Hyväksyn kirjamessut

Kirja-alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista”, Maaria Ylikangas väittää Luutiissa. Samaan syssyyn hän toteaa messujen välttämisen olevan “vaikeaa, ellei mahdotonta”.

Onko? Kirja-alan ammattilaiselle varmasti. Mutta entä minunlaiselleni sivutoimiselle neverheard-skribentille? Täytyykö minunkin mennä kirjamessuille?

Totta kai täytyy.

Eikä täydy. Kirjamessuille ei missään nimessä täydy mennä. Onnistunko kuitenkin olemaan menemättä sinne? Nämä kysymykset valtasivat mieleni, kun vajaa kuukausi sitten huomasin messulehdykän tulleen yleiseen jakoon.

Menen sinne vain vapaalipuilla, en muuten. Senttiäkään en sinne menemisestä maksa. Niin päätin.

Sitten tuli aiemmalta harjoittelupaikalta kutsu messuavustukseen: jos vaikka yksi vuoro, päivystämistä ständillä, palkintona lounaslippu ja vapaa kulku messuille muina päivinä. En miettinyt montaa sekuntia.

Sinne siis, tänäkin vuonna.

*

Messulehdykkä on aina yhtä itsensä näköinen. “Esikoisten näyttävä esiinmarssi jatkuu”, julistavat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. “Romaani isän ja tyttären rakkaudesta.” “Kolmen sukupolven tarina.” “Humoristinen romaani äitiydestä.” “Novellikokoelma äideistä ja tyttäristä.” Voisikohan, edes hypoteettisesti, jonkun näistä teoksista esittää jossain toisessa yhteydessä jotenkin uteliaisuutta herättävällä tavalla? Montaasiaukeamilla kirjailijat pönöttävät kuin poliitikot pahvitauluissa vaalien alla. Riikka Pulkkisesta ei tänä vuonna ole seksivau-tuolikuvaa, eikä hän myöskään kerro suklaamuffineista tai muista herkuista.

Kuinka suomalainen kirjallisuus pelastetaan?” kuuluu Salla Simukan kolumnin otsikko. Leipätekstissä Simukka myöntää, ettei tiedä vastausta esittämäänsä kysymykseen. Kysyä voisi mielestäni sitäkin, mistä Simukka moisen kuolema-pelastus -kysymyksenasettelun ylipäätään repäisi.

Jonain päivänä jollain lavalla Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen esittelevät kirjaansa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. “Ilo, yhteys toisiin ja arvostus. Näistä kasvaa innostus, onnistumisen ja hyvinvoinnin edellytys”, lukee esittelytekstissä. Vaihtelen kokeilumielessä sanojen paikkoja: “Hyvinvointi, ilo, onnistuminen. Näistä kasvaa yhteys toisiin, arvostuksen ja innostuksen edellytys.” Muuttuuko merkityssisällössä mikään? Onko siinä mitään, mikä voisi muuttua?

Uudissana “myötämanipulointi” jää kummastuttamaan. Tekeekö myötä-etuliite manipuloinnista olemuksellisesti erilaista, tavoiteltavaa? Wikipedia manipuloinnista:

Manipulaatio on suurelta osin vastapuolen ennalta-arvattavien reaktioiden käyttämistä manipuloijan hyödyksi.[3] Manipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi.

Voidaanko puhua myös myötähyväksikäytöstä, myötäilkivallasta tai myötäterrorismista?

No mutta syvemmälle halliin. Kai Adlibris jakaa tänäkin vuonna isojen portaiden juurella kangaskasseja ja viiden euron lahjakortteja? Pakko saada!

Ei, nyt heillä on siinä jonkin sortin kosketusnäytöllinen hedelmäpeli. Äh mitään pelejä, haluan kaiken ilmaiseksi heti. Maltan kuin maltakin tökkäistä kosketusnäyttöä sormenpäälläni. En saa mitään, mutta adlibrisläiset antavat pelata niin monta kertaa, että saan himoitsemani lahjakortin. Peli, jossa kaikki saavat voittaa — huomaa, että Adlibris on ruotsalainen.

