Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.

Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.

Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

”Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio-verkkolehteen otsikolla Masennus on uusi realismi. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan – käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010-lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook-profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800-lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä? Siinä emme taida älylaitekiimassamme ansaita kummoisia pisteitä. Jos moraalista ja sosiaalista kehitystä onkin tapahtunut, pahasti se tuntuu laahaavan teknologisen kehityksen perässä.

Kakkahädässä kadotukseen

Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä risteyttää perinteisen juoninovellin sotienjälkeiseen niukkaan, ”kuulaaseen” modernismiin. Leimallisen 80-lukulaista novellissa on sen ronski suorasukaisuus.

Novelli alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:

Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.

Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:

Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.

Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:

Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.

Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista -esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:

Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.

Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika-ajoin muistuttaa.

Poika yrittää tehdä ”kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: ”Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”

Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:

Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.

Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.

Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:

Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua. Alkaa luisuminen lopulliseen tuhoon:

Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.

Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:

Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.

*

Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin ”oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen, ken ties hemingwaylainen ”jäävuoren huippu”. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.

Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.

Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu -lukutapaa perustellumpana.