili ihmismeressä, sitten alkoi De kliiderin, sen kevään biisi. De kliiderinni maali jee, veska tsemppaa, veska jee. Vuosaaressa, missä iskä asui, oli myös Havs-Rastböle, ja De kliiderinnissä, ajattelin, voisi laulaa Havs-Rastböle aina siihen kohtaan, jossa on porrasmainen kitaran römpäytys, säkeistössä, kun on vähän rauhallisempaa, ja on laulettu de fiia jutte föövn de stoode vijeen – Havs-Rast-bö-lee…
Kato nyt! Miten kova juttu on sanoa syksyllä koulussa et sä oot ollu täällä!
Joo-joo.
Terassin kaiuttimissa Tom Tsouns lauloi meikkii meikkii häppee meikkii meikkii häppee. Sekin biisi oli tehty Suomen voiton kunniaksi. Iskä kaljatuopin äärellä hymyili ja nyökkäili, eiks ookki hyvä biisi? Toisessa pöydässä iso kalju mies karjahti lujaa. Älä nyt Pate huuda ku lapset säikkyy, nainen mustassa hupparissa kähisi. Juo äkkiä se kalja ennen ku skinit alkaa tapella, kuiskasin iskän korvaan. Iskä kuiskasi, ettei mies ollut skini, vaan jostain muusta syystä kalju.
No mut lähetään…
Tää kalja loppuun, iskä hoki, tää kalja loppuun.
Kuplat pulppusivat tuopin pohjasta ylös vaahtoon. Meikkii meikkii häppee. Nainen laittaa meikkii naamaan jos häppee, ukki voisi sanoa. Meikkii häppee laulettiin myös Koukou Zambossa, mutta se biisi ei kertonut Suomen voitosta, vaan majakoista kaukana merellä.
Syksyllä alkoi koulu. Jarmo Myllys näytä pyllys, tokaluokkalaiset huusivat pihalla ja lauloivat De kliiderinnin sävelmää näin: join siiderin ja toisenkin ja kolmannen ja oksensin.
Asuimme Sampon kanssa muuten äidin luona, paitsi keskiviikot ja joka toisen viikonlopun olimme iskällä.
Illalla tein äidin kanssa läksyjä. Aapisesta piti lukea a ii ai ja sitten e uu e…
Hei kato äiti, innostuin, totahan kaikki uutisissa koko ajan hokee. Matkin aikuista puhumassa tärkeitä telkkarissa, papereitakin oli käsissä, ee uu blööblöö Suomi ee uu. Joo, äiti sanoi, mutta piti osata niin, että kirjaimet sanotaan lyhyesti, ei niin kuin uutisissa sanotaan, vaan lyhyemmin.
Iskän viikonloppuna ajoimme taas ysikasilla Itikseen. Turkkilaisten herkkusienipizzerian lähellä bussi pysähtyi liikennevaloihin. Ikkunan takana näkyi kyltti. Ajattelin De kliiderinniä ja luin: Havs-Rastböle.
Kato poikaa, iskä huudahti. Sähän osaan lukea myös ruotsia!
Onks se niin, että jos osaa lukea suomea, osaa samalla myös ruotsia?
Joo, mutta silloin ei aina kuitenkaan tiedä, mitä mikäkin tarkottaa.
Margareta Keskitalo: Tyttö kuunarilaiturilla WSOY 1968
Oikeakielisyyden vaalijoiden Facebook-ryhmissä kauhistellaan usein puuttuvia tavuviivoja nykyromaanien kansissa. Margareta Keskitalon Tyttö Kuunarilaiturilla – tai Tyttö kuunari laiturilla, kuten kannessa lukee – osoittaa, että rappiollisia romaanin kansia nähtiin jo kultaisella 1960-luvulla, aikana, jona “lihapullat muusilla” oli pahapaha svetisismi ja korrekti yleiskieli ainoaa hyväksyttävää kieltä painokoneeseen.
Fidan hyllyn päälle nostettu nide huvitti minua niin, että päätin sijoittaa siihen hiluni. Teoksen takakannessa lukee:
Tämä satuttava nuortenkertomus liikku elämän laitapolella, sen tapahtumaympäristönä on pieni satamakylä, ja sankarittarena hellästi nähty Hannamari, jonka äiti on erilainen. Ei hän laita ruokaa eikä hoida kukkia niin kuin toisten äidit, hän vain elää omassa maailmassaan ja kutoo unisukkaa. Mutta Hannamarikin on erilainen: hän on tavallista sisukkaampi tyttö ja hänen mielikuvituksellaan on siivet, jotka auttavat hänet yli vaikean ajan, kun nauravasilmäinen, turvallinen isä joutuu pohjoiseen töihin.
Päähenkilö Hannamari on siis melko arkkityyppinen nuortenromaanin sankari: sisukas, sisältä vahva, erilainen kuin muut. Alussa Hannamaria kiusataan koulussa, mutta kiusaaminen loppuu, ja odotetunlainen kiusaamis- ja sovitustarina jää kehkeytymättä. Hannamari myös riitelee jostakin nukkeihin liittyvästä kaverinsa Tiinan kanssa, jolla on ehjempi ja varakkaampi koti. Riita kuitenkin sovitaan, ja odotetunlainen ystävyyskertomuskin jää kehkeytymättä. Kertomuksen keskivaiheilla Hannamari karkaa saareen, mistä hänet yön tullen haetaan kotiin partioiden ja taskulamppujen kera; suurta, omapäistä seikkailuakaan ei nähdä. Hannamarilla on Kulkuri-niminen kissa, ja pelastaa Hannamari vielä koirankin hoteisiinsa ja ristii tämän Vipuseksi. Kuvaukseksi ihmisen ja eläimen välisestä ystävyydestä ei Tyttöä kuunarilaiturilla voi kuitenkaan luonnehtia, sen verran sivurooliin jäävät Kulkuri ja Vipunen.
Vaikuttaa siltä kuin juoni olisi ennemmin kirjoittamisen tiimellyksessä improvisoitu kuin huolellisesti suunniteltu. Tämä ei toki haittaa: murrosikä ja varhaisnuoruus jos mitkä ovat täynnä ennakoimattomia tapahtumasarjoja ja hämmentäviä sivuepisodeja. Miksi kirjallisuuden pitäisi väittää muuta? Teoksen ilmaisu on sähäkkyydessään ja pienessä naiivistisuudessaan mainiota, joissain kohdin myös syvempää kuin pintatasosta voisi äkkiseltään päätellä. Esimerkiksi tähän virkkeeseen on ladattu paljon ja hienosti: “Aamulla tuntui aina kuin koti olisi ollut ihan oikea tavallinen koti, äiti ja kaikki.”
Tarinan loppupuolella naapurissa syttyy tulipalo. Hannamari rientää kipakassa talviyössä kertomaan asiasta ja sairastuu keuhkokuumeeseen. Kun Hannamari makoilee kotona kuumehoureissaan, Asiatyttö-niminen ilmestys laskeutuu taivaista takan päälle istumaan ja neuvomaan ja höpöttelemään kaikenlaista kummallista, ehkä filosofistakin.