TEEMUN naama on asetettu pääportaisiin messuvieraiden tallattavaksi. TEEMU, lukee työmaakaivurin kokoisin pölkkykirjaimin päähallin ylle nostetussa jättibanderollissa. Perjantaiaamuun mennessä TEEMUN elämäkertaa on myyty 50 000 kappaletta, kertoo Karo Hämäläinen.

Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelma lähtisi Otavan (tai Rosebudin, rajanveto vaikeaa) osastolta viidellä eurolla. Kotiständillä päivystäessäni käyn pienen sisäisen taistelun. On se nyt ostettava. Nyt tai ei koskaan, vaikka viisi euroa on tuntuva määrä rahaa. Kun pitkän ottomaattijonotuksen jälkeen saavun paikalle seteli kourassa, on jo myöhäistä: loppu. Toivottavasti päätyi hyviin käsiin.

Ville Haapasalo & co:n aito ja alkuperäinen Et kuitenkaan usko on yhä hankintalistallani. Et muuten usko tätäkään -jatko-osasta, jota näillä messuilla markkinoidaan näkyvästi, leviää uudelleenlämmitetyn tuoksu. Tehdäänkö seuraavaa sesonkia varten vielä Tätä teidän vasta onkin vaikea uskoa -jatko-osan jatko-osa? Vai lanseerataanko suosiolla Ville Haapasalon Suuri Uskomattomien Kertomusten Kirja? Se voisi olla jonkinlainen puolikultivoituneiston versio Guinnesin suuresta ennätyskirjasta.

Väkivirta etenee vaappuen. Jalkojen seassa poukkoilee ilmapallo. Kukaan ei huomaa. Äkkiä kauemmas ennen kuin pamahtaa. Reunakäytävää mahtuu kulkea. BoD eli Books on demand -palvelukustannefirman esitteissä lukee: “KIRJANI, OMA MENESTYSTARINANI!”

Pidän näytteilleasettajan passia taskunpielessä. En ole nobody. Junnufutisjoukkueen verkkarit, intin lomapuku, kellokortti kaulassa, opiskelijahaalari, näytteilleasettajan passi — aina on ollut mukavaa, turvallista olla merkitty, kuulua johonkin.

Nuori kirjailija seisoskelee pääsisäänkäynnin liepeillä kirjailijapassi kaulassa. Odotteleeko siinä jotain tai jotakuta? Ei hae katsellaan ketään, seisoskelee vain. Haluaako näyttää ohi virtaavalle väkimassalle, miten hänet on merkitty?

Ilmaisia lehtiä, jee! Avaan lehden, joka ei käsittele kirjallisuutta mitenkään. Jaahas, tämä nuori kirjailija, sama, joka äsken päivysti passi kaulassa sisäänkäynnin liepeillä, hänestä on tässä lehdessä pitkä henkilökuva. Taas hän on vetänyt oikeista naruista, saanut teetettyä itsestään numeron. Eleganttia sisältömarkkinointia.

*

Venla Hiidensalon Mediahuoran (oma lukukokemukseni on tismalleen sama kuin ellipsillä kirjablogissaan) pokkaripainos maksaa Otava-Rosebudin osastolla seitsemän euroa. Isompaa ja jäykempikantista myydään Vantaan Antikvariaatin kahden euron alueella kahdella eurolla isossa pinossa. Jäykempikantista on ainakin vuoden päivät myyty viidellä eurolla Kaivopihan Suomalaisessa sekä useissa muissa Suomalaisissa. Kaksi vuotta sitten Mediahuoran messuhinta oli vajaat 30 euroa, en muista tarkkaan, reippaasti yli 20 euroa kuitenkin. Mistä näin nopea arvon lasku? Löytyisikö selitys, ainakin osittain, tässä artikkelissa käyvistä seikoista, “ammattitoimittajan rutiininomaisen” ja “kurinalaisen” kirjoittamisen — siis “silloinkin kun ei huvita” — lisäksi esimerkiksi tämä:

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.

Ville Ranta sanoi vuosi sitten HS-raadissa kirja-alasta:

Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire.

