Muutama lyhyt otsikoitu

Syksyllä 2017

Aamu oli lyijynharmaa. Keltaoranssi metsä heijastui höyryävään tyyneen ennen kuin metro sujahti tunneliin. Elämäntaparemontin aloitus viivästyi puolella vuodella. Tuuli hajotti sontsan, joka ei ollut minun. Yödösässä liukastuin laattaan, joka ei ollut minun. Jääkaapin kylki hehkui hetken aamuauringossa. Jos tämä megabestseller‐tiiliskiviromaani ei saa sinua itkemään, olet tunnevammainen paska. Jos sinua ei kiinnosta lukea koko paskaa, olet sitäkin tunnevammaisempi. Minä jos kuka olen itseeni kohdistuneiden vääryyksien paras ja ainoa asiantuntija. Nyt saatana päitä pölkylle! Ketä viskellään virtuaalitomaateilla tänään? Tunti somessa, ja taas tuntuu kuin olisi keuhkot täynnä vaahtomuovia. Kastuminen ei sadepäivinä kismitä, vaan se, kun joutuu ohittamaan sateenvarjollisia kiireessä. Milloin minulta repeää silmäkulma sivullisen sontsaan? Eniten vituttaa lagaava puhelin. Kirkuvat lapset pääsevät hyvin ansaitulle kakkossijalle. Liukas suhju kastelee kengät. Mistä lähtien maailma on ollut esterata? Auki revityt kadut, työmaa‐aidat, panssarivaunun kokoiset lastenvaunut, hitaasti reagoivat liukuovet (ikään kuin itse olisin riittävän nopea), miten jumalattoman saatanasti vie tilaa pieni lapsi, joka ei tiedä minne mennä (ikään kuin itse tietäisin). Paljon puhutaan siitä, kenellä on oikeus olla ja näkyä julkisessa tilassa, mutta aikuiset ihmiset eivät herran vuonna 2017 osaa jättää rullaportaissa vasenta kaistaa vapaaksi. Ilmastoa voimme muuttaa, päivän säälle emme mahda mitään. Juhannusaattona vesisade on so what, jouluaattona pyhäinhäväistys.

Stockholm torsdag 25 januari 2018 (metroproosaruno)

Kansalaiset. Medborgarplatsen. Torilla eivät tapaa kuin puliukot, eikä

Folkets Kebabissa maksa vesi mitään. Det finns en möjlighet att Söderin snobirihkamat kiinnostelee.

Skarpnäck. Terävänäkki? Teräväinen syötti, Ristolainen viimeisteli, Filip Forsberg itki. Siitäkin on nyt neljä vuotta. Jerusalem Kebab oli yksi Absojen nuoruushäröilyprojektin nimi. Tuostako sen keksivät, osoitteesta Götgatan 59?

Puhetta ymmärtää, mutta liian hyvännäköiset myyjät eivät saisi liian nopeasti tulla kysymään liian vaikeita. RödaKorsetin kirpparilta lähtisi ysäritähdenlentoja kymmenellä kruunulla. Onko se enemmän vai vähemmän kuin euro?

Muistelin että Södertull tai jotain, mutta olikin Skanstull. Piru vie mitkä maisemat työmatkalaisilla. Ei ole Stadissa tällaisia eikä tuommoisia kaarisiltoja tai viadukteja. Taas alkaa alusmaalaisen alemmuus. Tvärbanankin ollut täällä iät ja ajat, eikä Jokeri‐linjaa toisella puolella merta saada koskaan raiteille. Miksi byta till on johonkin vaihtamista, ei johonkin oksentamista? Kaverini byyttasi metroon 17‐vuotiaana. Samassa iässä minä byyttasin sporaan.

Antidepressiva för djur ökar kraftigt, kertoo Metro‐lehti. Jos siltaan on spreijattu Hammarby, sillä tarkoitetaan enemmän futisjengiä kuin kaupunginosaa, tror jag. 22 Sicla 2 min. Aika sickiä! Höhöhö… Ikuisesti jaksan ihailla infraa, joka uhmaa korkeuseroja ja kustannuksia, tavanomaisen komeita kerrostaloja kallioiden päällä. Miten voi tavallisesta tehdä pikkuisen tavallista parempaa? Tämän ruotsalaiset osaavat, Ikea ja H&M, niin, suurpääoma tätäkin hyvinvointivaltiota pyörittää. Tuskin se lohduttaa riutunutta rupumummoa, jota keltaliivimiehet taluttavat ulos Liljeholmenin asemalta. Ett helt vanligt läkarbesök, tarjoilee mainos. Hän jos kuka olisi sen tarpeessa.

Laiturilla part II

Varokaa ohi ajavaa junaa raiteella yksi.
Se upp för tåg som passerar på spår ett.

Burger Kingin pahvimuki poukkoilee
tuulessa, äiti

on kietonut pienokaisensa torkkupeittoon.

Viemärintulppa

Viikonloppuna aukesi viemärintulppa.
Kaveri huomautti
siitä

ja kaulaliina
katosi baariin.

Loppukuun olen
epäkelpo ihminen.

Tapiolan ikävä

Ei jää ikävä
satakutosta aina myöhässä,

paitsi jos olin ajoissa
kerrankin jos –

jää ikävä vauvankakanruskeita rappauksia,
sivistysporvareiden kirjahyllyjä,
Otsonlahden valoja, puista nallekarhua,
jota jok’ikisellä yökävelyllä

säikähdin
jos nyt –

jää ikävä

lenkkejä
Stubbinrannan saaristoon.

Ulkoilupolku venesataman liepeiltä
johti siihen pisteeseen, sitä yökävelyä

ei jää ikävä.

Tuuli heitti Heikintorilla ständin kumoon.

Monttu auki katsoin
työmaamonttua, ei tänne
raskasmetro sovi.

Pikaratikka sopisi,
mutta hänelle kuulemma
ei elämäntilanne sopinut,

vaikka jo mitä ehdin –

you are among friends,
kertoi Radio Helsingin täti.

Jäikö päälle?

Ihmettelin on se perkele kun ei puurovesi kuumene tietysti olin laittanut väärän hellanlevyn päälle lits läts reikäkenkä hörppäsi kuraa metrosta riensin tarkistamaan oliko oikea hellanlevy jäänyt päälle kontrolli katosi kaaos vyöryi päälle ensin hesarin trendijeesustoimittaja sitten kaikki minussa näytti kammottavalta irvikuvalta vaihdoin kuivat kengät tarkistin toistamiseen hellan laitoin viestin että myöhästyn enkä vieläkään tiedä mikä vittu on se vaihe joka minulla

jäi päälle.

Helle, aurinko, kuu, viettiteoria ja muuta sekavaa

Mua ei oo luotu tähän ilmastoon
ja alan pikkuhiljaa vittuuntuu tähän ilmastoon
- Seyed Ali

Foliolevyt ikkunoissa, kylmäkallet ja jääkalikat ilmanviilentimen vesisäiliössä ovat tässä taistelussa turhia: koko kerrostalo on kuin kiviuuni, jossa voisi paistaa aitoa italialaista pizzaa. Ei tämä näin armotonta ollut kesällä 2014, vaikka Ilmatieteenlaitoksen arkistosta löytyvä tiedote sellaista viiveellä vihjailee, ja vaikka silloisessakin kämpässäni kaikki ikkunat avautuivat samaan suuntaan ja juuri siihen suuntaan, josta aurinko paistoi koko päivä sisään — ei, ei se näin armotonta silloin ollut, voinut olla. Ei mitenkään.

Foreca on ottanut tavakseen lupailla sadetta aina viikon päähän. Mitä lähemmäs nämä ehkä‐sadepäivät ovat tulleet, sitä littanammaksi sadepalkit ovat käyneet. Varma täyssade on muuttunut mahdolliseksi kuurottaiseksi, ja kun edes mahdollisen kuurottaisen päivä on ollut vihdoin käsillä, palkit ovat haihtuneet olemattomiin, eikä taivaalta ole tullut tippakaan.

Pian kiipeän lähikukkulalle rukoilemaan sadetta kuin jenkkihihhulit kerran näkemässäni dokumentissa, jossa he kivenkovaan väittivät, ettei kuivuus johdu ihmisen toimista, varsinkaan siitä, että osavaltion vahvin korporaatio oli kuivattanut lähijärvet, vaan että kyse on Jumalan tahdosta. Kun avaan Forecan, joka päivä päivän perään sylkee pelkkiä paljaita aurinkoja ja hellelukemia (alin +21, ylin +28), mieleni tekee huutaa: “Eiku nyt vittu ihan oikeesti hei, jotain armoa nyt, ei, ei, ei enää…”

Ala‐asteiässä oli samanaikaisesti kiehtovaa ja pelottavaa, että meitä lähimmästä tähdestä saattoi leimahdella maapallon kokoisia tulilieskoja. Kun kävelin kaverini luo pelaamaan Need For Speed 3:a, pysähdyin lähiparkkihallin taakse katsomaan aurinkoa. Yritin erottaa liekkejä, mutta en kyennyt. Silmiini alkoi sattua, vaikka palava kaasupallo oli jo painumassa mailleen ja ilmassa oli runsaanlaisesti utua, auteretta, kevättomua, mitä lie.

Päiväkodin piirustuksissa auringolle kuului piirtää silmät ja hymyilevä suu. Aurinko opetettiin näkemään iloisena ja lempeänä. Paljon totuudenmukaisempi oli Super Mario Bros 3:n autiomaatason aurinko: vihamielinen, iänikuinen rasite. Syvälle iskostuneen häpeän tavoin se seurasi kaikkialle, mihin ikinä liikuitkaan ja kuinka nopeasti, se pysyi matkassa, irvisti jähmettyneenä kaikelle, mitä teit. Välillä se irtosi paikaltaan, teki viheliäisiä syöksyjä päin ja palasi tutulle paikalleen kaiken ylle.

Auringon kanssa pystyi elämään, jatkamaan ja etenemään, mutta koskaan se ei jättänyt rauhaan.

Mirkka Rekolan tunnetussa runossa auringonvalo ei elävöitä tai ylevöitä, vaan latistaa ja eristää, tekee avuttomaksi.

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.

Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kun luin Rekolan runon ensimmäistä kertaa luentomonisteesta, se ei välittänyt minulle yhtikäs mitään. Kun vuotta myöhemmin luin sen toista kertaa kotona pimeänä syysiltana, se aiheutti minussa fyysisen reaktion.

Runo on niin totta: surullisinta ei ole minkään päättyminen, vaan jatkuva, väistämätön kohoaminen tyhjään valjuun ei mihinkään, pitkittyvään välitilaan – vaillinaisena, sirppinä, osana itseään, ei kokonaisena.

Kuluneena kesänä olen lukenut psykoanalyyttistä viettiteoriaa, jonka mukaan ihmistä hallitsee kaksi keskenään ristiriitaista voimaa, eros ja thanatos. Eros (“elämänvietti”) edustaa ihmisen pyrkimystä eheytyä sisäisesti ja sulautua ulkopuoliseen, laajentua ja viljellä itseä maailmaan häiriönkin uhalla, thanatos (“kuolemanvietti”) kaikenlaisia pyrkimyksiä rauhaan, häiriöttömään tilaan. Tietenkin kaikessa, mitä ihminen tekee, on aina enemmän tai vähemmän kumpaakin, ja viettien ilmenemiskirjo on valtava. Erosta on käytännössä kaikessa paitsi totaalierakoitumisessa tai itsemurhassa, ja varsinaista kuolemankaipuuta edeltää laaja spektri kaikenlaista passiivisuutta, välttämiskäyttäytymistä ja torjuntaa, itsen eristämistä muista ja omien mielensisältöjen eristämistä toisistaan. Nämä Sairas T:n säkeet kappaleessa Aika valuu kuvailevat hienosti ristivetoa viettien välillä, elämänvietin niskalenkkiä tuhoutumis‐ ja eristäytymishalusta:

Tajusin etten pelkää kuolla vaan elää
en pelkää nukahtaa mä pelkään herää
Kuitenki roikkuu täällä tiukalla otteella
niin pitkään ennen ku alkaa koskemaan liikaa

Kummankaan vietin ei varmaankaan pitäisi antaa dominoida liikaa, sillä kumpaakaan ei voi täysin tyydyttää: ei ole mahdollista järjestää sellaista kaikkien aikojen superkesää, että olisi tarpeeksi elossa; aina pitäisi rällätä muiden kanssa enemmän, päästä lähemmäs ihmisiä, luontoa ja elämää — eikä ole mahdollista luoda sellaista viileyden ja hämäryyden täyttämää suojakapselia, jonka rauhaa ei riko yksikään tungettelevan, häiritsevän, mielivaltaisen ulkomaailman langettama odotus, muistutus, pyyde, vaade tai pettymys.