Sitten tulee tieto, että Hannamarin isän ja isoveljien on lähdettävä kauas pohjoiseen töihin. Hannamari ei voi enää asua talossa ja paikassa, jonka on mieltänyt kodikseen. Isä valehtelee suojellakseen totuudelta, jonka lapsi kuitenkin jo tietää: asiat eivät enää koskaan palaa ennalleen. Orpokodista, uudesta vieraasta ympäristöstä, Hannamari löytää paikkansa ja seuraa. Hän ei “löydä todellista itseään” tai muuta laimeaa, mutta alkaa orastavasti sopeutua maailmaan, joka on arvaamaton ja tavattoman epätäydellinen, mutta yhtä kaikki katsomisen arvoinen paikka.
Kertomuksella on vanhentumaton ja myös aikuista lukijaa (ainakin minua) puhutteleva opetus: koti, sellaisena kuin se joskus oli, voi elää omassa mielessä senkin jälkeen, kun sen on fyysisesti menettänyt. Loppupuolella tematiikkaa valotetaan Hannamarin ja Ukin välisessä vuoropuhelussa:
– Ukki, Hannamari kysyi, kun he istuivat saunanpesän edessä ja katselivat punaisia liekkejä. – Katoaako kaikki semmoinen mikä revitään, niin kuin nyt vanhat talot ja laiturit ja muut kokonaan olemattomiin? Kun ihmiselläkin on sielu, niin eikö tavaroillakin voi olla? Kodeilla ja muilla hyvillä tavaroilla?
– Ehkä niillä onkin, ukki vastasi. – Ehkä kaiken voikin muistaa juuri siksi… unessa tai valveilla. Sinäkin voit milloin tahansa mennä ajatuksissasi kotiin. Voit kulkea siellä niin kuin kaikki olisi ennallaan. Istua tuolilla, joka on poltettu tuhkaksi, avata oven, joka on pilkottu kappaleiksi. Sillä lailla tavaroilla voi olla sielu, ei kai muuten.
Siihen nähden, miten huvittunein mielin aloin Kuunarilaituria lukea, vaikutuin siitä yllättävän syvästi. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että luin teoksen loppuun ruotsinlaivalla syysmyrskyn hytisyttäessä hyttiä: näihin yksin tekemiini kirjoittamis-, lukemis- ja mietiskelyristeilyihini liittyy henkilökohtaista vaeltelua lapsuuden ihmemaan raunioilla, ja sellainen loi tietysti ihanteellisen lukutaustan teoksen tematiikkaa ajatellen.
Mutta varmasti vaikutusta oli myös teoksen sisällöllä ja sanankäytöllä. Näin Hannamarin ja Ukin kotia koskeva sananvaihto loppuu:
– Niin on kuin sinä tahdot, ukki sanoi. – Mutta ei puhuta tästä muille. Kaikki eivät ymmärrä tämmöisiä asioita.
On harvinaisen totta, etteivät kaikki ymmärrä tällaisia asioita.
Keskitalo sai vuonna 1969 Tytöstä kuunarilaiturilla sekä Topelius- että valtion nuorisokirjailijapalkinnon, ilmeisen ansaitusti.
***
Metti Löfberg: Nervosa Torni Kustannus 2018
Syömishäiriöstä kärsivä Kati ja hatsipää Jalmari tapaavat Tampereen yössä tuhnuisen yökerhon röökikopissa. Kohtaaminen käynnistää naturalistisen ihmissuhdekuvauksen, joka loppua kohden kääntyy tikittäväksi trilleriksi.
Kati ja Jalmari kertovat vuorotellen omissa luvuissaan omat versionsa samoista tai toisiaan seuraavista kohtauksista. Luvut ovat niin pitkiä kuin kerrottavaa riittää, ja tempo on luonteva: lukuja ei ole venytelty eikä puristettu väkisin standardipituisiksi. Löfberg kuvaa kahta omalla tavallaan särkynyttä nuorta ja heidän välilleen arasti kehittyvää romanssia tavalla, joka on uskottava ja väistää taitavasti kaikenlaiset “rakkaus parantaa” -satuilut ja kliseet. Ihminen kiehtoo, pelottaa, vetää puoleensa, mutta välissä on liikaa kaikenlaista vaikeaa, puolin ja toisin. Kati pelkää jäävänsä Jalmarille kiinni “Anastaan” eli syömishäiriöstään, Jalmari Katille kaappikasveistaan sekä päihdeongelmastaan, jonka laajuutta ei suostu itselleenkään myöntämään. Jännitteet näkyvät konkreettisissa yksityiskohdissa: miten eri asioita voikaan merkitä sipsipussi syömishäiriöiselle tytölle kuin pojalle, jolla iskee paukuissa hillittömät “mässyt”! Kohtaus on traagisuudestaan huolimatta hauska ja ennen kaikkea uskottava.
Nervosan loppupuoli on melko erilainen kuin alkupuoli antaa ymmärtää. Epäröivän tunnustelun jälkeen alkaakin tulla käännettä käänteen perään, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Loppuratkaisu koettelee uskottavuuden rajoja; en osaa sanoa, ylittyvätkö ne, kun en muutenkaan ole juonikeskeinen lukija. Vaikkei Katin ja Jalmarin suhde johda lainkaan siihen, mihin alunperin oli tarkoitus, jotain potentiaalisesti parempaa sekavasta tapahtumasarjasta omalla tavallaan poikii. Jalmari saa kuin saakin vaikutettua Katin elämään myönteiselläkin tavalla, vaikka melkoisen möhlimisen kautta sekin tapahtuu. Lopulta Katin ja Jalmarin tiet erkanevat, mutta kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin ennen kohtaamista röökikopissa.
Pidin Nervosan maailmassa erityisesti siitä, miten epäkeskiluokkainen se oli. On oikeastaan hämmentävää, kuinka harva kotimainen nykyproosateos onnistuu tällä tavalla tavoittamaan ajelehtevien, kaltevalla pinnalla keikkuvien kaupunkilaisnuorten arkitodellisuuden ilman minkäänlaista hoivahenkistä A-talk -kulmaa. Jos jokin kotimainen verrokki pitäisi Löfbergin esikoiselle löytää, niin Hanna-Riikka Kuismalta löytyy samoista (sameammanpuoleisista) virroista ammentavaa proosaa, etenkin varhaisemmasta tuotannosta (mieleeni tulee ainakin novellikokoelma Käärmeenpesä vuodelta 2008).
PS. Julkaisin oman esikoiseni samalta kustantamolta kuin Löfberg, mutten ole koskaan ollut hänen kanssaan missään tekemisissä – näin jääviysselvennyksenä.