Näillä messuilla Hiidensalo puhuu toisesta romaanistaan. Eipäs puhukaan, vaan sen aiheesta. Messulehdykässä lukee “KANSALAISSOTA”. Perjantaiaamun paneelissa Tommi Melender huomauttaa samasta asiasta kuin blogissaan neljä vuotta sitten, kirjallisuuden vastaanoton aihevetoisuudesta. Tämä on hassua sikäli, että Melender käytti neljä vuotta sitten esimerkkinä “kiinnostavasta aiheesta” juuri kansalaissotaa.

Mutta miksi vatvoa enää asioita, jotka on miljoonaan kertaan vatvottu, neljä vuotta sitten esimerkiksi täällä? Vuosi sitten Riitta Kylänpää yritti Suomen Kuvalehdessä avata laajempaa kriittistä keskustelua kirjamessukultin ympärille. Establishmentin kanta kävi selväksi: jupiskaa blogeissanne ja piireissänne kaikessa rauhassa, mutta myyntiämme älkää häiritkö. Koirat haukkuu, karavaani kulkee ja haters gonna hate.

Suomessa ei ole debattiperinnettä, täällä vallitsee myötäilyn kulttuuri”, väittää Taideyliopiston rehtori, professori Tiina Rosenberg puhuessaan uuden Arvot mekin ansaitsemme -kirjansa tiimoilta Aleksis Kivi -lavalla. Tämän kuulen viedessäni pahveja pahviroskikseen, eikä se, mitä ympärilläni näen, asetu ristiriitaan Rosenbergin väittämän kanssa. Snellmannilaisen nationalismin tilalle olemme saaneet maabrändäyksen, kulttuuriviennin ja lukukansahössötyksen.

*

Näiden messujen ainoa must-ohjelmanumeroni on kriitikot vs. kirjabloggarit -paneeli Kullervo-salissa. Sen olen ympyröinyt lehdykästäni. Kullervo-sali on lähes täysi, kun keskustelu alkaa. Tutun repertoaarin mukaisesti luodaan vastapoolit ja heitetään vähän läppää, miten verisessä taistelussa sitä ollaan, heh, selvitäänköhän tästä hengissä. Yleisössä hykerrellään. Salla Brunoun “osta tuotteellesi ‘kritiikki’” -konspeti aiheuttaa hämmennystä. Suvi Ahola säikähtää idean härskiä kaupallisuutta (syystä, jos minulta kysytään). Arkoja kohtia kierrellään tavalla, joka tuo mieleeni sanonnan kissasta ja kuumasta puurosta. Viime minuuteilla lusikka kalahtaa kuin ohimennen puurolautasen reunaan. Kiiltomatoa päätoimittava Aleksis Salusjärvi mainitsee “winner takes it all” -trendin: myös — ja etenkin — kirjablogien aikana myynti ja huomio polarisoituu muutamiin, hyvin myyviin nimekkeisiin. Huomautus jää paneelin viimeiseksi, mikä on hyvin, hyvin harmillista. Miten olisinkaan halunnut kuulla eri osapuolten näkemyksiä siitä, mikä on kirjabloggareiden suhde tähän trendiin.

Jos eläisimme ikiomassa fantasiamaailmassani, ponnahduslautana paneeliin olisi käytetty sitaattia Juha Seppälän uudesta Matka aurinkoon -romaanista:

Kirjailijat eivät uskaltaneet kutsua kirjallisuusblogeja karaokeksi tai ompeluseuroiksi, kustantamot kumarsivat bloggareiden suuntaan, kaikki pelkäsivät massoja, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Kirjailijat eivät uskaltaneet nähdä romaanin kehittymistä yhä pikkuporvarillisemmaksi ja suljetummaksi muodoksi, he varmistelivat kustannustuotteelleen myönteistä, pikkusievää tuote-esittelyä, jota kutsuttiin kritiikiksi, ja mitä todellisia vaihtoehtoja medialla olisi ollutkaan, sen riippumattomuus oli aina ollut yksi suurimmista kuplista, ja sama päti kirjallisuuteen: silloinkin kun ei menty rahan perässä, mentiin sen ehdoin.