Niin tai näin, kesä on niiden aikaa, jotka rynnivät kohti elämää häiriön ja konfliktinkin uhalla, syksy meidän aikaa, jotka haluamme rauhaan, takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kymmenen kertaa mieluummin hukkuisin mustaan kylmään järveen kuin paahtuisin elävältä Saharassa.

Onneksi tiedän jo nyt, että kun sitten joskus ensimmäiset syyssateet ja pakkasyöt koittavat, pulppuan taas uutta energiaa. Vielä sekin aika tulee.

Proosalastu

 

Tapahtui T‐junassa

Sinä iltana olin ottanut maltillisesti, kolme tai neljä, korkeintaan kuusi olutta, en varmasti enempää. Ehkä siksi muistan tämän niin tarkasti. Seisoin Pukinmäen asemalaiturilla. Kello oli jonkin verran alle tai yli kahden. Saapuva T‐juna näytti pyrstötähdeltä ennen kuin valoläikkä jakautui kolmeksi ja äänen erotti.
Nousin junaan ja lähdin etsimään sen vessaa. Junamatkaa seuraisi vielä reilun puolen tunnin yöbussimatka vaihtoineen. Sitä ei rakkoni kestäisi.
Minua jokusen vuoden vanhempi mies etsi junan vessaa myös. Seurasin häntä usean vaunuosaston läpi. Vessan ovelle päästyään mies tarttui kahvaan kuin saaliiseen, remplasi ja kiskoi. Katossa paloi punainen valo. Varattu. Mies ehti jysäyttää ovea nyrkillään kahdesti ennen kuin hänen suustaan valahti mojova roiske oranssinruskeaa oksennusta.
Siirryin taaemmas, penkille istumaan. Mies asetti jalkansa haralleen, nojasi kämmenillään oveen ja öyskytti antaumuksella. Koko vessan edustan hän täytti oksennuksellaan. Välillä kuului huohotusta ja syljeskelyä, ja kun luulin toimituksen jo loppuneen, lattialle läiskähteli lisää.
Kaksi naista istui minua vinosti vastapäisillä penkeillä. Tuskin he olivat kaksikymmentäviisivuotiaita, mutta pidin heitä silloin vanhoina, varmasti omillaan asuvina aikuisina. Naiset pälyilivät kohti onnettomuuspaikkaa suupielet nykien, lakkasivat hörppimästä tölkistä, jonka olivat kätkeneet villalapaseen.
Vessan ovi lonksahti auki. Sieltä tuli mies maastohousuissa ja maihareissa, lyhyt, lyhythiuksinen ja vanttera, oikea kovanaama.
Vieläks sä laattaat? kovanaama kysyi öyskyttäjältä.
Emmäh… enää…
Kovanaama käveli osaston läpi. Ilmeestä en saanut selvää, oliko se toverillinen vai ivallinen, tyyliin sattuuhan sitä, vai vittu mikä känniääliö, pitäis vetää dunkkuun.
Öyskyttäjä siirtyi vapautuneeseen vessaan. Oksentelun ääniä ei enää kuulunut, vain renkaiden ulinaa ulkoa, pling ja kuulutus: Oulunkylä Åggelby.
Juna alkoi jarruttaa. Yrjölätäköstä erkani noro, juonne haituvaisen sameaa lientä venyi, pyrki kuin kiipeillen kohti osaston toista päätyä. Siellä seisoi konduktööri, nuori ja virkaintoisen oloinen kaveri. Katsoi vessan ovelle ilmestynyttä sotkua, ja tuimana katsoikin. Teki nonverbaliikallaan harvinaisen selväksi, että nyt on luvassa muutakin kuin sanomista.
Laattasit sä tonne? hän tiuskaisi nuorehkolta mieheltä.
En
Se riitti. Mies ei ollut lainkaan humalassa.
Konduktööri käveli läpi osaston noroa väistellen, vilkuili ympärilleen kuin odottaen vapaaehtoista ilmoittautuvaksi, siirtyi koputtelemaan vessan ovea. Syyllinen tuli ulos — voisi jopa sanoa, että kreivin aikaan.
Säkö tohon oksensit? konduktööri tivasi.
Ööh… en.
Kuka tohon oksens?
Kaikki olivat vaiti.
Oksensit sä?
Konduktööri lähestyi minua.
En. Kuulu jotain ääntä, mut en sitte tullu kattoneeks.
Konduktööri asteli pois päätään puistellen.
Kun juna alkoi kaartaa kohti Pasilaa, lattia kallistui. Noro pysähtyi, muutti kulkusuuntaansa. Ehkä kaksikymmentäviisivuotiaat naiset siirsivät vikkelästi saappaankärkiään.
Pasilassa syyllinen livahti ulos. Muut vaihtoivat osastoa. Miksen minä vaihtanut? En tiedä. Muistaakseni en huomannut muidenkaan vaihtaneen. Eläintarhan kohdalla äkkäsin jääneeni osastolle kahdestaan kovanaaman kanssa. Kovanaama katsoi minua usean penkkirivin päästä, viittoi luokseen kummallisella käsimerkillä. En ollut huomaavinani, vaikka pelko alkoi pistellä ja sydämeni takoa. Miksi kovanaama haluaisi minut mukiloida? Koska olin valehdellut konnarille, suojellut öyskyttäjää sanktiolta? Niin olivat kaikki muutkin. Mutta he olivat vaihtaneet osastoa.
Koskaan ennen saapuminen päärautatieasemalle ei ole ollut yhtä hidas, vaikka hidas se on aina. Pikkutunneillakaan eivät lähijunat osaa ajaa suoraan laituriin. On kiemurreltava ja madeltava, jyskähdettävä yli tuhannesta ja yhdestä vaihteesta. Eduskuntatalo ja Finlandia‐talo yövaloineen heittivät Töölönlahden pintaan hohtavia juonteita. Kaukana Kampissa pyöri Mercedes‐Benzin logo marmorisen melkein‐tornitalon katolla. Syrjäkarein valvoin näkökenttäni toista reunaa.
Muistin vessahätäni. Nyt jos koskaan.
Oksentaminen oli jatkunut vessassa sittenkin. Kopin lattia oli luistinrataa liukkaampi, kuin saippuoitu, broilerinsuikaleet ja vihannekset yhä tunnistettavissa, haju hirvittävä. Ja entä jos kovanaama olikin tällä välin tullut oven taakse odottamaan, tajusin. Kun avaisin oven, hän saattaisi aloittaa mätkimisen heti, runnoa minut vessaan, iskeä kasvoni vasten peiliä, lyödä ilmat pihalle, painaa polvilleni oksennukseen ja työntää pääni pönttöön.
Ei moiseen tarvita päteviä syitä. Sen olin siinä iässä oppinut.
Suoriuduin toimituksesta. Vaikeinta oli pitää päkiät paikoillaan. Kun avasin oven valmiina avunhuutoon ja kamppailuun, siinä ei ollut ketään.
Juna nytkähti laituriin, ovet avautuivat. Loikin ulos, liityin hälisevään väkivirtaan, joka vaappui kohti laiturin päätyä. Huppupäinen hahmo oli sammunut Aseman Wurstin ikkunaa vasten kytevä tulipää sormiensa välissä. Elielinaukion reunalla glitteriblondi kaipaili varastettua käsilaukkuaan. Siel oli kaikki, ihan kaikki, hän ulvoi.
 
 

 

Julkaistiin Käkriäisen Raaka‐numerossa (4/2017), jonka teimme sessarihenkisesti opiskelutovereidemme kanssa. Tapahtumasta — siis kirjoittamiskokoontumisesta, ei oksennusepisodista yöjunassa — jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi myös Flickr‐albumi.

Koskaan ei ole myöhäistä kasata 15‐vuotiaana ostettua koottavaa

I
Teini‐ikäni seesteisemmässä keskivaiheessa harrastin hetken koottavia. Rajua esimurrosikää seurasi väliaikainen rauhoittuminen ennen pakkobilettämisen sävyttämää lukioangstivaihetta. Tästä suvannosta, eräänlaisesta jälkilapsuus‐välivaiheesta, jäi kaappini pohjalle muutama kokoamaton muovirakennussarja, muun muassa Eastern Express -merkkinen majakkalaiva South Goodwin, jonka ostin Viipurista kesällä 2004.

Reilut kaksitoista vuotta kannoin kokoamatonta South Goodwinia kämpästä toiseen. Neljästä muutosta se selvisi. Kaikki nämä vuodet olin varma, että jonain päivänä vielä kokoan South Goodwinin. Joulupyhinä 2016 ryhdyin hommiin. Välineet ja maalit löytyivät vanhastaan. Yksi maalipurkeista oli hintalapun perusteella ostettu Ihme ja kumma -nimisestä kaupasta hintaan 10 markkaa.

Alun perin South Goodwinin kasaamiseen piti mennä vain joulupyhät, sitten joulun ja uudenvuoden välipäivät. Loppujen lopuksi projekti valmistui tammikuun 2017 lopussa.

II
Majakkalaivalle tyypillisesti South Goodwin nimettiin sijoituspaikkansa mukaan. Goodwin Sands sijaitsee Englannin kanaalin kapeimmassa kohtaa. Paikka on erittäin myrskyherkkä: virtaukset ovat voimakkaita, nousu‐ ja laskuveden välinen vaihtelu suurinta maailmassa. Yli 2000 laivan uskotaan haaksirikkoutuneen Hyvänvoiton Hiekoille. Majakkalaiva South Goodwinin vuoro koitti vuonna 1954. PPRuNe‐keskustelupalstalta löytyy mielenkiintoista aikalaismuistelua turman tiimoilta.

Lifeboats from Dover, Deal and Ramsgate could not get closer than 700 yards - Copy

Kuvan lähde: Kent History Forum


Suorastaan ihme, ettei W. G. Sebald sisällyttänyt South Goodwinin tapausta Saturnuksen renkaisiin. Kirjahan sijoittuu tuonne noin, Britteinsaarten kaakkoisrannoille, ja on täynnä kaikenlaista unohtumiseen, katoamiseen, kulumiseen, rapistumiseen ja huuhtoutumiseen liittyvää.

Mutta muovirakennussarjasta piti puhumani. Oikeastaan hyvä, etten käynyt kasaamaan South Goodwiniä vielä silloin, teini‐ikäisenä. Projekti oli huomattavasti hankalampi kuin osasin odottaa. Eastern Express -merkkisessä rakennussarjassa oli (esimerkiksi Revelleihin verrattuna) hirmuisen paljon pieniä osia, joiden kanssa oli kärsivällisyys koetteilla. Isommissa osissa oli jonkin verran ylijäämävalumia ja asiaankuulumattomia ulokkeita, nystyröitä, joita täytyi nyppiä irti kynsisaksilla ja vuoleskella veitsellä. Lisäksi muovi oli koostumukseltaan jotenkin sellaista, että maalia oli laitettava vähintään kaksi kerrosta, jottei harmaa pohjaväri päässyt kuultamaan alta.