****
Henry Parland: Rikki Tamara Press 1996 (suom. Hannu Nieminen)
Suomenruotsalaisen kirjailija-runoilija Henry Parlandin pienoisromaani Rikki. Velox-paperille vedostamista (ruots. Sönder. Om framkallning av Veloxpapper) ei ehtinyt ilmestyä ennen kuin kirjailija kuoli tulirokon jälkeiseen verenmyrkytykseen 22-vuotiaana vuonna 1930. Postuumisti julkaistun version ovat koostaneet ja osin uudelleenkirjoittaneetkin ensin Parlandin ystävät, sittemmin ruotsalainen kirjallisuudentutkija Per Stam (ks. Hesarin erinomainen juttu vuodelta 2005).
Sönder alkaa tiiviyteensä nähden verkkaisesti: kertoja esittelee oman aikansa valokuvaustekniikkaa, filmilaatuja ja optiikkaa, millaisen prosessin myötä näkymä paperille tallentuu. Vasta puolessavälissä alkaa selvästi tapahtua: ei tietenkään ulkoisesti, vaan sisäisesti. Alkaa piirtyä, kuin kehitteessä kelluvaan valokuvapaeriin, kuinka hulluna kirjailijan niminen päähenkilö ikävöi ihmissuhdetta, joka itse asiassa oli melko väkinäinen ja huono. Jää epäselväksi, oliko kyse ylipäätään rakkaussuhteesta vai seksuaalisesti virittyneestä kaverisuhteesta. Suhteen toinen osapuoli, Amy nimeltään, sairastui ja koki ennenaikaisen kuoleman. Kaikki jäi auki, ja sekin, minkä voi teoksen sivuilta lukea, on vain kirjailija Henry Parlandin versio tapahtuneesta, eräänlainen vedos (mistä siis teoksen alaotsikko). Taustaksi hahmottuu 1920-luvun kosmopolittii, väsähtäneen dekadentti kaupunkilaiselämä, jollaisesta Tulenkantajat tekivät Sönderissä kuvattuna aikana huvittavan pakotettuja tulkintoja.
Sönderissa kuvattu suru huokuu torjuntaa, syyllisyyttä, mustasukkaisuutta, ehkä padottua raivoakin. Alun oppitunti valokuvaustekniikasta pohjustaa muistamista, menneen hetken hahmottumista paperille, valikointia ja manipulointia, jota ei voi välttää sen enempää valokuvauksen kuin kuin retrospektiivisen kirjoittamisenkaan yhteydessä.
****
Takeshi Kaikō: Kesän pimeys Tammi 1977 (alkuteos 1971, suom. Kai Nieminen)
Takeshi Kaikōn Kesän pimeys on japanilainen sodanjälkeismodernistinen kertojaromaani, jossa etualalle työntyvät mies (kertoja) ja nainen (kertojan kumppani). Kymmenen vuotta ennen teoksen alkuhetkeä heillä oli kiihkeä rakkaussuhde, kunnes he erosivat – näin mies toistuvasti muistelee – jollakin Tokion sateisella juna-asemalla. Teoksen nyt-hetkessä he kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen Euroopassa, lopussa lähtevät taas eri teille. Kirjassa kerrotun ajan he asustelevat ympäriinsä, ensin Italiaa, sitten Sveitsiä tai Itävaltaa muistuttavassa paikassa, eivätkä kuitenkaan oikein kohtaa saati osaa päättää, mitä elämällään tekisivät tai kuinka tärkeitä ovat toisilleen.
Nainen viimeistelee väitöskirjaansa eurooppalaisessa yliopistossa, muttei tunne itseään eurooppalaiseksi. Keskivaiheilla nainen tulee pitäneeksi pitkän ja tulikivenkatkuisen saarnan siitä, mikä kaikki Japanissa ja japanilaisissa on sietämätöntä (vetää vertoja Thomas Bernhardin kotimaa-antipatioille). Mies lojuu kotona, viettää päivänsä nukkumalla tai syömällä ja juomalla itsensä turvoksiin. Taustalla pilkahtelevat takaumat Vietnamista, missä mies on aiemmin sotareportterina joutunut todistamaan ilmeisen brutaaleja näkyjä.
Romaanin vire on tokkuraisen apaattinen. Olemisen perustila on sängyssä lojuminen. Kaiken häilyvyys ja juurettomuus, hyppely idän ja lännen välillä (monessakin mielessä) kiteytyy lopetuskohtauksessa, jossa mies ja nainen ajelevat viimeisenä yhteisenä iltanaan ympäri Berliiniä pitkin S-Bahn -rengaslinjaa. Tyhjässä junassa kertoja ei enää tiedä, milloin he ovat idässä, milloin lännessä, milloin juna liikkuu ja milloin se on paikallaan, mikä on kuolemaa ja mikä elämää.
Vahvatunnelmainen, viipyilevä, runsaasti mielikuvia herättävä ja kaikin puolin harvinaisen hieno teos.
Kai Nieminen sai Kesän pimeyden suomennostyöstä kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1978.
***
Vladimir Nabokov: Kalvas Hehku Gummerus 2014 (alkuteos 1962, suom. Kristina Drews & Jukka Virtanen)
Miten näin loisteliaita lauseita sisältävä teos voi olla näin puiseva?
Tiesin etukäteen Kalvaasta hehkusta, että se on historiallisesti merkittävä metaviritelmäromaani, joka rakentuu kuolleen (fiktiivisen) runoilijan kirjoittaman runoelman ja sen kommentaarin ympärille. Toivoin, että Kalvas hehku jotenkin läpivalaisisi sitä, miten kirjailija henkilönä, kirjailijan kirjoittama teos ja teoksen vastaanotto ovat kolme täysin eri asiaa: kirjailija kirjoittaa jostain syystä jotain, julkinen ja akateeminen vastaanotto lisäävät soppaan vuorollaan sen, minkä haluavat, ja taiteellisen suuruuden (todellisen tai uskotellun) takaa löytyy aina aimo annos inhimillistä surkeutta.
Mistään näin mielenkiintoisesta ei Kalvaassa hehkussa ole kysymys. Siinä ei ylipäätään ole kysymys mistään, mikä liittyisi elävään elämään tai kirjallisuuteen tai sen tulkitsemiseen tai yhtään mihinkään millään tavalla. Siinä on kuitenkin keskenään sotkeentuvia sisäkkäismaailmoja ja itseensä viittaavia metarakenteita, ja sekös oli teoksen ilmestymishetkellä uutta ja ihmeellistä. Ehkä Kalvas hehku toimii hyvänäkin muistutuksena siitä, ettei romaanimuodon uudistaminen vielä takaa teokselle pitkää ikää tai sukupolvet ylittävää puhuttelevuutta.