Millä perusteella sitaatti kuvaa tai ei kuvaa nykytilaa?

Vaan ettäs kehtaatkin, Juha Seppälä, sydämetön ja julma elitisti, arvostella pientä, iloista ja vilpitöntä kirjojen ystävää!

*

Messuvieraiden lounasravintolassa iskee tänäkin vuonna ruotsinlaivanbuffetsyndrooma. Kirjaähkyltä on mahdollista, joskin hyvin vaikeaa suojautua, ruokaähkyltä ei mitenkään, niin pakottavan hyvää on FazerAmican ruoka. Viimeistään jälkiruokapöytä jäätelöineen ja suklaavaahtoineen sinetöi sen, että paikalta on poistuttava vatsaa pidellen. Messukeskus myös on omalla oudolla tavallaan ruotsinlaivamainen, maallisesta arkitodellisuudesta eristetty alue, jossa saa — tai on suorastaan pakko — antaa mennä, special occasion. Ehkä kokolattiamattokin vahvistaa vaikutelmaa.

Tänäkin vuonna bongaan messuvieraiden lounasravintolassa kaksi kirjailijaa. Koska syöminen on yksityinen ja epäammatillinen tapahtuma (ainakin pitäisi olla), ja koska haluan kunnioittaa kirjalijoiden yksityisyyttä, käytän bongaamistani kirjailijoista tässä nimiä M1 ja M2. Yhteisbongauksesta tekee mielenkiintoisen se, että M1 on kirjailijablogissaan tunnustautunut M2-faniksi ja ilmoittanut seuraavansa mielenkiinnolla tämän uran kehittymistä. Sitä kautta itse asiassa minäkin löysin M2:n, siis M1:n blogista. Messuvieraiden lounasravintolassa löydän itseni tirkistelemästä, meneekö M2 M1:n pöytään istumaan. Moikkaavatko? Vaihtavatko pari sanaa?

Ei, he eivät noteeraa toisiaan mitenkään. Ehkä M1:n M2-fanitus on täysin tekstilähtöistä. Ajatus tuntuu hyvältä: ei laskelmoituja hyötykehuja ja liiveihin uimista, vain lukijuutta.

*

Aleksis Kivi -lavalla kuulostaa siltä, että herätysliikkeen johtaja pelottelee syntisiä helvetillä. Puheen sisältö on täysin vastakkaista: valistushumanismia! Juha Hurmeen saarnaluento käsittelee (ainakin osittain, kuuntelemiseni katkeilee, koska joudun palvelemaan asiakkaita samalla) Jaakko Juteinia, 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta kansanvalistusmiestä, jolta Aleksis Kivikin otti oppia. Juteini on sanoittanut myös yläasteen musiikin tunneilta tutun Arvon mekin ansaitsemme -laulun, josta Rosenberg keksi johtaa kirjansa nimen. Hurmeen hurmoksellisesta saarnaluennosta jää mieleeni tämä huudahdus:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Istun jakkaralla tiskin takana. Haaveilen, että takaseinustan jättibanderollissa lukisikin samoilla, työmaakaivurin kokoisilla TEEMU-kirjaimilla TEEMUN sijaan:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Teksti kiertäisi koko messuhallin. Kymmenettuhannet messuvieraat, tönivät, ryysivät, kiireiset, muiden edessä jumittavat, oikukkaina haahuilevat, määränpäätään kohti luikertelevat, painotuotteita hypistelevät, messulehdyköitä tallovat, puheenvuorojen ristiaallokossa pärskivät — kaikki, aivan kaikki joutuisivat näkemään koko ajan, koska se lukisi siellä TEEMU-kirjaimin kaiken yllä, muistutuksena kaikille meille ja heille, että