Rungon puoliskot eivät millään tahtoneet asettua paikoilleen. Paperinpuristimia ne sentään tottelivat.

Pyrin maalaamaan osat mahdollisimman oikeanvärisiksi ennen kuin ryhdyin liimaamaan niitä yhteen. Pieniä, helposti hukkuvia osia säilyttelin tiskatuissa perunasalaattirasioissa.

Yläkansien kaiteet olivat varsinainen murheenkryyni. Kaideosat täytyi itse taivutella yhdeksänkymmenen asteen kulmiin, mitä tehdessä maali kuoriutui ja varisi. Helposti eivät kaiteet myöskään sujahtaneet niille tarkoitettuihin reikiin, saati pysyneet niissä. Lisäksi siirtokuvat olivat heiveröisempää tekoa kuin mihin muistin tottuneeni: ne täytyi hyvin, hyvin hitaasti ja hyvin, hyvin lionneina liu’uttaa kartongin päältä paikoilleen, koska pinsettejä ne eivät kestäneet. (Revellin siirtokuvia muistan nostaneeni pinseteillä vetisistä astioista ilman haaverin haaveria.) Muutama SOUTH GOODWIN -kylkikirjain pääsi kuin pääsikin repeämään. Korjailin vahinkoja mustalla inkkitussilla, valkoisella geelikynällä ja ohutpäisellä pensselillä. Etukannen ankkuriketjusysteemien vittumaisuudesta en edes aloita.

Kaikkien haasteiden jälkeen on sanottava, että olen lopputulokseen tyytyväinen. Mike Ristuccia arvioi Modelships.infossa saman rakennussarjan perinpohjaisemmin ja vähemmän dramatisoiden.

III
Pakkobilettämis‐teiniangstivaiheessa piilottelin South Goodwin -pakkauksessa päiväkirjaa ja päihteitä. Pakkauksesta löytyi yhä vuonna 2016 pieni, siis vain kymmenen savuketta sisältänyt lämäaski ilman minkäänlaisia varoitustekstejä tai -kuvia (!) sekä tyhjä pullo Hundijala Vesi -nimistä tulilientä, “kasaria”, kuten sitä silloin kutsuimme (Vägev Eesti Viin 80%). Pieniä, varoitustekstittömiä tupakka‐askeja ei ole ollut missään enää vuosikymmeneen, ja googlamalla selvisi, ettei myöskään Hundijalaa ole valmistettu sitten vuoden 2008, Igor Savenkovin omistaman Onistar‐yhtiön mentyä konkurssiin. Tällaisen lähtemättömän jäljen Hundijala jätti suomalaiseen folkloreen: Raimo: Passaa Hundijala vesi Lasnamäki Räemix.

Varsinainen South Goodwin -laatikon aarre on kuitenkin päiväkirja, jota pidin elokuusta 2005 tammikuuhun 2006, myöhäisestä 16‐vuotiaisuudesta varhaiseen 17‐vuotiaisuuteen.

Torstai‐ilta, elokuun ? [2005]
Nyt se alkoi. Päiväkirja. Tämä Suomalaisesta ostetun “ah‐niin hienosti” koristellun kirjasen olisi tarkoitus täyttyä turhista vuodatuksistani, sillä mulla on jo pitkään ollut kyltymätön tarve kirjoittaa elämäni suurista ja pienistä tapahtumista. Nyt se saa vihdoin luvan alkaa.
Eli mikä on nyt sitten ajankohtaista? Huomiseksi (perjantai) olen kaavaillut [nimipois]:n kanssa jonkinmoista juomakeikkaa… Mielenkiintoista hommassa on se, että mukaan on [nimipois]:n mukaan tulossa peräti 4 muijaa , lienee siis turhaa edes sanoa, mitä päässäni liikkuu.

Heti perään toki kirjoitin, mitä päässäni liikkui, eikä sitä voi tässä toistaa.

Päiväkirjan toinen merkintä elokuulta 2005 alkaa näin: “Perjantai‐ilta oli mitä mainioin, vaikkakaan ei lähellekään sitä, millaista siitä odotin.” Kirjoitin virkkeen vakavissani, olen siitä varma. Kuten formaattiin kuuluu, puhuin myös kanssaihmisistä paskaa ja reflektoin itseäni parhaani mukaan:

Ehkä hän [kaverini] ei vain ole kypsä tähän elämänvaiheeseen — en väitä että itsekään olisin, mutta oma kypsymättömyyteni on lähinnä ujoutta, paikoin ehkä “minä tiedän kaiken” -ylimielisyyttä (sentään tajuan sen itse!). Mutta minä en sentään juoksuta muita ostamassa itselleni erikoissiidereitä, “koska hellanlettas sentään kalja on niin pahaa”, kikata siiderihumalassa kuin äm‐irk -pissis, tongi muiden laatikoita ja väännä aina tahtoani väkisin läpi.
(marraskuu 2005)

Viimeiseksi jääneen merkinnän lopetus on tahattoman paljonpuhuva. Suttuineen se ei ole litteroitavissa, joten laitan sen tähän sellaisenaan, käsialoineen päivineen:

Aina kun luen teinipäiväkirjaani, ei voi olla tulematta mieleen tämä katkelma Hannu Ahon romaanista Pelistä pois (1985):

[O]lin vähällä langeta hankeen kiittämään jumalaa siitä ettei enää ollut samalla tavalla kakara kuin joskus, epävarma ja ujo ja arka ja tietämätön ja pohjattoman onneton, tai vaikka kaikkea sitä olisikin, sen suhteellisuuden tajusi.

IV
Suosittelen koottavaharrastusta erityisesti luoville kirjoittajille. Koottavien kanssa näperteleminen nimittäin suo mahdollisuuden saada valmiiksi, hallita, onnistua ja olla itseensä tyytyväinen. Mieltäylentävään lopputulokseen pääsee noudattamalla ohjeita ja jäljittelemällä. Ei tarvitse aina ja kaikessa rämpiä umpihangessa kuin Hellaakosken säkeissä, vaan saa olla myös tietä käyden tien vanki. Se on ihanaa.

South Goodwin -projekti laittoi minut myös ajattelemaan uudessa valossa Lester Freamonin hahmoa The Wiressä, erityisesti hänen doll house miniature -harrastustaan. Nukkekotipienoismallit, joiden parissa Freamon ensimmäisestä viimeiseen tuotantokauteen askartelee, eivät ole suinkaan kuriositeetti tai ulkokohtainen hahmotunniste. Ne edustavat ennen kaikkea sitä, mikä toiselta natural policelta, Jim McNultylta, puuttuu: kärsivällisyys, maltti ja tasapainottava elementti. Asetelma kiteytyy keskustelussa, jonka Freamon ja McNulty käyvät kolmannen tuotantokauden yhdeksännessä jaksossa: Freamon ei anna päättymättömän ja helvetillisen kiittämättömän kutsumuksensa (phou‐lice work) viedä häneltä sitä, mikä on kaikesta huolimatta myös arvokasta ja tärkeää: “Life. The shit that happens while you’re waiting for moments that never come.”

Freamonin sanat kannattaa myös jokaisen tosissaan kirjoittavan muistaa. Tekstimaailmassakin keissit aina sulkeutuvat, jos hyvin käy. Oli kyse 5000 merkin normikritiikistä tai 300 sivun romaanista, lopussa odottaa sama kuin McNultya oikeustalolla: “what the fuck did I do?” -hämmennys, takaisinmaksu muun elämän laiminlyönneistä ja neuvottomuus sen edessä, miten systeemi, instituutioiden kudelma, The Game toimii, miten se jauhaa rattaisiinsa kovapäisimmänkin individualistin pyrinnöt.

Kirjoittaminen: mitä intensiivisemmin sitä tekee, sitä tärkeämpää on tehdä muitakin asioita.

Aina pitäisi löytää ja kehiä väkisin kaikenlaista uutta. Miten aliarvostettua ja antoisaa voikaan olla vanhan uudelleenlöytäminen!

Yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta

Tuskin osaan sanoa soolojournalisti‐monialakirjoittaja‐aikalaiskriitikko Karl Krausista (1874–1936) mitään paremmin kuin Tommi Melender ja Antti Hurskainen blogeissaan. Tässä kuitenkin yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta. Miten mainiosti nämä pätevätkään 2010‐luvun kuohuntoihin!

Agitaattorin salaisuus on tehdä itsensä yhtä typeräksi kuin kuulijansa, jotta nämä uskovat olevansa yhtä älykkäitä kuin tämä.”
s. 18

Journalismi palvelee vain näennäisesti tätä päivää. Tosiasiassa se tuhoaa jälkimaailman henkisen herkkyyden.”
s. 19

Sanomalehdillä on elämään suunnilleen sama suhde kuin kortistaennustajilla metafysiikkaan.”
s. 19

Joka ilmaisee mielipiteitä, ei saa joutua kiinni ristiriitaisuuksista. Jolla on ajatuksia, ajattelee myös ristiriitaisuuksien keskellä.”
s. 26

Kaikkia kirjailijoita, hyviä ja huonoja, on luettava kaksi kertaa. Toiset tunnistaa, toiset paljastaa.”
s. 27

Agitaattori tarttuu sanaan. Taiteilijaa sana koskettaa.”
s. 29

Ei ole positiivisempaa henkilöä kuin taiteilija, jonka aiheena on paha. Hän päästää pahasta. Jokainen muu johtaa vain huomion pois siitä ja antaa sen olla maailmassa, joka hyökkää entistä ankarammin suojattoman tunteen kimppuun.”
s. 86

Puhun itsestäni ja tarkoitan asiaa. He puhuvat asiasta ja tarkoittavat itseään.”
s. 91

Tekninen kehitys jättää kyllä vielä jäljelle ongelman: ihmisluonnon kehittymättömyyden.”
s. 115

__________

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje
Into 2014
suom. Juhani Ihanus

Esikoiskirjan jälkeinen synttärimerkintä

Tarpeellista tietoa Laiturin saatavuudesta

— Issuu.comista löytyy ilmainen lukunäyte sivulle 33.
— Kirja löytyy Helmet‐kirjastoista.
— Helsingissä kirjaa myyvät Kirjakauppa Nide (Freda 35, hinta 29 €) sekä Gaudeamus Kirja & Kahvi Kaisaniemi (Vuorikatu 7, hinta 29 €).
— Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta

No, miltä nyt tuntuu? Enimmäkseen olo on kuin somessa: yleisön hiljaisuudesta ei tiedä, johtuuko se kiireestä, välinpitämättömyydestä vai vaivaannuksesta. Periaatteessa ei kiinnosta, käytännössä kuitenkin kiinnostaa, jonkin verran. Mieluiten keskittyisin täysvaltaisesti muuhun elämään, mutta kirjan markkinoinnin ja jakelun kanssa riittää hommaa. Juho Nieminen oli oikeassa verratessaan katvekirjailijaa rallikuskiin, jonka on osallistuttava kilpaan ilman kartanlukijaa sekä tankattava ja vaihdettava itse renkaat varikolla.

No, kirja elää aina kun sitä luetaan. Se täytyy muistaa. Tämä yksi kirjasyksy ei ole viimeinen mahdollisuus, vaikka ajoittain siltä tuntuisi. Parhaina hetkinä päässäni muhii mukava tunne, että jos Laituri tulee saamaan osakseen minkäänlaista huomiota, se johtuu kirjasta itsestään. Suhtautumiseni kirjaan on muuttumassa välttelevästä varovaisen toiveikkaaksi.