Kalvas hehku alkaa kuollutta runoilijaa ikävöivän kirjallisuuden professorin esipuheella: parikymmentä sivua ihan mukiinmenevää kaunopuheista jorinaa. Sitä seuraa noin viisikymmensivuinen keskusrunoelma, joka on joko tarkoituksella huono tai pahasti käännöksessä kärsinyt. Loput kolme neljäsosaa romaanista täyttää kirjallisuuden professorin kirjoittama keskusrunoelman kommentaari, johon limittyy kertomus jossakin fantasiamaailmassa tapahtuvasta vallankaappauksesta, kuninkaasta, joka pakenee jonkin sortin ekstremistejä ja vaeltelee aikansa ties missä, kunnes jossain vaiheessa viimein kuolla kupsahtaa (jollen väärin muista). Professori kertoilee kuninkaan vaelluksesta ja vähän kaikesta muustakin ja viskelee spekulatiivisia ylitulkintoja runoelman ja fantasiamaailman vallankaappaustarinan välisistä yhteyksistä. Kuuluisi varmaankin sanoa, että Kalvas hehku on “kirjallisuudentutkimuksen parodiaa” tai jotakin sellaista.
Tarinassa (siis tarinan sisäisessä tarinassa, joka, voitteko uskoa, tavallaan vuotaa “päätason” tarinaan!) seikkailevat myös hahmot nimeltä Zembla ja Gradus. Nimi Xavierkin toistui sen verran monta kertaa, että hänetkin olisi pitänyt varmaankin jostain muistaa. Lopussa hahmo, jonka nimeä en myöskään muista, enkä todellakaan jaksa tarkistaa, saapuu kampukselle murhaamaan runoilija John Shadea ikävöivän kirjallisuuden professorin. Murhamiestä piinaa ripuli, minkä Nabokov on sentään kirjoittanut hauskasti (laiha lohtu).
Sain kahlattua teoksen loppuun, vaikka koville otti. Urakan aikana spekuloin, onko Nabokov julkaissut fiktiivisen John Shaden nimissä omat ei-niin-onnistuneet runonsa voidakseen puhkiselittää ne itse, tyhjentää kommentaariläjään kaikki pöytälaatikkoon kertyneet jämäproosapalat ja luottaa, että lukijat parsivat siitä kasaan jotain eheää. Sellainenhan olisi kaiken lisäksi “aika metaa”!
Nabokov-suhteeni on jyrkästi laskujohteinen. Naurua pimeässä oli parhaita tietämiäni teoksia silloin kun sen luin, joskus 2012, Läpinäkyväisiä kaikin puolin ohuempi muunnelma samasta aiheesta; ei huono eikä hyvä. Ada lähti vuonna 2016 lukuisten yritysten jälkeen kirjaston kierrätyshyllyyn, enkä vieläkään anna kirjalle anteeksi sitä, millainen pettymys se oli: samaa fantastis-nokkelaa kaunopuheista keekoilua kuin Kalvaassa hehkussa, höysteenä pikkupervoa marmeladivelliä. Hyi.
Lolita on yhä lukematta. Sille saatan antaa vielä mahdollisuuden. Vaikka sitten teeskennellyn sivistyksen nimissä.
Aamu oli lyijynharmaa. Keltaoranssi metsä heijastui höyryävään tyyneen. Metro sujahti tunneliin. Elämäntaparemontin aloitus viivästyi puolella vuodella. Tuuli hajotti sontsan, joka ei ollut minun. Yödösässä liukastuin laattaan, joka ei ollut minun. Jääkaapin kylki hehkui hetken aamuauringossa. Jos tämä megabestseller-tiiliskiviromaani ei saa sinua itkemään, olet tunnevammainen paska. Jos sinua ei kiinnosta lukea koko paskaa, olet sitäkin tunnevammaisempi. Minä jos kuka olen itseeni kohdistuneiden vääryyksien paras ja ainoa asiantuntija. Nyt saatana päitä pölkylle! Ketä viskellään virtuaalitomaateilla tänään? Tunti somessa, ja taas tuntuu kuin olisi keuhkot täynnä vaahtomuovia. Kastuminen ei sadepäivinä kismitä, vaan se, kun joutuu ohittamaan sateenvarjollisia kiireessä. Milloin minulta repeää silmäkulma sivullisen sontsaan? Eniten vituttaa lagaava puhelin. Kirkuvat lapset pääsevät hyvin ansaitulle kakkossijalle. Liukas suhju kastelee kengät. Mistä lähtien maailma on ollut esterata? Auki revityt kadut, työmaa-aidat, panssarivaunun kokoiset lastenvaunut, hitaasti reagoivat liukuovet (ikään kuin itse olisin riittävän nopea), miten viekään tilaa pieni lapsi, joka ei tiedä, minne mennä (ikään kuin itse tietäisin). Paljon puhutaan siitä, kenellä on oikeus olla ja näkyä julkisessa tilassa, mutta aikuiset ihmiset eivät herran vuonna 2017 osaa jättää rullaportaissa vasenta kaistaa vapaaksi. Ilmastoa voimme muuttaa, päivän säälle emme mahda mitään. Juhannusaattona vesisade on so what, jouluaattona pyhäinhäväistys.
Stockholm torsdag 25 januari 2018 (metroproosaruno)
Kansalaiset.
Medborgarplatsen. Torilla eivät tapaa kuin puliukot, eikä
Folkets Kebabissa maksa vesi mitään. Det finns en möjlighet att Söderin snobirihkamat kiinnostelee.
Skarpnäck. Terävänäkki? Teräväinen syötti, Ristolainen viimeisteli, Filip Forsberg itki. Siitäkin on nyt neljä vuotta. Jerusalem Kebab oli yksi Absojen nuoruushäröilyprojektin nimi. Tuostako sen keksivät, osoitteesta Götgatan 59?
Puhetta ymmärtää, mutta liian hyvännäköiset myyjät eivät saisi liian nopeasti tulla kysymään liian vaikeita. RödaKorsetin kirpparilta lähtisi ysäritähdenlentoja kymmenellä kruunulla. Onko se enemmän vai vähemmän kuin euro?
Muistelin että Södertull tai jotain, mutta olikin Skanstull. Piru vie mitkä maisemat työmatkalaisilla. Ei ole Stadissa tällaisia eikä tuommoisia kaarisiltoja tai viadukteja. Taas alkaa alusmaalaisen alemmuus. Tvärbanankin ollut täällä iät ja ajat, eikä Jokeri-linjaa toisella puolella merta saada koskaan raiteille. Miksi byta till on johonkin vaihtamista, ei johonkin oksentamista? Kaverini byyttasi metroon 17-vuotiaana. Samassa iässä minä byyttasin sporaan.
Antidepressiva för djur ökar kraftigt, kertoo Metro-lehti. Jos siltaan on spreijattu Hammarby, sillä tarkoitetaan enemmän futisjengiä kuin kaupunginosaa, tror jag. 22 Sicla 2 min. Aika sickiä! Höhöhö… Ikuisesti jaksan ihailla infraa, joka uhmaa korkeuseroja ja kustannuksia, tavanomaisen komeita kerrostaloja kallioiden päällä. Miten voi tavallisesta tehdä pikkuisen tavallista parempaa? Tämän ruotsalaiset osaavat, Ikea ja H&M, niin, suurpääoma tätäkin hyvinvointivaltiota pyörittää. Tuskin se lohduttaa riutunutta rupumummoa, jota keltaliivimiehet taluttavat ulos Liljeholmenin asemalta. Ett helt vanligt läkarbesök, tarjoilee mainos. Hän jos kuka olisi sen tarpeessa.