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

*

Mikäpä siinä on ständillä päivystäessä. Leppoisa työ, jonka lomassa on aikaa haaveillakin, käydä messuhallissa palloilemassa ja ahdistumassa joutavanpäiväisestä. Eihän tämä härdelli mistään kirjallisuuden nykytilasta kerro välttämättä mitään. Vaikka “puheenaiheet vaihtuu ja sisältö laihtuu”, Köyhä-Jonnea jälleen lainatakseni, kirjamessut kuuluvat syksyyn niin kuin lätkän MM-kisat kevääseen. Molempiin liittyy suomalaiskansallista hälinää ja hysteriaa, löysää, väkinäistä ja kiihkomielistä yhteenkuuluvuutta, latteaa mainontaa ja taantumisen hurmaa. Mutta molempien ympärille voi luoda myös ikiomat muistojen ja merkitysten sfäärit.

Jatkoajan keskustelupalstalla analyyttiset hokimiehet tykkäävät pilkata ja ylenkatsoa “karjalalippiksiä”, heitä jotka kerran vuodessa havahtuvat fanittamaan lätkää ymmärtämättä siitä mitään. Kerran siellä joku huomautti, että ilman kyynistä ja läpikaupallista MM-turnauskulttia lätkä olisi jäänyt Suomessa jääpallon tai ringeten tapaiseksi marginaalilajiksi. Samaa voinee ajatella kirjamessujen suhteesta “lajiin”, tässä tapauksessa kirjallisuuteen.

Ja tämä kirjamessulehdykkä — kaiketi se on maksukykyiselle, kulttuurinnälkäiselle aikuiselle kuin minulle lapsena se uutuuslelukuvasto, joka putosi postiluukusta joka ikisenä syksynä, aina siinä marraskuun paikkeilla. Aina siitä lehdykästä ympyröitiin, mitä laitetaan pukinkonttiin. En usko, että kotimme käytäntö oli uniikki.

Joskus vuonna 1998, kun Megazone-huuma oli kuumimmillaan, joku firma keksi myydä ihmisille pienet Megazonet kotiin, siis laserpyssyt ja vyöt. Setin nimi oli Laser Challenge. TV-mainoksessa laserjuovat näkyivät ilmassa, kuten Megazonessakin. Jossain ehkä luki hyttysenpaskan kokoisilla kirjaimilla, etteivät laserjuovat oikeasti näy, mutta yritäpä selittää se vauhkoontuneelle nelosluokkalaiselle. Pettymys iski vasten kasvoja, kun rahat oli jo viety kauppaan ja lahjapaperit revitty auki. Laserjuovia ei näkynyt. Vöistä kuului hirveä meteli, jatkuva piippaus, mikä esti piileskelemisen ja väijyttämisen. Robotti, jonka piti tarjota ihmiselle jonkinlainen vastus, liikuskeli ja ammuskeli summanmutikassa minne sattui. Kuka tahansa voitti sen heti.

Kun Laser Challenget taannoin löytyivät kellarista, hienoja muistoja silti heräsi. Robotin, tosin, olimme tuhonneet kaverini kanssa esimurroiässä pesismailalla.

Näillä messuilla, 2014, tuli ensimmäisistä kirjamessuistani kymmenen vuotta täyteen. Muistan sen, Egotripin Matkustaja -kesän jälkeisen syksyn, varhaislukiopoikamaisen uteliaisuuteni, häkellykseni, kun näin edessäni Paavo Lipposen puhumassa jostain “Sän Dieegoon” liittyvästä. Kirjoista en malttanut kiinnostua (paitsi Antti Mannisen Puretuista taloista), mutta innostuin ostamaan eräältä antikvariaattiständiltä vanhoja carte postaleita.

Muistan kirjamessujen 2008 kirkkaankipakan syyspäivän. Teimme HEO:n lehtijournalistien kanssa kirjamessuilla juttua, haastattelimme messuvieraita. Täytin sinä päivänä 20 ja sain onnitteluviestejä kännykkään (siihen aikaan lähetettiin onnitteluviestejä kännykkään). Pidin itseäni kamalan vanhana, yhtä kamalan vanhana kuin nyt, vaikka nelikymppinen opiskelutoveri sanoi silloin nuoreksi ja sanoisi kukaties yhä.