*

Tänään on 23. päivä lokakuuta. Synttäreiden kunniaksi kuuntelin kaksi ja puoli levyllistä wanhaa hywää Pyhimystä, Salaisen maailman, Tulvan ja hajasuosikkeja varhaistuotannosta. Sessioon innoitti Pyhin oma synttäribiisi 28. Lokakuuta. Muistin, että samana vuonna kun aloin kirjoittaa Laituria, 2010, myin Pyhimykselle kebabhampurilaisaterian. Tuskin Pyhimys tiesi, että minulla, siis häntä palvelevalla myyjällä, oli häneen (tai hänen lyriikoidensa puhujahahmoon) eräänlainen näkymätön ja yksipuolinen mutta sitäkin kiinteämpi ystävyyssuhde, samanlainen kuin sittemmin on muodostunut eräisiin kirjailijoihin. Harmittaa, etten ruokahaluntoivotusten yhteydessä keksinyt sanoa Pyhimykselle herran omin sanoin: “Ja vaikkei tunnetakaan sun tunteet ei oo uusii mullekaan.”

Angervotien ajattelijasta päätyikin Laiturin alkuun suora lainaus. Myöhemmin tajusin, että aamukampa ulkomaanmatkalla -kielikuva saattoi tarttua puolivahingossa Intialaisesta enneunesta. Ilmaushan on yleinen, asiayhteys silti härnäävän samanlainen. Salainen maailma on kyllä hieno ja tärkeä levy, pienine kökköyksineenkin aikaa kestävä. Tekipä hyvää kuunnella Silivatiseilaa pitkästä aikaa. Taas kun on ollut tilanteita toiveiden ja odotusten kanssa, Laiturin kanssa ja muutenkin.

Tällaiset synttärit tänä vuonna: liman kakomista ja Panadol Hotin mustaherukkaista höyryä, pitkä hidas kävely puuskatuulessa, päässä taittopipo ja kaksi päällekkäistä huppua. Tänäkin vuonna keskitalvi oli mukava, kevättalvi ja kevät raastava, kesä ok, syksy raikas ja rauhoittava. Ylkkäri julkaisi minulta hassuttelevan aikalaisproosapläjäyksen 21.10. ilmestyneessä numerossa. Mikä siinä on, että kielteiset asiat kerääntyvät aina kevääseen, myönteiset syksyyn?

Viittä vuotta vaille esikoiskirjailija

laiturilla_etukansi_iso_900px
Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.

Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.

Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.

Viiden vuoden ikuisuus

En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli‐ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:

Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.

Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.

Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.

Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick‐ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.

Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessäni kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.

Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderin kuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:

Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.

Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha‐Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:

Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta kokeneensa näin.

Paniikkinappulan pauketta

Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:

Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.

Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…

Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto‐ ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa‐arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi, saati palkituksi.

Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.

Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.

Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:

1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.

Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!

Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä, vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.

Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.

Fail again, fail better

Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Tänä aikana kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa, ja tuntuu vaikealta lähteä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa.

Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.

Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.

Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.

Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: “Try again. Fail again. Fail better.”

Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman tukeanne ja apuanne Laituri ei olisi kirja.

____________________

¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki‐kirjat 2012, s. 94–97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.

EDIT 23.10.2016: Booky.fi-tilauslinkki poistettu.

Mitä jää mieleen kesästä 2016

Valvomon Mikä kesä on poikkeuksellisen imelä jopa kesähittirenkutukseksi. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. En suostu uskomaan.

Kuluneena kesänä olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27‐vuotiasta itseäni 17‐vuotiaaseen itseeni. Samalla olen ajatellut, mitä Schopenhauer kirjoitti esseessään “Siitä mitä ihminen on”:

Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)

Jotain schopenhauerilaista on myös Mikä kesän loppupuolen säkeessä “oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa”.

Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää jo pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei. Eläminen ja oleminen on huomattavasti helpompaa, kun kaikesta ei joka hetki tarvitse olla niin hädissään.

Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees, ja hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.

Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa, mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.

Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.

Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller‐hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön (uusin David Foster Wallace -suomennos) perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua. Poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.

Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi “ihan vähän rahaa”. “Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi, että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin “auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40–50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa “ainaki parii euroa, et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. “Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. “Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.

*

Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä kuunnellen naapuritontin koiran katkeamatonta haukuntaa. Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.

Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti‐Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook‐kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.

Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.

Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon, no niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin…

Leikkuri sammui. Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Sammui se.

Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr‐prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä, ja koko paska oli lentää järveen.

Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:

The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…

Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.

Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:

Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.

Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin: heti ensimmäisillä sivuilla ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava näkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.

Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais‐aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais‐aivokuolemamusaa. Se yritti – biisistä täytyy jo nyt puhua imperfektissä – elää ajan hermolla, olla tätä päivää, mikäli kyseessä siis ei ollut silkka parodia, mitä on vaikea uskoa YleX:n haastattelun luettuani. Kauhanen oli kopioinut konseptinsa JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa. Köykäisistä mahtailulyriikoista ja pinnistetystä ulosannista tuli mieleen 2000‐luvun alun Mikseri‐artistit (“tahdon olla paras / suurimmista suurin / tehdä mollista duurin / unelmasta duunin” — voi apua). Kuben träpfounibuumaus‐autotunepajariläppiin saattaa sen sijaan hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.

Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? “Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää, ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon‐peli. Nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970‐luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”

Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37‐vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt. Nimittäin sitä, “mis mä oon ja mitä must on tullu” (Köyhä‐Jonnea lainatakseni).

En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?

Näin tänä keväänä


IL 22.5.2016: Mikä pettymys! Kuva Patrik Laineesta kertoo kaiken (Kuva: Lehtikuva)

Voitot luovat kuolemattomuuden harhan, valheellisen käsityksen voimastamme ja merkityksestämme, mutta tappioiden hetkillä meillä on mahdollisuus ymmärtää jotain olennaista ja tärkeää, nähdä asiat oikeassa mittakaavassa. Jollain tasolla, kenties, tappion hyväksyminen ja kohtaaminen silmästä silmään, on tappion voittamista, vaikka lopputulos ei siitä tietenkään miksikään muutu.”

Näen tasoitusmaalia viimeisellä minuutilla jahtaavissa pelaajissa liikuttavaa sankaruutta. Voin kuvitella, kuinka viimeiseen hyökkäykseen omalta alueelta lähtevän puolustajan tajunnassa väikkyy ajatus, että kahdenkymmenen sekunnin kuluttua soi loppusummeri, mutta vielä on uskottava, vielä on yritettävä muuttaa väistämätöntä. Puolustaja kuljettaa kiekon keskiviivan yli, lyö sen päätyyn ja kaartaa hyökkäyssiniviivalle odottamaan laukaisupaikkaa. Siinä tilanteessa ei ole väsymystä, turtumusta tai epätoivoa, ne tulevat vasta ottelun päätyttyä. Viimeiset kymmenet sekunnit ovat puoliksi unta ja puoliksi totta, puoliksi aineettomia ja puoliksi ruumiillisia. Ne ehtivät tuntua sekä lyhyiltä että pitkiltä. Useimmiten viime hetken rynnistys päättyy pettymykseen, vastustaja purkaa kiekon keskialueelle, lyö sen tyhjään maaliin tai aika yksinkertaisesti kuluu loppuun. Harvaan taide‐elämykseen sisältyy samanlaista intensiteettiä kuin kiekko‐otteluiden viimeisten minuuttien taisteluun. Se, miksi nuo hetket synnyttävät niin väkeviä tunnevirtoja, johtunee siitä, että niissä kiteytyy olemassaolon yleinen paradoksi: toivo toivottomuudessa. Vaikka tappio näyttää varmalta, sitä kieltäydytään hyväksymästä viimeiseen saakka, ‘jätetään kaikki jäälle’, kuten pelaajilla on tapana sanoa. Minulle, joka tunnustaudun Gustave Flaubertin hengessä epätoivon koulukuntaan kuuluvaksi, tuollaiset eksistentiaaliset tiivistymät sisältävät korutonta lohtua. On jaloa taistella tietäen ponnistusten valuvan hukkaan. Se on sitä, mitä Flaubert tarkoitti sanoessaan, että kulun partaalla seistessään täytyy vain hokea levollisesti: ‘Sellaista se on, sellaista se on…’ ”

Tommi Melenderin esseestä “Miesten peli” (kokoelmalla Kuka nauttii eniten, 2010)

*

Tappion jälkeen olo on selkeä: kaikki on romahtanut. Uni ei tule pitkään aikaan. Takaiskumaalit ja omat tuhlatut tilaisuudet pyörivät hidastuksina mielessä. […]

Aamulla omaa elämää voi alkaa varovasti irrottaa jääkiekosta. Kodin myöntää entisekseen. Taivas näyttää vielä taivaalta. Kukkarosta löytyy rahaa. Huojentava riippumattomuuden tunne kulkee läpi ruumiin: en ole menettänyt mitään. Ahdistus palaa puuskittain vielä parin viikon ajan.”

Petri Tammisen novellista “Jääkiekkoa katsellessa” (kokoelmalla Miehen ikävä, 1997)

Pieni ihmettely

 

miks on nyt muotii et ammatti
kirjottajat esim toimittajat kirjottaa
esim twitteriin tahallaan huonosti yhdys
sana virheineen onks se nuorekasta
ja ironista ja spontaanii ku enää ei olla
taka kireitä tai sit ehkä pätkityt yhdys
sanat skaalautuu helpommin mobiili
näytöille ja auttaa google hakuja kertokaa
mulle oon niin vanhan aikanen ja
epä nokkela ja helvetin ylpee siitä
vittu tää meni reippaasi yli 140 merkin
#päästäkäämutvittuunjotäältä

 

Kuvia ja huomioita Japanista, metroruno Tokiosta

Lokakuun loppupuolella kävin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, Japanissa. Pyörin kolmen kaverini kanssa Tokiossa ja tein yksin eräänlaisen reilausreissun pohjoiseen, pääteasemana Sapporo. Matkamuistiinpanoja kertyi jonkin verran, vaikutelmia ja mietteitä enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittelen jotain matkakertomuksen tapaista ehkä jossain vaiheessa tätä tai seuraavaa elämää. Tässä tyydyn kymmeneen instant‐hajahuomioon:

1.
Japanissa kaikkialla on pieniä virvoitusjuoma‐automaatteja, hassuja, vilkkuvia, välkkyviä ja aina sopuhintaisia. Ilmeisesti automaateista vastaa useampi keskenään kilpaileva firma. Erään firman automaateista saa Boss‐merkkistä tölkkikahvia kuumana. Aamuisin ostelin sitä ns. ihan päällikkönä.

2.
Liikennepoliiseja on paljon myös. Risteyksissä he viittovat tietä punaisilla sauvoilla, jotka muistuttavat Star Warsin valomiekkoja. Tyypillinen liikennepoliisi kumartaa jokaiselle ohittavalle pyöräilijälle erikseen.

3.
Sähköjohdot riippuvat katujen yllä villeinä röykkiöinä. Otaksun, ettei niitä maanjäristysvaaran vuoksi kannata kaivaa maan alle tai valaa seinien sisään. Ensimmäisillä vilkaisuilla johdot synnyttivät pikkuisen slummimaisen vaikutelman, minkä kanssa asettui jyrkkään ristiriitaan se, että kaikki olikin putipuhdasta, tiptop‐kunnossa ja neliömetri kerrallaan kivaksi laitettua, eräänlaista tiheästi massoiteltua Theme Park -todellisuutta.

4.
Ravintolat mainostavat ruokiaan täyttämällä kadunpuoleiset ikkunat muovisilla näytekappaleilla annoksistaan.

5.
Tokion Yodobashi Akihabara -megatavaratalo soittaa koko päivän repeatilla tunnusmelodiaansa, joka on japanilainen sovellus “Pikku‐Matin autosta on kumi puhjennut” -lastenlaulusta. Tempomuunnelmia on muutama, ainakin lapsikuoro‐marssiversio ja aikuisen naisen laulama laukkatempoinen. Jäin ihmettelemään, miten tavaratalon työntekijät eivät sekoa. Yhä kotona yllätän itseni hyräilemästä Yodobashi Akihabaran tunnaria.