Laiturilla part II
Varokaa ohi ajavaa junaa raiteella yksi. Se upp för tåg som passerar på spår ett.
Burger Kingin pahvimuki poukkoilee tuulessa, äiti
on kietonut pienokaisensa torkkupeittoon.
Viemärintulppa
Viikonloppuna aukesi viemärintulppa. Kaveri huomautti siitä
ja kaulaliina katosi baariin.
Loppukuun olen epäkelpo ihminen.
Tapiolan ikävä
Ei jää ikävä satakutosta aina myöhässä,
paitsi jos olin ajoissa kerrankin jos –
jää ikävä vauvankakanruskeita rappauksia, sivistysporvareiden kirjahyllyjä, Otsonlahden valoja, puista nallekarhua, jota jok’ikisellä yökävelyllä
säikähdin jos nyt –
jää ikävä
lenkkejä Stubbinrannan saaristoon.
Ulkoilupolku venesataman liepeiltä johti siihen pisteeseen, sitä yökävelyä
ei jää ikävä.
Tuuli heitti Heikintorilla ständin kumoon.
Monttu auki katsoin työmaamonttua, ei tänne raskasmetro sovi.
Pikaratikka sopisi, mutta hänelle kuulemma ei elämäntilanne sopinut,
vaikka jo mitä ehdin –
you are among friends, kertoi Radio Helsingin täti.
Jäikö päälle?
Ihmettelin on se perkele kun ei puurovesi kuumene tietysti olin laittanut väärän hellanlevyn päälle lits läts reikäkenkä hörppäsi kuraa metrosta riensin tarkistamaan oliko oikea hellanlevy jäänyt päälle kontrolli katosi kaaos vyöryi päälle ensin hesarin trendijeesustoimittaja sitten kaikki itsessäni näytti kammottavalta irvikuvalta vaihdoin kuivat kengät tarkistin toistamiseen hellan laitoin viestin että myöhästyn enkä vieläkään tiedä mikä on se vaihe joka minulla
Mua ei oo luotu tähän ilmastoon ja alan pikkuhiljaa vittuuntuu tähän ilmastoon – Seyed Ali
Foliolevyt ikkunoissa, kylmäkallet ja jääkalikat ilmanviilentimen vesisäiliössä ovat tässä taistelussa turhia: koko kerrostalo on kuin kiviuuni, jossa voisi paistaa aitoa italialaista pizzaa. Ei tämä näin armotonta ollut kesällä 2014, vaikka Ilmatieteenlaitoksen arkistosta löytyvä tiedote sellaista viiveellä vihjailee, ja vaikka silloisessakin kämpässäni kaikki ikkunat avautuivat samaan suuntaan ja juuri siihen suuntaan, josta aurinko paistoi koko päivä sisään – ei, ei se näin armotonta silloin ollut, voinut olla. Ei mitenkään.
Foreca on ottanut tavakseen lupailla sadetta aina viikon päähän. Mitä lähemmäs nämä ehkä-sadepäivät ovat tulleet, sitä littanammaksi sadepalkit ovat käyneet. Varma täyssade on muuttunut mahdolliseksi kuurottaiseksi, ja kun edes mahdollisen kuurottaisen päivä on ollut vihdoin käsillä, palkit ovat haihtuneet olemattomiin, eikä taivaalta ole tullut tippakaan.
Pian kiipeän lähikukkulalle rukoilemaan sadetta kuin jenkkihihhulit kerran näkemässäni dokumentissa, jossa he kivenkovaan väittivät, ettei kuivuus johdu ihmisen toimista, varsinkaan siitä, että osavaltion vahvin korporaatio oli kuivattanut lähijärvet, vaan että kyse on Jumalan tahdosta. Kun avaan Forecan, joka päivä päivän perään sylkee pelkkiä paljaita aurinkoja ja hellelukemia (alin +21, ylin +28), mieleni tekee huutaa: “Eiku nyt ihan oikeesti hei, jotain armoa nyt, ei, ei, ei enää…”
Ala-asteiässä oli samanaikaisesti kiehtovaa ja pelottavaa, että meitä lähimmästä tähdestä saattoi leimahdella maapallon kokoisia tulilieskoja. Kun kävelin kaverini luo pelaamaan Need For Speed 3:a, pysähdyin lähiparkkihallin taakse katsomaan aurinkoa. Yritin erottaa liekkejä, mutta en kyennyt. Silmiini alkoi sattua, vaikka palava kaasupallo oli jo painumassa mailleen ja ilmassa oli runsaanlaisesti utua, auteretta, kevättomua, mitä lie.
Päiväkodin piirustuksissa auringolle kuului piirtää silmät ja hymyilevä suu. Aurinko opetettiin näkemään iloisena ja lempeänä. Paljon totuudenmukaisempi oli Super Mario Bros 3:n autiomaatason aurinko: vihamielinen, iänikuinen rasite. Syvälle iskostuneen häpeän tavoin se seurasi kaikkialle, mihin ikinä liikuitkaan ja kuinka nopeasti, se pysyi matkassa, irvisti jähmettyneenä kaikelle, mitä teit. Välillä se irtosi paikaltaan, teki viheliäisiä syöksyjä päin ja palasi tutulle paikalleen kaiken ylle.
Auringon kanssa pystyi elämään, jatkamaan ja etenemään, mutta koskaan se ei jättänyt rauhaan.
Myöskään Mirkka Rekolan tunnetussa runossa auringonvalo ei elävöitä tai ylevöitä, vaan latistaa ja eristää, tekee avuttomaksi.
Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.
Meissä on ikävä entiseen. Haluamme takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.
Kun luin Rekolan runon ensimmäistä kertaa luentomonisteesta, se ei välittänyt minulle yhtikäs mitään. Kun vuotta myöhemmin luin sen toista kertaa kotona pimeänä syysiltana, se aiheutti minussa fyysisen reaktion.
Runo on niin totta: surullisinta ei ole minkään päättyminen, vaan jatkuva, väistämätön kohoaminen tyhjään valjuun ei mihinkään, pitkittyvään välitilaan – vaillinaisena, sirppinä, osana itseään, ei kokonaisena.