Kirjamessut 2010 tein ravintolapuolella. Myin viinilippuja ja vuokrailin laseja kaksi kahdeksan tunnin vuoroa. En huomannut tai muistanut siirtymistä syysaikaan. Saavuin sunnuntaivuoroon vahingossa tunnin etuajassa. Sain kierrellä tyhjässä messuhallissa ilmaiseksi. Olo oli kuin lapsella karkkikaupassa, kulunutta ilmaisua käyttääkseni. Ostin Teuvo Pakkalan teoksen Lapsuuteni muistoja. Kirja maksoi vain muutaman euron. Sivuissa ei haissut tyhmän hiki. Työvuoron jälkeen poikkesin vielä ruokamessujen puolelle ostamaan puoli-ilmaista vuohenjuustoa. Lapsuudenkodissani odotti synttäriateria.

Kirjamessut 2011 tein niin ikään ravintolapuolella. Jonoa oli perkeleesti ja kiire sen mukainen. Ylhäältä Cafe & Bar Panoramasta (eli “Paniksesta”) katsottuna alhaalla levittäytyvä kirjaständien maailma edusti minulle jotakin ylevää ja kauakaista. Haaveilin päivästä, jona olisin kirjoittanut kirjan ja sitä myytäisiin, ehkä jopa markkinoitaisiin siellä jossakin. Haaveilen yhä. Minulla on siihen oikeus. Rätti roikkui takataskusta, ja Lanson-paitani hihat kastuivat, kun tiskasin kahvipannuja.

Kirjamessuilla 2012 hapuilin jo “skenen” ulkoportteja, tai niin taisin silloin ajatella. Tein harjoittelua Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särössä, mikä soi vapaan kulun messuille kaikkina päivinä. Kävinkö sinä vuonna messuilla kaikkina päivinä? Ainakin melkein kaikkina päivinä kävin. Untuvikon uteliaisuuteeni alkoi jo sekoittua ahdistusta “skenen” virallisista ja epävirallisista käytännöistä. Yritin kirjoittaa jonkinlaista kriittistä vapaamuotoista artikkeliakin Särön blogiin. Syntyi kymmenen liuskaa löysää jaarittelua kirja-alan epämiellyttävistä itsestäänselvyyksistä. Onneksi luovuin hankkeesta. Suomalaisen osastolta ostin eurolla Andrzej Stasiukin teoksen Matkalla Babadagiin - hyvä kirja edelleen.

Viimeisenä päivänä ennen vuoden 2013 kirjamessuja, 25-vuotissynttäreinäni, rakensin kymmenen tuntia messuständiä (saman lafkan, jonka ständillä näillä messuilla päivystin). Kymmenen tunnin päivän päätteeksi lämmitti lukea synttärionnittelut Facebookissa. Ne olivat sumuisia päiviä, eivät kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti. A-junassa matkalla kotiin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa.

Näin on: kun kuljeksin lokakuussa, milloin missäkin elämänvaiheessa, milloin minkäkinlaisessa syyssäässä, sumuisessa tai kirkkaassa, Messukeskuksen ovilta kohti Pasilan asemaa, tunnen kaikesta huolimatta turvaa ja helpotusta siitä, että asiat jatkuvat. Vuodenkierron kiintopisteet pysyvät paikoillaan, kirjamessut yhtenä niistä. Läheskään kaikkea kirjamessuissa en hyväksy, mutta hyväksyn kirjamessut.

*

Perinteinen kirja kiinnosti messuilla”, lukee Metro-lehden etusivulla seuraavana aamuna (27.10.2014): “Kirjahyllyyn täytettä. Kävijät viettivät messuilla keskimäärin vajaat neljä tuntia ja ostivat kuusi kirjaa.” Hienoa, kuvaavaa, rehellistä, että sanapari “kirjahyllyyn täytettä” on boldattu — rehellisempää kuin mikään messulehdykässä. Samasta lehdestä vielä ilmenee, että suomalaiset pankit läpäisivät EKP:n stressitestin kirkkaasti ja kunnialla. Herra kaikkivaltias talous voi olla meille myös hetkittäin suotuisa.