6.
Myös Family Marteilla on oma pikku tunnarinsa. (Family Mart on eräänlainen Ärrän ja Alepan välimuoto, hyvin yleinen ja kätevä ketjupuoti eväiden, iltapalojen ja iltakaljojen ostoon.) Tunnari soitahtaa aina kun liukuovet avautuvat ja joku astuu myymälään sisään. Kahdeksan iskua, tempo 85 iskua minuutissa, maailman rauhoittavin ja kotoisin pikku melodia. Tervetuloa myymäläämme. Kaikki on hyvin. Löydät siisteiltä hyllyiltämme kaiken mitä tarvitset kotiin, kelmuun pakattua merilevää myöten. Melodiasta on kehkeytynyt useita Youtube‐remixejä. Toistaiseksi lennokkain lienee tämä.

7.
Japanilaisilla on ylipäätään taipumus soittaa hassua musiikkia ja musiikillisia äänihäivähdyksiä kaikkialla. Suurilla juna‐asemilla kuulutuksia säestävät avaruusleffaäänet, ja eräässä ravintolassa minut yllätti jazz‐melodia, jonka muistin 90‐lukulaisesta Radiolinjan mainoksesta. Miyako‐nimisessä pikkukaupungissa valopylväisiin oli ripustettu kaiuttimia, joista kuului hissimusiikkia. Kun saavuin Super Hokutolla (juna) Sapporoon, ennen virallista kuulutusta soi elektronisena jäljitelmänä, mikäli korvani eivät erehtyneet, J. S. Bachin Jesus bleibet meine Freuden alku (jäljitin ulkomuistista kotona).

8.
Raaka kananmuna nuudelikeittoon? Miksei? Kokeilin kotona. Toimii!

9.
Japanilaisen vessanpöntön vieressä on yleensä avaruusaluksen ohjaamo. Minulle suositeltiin — ja suosittelen eteenpäin — etsimään tavallisen vetokahvan ohjaamon takaa ja käyttämään ainoastaan sitä. Liikkeellä on villejäkin tarinoita, mitä on käynyt turisteille, jotka ovat pytyllä istuessaan menneet painelemaan vääriä nappuloita (esim. automaattinen tamponinpoistaja hanurissa).

10.
Japanilainen vessapaperi on ohutta. Ehkä siksi, etteivät viemärit tukkeudu. Tai sitten siksi, ettei lähes 127‐miljoonainen, verrattain pienellä saarirykelmällä asuva kansa kerta kaikkiaan voi olla paperituotannon suhteen omavarainen. Koska japanilaiset haluavat säilyttää hienot alkuperäiset metsänsä (joita on, uskokaa tai älkää ja runsaasti onkin, kunhan pääsee tarpeeksi kauas pohjoiseen), kaikki mahdollinen paperitavara joudutaan ostamaan muualta ja vessapaperin paksuudessa sen vuoksi kitsastellaan. Näin järkeilin.

Tapakulttuuri on kokonaan oma maailmansa. Kohteliaisuus ja avuliaisuus oli jopa ylivirittyneempää kuin odotin. Asian kääntöpuoli on avoin tai kätketty vieraankammo. Petoksen Harmaan alueen säe “jos ei kiesei näy missään totta vitus sä kävelet punasii päin” ei puhuttele japanilaisia. He odottavat vihreitä myös pikkutunteina typötyhjillä sivukaduilla, vaikka Japanissa on maailman ehkä hitaimmat liikennevalokierrot. Japanilaisesta ei myöskään tilaisuus tee varasta: kaupat säilyttävät luottavaisin mielen kaljalavoja ulkona kaupan edessä. (Ajatelkaa käytäntöä Hesarin tai Kurvin Alepassa.) Tokion öisillä kaduilla ja pimeillä syrjäkujilla pelottavinta on tulla koetuksi pelottavana paikallisten keskuudessa. Se on oikeasti vaivaannuttavaa. Sosiaalinen kontrolli on hiljaista ja näkymätöntä, mutta ilmeisen vahvaa: kukaan ei sylje tai tumppaa tupakkaa kadulle, eivätkä hyvien perheiden pojat imitoi leffagangstereita. Kaikkialta huokuva säntillisyys ja perfektionismi on samanaikaisesti ihailtavaa ja pelottavaa, ja minun on oikeastaan vaikea ymmärtää, miten se voi toteutua ilman Singaporen lainsäädäntöä ja virkavallan jatkuvaa läsnäoloa. Suomi tuntuu Japanin jälkeen sottaisalta ja kaoottiselta kehitysmaalta, jossa minunlaisen on kuitenkin hyvä rypeä kaltaisteni keskellä. Tämä on tietysti turistin eksotisoivaa ensivaikutelmaa vailla minkäänlaista syvempää ymmärrystä. En halua tehdä kulttuurien välistä vertailua saati laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, kunhan puran vaikutelmiani.

Muutama kuva Tokiosta.


_MG_1915_ikkunan_lapi_ilta_1500_MG_1822_auringonlasku1_crop_1500
_MG_2250_1500
_MG_2986_tsiigaataa_1500
_MG_2673_esikaupunki_crop_1500
_MG_4275_pyorataustadf_1500
_MG_2100_kalamias_siima_1500
_MG_3038_shinjukukatu_1500
_MG_2436_darkalley_SUORcrop_NELIO_1500
_MG_2498_KAS_asakusayo1_1500
_MG_4460_1500

Metroruno

Kirjoitin Tokiossa elämäni ensimmäisen metrorunon. Suhtauduin penseästi menetelmälliseen kirjoittamiseen ennen kuin törmäsin tähän ideaan. Metrorunon menetelmä siis on, jos en ole väärin ymmärtänyt:

1) Mieti säettä junassa.
2) Kirjoita se heti laiturilla.
3) Hyppää toiseen junaan miettimään seuraavaa säettä.
4) Kirjoita se heti laiturilla.
5) Jatka tätä sen verran kuin ehdit tai jaksat.

Rajoitteena ilmeisesti on, ettei laiturilla saa miettiä säettä eikä junassa kirjoittaa. Mitään ei kai saisi myöskään jälkikäteen editoida. Rikoin sääntöä sikäli, että otin viimeisen säkeen Suomessa pois, sen verran huono se oli. Virallinen syy olkoon se, etten kirjoittanut sitä enää metrossa, vaan JR:n (Japanin VR, logo myös vihreä) paikallisjunassa, täkäläisessä S‐Bahnissa. Runosta tuli tällainen:

 

Hukkareissu taas, lyhyt matka venyi.
Uskaltaa täytyy, piilossa.
Nimi ei jäänyt taaskaan mieleen.
Hetki ehkä jäi, naamoista ei moni.
Tämäkin päivä on nopeasti ohi.

 

Fraasimainen? Ehkä. Säkeiden aatokset eivät todellisuudessa yritä tavoitella mitään elämän suuria totuuksia. Ne liittyvät pieniin ja konkreettisiin matkateknisiin probleemeihin. Tässä vielä asiaan liittyviä kuvia, osa otettu runoajelun aikana, osa ei:

_MG_4316_kohtajuna_1500_MG_4353_kas_1500_mv
_MG_4317_metromies_1500
_MG_4334_metrolahtee_1500
_MG_2710_metrolepi1_1500

Sitten se reissuni pohjoiseen.

Tohoku Shinkansen ajoi Tokiosta Moriokaan niin että heilahti, viitisensataa kilometriä kahdessa tunnissa. Siitä köröttelin kiskobussilla Miyakoon Tyynenmeren rannalle, seitsemänkymmentä kilometriä, puolitoista tuntia. Maisemat olivat upeita, ja niin noloa kuin tämä onkin myöntää, niistä tuli mieleen Viimeinen samurai. Miyakosta jatkoin yksityisellä kiskobussilla Kujiin, siellä vaihto JR:n Kita‐rias -linjan kiskobussiin, sillä Hachinoheen, yö siellä ja seuraavana päivänä kolmella junalla Sapporoon, vaihdot Aomorissa ja Hakodatessa. Tyyntä valtamerta en ollut aiemmin nähnyt, komeita olivat mainingit tyynenäkin päivänä. Junatunneli Hokkaidoon oli pitkä ja pimeä. Honshun pohjoisrannikon ja varsinkin Hokkaidon tasaisemmat alueet muistuttavat yllättävän paljon Suomea, joskin tarkemmin katsoen havupuiden tupsut järjestyvät eri tavalla kuin tällä pallonpuoliskolla. Sapporon esikaupunkien reunamilla näin ensilumen. Samaan aikaan Tokiossa oli vielä täysi kesä, reilut kaksikymmentä astetta varjossa.

Äskeinen antoi ehkä vaikutelman, että reittisuunnittelu ja junanvaihdot hoituivat tuosta noin vaan lennosta. Ei todellakaan. Melkoista ähkimistä se oli elekielen, sanakirjasta alleviivattujen sanojen ja lapuille kirjoitettujen aikataulujen kanssa. Oli minulla myös junaliikenneäppi tabletillani, mutta toimiakseen se edellytti interwebziä, ja wifi oli saatavissa ainoastaan luotijunissa, ei näissä pienemmissä, joilla valtaosin ajelin. Lisäksi oli epäselvyyksiä, missä kaikissa junissa ja millä kaikilla osuuksilla saa matkustaa JapanRailPassilla, kun on kaiken maailman muitakin paikallisia firmoja.

_MG_3339_kiskobussimutka_1500
_MG_3393_KAS_yodogahama_1500
_MG_3451_1500
_MG_3527_samuraihama_1500
_MG_3605_tiebiitsille_kas_1500
_MG_3640_piitsi1_1500_uusklv
_MG_3819_1500
_MG_3904_neonsapporo_1500

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaista päivää kohden vähintään yksi tanka tai haiku. Eihän siitä mitään tullut. Mitä nyt lentokoneessa menomatkalla tavailin tunnelmiani tankamuotoon:

Kipsissä perse,
turbiinin huminassa
ei voi nukkua.
Aikavyöhyke vaihtuu
Siperian taivaalla.

Lopuksi postaan kuvan itsestäni syömässä Family Martista ostettua valmisnuudelikeittoa.

_MG_2503_safkaa_eisalamaa_1500_mv

Lisää kuvia reissulle omistamassani Flickr‐albumissa.

Ai niin. Toisin kuin muutama matkaseuralaiseni, en ole koskaan harrastanut japanilaista pop‐kulttuuria, lukenut mangaa, katsonut animea, pelannut yhtäkään Final Fantasyä tai muuta. Tämän verran opin kuitenkin japania (tuskin kirjoitettu oikein, mutta suunnilleen näin kiitin aina, ruoasta, palvelusta, mistä hyvänsä): arikatoo gosai maas!

Digivallan lumous

9789510404805_frontcover_final_original
Kuva: #kirja | www.kirja.fi

Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti‐illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa.

Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka henkilöhahmoista tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.

Keskushenkilö on 81‐vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman “sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – sekä keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika, kun tekijä tapettiin: “Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”

Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa, mutta projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla — helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.

Sanataiteesta sisällöntuotantoon

Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen “mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” -paradigmaksi.

Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän‐ ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:

Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.

Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: “Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele tai työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen “tätä Aapo ei ymmärtänyt” -kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:

Kirjoittaminen ei tuonnut hänelle iloa ja voimaa, yksinäisyyden vahvuutta, joka olisi muistuttanut joidenkin vanhojen ihmisten tyyntynyttä rauhaa. Koska hän ei uskaltanut viedä mitään äärimmäisyyksiin, hän ei saanut mitään näkyviin. Hän ei kirjoittanut kirjan ehdoin. Hän ei kirjoittanut vastahakoiselle lukijalle. Aapo tiesi vain teorian tasolla kirjailijoiden henkilöhistorioiden olevan vieraannuttavien kokemusten hirstoriaa, häneltä ne puuttuivat.
Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.

 

Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru, mutta kuinka ollakaan, menekki hänen tuottamilleen sisällöille osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä “sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: “Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa — saati verkossa.

Maailma muuttuu, ihminen ei

Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun “niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.

Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä‐Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.

Maalitauluna on tällä kertaa merkitysteollisuus, vanhuus‐ ja vanhusfobia, digitalisoitunut massakulttuuri, videopelit ja kirjablogit. Flaubertin pelko on käynyt toteen: proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen, vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) “Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: “Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”

Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena osuva. Seppälän kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010‐luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, perään selvästi konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio. Hashtag‐hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:

Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.

Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Ja mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.

Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.

PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?

Tunnetilojen totuuksia

palkintopuhetta
Kuva: Teos | www.teos.fi

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931–1989) sai elämänsä aikana epävirallisen “omanpesänlikaajan” arvonimen ja kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Yhdeksää palkintoa niihin liittyvine muistoineen hän ehti purkaa teksteissä, jotka kuoleman jälkeen löydettiin jäämistöstä Meine Preise -otsikon alta. Vuoden 1980 paikkeille ajoittuva keskeneräinen teos julkaistiin postuumisti vasta 2009, Tarja Roinilan suomennoksena 2014.

Kirjan nimi saattaa hämätä. Palkinnoista huolimatta Bernhardin ydineetos kiteytyy ruotsalaisen Horace Engdahlin sanoihin: “Mitä suuremman painon ihminen antaa sanoille, sitä kauempana hän on vallasta ja autuudesta.”

Muuan lapsen antipatiat

Keuhkosairauksien lisäksi Bernhardia vaivasi elinikäinen tekopyhyys‐ ja mielivalta‐allergia. Hän ei suostunut uskomaan vallanpitäjien tarjoamiin autuuskuvitelmiin, esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen tuomaan kunniaan. Niinpä myös Palkintopuheissa suurinta typeryyttä ja viheliäisyyttä edustavat valtio, kirkko, poliitikot, lääkärit ja kulttuuripönöttäjät. Heitä vastaan on kamppailtava kovaa, kuolemaa vastaan vielä kovemmin. Näistä aineksista Bernhard säveltää jälleen pitkiä ja polveilevia, “fuugamaisiksikin” luonnehdittuja lausespiraaleita:

Kolmenkymmenen asteen helteessä potilaat makasivat varjossa sängyissään ja tosiasiassa he kaikki olivat toivottaneet kuolemansa tervetulleeksi, kuten minä omani, ja niin kuin jo sanoin, kaikki myös vuoron perään toivonsa mukaisesti kuolleet, heidän joukossaan myös entinen poliisimies Immervoll, joka oli naapurihuoneesta ja joka oli päivittäin, niin kauan kuin kynnelle kykeni, tullut huoneeseeni pelaamaan venttiä, hän voitti ja minä hävisin, viikko toisensa jälkeen hän voitti ja minä hävisin, kunnes hän kuoli ja minä en.

Palkintopuhetta on jaoteltu otsikoiduiksi luvuiksi, vieläpä lyhyiksi. Siellä täällä saattaa bongata jopa kappalejaon! Tämä estää Bernhardia pääsemästä teemojensa kehittelyssä sillä tavalla vauhtiin kuin Hakkuussa (1984) tai Vanhoissa mestareissa (1985), mutta tyyliin tottumattomalle teksti on näin pienempinä paloina helpompi niellä, kenties.

Mutta vaikea tätä on lukea tai käsitellä omana itsenäisenä teoksenaan. Paitsi että Palkintopuhetta vilisee viittauksia muuhun Bernhardin tuotantoon (omaelämäkerralliseen teoskokonaisuuteen etenkin), ylipäätään kaikki mieheltä tähän mennessä suomennettu tuntuu yhdeltä ja samalta (enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliselta) teoskokonaisuudelta.

Kun Itävallan kirjallisuuden valtionpalkintoa käsittelevässä luvussa vilahtelevat taidesenaatin “katoliset paskapäät” ja “kansallissosialistiset paskapäät”, en voi olla näkemättä Syyssä (1975) kuvattua koulupoikaa salzburgilaisessa sisäoppilaitoksessa vuonna 1945: kiireen vilkkaa Führer‐kuvat vaihdettiin Jeesuksiin ja SA‐upseeri pappiin, vaan ei mielivalta ja nokkimisjärjestys mihinkään kadonnut.

Kun Julius Campe -palkintoa käsittelevässä luvussa Bernhard ostaa palkintorahoilla urheiluauton, en voi olla näkemättä Muuan lapsessa (1982) polkupyörän selkään noussutta pikkupoikaa, niin samaa on ajamisen riemu ja hurma. Yhteistä ajeluissa on sekin, että lopuksi menopeli on mäsänä ja ajaja pöpelikössä. Tarkoituksellista symboliikkaa tai ei, samalla tavalla tappiin asti Bernhard vie kaunokirjalliset kamikaze‐iskunsa, myös haudan takaa.

Ennen kaikkea näen tässä – kuten kaikissa muissakin Bernhardeissa – sen Muuan lapsessa kuvatun alle vuoden ikäisen äpärälapsen, jonka yksinhuoltajaäiti häpeissään jemmasi piiloon Rotterdamin satamassa kelluvaan “vauvavarastoon”, ja joka siellä (aikuisena kuulemansa mukaan) “itki vuolaasti”. Tietty kauhu ja hätä hohkaa kaikesta, mitä Bernhard kirjoittaa, jos ei kauhuna ja hätänä, niin ylivireytenä ja levottomuutena. Ilon hetketkin ovat, tekisi mieli sanoa, hypomaanisia.

Vai onko järkeä diagnosoida kaunokirjallisuutta? Entä onko ahdasta ja rajoittunutta lukea kaikki kaunokirjallisuus “vain tekstinä”, varsinkin tällainen omaelämäkerrallinen proosa?

Palkinnonjakajien armoilla

Luovuus syntyy sosiaalisessa tilassa, ärsyyntymisestä siihen mitä muut tekevät ja ajattelevat”, Horace Engdahl myös väittää. Sekin osuu Bernhardiin ja Bernhardin uusimpaan kuin nyrkki silmään.

Jos Bernhardin tuotanto kokonaisuudessaan on tilinteko maailmalle, Palkintopuhetta on tilinteko Itävallan taide‐ ja kulttuuriestablishmentille. Palkintoseremonioissa pahinta ei ole edes pönötyspakko, yleinen mauttomuus, epäsopivat vaatteet tai läsnäolijoiden idiotismi ja opportunismi. Pahinta on joutua mielistelemään juuri heitä, joita sisimmässään kaikkein eniten halveksii. Puhekin pitäisi pitää, mutta kun establishmentti ei siedä ilmaistavan huoneissaan ääneen ajatuksia, joita sen palkitsemissa kirjoissa on kirjaimin ilmaistu.

Joten miksi osallistua koko pelleilyyn? Koska ottamalla palkinnon vastaan saa rahaa. Saa kuitattua velat, ostettua urheiluauton, talon tai vaikka uudet ikkunanpielet. Ajatus kiitollisuudenvelasta kuitenkin puistattaa, sillä kuten Engdahl (vielä kerran) muotoilee: “Vallan uhrit tunnistaa kiitollisuudesta.”

Kirja huipentuu kirjeeseen otsikolla Eroamiseni akatemian jäsenyydestä. Siinä Bernhard julistaa, että kirjailijoiden “subventoiminen apurahoin pitäisi lopettaa kokonaan” ja kirjailijat “jättää oman onnensa nojaan”. Niin hänet on ajanut ajattelemaan Saksan kieli‐ ja runousakatemia, “joka ei ole mitään muuta kuin käsitteellinen ja kielellinen kummajainen”, joka koostuu “hengettömistä jaarittelijoista”, “hengen kastemadoista”, ja joka “viime kädessä on perustettu vain itserakkaiden jäsentensä peilailua varten, kokoontuu kahdesti vuodessa suitsuttamaan itseään ja jäseniään […] ja joka varmasti on kirjailijoille (jotka sellaisia ovat!) ja runoilijoille (jotka sellaisia ovat!) pikemminkin vahingoksi kuin hyödyksi”.

Kommentoimatta Saksan kieli‐ ja runousakatemiaa tai sen suomalaisia vastineita voin vain todeta, että tällaisia tunnetilojen totuudet ovat. Näin ne käyttäytyvät, Bernhardin kirjoissa ja elämässä: jankkaavat, junnaavat, hyörivät ja pyörivät päässä samanlaisina, kunnes pienen virikkeen jälkeen hieman erilaisina. Yhdet vaihtavat vaivihkaa sävyä, toiset johtavat mielleyhtymän kautta kolmansiin, neljännet leikkaavat ensimmäisten ja kolmansien kanssa ristiin. Viidennet soivat samanlaisina varhaislapsuudesta hautaan.

En ole kukaan neuvomaan, kuinka kirjaimellisesti tai vakavissaan Bernhardin tunnetilojen totuuksia pitäisi tai ei pitäisi lukea tai ymmärtää. Myönnän käyttäneeni niitä kuten Vanhojen mestareiden Reger Schopenhaueria — selviämislääkkeenä.

Julkaistu pikkuisen erilaisena Käkriäisen numerossa 4/2014.

Thomas Bernhard: Palkintopuhetta
Teos 2014. 108 sivua
suom. Tarja Roinila

Horace Engdahl: Sen jälkeen savuke
Siltala 2013, 286 sivua
suom. Jyrki Kiiskinen

Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010‐luku

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.
Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.
Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio‐verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010‐lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook‐profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800‐lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?

Kakkahädässä kadotukseen

Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:

Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.

Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:

Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.

Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:

Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.

Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista -esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:

Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.

Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika‐ajoin muistuttaa.

Poika yrittää tehdä “kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: “Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”

Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:

Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.

Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.

Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:

Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua, vaan luisuminen lopulliseen tuhoon:

Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.

Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:

Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.

*

Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin “oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.

Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.

Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu -lukutapaa perustellumpana.

Murheita luistinradalla

Teinipoika näppäilee kännykkää kaukalon reunalla, pysähtyy tuijottamaan ruutua ja huutaa kavereilleen: “Ei vittu, Flyers johtaa Rangersii…”

Kaveri jäältä: “Paljo?”

Kännykkätyyppi: “Kaks‐yks… Ei oo vittu mahdollista, ei Flyers voi johtaa Rangerssii! Voi vitun runkkarit opetelkaa pelaa! Nyt on Tottenhamin pakko voittaa Chelsea… Mä en enää ikinä kuuntele sua jos nää rahat meni täs…”

Ala‐asteikäinen poika ottaa luistintaan pois jalasta, harmittelee missattua maalipaikkaa.

Hyvin sä pelasit”, isä lohduttelee. “Ei kukaan voi tehdä maalia joka paikasta.”

Poika jatkaa nauhojen löystämistä.

Jonku se on sunki lätkäharrastukset maksettava”, isä huokaa. “Ku se on niin, että jos isiltä loppuu nyt työt, niin sitte loppuu myös sun lätkäharrastus.”

Poika vilkaisee isäänsä.

Jos isiltä loppuu nyt työt”, isä jatkaa. “Niin sitte… sitte loppuu kaikki.”