Freudilaisen viettiteorian mukaan ihmistä hallitsee kaksi keskenään ristiriitaista voimaa, eros ja thanatos. Eros (“elämänvietti”) edustaa ihmisen pyrkimystä eheytyä sisäisesti ja sulautua ulkopuoliseen, laajentua ja viljellä itseä maailmaan häiriönkin uhalla, thanatos (“kuolemanvietti”) kaikenlaisia pyrkimyksiä rauhaan, häiriöttömään tilaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, on aina enemmän tai vähemmän kumpaakin, ja viettien ilmenemiskirjo on valtava. Erosta on käytännössä kaikessa paitsi totaalierakoitumisessa tai itsemurhassa, ja varsinaista kuolemankaipuuta edeltää laaja spektri kaikenlaista passiivisuutta, välttämiskäyttäytymistä ja torjuntaa, itsen eristämistä muista ja omien mielensisältöjen eristämistä toisistaan. Sairas T:n säkeet kappaleessa Aika valuu kuvailevat hienosti ristivetoa viettien välillä, elämänvietin niskalenkkiä tuhoutumis- ja eristäytymishalusta:
Tajusin etten pelkää kuolla vaan elää en pelkää nukahtaa mä pelkään herää Kuitenki roikkuu täällä tiukalla otteella niin pitkään ennen ku alkaa koskemaan liikaa
Kumpaakaan – erosta eikä thanatosta – ei voi täysin tyydyttää. Ei ole mahdollista järjestää sellaista kaikkien aikojen superkesää, että olisi tarpeeksi elossa; aina pitäisi rällätä muiden kanssa enemmän, päästä lähemmäs ihmisiä, luontoa ja elämää. Eikä ole mahdollista luoda sellaista viileyden ja hämäryyden täyttämää suojakapselia, jonka rauhaa ei riko yksikään tungettelevan, häiritsevän, mielivaltaisen ulkomaailman langettama pyyde, vaade tai pettymys.
Niin tai näin, kesä on niiden aikaa, jotka rynnivät kohti elämää häiriön ja konfliktinkin uhalla, syksy meidän aikaa, jotka haluamme rauhaan, takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.
Kymmenen kertaa mieluummin hukkuisin mustaan kylmään järveen kuin paahtuisin elävältä Saharassa.
Onneksi tiedän jo nyt, että kun sitten joskus ensimmäiset syyssateet ja pakkasyöt koittavat, pulppuan taas uutta energiaa. Vielä sekin aika tulee.
Sinä iltana olin ottanut maltillisesti, kolme tai neljä, korkeintaan kuusi olutta, en varmasti enempää. Ehkä siksi muistan tämän niin tarkasti. Seisoin Pukinmäen asemalaiturilla. Kello oli jonkin verran alle tai yli kahden. Saapuva T-juna näytti pyrstötähdeltä ennen kuin valoläikkä jakautui kolmeksi ja äänen erotti.
Nousin junaan ja lähdin etsimään sen vessaa. Junamatkaa seuraisi vielä reilun puolen tunnin yöbussimatka vaihtoineen. Sitä ei rakkoni kestäisi.
Minua jokusen vuoden vanhempi mies etsi junan vessaa myös. Seurasin häntä usean vaunuosaston läpi. Vessan ovelle päästyään mies tarttui kahvaan kuin saaliiseen, remplasi ja kiskoi. Katossa paloi punainen valo. Varattu. Mies ehti jysäyttää ovea nyrkillään kahdesti ennen kuin hänen suustaan valahti mojova roiske oranssinruskeaa oksennusta.
Siirryin taaemmas, penkille istumaan. Mies asetti jalkansa haralleen, nojasi kämmenillään oveen ja öyskytti antaumuksella. Koko vessan edustan hän täytti oksennuksellaan. Välillä kuului huohotusta ja syljeskelyä, ja kun luulin toimituksen jo loppuneen, lattialle läiskähteli lisää.
Kaksi naista istui minua vinosti vastapäisillä penkeillä. Tuskin he olivat kaksikymmentäviisivuotiaita, mutta pidin heitä silloin vanhoina, varmasti omillaan asuvina aikuisina. Naiset pälyilivät kohti onnettomuuspaikkaa suupielet nykien, lakkasivat hörppimästä tölkistä, jonka olivat kätkeneet villalapaseen.
Vessan ovi lonksahti auki. Sieltä tuli mies maastohousuissa ja maihareissa, lyhyt, lyhythiuksinen ja vanttera, oikea kovanaama.
Kovanaama käveli osaston läpi. Ilmeestä en saanut selvää, oliko se toverillinen vai ivallinen, tyyliin sattuuhan sitä, vai vittu mikä känniääliö, pitäis vetää dunkkuun.
Öyskyttäjä siirtyi vapautuneeseen vessaan. Oksentelun ääniä ei enää kuulunut, vain renkaiden ulinaa ulkoa, pling ja kuulutus: Oulunkylä Åggelby.
Juna alkoi jarruttaa. Yrjölätäköstä erkani noro, juonne haituvaisen sameaa lientä venyi, pyrki kuin kiipeillen kohti osaston toista päätyä. Siellä seisoi konduktööri, nuori ja virkaintoisen oloinen kaveri. Katsoi vessan ovelle ilmestynyttä sotkua, ja tuimana katsoikin. Teki nonverbaliikallaan harvinaisen selväksi, että nyt on luvassa muutakin kuin sanomista.
Laattasit sä tonne? hän tiuskaisi nuorehkolta mieheltä.
En.
Se riitti. Mies ei ollut lainkaan humalassa.
Konduktööri käveli läpi osaston noroa väistellen, vilkuili ympärilleen kuin odottaen vapaaehtoista ilmoittautuvaksi, siirtyi koputtelemaan vessan ovea. Syyllinen tuli ulos – voisi jopa sanoa, että kreivin aikaan.
Säkö tohon oksensit? konduktööri tivasi.
Ööh… en.
Kuka tohon oksens?
Kaikki olivat vaiti.
Oksensit sä?
Konduktööri lähestyi minua.
En. Kuulu jotain ääntä, mut en sitte tullu kattoneeks.
Konduktööri asteli pois päätään puistellen.
Kun juna alkoi kaartaa kohti Pasilaa, lattia kallistui. Noro pysähtyi, muutti kulkusuuntaansa. Ehkä kaksikymmentäviisivuotiaat naiset siirsivät vikkelästi saappaankärkiään.
Pasilassa syyllinen livahti ulos. Muut vaihtoivat osastoa. Miksen minä vaihtanut? En tiedä. Muistaakseni en huomannut muidenkaan vaihtaneen. Eläintarhan kohdalla äkkäsin jääneeni osastolle kahdestaan kovanaaman kanssa. Kovanaama katsoi minua usean penkkirivin päästä, viittoi luokseen kummallisella käsimerkillä. En ollut huomaavinani, vaikka pelko alkoi pistellä ja sydämeni takoa. Miksi kovanaama haluaisi minut mukiloida? Koska olin valehdellut konnarille, suojellut öyskyttäjää sanktiolta? Niin olivat kaikki muutkin. Mutta he olivat vaihtaneet osastoa.
Koskaan ennen saapuminen päärautatieasemalle ei ole ollut yhtä hidas, vaikka hidas se on aina. Pikkutunneillakaan eivät lähijunat osaa ajaa suoraan laituriin. On kiemurreltava ja madeltava, jyskähdettävä yli tuhannesta ja yhdestä vaihteesta. Eduskuntatalo ja Finlandia-talo yövaloineen heittivät Töölönlahden pintaan hohtavia juonteita. Kaukana Kampissa pyöri Mercedes-Benzin logo marmorisen melkein-tornitalon katolla. Syrjäkarein valvoin näkökenttäni toista reunaa.
Muistin vessahätäni. Nyt jos koskaan.
Oksentaminen oli jatkunut vessassa sittenkin. Kopin lattia oli luistinrataa liukkaampi, kuin saippuoitu, broilerinsuikaleet ja vihannekset yhä tunnistettavissa, haju hirvittävä. Ja entä jos kovanaama olikin tällä välin tullut oven taakse odottamaan, tajusin. Kun avaisin oven, hän saattaisi aloittaa mätkimisen heti, runnoa minut vessaan, iskeä kasvoni vasten peiliä, lyödä ilmat pihalle, painaa polvilleni oksennukseen ja työntää pääni pönttöön.
Ei moiseen tarvita päteviä syitä. Sen olin siinä iässä oppinut.
Suoriuduin toimituksesta. Vaikeinta oli pitää päkiät paikoillaan. Kun avasin oven valmiina avunhuutoon ja kamppailuun, siinä ei ollut ketään.
Juna nytkähti laituriin, ovet avautuivat. Loikin ulos, liityin hälisevään väkivirtaan, joka vaappui kohti laiturin päätyä. Huppupäinen hahmo oli sammunut Aseman Wurstin ikkunaa vasten kytevä tulipää sormiensa välissä. Elielinaukion reunalla glitteriblondi kaipaili varastettua käsilaukkuaan. Siel oli kaikki, ihan kaikki, hän ulvoi.
Julkaistiin Käkriäisen Raaka-numerossa (4/2017), jonka teimme sessarihenkisesti opiskelutovereidemme kanssa. Tapahtumasta – siis kirjoittamiskokoontumisesta, ei oksennusepisodista yöjunassa – jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi myös Flickr-albumi.
Totuudesta on tulossa samanlainen valinnan kysymys kuin kodista, vaimosta tai miehestä, urasta ja harrastuksista. Joskus saatamme jopa tuntea ja ajatella, että ei ole enää mitään totuutta, on vain erilaisia mielipiteitä, uskoja ja makuja. Mielipiteenvapaus on toisinaan tulkittu valinnanvapaudeksi, esteenä ei ole mikään subjektiivinen tai objektiivinen pakko, ei myöskään mikään ulkopuolellamme oleva totuus.
[…] Totuudet ovat usein monimutkaisia ja epämukavia, niiden ymmärtäminen vaatii paljon älyllistä vaivannäköä. Kaupataksemme ne meidän on yksinkertaistettava niitä ja tehtävä niistä helpommin hyväksyttäviä. Myydäkseen hyvin totuus kaipaa perusteellista ehostusta. Älyllinen ponnistelu on varmasti yksi niistä asioista, joita postmoderni maailma välttää. Usein se tarkoittaa totuuden hajottamista, sen korvaamista puolitotuuksilla tai pseudototuuksilla. Monimutkaisuus, toisinaan jopa paradoksisuus näyttää olevan ympärillämme olevan maailman olennainen piirre, tämän seikan hylkääminen, maailmaa koskevien käsitystemme virtaviivaistaminen tarkoittaa, että emme käsitä maailmaa.
[…] Tavat joilla ehostamme, uudistamme, parantelemme totuutta, ovat tuttuja meille hyvin kaukaisista ajoista. Löydämme niitä folkloristisista teksteistä, saduista, legendoista ja myyteistä, mutta ne esiintyvät myös kirjallisuudessa, myös aivan uusimmassa kirjallisuudessa ja journalismissa.
[…] Kun maailma ympärillämme käy teknologian ja politiikan ansiosta yhä monimutkaisemmaksi, me pyrimme käyttämään yhä arkaaisempia, folkloristisempia keinoja sen kuvaamiseen ja ymmärtämiseen ja siihen reagoimiseen. Me olemme mytologisoimassa ja folklorisoimassa maailmaa uudelleen. Tämä uudelleenmytologisoitu maailma on selkeästi polarisoitunut maailma, jossa on sankareita ja konnia, enkeleitä ja paholaisia, ja yliluonnolliset tapahtumat ja voimat ohjaamassa elämäämme. Se on yksinkertaisten juonien, yksinkertaisten tapahtumasarjojen ja yksinkertaisten lauseiden maailma, jossa on vähän tilaa epäilyksille, vähän tilaa sanoille ’mutta’, ’kuitenkin’ ja ’siitä huolimatta’. Se on maailma, jossa vihollinen on vihollinen on vihollinen, joka täytyy tuhota, ja sankari on sankari on sankari, jota täytyy palvoa. Se on lineaarinen maailma, jolla on selvät rajat ja vastapoolit.
Kuulostaako tutulta? Ei todellakaan uskoisi, että Jaan Kaplinskin teksti Kaunistelematon totuus (kokoelmalta Törmäys Todellisuuteen, Otava 2002, suom. Anja Salokannel) ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1999. Kaikenlaista laatukamaa yliopiston kirjasto laittaakin kierrätyshyllyyn!
PS. Onneksi kävin kuuntelemassa Kaplinskia Metsätalolla keväällä 2016. Ehtiiköhän enää montaa kertaa tulla Suomeen luennoimaan?
Tuskin osaan sanoa soolojournalisti-monialakirjoittaja-aikalaiskriitikko Karl Krausista (1874-1936) mitään paremmin kuin Tommi Melender ja Antti Hurskainenblogeissaan. Tässä kuitenkin yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta. Miten mainiosti nämä pätevätkään 2010-luvun kuohuntoihin!
“Agitaattorin salaisuus on tehdä itsensä yhtä typeräksi kuin kuulijansa, jotta nämä uskovat olevansa yhtä älykkäitä kuin tämä.” s. 18
“Journalismi palvelee vain näennäisesti tätä päivää. Tosiasiassa se tuhoaa jälkimaailman henkisen herkkyyden.” s. 19
“Sanomalehdillä on elämään suunnilleen sama suhde kuin kortistaennustajilla metafysiikkaan.”
s. 19
“Joka ilmaisee mielipiteitä, ei saa joutua kiinni ristiriitaisuuksista. Jolla on ajatuksia, ajattelee myös ristiriitaisuuksien keskellä.” s. 26
“Kaikkia kirjailijoita, hyviä ja huonoja, on luettava kaksi kertaa. Toiset tunnistaa, toiset paljastaa.”
s. 27
“Agitaattori tarttuu sanaan. Taiteilijaa sana koskettaa.”
s. 29
“Ei ole positiivisempaa henkilöä kuin taiteilija, jonka aiheena on paha. Hän päästää pahasta. Jokainen muu johtaa vain huomion pois siitä ja antaa sen olla maailmassa, joka hyökkää entistä ankarammin suojattoman tunteen kimppuun.”
s. 86
“Puhun itsestäni ja tarkoitan asiaa. He puhuvat asiasta ja tarkoittavat itseään.”
s. 91
“Tekninen kehitys jättää kyllä vielä jäljelle ongelman: ihmisluonnon kehittymättömyyden.”
s. 115
__________
Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje
Into 2014
suom. Juhani Ihanus
No, miltä nyt tuntuu? Enimmäkseen olo on kuin somessa: yleisön hiljaisuudesta ei tiedä, johtuuko se kiireestä, välinpitämättömyydestä vai vaivaannuksesta. Periaatteessa ei kiinnosta, käytännössä kuitenkin kiinnostaa, jonkin verran. Mieluiten keskittyisin täysvaltaisesti muuhun elämään, mutta kirjan markkinoinnin ja jakelun kanssa riittää hommaa. Juho Nieminen oli oikeassa verratessaan katvekirjailijaa rallikuskiin, jonka on osallistuttava kilpaan ilman kartanlukijaa sekä tankattava ja vaihdettava itse renkaat varikolla.