Mediatoimisto Kickass Helsinki

 

 

Täyden palven mediatoimisto Kickass Helsinki: logossamme Jackie Chan vetää lenttarin Tuomiokirkkoa päin. Osaamisaluettamme ovat kickass‐luokan strateginen sisältömarkkintointi, luova mittarointi sekä yleinen ajatteleminen ja ideoiminen. Mikä meidät erottaa mainostoimisto Punk Helsingistä, Ellun kanoista, ynnä muista nuorekkaat, rennot, mageet ja räväkät nimet ennen meitä keksineistä? Se, että meillä pyörii toimistolla isoilla screeneillä esikuvamme Jackie Chanin kickass‐leffoja. Näin kauas olemme päässeet 1900‐lukulaisen homeisesta työelämästä. Jackie Chanin leffoissa on myös painokas filosofinen sanoma: pahiksia täytyy vetää turpaan. Pahikset ovat niitä, jotka eivät tykkää uusista ideoista, jotka eivät osaa thinkata outside the boxin ulkopuolelta. Sinunkin sisältäsi saattaa löytyä pahis. Vedä sitä turpaan tekemällä asennemuutos. Uniikkia Mediatoimisto Kickass Helsingissä on myös se, että webbisivuillamme linkkejä ei klikata vaan kickataan. Kick here to see our kickass showreel, ja asiakastyöt löytyvät naviotsikon “whose asses have we already kicked?” alta. Jackie Chan -leffojen lomassa kuuntelemme digitoitua sademetsälintujen viserrystä, koska todellisten kickass‐ideoiden syntymiseen tarvitaan huikeaa ja rentoa meininkiä. Työpäivän aikana saa myös pelata Pleikkaria, Guitar Heroa ja pingistä, kokolattiamatoilla saa juoksennella pipo päässä sukkasillaan, ja jos siltä tuntuu, saa mennä myös hiekkalaatikolle tekemään hiekkakakkuja tai päiväunille imemään peukkua, miten vain kukin saavuttaa sen tilan, jossa kickass‐ideat syntyvät. Lähetä avoin hakemuksesi CV:n ja portfolion kanssa tähän ja tähän osoitteeseen to become a member of our fabulous kickass family. Löydä unelmaduunisi pienestä ja pippurisesta kickass‐tiimistämme. Palkasta tai sopparista ei tarvitse puhua, koska kaikki haluavat olla meillä töissä. Tärkeintä on kickass ideat, niiden kickass esilletuominen ja ennen kaikkea oikeanlainen kickass‐pöhinä.

 

 

Hyväksyn kirjamessut

Kirja‐alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista”, Maaria Ylikangas väittää Luutiissa. Samaan syssyyn hän toteaa messujen välttämisen olevan “vaikeaa, ellei mahdotonta”.

Onko? Kirja‐alan ammattilaiselle varmasti. Mutta entä minunlaiselleni sivutoimiselle neverheard‐skribentille? Täytyykö minunkin mennä kirjamessuille?

Totta kai täytyy.

Eikä täydy. Kirjamessuille ei missään nimessä täydy mennä. Onnistunko kuitenkin olemaan menemättä sinne? Nämä kysymykset valtasivat mieleni, kun vajaa kuukausi sitten huomasin messulehdykän tulleen yleiseen jakoon.

Menen kirjamessuille vain vapaalipuilla, en muuten. Senttiäkään en sinne menemisestä maksa. Niin päätin.

Sitten tuli aiemmalta harjoittelupaikalta kutsu messuavustukseen: jos vaikka yksi vuoro, päivystämistä ständillä, palkintona lounaslippu ja vapaa kulku messuille muina päivinä. En miettinyt montaa sekuntia.

Sinne siis, tänäkin vuonna.

*

Messulehdykkä on aina yhtä itsensä näköinen. “Esikoisten näyttävä esiinmarssi jatkuu”, julistavat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. “Romaani isän ja tyttären rakkaudesta.” “Kolmen sukupolven tarina.” “Humoristinen romaani äitiydestä.” “Novellikokoelma äideistä ja tyttäristä.” Ehkä jossakin toisessa, kokonaan toisenlaisessa yhteydessä nämäkin teokset olisi mahdollista esittää jonkinlaista uteliaisuutta herättävällä tavalla? Montaasiaukeamilla kirjailijat pönöttävät tuttuun tapaan kuin poliitikot pahvitauluissa vaalien alla. Riikka Pulkkisesta ei tänä vuonna kuitenkaan ole seksivau‐tuolikuvaa, eikä hän myöskään kerro suklaamuffineista tai muista herkuista.

Kuinka suomalainen kirjallisuus pelastetaan?” kuuluu Salla Simukan kolumnin otsikko. Leipätekstissä Simukka myöntää, ettei tiedä vastausta esittämäänsä kysymykseen. Kysyä voisi mielestäni sitäkin, mistä Simukka moisen “pelastuuko vai kuoleeko kirjallisuus” -kysymyksenasettelun ylipäätään repäisi.

Jonain päivänä jollain lavalla Pauli Aalto‐Setälä ja Mikael Saarinen esittelevät kirjaansa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. “Ilo, yhteys toisiin ja arvostus. Näistä kasvaa innostus, onnistumisen ja hyvinvoinnin edellytys”, lukee esittelytekstissä. Vaihtelen kokeilumielessä sanojen paikkoja: “Hyvinvointi, ilo, onnistuminen. Näistä kasvaa yhteys toisiin, arvostuksen ja innostuksen edellytys.” Muuttuuko merkityssisällössä mikään? Onko siinä mitään, mikä voisi muuttua?

Uudissana “myötämanipulointi” jää kummastuttamaan. Tekeekö myötä‐etuliite manipuloinnista jotenkin olemuksellisesti erilaista, tavoiteltavaakin? Wikipedian mukaan manipulaatio on “suurelta osin vastapuolen ennalta‐arvattavien reaktioiden käyttämistä manipuloijan hyödyksi”, ja “[m]anipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, että hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi”. Pitäisikö meidän oppia myös myötähyväksikäyttämään? Voidaanko puhua myös myötätrollaamisesta tai myötäsabotaasista?

No mutta syvemmälle halliin. Kai Adlibris jakaa tänäkin vuonna isojen portaiden juurella kangaskasseja ja viiden euron lahjakortteja? Pakko saada!

Ei, nyt heillä on tässä jonkin sortin kosketusnäytöllinen hedelmäpeli. Äh mitään pelejä, haluan kaiken ilmaiseksi heti. Maltan kuin maltakin tökkäistä kosketusnäyttöä sormenpäälläni. En saa mitään, mutta adlibrisläiset antavat pelata niin monta kertaa, että saan himoitsemani lahjakortin.

TEEMUN naama on asetettu pääportaisiin messuvieraiden tallattavaksi. TEEMU, lukee työmaakaivurin kokoisin pölkkykirjaimin päähallin ylle nostetussa jättibanderollissa. Perjantaiaamuun mennessä TEEMUN elämäkertaa on myyty 50 000 kappaletta, kertoo Karo Hämäläinen.

Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelma lähtisi Otavan (tai Rosebudin, rajanveto vaikeaa) osastolta viidellä eurolla. Kotiständillä käyn pienen sisäisen taistelun. On se nyt ostettava. Nyt tai ei koskaan, vaikka viisi euroa on tuntuva määrä rahaa. Kun pitkän ottomaattijonotuksen jälkeen saavun paikalle seteli kourassa, on jo myöhäistä: loppu. Toivottavasti päätyivät hyviin käsiin.

Ville Haapasalo & co:n aito ja alkuperäinen Et kuitenkaan usko on yhä hankintalistallani, mutta Et muuten usko tätäkään -jatko‐osasta, jota näillä messuilla markkinoidaan näkyvästi, leviää uudelleenlämmitetyn tuoksu. Tehdäänkö seuraavaa sesonkia varten vielä Tätä teidän vasta onkin vaikea uskoa -jatko‐osan jatko‐osa? Vai lanseerataanko suosiolla Ville Haapasalon Suuri Uskomattomien Kertomusten Kirja? Vähän niin kuin Guinnesin suuri ennätysten kirja aikuisille?

Väkivirta etenee vaappuen. Jalkojen seassa poukkoilee ilmapallo. Kukaan ei huomaa. Äkkiä kauemmas ennen kuin pamahtaa. Reunakäytävää mahtuu kulkea. BoD eli Books on demand -palvelukustannefirman esitteissä lukee: “KIRJANI, OMA MENESTYSTARINANI!”

Kun pidän näytteilleasettajan passia taskunpielessäni, en ole nobody. Junnufutisjoukkueen verkkarit, intin lomapuku, kellokortti kaulassa, opiskelijahaalari, näytteilleasettajan passi — aina on ollut mukavaa, turvallista olla merkitty, kuulua johonkin.

Nuori kirjailija seisoskelee pääsisäänkäynnin liepeillä kirjailijapassi kaulassa. Odotteleeko siinä jotain tai jotakuta? Ei hae katsellaan ketään, seisoskelee vain. Haluaako näyttää ohi virtaavalle väkimassalle, miten hänet on merkitty?

Ilmaisia lehtiä, jee! Avaan lehden, joka ei käsittele kirjallisuutta mitenkään. Jaahas, tämä nuori kirjailija, sama, joka äsken päivysti passi kaulassa sisäänkäynnin liepeillä, hänestä on tässä lehdessä pitkä henkilökuva. Taas hän on vetänyt oikeista naruista, saanut teetettyä itsestään numeron. Eleganttia sisältömarkkinointia.

Venla Hiidensalon Mediahuoran (oma lukukokemukseni on tismalleen sama kuin ellipsillä kirjablogissaan) pokkaripainos maksaa Otava‐Rosebudin osastolla seitsemän euroa. Jäykempikantista painosta Mediahuorasta myydään Vantaan Antikvariaatin kahden euron alueella isossa pinossa. Ainakin vuoden päivät Mediahuoraa on myyty viidellä eurolla Kaivopihan Suomalaisessa sekä useissa muissa Suomalaisissa. Kaksi vuotta sitten Mediahuoran messuhinta oli vajaat 30 euroa, en muista tarkkaan, reippaasti yli 20 euroa kuitenkin. Mistä näin nopea arvon lasku? Löytyisikö selitys tässä artikkelissa käyvistä seikoista, “ammattitoimittajan rutiininomaisen” ja “kurinalaisen” kirjoittamisen — siis “silloinkin kun ei huvita” — lisäksi esimerkiksi tästä:

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.

Ville Ranta sanoi vuosi sitten HS‐raadissa kirja‐alasta:

Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire.

Näillä messuilla Hiidensalo puhuu jo toisesta romaanistaan. Eipäs puhukaan, vaan sen aiheesta. Messulehdykässä lukee “KANSALAISSOTA”. Perjantaiaamun paneelissa Tommi Melender huomauttaa samasta asiasta kuin blogissaan neljä vuotta sitten, kirjallisuuden vastaanoton aihevetoisuudesta. Tuolloin, siis neljä vuotta sitten, Melender käytti esimerkkinä “kiinnostavasta aiheesta” juuri kansalaissotaa.

Mutta miksi vatvoa enää asioita, jotka on miljoonaan kertaan vatvottu? Riitta Kylänpää yritti vuosi sitten avata Suomen Kuvalehdessä kriittistä keskustelua kirjamessukultin ympärille. Establishmentin kanta kävi selväksi: jupiskaa blogeissanne ja piireissänne kaikessa rauhassa, mutta myyntiämme älkää häiritkö. Koirat haukkuu, karavaani kulkee ja haters gonna hate.

Suomessa ei ole debattiperinnettä, täällä vallitsee myötäilyn kulttuuri”, väittää Taideyliopiston rehtori, professori Tiina Rosenberg puhuessaan uuden Arvot mekin ansaitsemme -kirjansa tiimoilta Aleksis Kivi -lavalla. Tämän kuulen viedessäni pahveja pahviroskikseen, eikä se, mitä ympärilläni näen, asetu ristiriitaan Rosenbergin väittämän kanssa. Snellmannilaisen nationalismin tilalle olemme saaneet maabrändäyksen, kulttuuriviennin ja lukukansahössötyksen.