No, kirja elää aina kun sitä luetaan. Se täytyy muistaa. Tämä yksi kirjasyksy ei ole viimeinen mahdollisuus, vaikka ajoittain siltä tuntuisi. Parhaina hetkinä päässäni muhii mukava tunne, että jos Laituri tulee saamaan osakseen minkäänlaista huomiota, se johtuu kirjasta itsestään. Suhtautumiseni kirjaan on muuttumassa välttelevästä varovaisen toiveikkaaksi.
*
Tänään on 23. päivä lokakuuta. Synttäreiden kunniaksi kuuntelin kaksi ja puoli levyllistä wanhaa hywää Pyhimystä, Salaisen maailman, Tulvan ja hajasuosikkeja varhaistuotannosta. Sessioon innoitti Pyhin oma synttäribiisi 28. Lokakuuta. Muistin, että samana vuonna kun aloin kirjoittaa Laituria, 2010, myin Pyhimykselle kebabhampurilaisaterian. Tuskin Pyhimys tiesi, että minulla, siis häntä palvelevalla myyjällä, oli häneen (tai hänen lyriikoidensa puhujahahmoon) eräänlainen näkymätön ja yksipuolinen mutta sitäkin kiinteämpi ystävyyssuhde, samanlainen kuin sittemmin on muodostunut eräisiin kirjailijoihin. Harmittaa, etten ruokahaluntoivotusten yhteydessä keksinyt sanoa Pyhimykselle herran omin sanoin: “Ja vaikkei tunnetakaan sun tunteet ei oo uusii mullekaan.”
Angervotien ajattelijasta päätyikin Laiturin alkuun suora lainaus. Myöhemmin tajusin, että aamukampa ulkomaanmatkalla -kielikuva saattoi tarttua puolivahingossa Intialaisesta enneunesta. Ilmaushan on yleinen, asiayhteys silti härnäävän samanlainen. Salainen maailma on kyllä hieno ja tärkeä levy, pienine kökköyksineenkin aikaa kestävä. Tekipä hyvää kuunnella Silivatiseilaa pitkästä aikaa. Taas kun on ollut tilanteita toiveiden ja odotusten kanssa, Laiturin kanssa ja muutenkin.
Tällaiset synttärit tänä vuonna: liman kakomista ja Panadol Hotin mustaherukkaista höyryä, pitkä hidas kävely puuskatuulessa, päässä taittopipo ja kaksi päällekkäistä huppua. Tänäkin vuonna keskitalvi oli mukava, kevättalvi ja kevät raastava, kesä ok, syksy raikas ja rauhoittava. Ylkkäri julkaisi minulta hassuttelevan aikalaisproosapläjäyksen 21.10. ilmestyneessä numerossa. Mikä siinä on, että kielteiset asiat kerääntyvät aina kevääseen, myönteiset syksyyn?
Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.
Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.
Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.
Viiden vuoden ikuisuus
En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli-ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:
Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.
Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.
Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.
Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick-ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.
Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessäni kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.
Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderinkuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:
Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.
Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha-Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:
Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta kokeneensa näin.
Paniikkinappulan pauketta
Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:
Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.
Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…
Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto- ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa-arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi, saati palkituksi.
Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.
Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.
Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:
1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.
Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!
Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä, vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.
Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.
Fail again, fail better
Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Tänä aikana kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa, ja tuntuu vaikealta lähteä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa.
Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.
Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.
Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.
Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.
Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: “Try again. Fail again. Fail better.”
Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman tukeanne ja apuanne Laituri ei olisi kirja.
____________________
¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki-kirjat 2012, s. 94-97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.
Valvomon Mikä kesä on poikkeuksellisen imelä jopa kesähittirenkutukseksi. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.
Siitä on nyt kymmenen vuotta. En suostu uskomaan.
Kuluneena kesänä olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27-vuotiasta itseäni 17-vuotiaaseen itseeni. Samalla olen ajatellut, mitä Schopenhauer kirjoitti esseessään Siitä mitä ihminen on:
Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)
Jotain schopenhauerilaista on myös Mikä kesän loppupuolen säkeessä “oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa”.
Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää jo pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei. Eläminen ja oleminen on huomattavasti helpompaa, kun kaikesta ei joka hetki tarvitse olla niin hädissään.
Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees, ja hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.
Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa, mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.
Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.
Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller-hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön (uusin David Foster Wallace -suomennos) perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua. Poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.
Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi “ihan vähän rahaa”. “Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi, että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin “auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40-50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa “ainaki parii euroa, et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. “Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. “Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.
*
Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä kuunnellen naapuritontin koiran katkeamatonta haukuntaa. Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.
Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti-Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook-kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.
Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.
Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon, no niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin…
Leikkuri sammui. Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Sammui se.
Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr-prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä, ja koko paska oli lentää järveen.
Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:
The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…
Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.
Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:
Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.
Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin: heti ensimmäisillä sivuilla ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava näkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.
Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais-aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais-aivokuolemamusaa. Kovasti se yritti elää ajan hermolla, olla tätä päivää, mikäli kyseessä siis ei ollut silkka parodia, mitä on vaikea uskoa YleX:n haastattelun luettuani. Kauhanen oli kopioinut konseptinsa JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa. Köykäisistä mahtailulyriikoista ja pinnistetystä ulosannista tuli mieleen 2000-luvun alun Mikseri-artistit (“tahdon olla paras / suurimmista suurin / tehdä mollista duurin / unelmasta duunin” – voi apua). Kuben träpfounibuumaus-autotunepajariläppiin saattaa sen sijaan hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.
Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? “Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää, ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon-peli. Nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970-luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”
Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37-vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt. Nimittäin sitä, “mis mä oon ja mitä must on tullu” (Köyhä-Jonnea lainatakseni).
En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?
miks on nyt muotii et ammatti
kirjottajat esim toimittajat kirjottaa
esim twitteriin tahallaan huonosti yhdys
sana virheineen onks se nuorekasta
ja ironista ja spontaanii ku enää ei olla
taka kireitä tai sit ehkä pätkityt yhdys
sanat skaalautuu helpommin mobiili
näytöille ja auttaa google hakuja kertokaa
mulle oon niin vanhan aikanen ja
epä nokkela ja helvetin ylpee siitä
vittu tää meni reippaasi yli 140 merkin #päästäkäämutvittuunjotäältä