*

Näiden messujen ainoa must-ohjelmanumeroni on kriitikot vs. kirjabloggarit -paneeli Kullervo‐salissa. Sen olen ympyröinyt lehdykästäni. Kullervo‐sali on lähes täysi, kun keskustelu alkaa. Tutun repertoaarin mukaisesti luodaan vastapoolit ja heitetään vähän läppää, miten verisessä taistelussa sitä ollaan, heh, selvitäänköhän tästä hengissä. Yleisössä hykerrellään. Salla Brunoun “osta tuotteellesi ‘kritiikki’ ” -konspeti aiheuttaa hämmennystä. Suvi Ahola säikähtää idean härskiä kaupallisuutta (syystä, jos minulta kysytään). Arkoja kohtia kierrellään tavalla, joka tuo mieleeni sanonnan kissasta ja kuumasta puurosta. Viime minuuteilla lusikka kalahtaa kuin ohimennen puurolautasen reunaan. Kiiltomatoa päätoimittava Aleksis Salusjärvi mainitsee “winner takes it all” -trendin: myös — ja etenkin — kirjablogien aikana myynti ja huomio polarisoituu muutamiin, hyvin myyviin nimekkeisiin. Huomautus jää paneelin viimeiseksi, mikä on hyvin, hyvin harmillista. Miten olisinkaan halunnut kuulla eri osapuolten näkemyksiä siitä, mikä on kirjabloggareiden suhde tähän ilmiöön.

Jos eläisimme ikiomassa fantasiamaailmassani, ponnahduslautana paneeliin olisi käytetty sitaattia Juha Seppälän uudesta Matka aurinkoon -romaanista:

Kirjailijat eivät uskaltaneet kutsua kirjallisuusblogeja karaokeksi tai ompeluseuroiksi, kustantamot kumarsivat bloggareiden suuntaan, kaikki pelkäsivät massoja, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Kirjailijat eivät uskaltaneet nähdä romaanin kehittymistä yhä pikkuporvarillisemmaksi ja suljetummaksi muodoksi, he varmistelivat kustannustuotteelleen myönteistä, pikkusievää tuote‐esittelyä, jota kutsuttiin kritiikiksi, ja mitä todellisia vaihtoehtoja medialla olisi ollutkaan, sen riippumattomuus oli aina ollut yksi suurimmista kuplista, ja sama päti kirjallisuuteen: silloinkin kun ei menty rahan perässä, mentiin sen ehdoin.

Siitä vaan perkaamaan: millä perusteella sitaatti kuvaa tai ei kuvaa nykytilaa?

Vaan ettäs kehtaatkin, Juha Seppälä, sydämetön ja julma elitisti, arvostella pientä, iloista ja vilpitöntä kirjojen ystävää!

*

Messuvieraiden lounasravintolassa iskee tänäkin vuonna ruotsinlaivanbuffetsyndrooma. Kirjaähkyltä on mahdollista, joskin hyvin vaikeaa suojautua, ruokaähkyltä ei mitenkään, niin pakottavan hyvää on FazerAmican ruoka. Viimeistään jälkiruokapöytä jäätelöineen ja suklaavaahtoineen sinetöi sen, että paikalta on poistuttava vatsaa pidellen. Messukeskus myös on omalla oudolla tavallaan ruotsinlaivamainen, maallisesta arkitodellisuudesta eristetty alue, jossa saa — tai on suorastaan pakko — antaa mennä, special occasion. Ehkä kokolattiamattokin vahvistaa vaikutelmaa.

Tänäkin vuonna bongaan messuvieraiden lounasravintolassa kaksi kirjailijaa. Koska syöminen on yksityinen ja epäammatillinen tapahtuma (ainakin pitäisi olla), ja koska haluan kunnioittaa kirjalijoiden yksityisyyttä, käytän bongaamistani kirjailijoista tässä nimiä M1 ja M2. Yhteisbongauksesta tekee mielenkiintoisen se, että M1 on kirjailijablogissaan tunnustautunut M2‐faniksi ja ilmoittanut seuraavansa mielenkiinnolla tämän uran kehittymistä. Sitä kautta itse asiassa minäkin löysin M2:n, siis M1:n blogista. Messuvieraiden lounasravintolassa löydän itseni tirkistelemästä, meneekö M2 M1:n pöytään istumaan. Moikkaavatko? Vaihtavatko pari sanaa?

Ei, he eivät noteeraa toisiaan mitenkään. Ehkä M1:n M2‐fanitus on täysin tekstilähtöistä. Ajatus tuntuu hyvältä: ei laskelmoituja hyötykehuja ja liiveihin uimista, vain lukijuutta.

*

Aleksis Kivi -lavalla kuulostaa siltä, että herätysliikkeen johtaja pelottelee syntisiä helvetillä. Puheen sisältö on täysin vastakkaista: valistushumanismia! Juha Hurmeen saarnaluento käsittelee (ainakin osittain, kuuntelemiseni katkeilee, koska joudun palvelemaan asiakkaita samalla) Jaakko Juteinia, 1800‐luvun alkupuolella vaikuttanutta kansanvalistusmiestä, jolta Aleksis Kivikin otti oppia. Juteini on sanoittanut myös yläasteen musiikin tunneilta tutun Arvon mekin ansaitsemme -laulun, josta Rosenberg keksi johtaa kirjansa nimen. Hurmeen hurmoksellisesta saarnaluennosta jää mieleeni huudahdus:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Istun jakkaralla tiskin takana. Haaveilen, että takaseinustan jättibanderollissa lukisikin samoilla, työmaakaivurin kokoisilla TEEMU‐kirjaimilla TEEMUN sijaan:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Teksti kiertäisi koko messuhallin. Kymmenettuhannet messuvieraat — tönivät, ryysivät, kiireiset, muiden edessä jumittavat, oikukkaina haahuilevat, määränpäätään kohti luikertelevat, painotuotteita hypistelevät, messulehdyköitä tallovat, puheenvuorojen ristiaallokossa pärskivät — kaikki, aivan kaikki joutuisivat näkemään koko ajan, koska se lukisi siellä TEEMU‐kirjaimin kaiken yllä, muistutuksena kaikille, meille ja heille, että

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

*

Mikäpä siinä on ständillä päivystäessä: leppoisa työ, jonka lomassa on aikaa ajatella omiaan, käydä messuhallissa palloilemassa ja ahdistumassa kaikenlaisesta joutavanpäiväisestä. Eihän tämä härdelli mistään kirjallisuuden nykytilasta kerro yhtikäs mitään. Vaikka “puheenaiheet vaihtuu ja sisältö laihtuu”, Köyhä‐Jonnea lainatakseni, kirjamessut kuuluvat syksyyn niin kuin lätkän MM‐kisat kevääseen. Molempiin liittyy suomalaiskansallista hälinää ja hysteriaa, löysää, väkinäistä ja kiihkomielistä yhteenkuuluvuutta, latteaa mainontaa ja taantumisen hurmaa; mutta molempien ympärille voi luoda myös ikiomat muistojen ja merkitysten sfäärit.

Näillä messuilla, 2014, tuli ensimmäisistä kirjamessuistani kymmenen vuotta täyteen. Muistan sen, Egotripin Matkustaja -kesän jälkeisen syksyn, varhaislukiopoikamaisen uteliaisuuteni, häkellykseni, kun näin edessäni Paavo Lipposen puhumassa jostain “Sän Dieegoon” liittyvästä. Kirjoista en malttanut kiinnostua (paitsi Antti Mannisen Puretuista taloista), mutta innostuin ostamaan eräältä antikvariaattiständiltä vanhoja carte postaleita.

Muistan kirjamessujen 2008 kirkkaankipakan syyspäivän. Teimme HEO:n lehtijournalistien kanssa kirjamessuilla juttua, haastattelimme messuvieraita. Täytin sinä päivänä 20 ja sain onnitteluviestejä kännykkään (siihen aikaan onniteltiin tekstarein). Pidin itseäni kamalan vanhana, yhtä kamalan vanhana kuin nyt, vaikka nelikymppinen opiskelutoveri sanoi silloin nuoreksi ja sanoisi kukaties yhä.

Kirjamessut 2010 tein ravintolapuolella vuokrafirman kautta. Myin viinilippuja ja vuokrailin laseja; kaksi kahdeksan tunnin vuoroa paukutin kassakoneeseen kahta myyntiartikkelia yhdessä ja erikseen. Koska en huomannut tai muistanut siirtymistä syysaikaan, saavuin sunnuntaivuoroon vahingossa tunnin etuajassa. Oli melkoista saada pyöriä tyhjässä messuhallissa ilmaiseksi. Ostin Teuvo Pakkalan teoksen Lapsuuteni muistoja. Kirja maksoi vain muutaman euron, eikä sen sivuissa haissut tyhmän hiki. Työvuoron jälkeen poikkesin vielä ruokamessujen puolelle ostamaan puoli‐ilmaista vuohenjuustoa. Lapsuudenkodissani odotti synttäriateria.

Kirjamessuilla 2011 olin päässyt samaisen vuokrafirman kautta peremmälle FazerAmican eli “fasulaisten” maailmaan, kahvila‐ ja ravintolapuolelle. Jonoa oli niillä messuilla perkeleesti ja kiire sen mukainen. Roikotin siivousliinaa työhousujeni takataskusta, ja mustan Lanson‐paitani hihat kastuivat käärittyinäkin kahvipannuja tiskatessa. Ylhäältä Cafe & Bar Panoramasta eli “Paniksesta” katsottuna alhaalla levittäytyvä kirjaständien maailma edusti minulle jotakin ylevää ja kauakaista.  Haaveilin päivästä, jona työn alla oleva romaanikäsikirjoitukseni olisi kirja, jota myytäisiin, ehkä jopa markkinoitaisiin siellä jossakin. Haaveilen yhä. Minulla on siihen oikeus.

Vuotta myöhemmin, kirjamessuilla 2012 hapuilin jo skenen ulkoportteja, tai niin taisin silloin luulla tai toiveajatella. Tein harjoittelua Kirjallisuus‐ ja kulttuurilehti Särössä, mikä soi vapaan kulun messuille kaikkina päivinä. Kävinkö sinä vuonna messuilla kaikkina päivinä? Ainakin melkein kaikkina päivinä kävin. Untuvikon uteliaisuuteeni alkoi jo liueta kettumaisia ajatuksia pihlajanmarjojen happamuudesta. Yritin kirjoittaa jonkinlaista kriittistä vapaamuotoista artikkeliakin Särön blogiin. Syntyi kymmenen liuskaa löysää jaarittelua kirja‐alan epämiellyttävistä itsestäänselvyyksistä. Onneksi luovuin hankkeesta. Niillä messuilla ostin Suomalaisen osastolta eurolla Andrzej Stasiukin teoksen Matkalla Babadagiin — hyvä kirja edelleen.

Viimeisenä päivänä ennen vuoden 2013 kirjamessuja, 25‐vuotissynttäreinäni, rakensin kymmenen tuntia messuständiä (saman lafkan, jonka ständillä näillä messuilla päivystin). Kymmenen tunnin päivän päätteeksi lämmitti lukea synttärionnittelut Facebookissa. Ne olivat sumuisia päiviä, eivät kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti. A‐junassa matkalla kotiin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa.

Näin on: kun kuljeksin lokakuussa, milloin missäkin elämänvaiheessa, milloin minkäkinlaisessa syyssäässä, sumuisessa tai kirkkaassa, Messukeskuksen ovilta kohti Pasilan asemaa, tunnen kaikesta huolimatta turvaa ja helpotusta siitä, että asiat jatkuvat. Vuodenkierron kiintopisteet pysyvät paikoillaan, kirjamessut yhtenä niistä. Läheskään kaikkea kirjamessuissa en hyväksy, mutta hyväksyn kirjamessut.

*

Perinteinen kirja kiinnosti messuilla”, lukee Metro‐lehden etusivulla seuraavana aamuna (27.10.2014): “Kirjahyllyyn täytettä. Kävijät viettivät messuilla keskimäärin vajaat neljä tuntia ja ostivat kuusi kirjaa.” Hienoa, kuvaavaa, rehellistä, että sanapari “kirjahyllyyn täytettä” on boldattu — rehellisempää kuin mikään messulehdykässä. Samasta lehdestä vielä ilmenee, että suomalaiset pankit läpäisivät EKP:n stressitestin kirkkaasti ja kunnialla. Herra kaikkivaltias talous voi olla meille myös hetkittäin suotuisa.