Jaan Kaplinskin kaukonäkö

Totuudesta on tulossa samanlainen valinnan kysymys kuin kodista, vaimosta tai miehestä, urasta ja harrastuksista. Joskus saatamme jopa tuntea ja ajatella, että ei ole enää mitään totuutta, on vain erilaisia mielipiteitä, uskoja ja makuja. Mielipiteenvapaus on toisinaan tulkittu valinnanvapaudeksi, esteenä ei ole mikään subjektiivinen tai objektiivinen pakko, ei myöskään mikään ulkopuolellamme oleva totuus.

[…] Totuudet ovat usein monimutkaisia ja epämukavia, niiden ymmärtäminen vaatii paljon älyllistä vaivannäköä. Kaupataksemme ne meidän on yksinkertaistettava niitä ja tehtävä niistä helpommin hyväksyttäviä. Myydäkseen hyvin totuus kaipaa perusteellista ehostusta. Älyllinen ponnistelu on varmasti yksi niistä asioista, joita postmoderni maailma välttää. Usein se tarkoittaa totuuden hajottamista, sen korvaamista puolitotuuksilla tai pseudototuuksilla. Monimutkaisuus, toisinaan jopa paradoksisuus näyttää olevan ympärillämme olevan maailman olennainen piirre, tämän seikan hylkääminen, maailmaa koskevien käsitystemme virtaviivaistaminen tarkoittaa, että emme käsitä maailmaa.

[…] Tavat joilla ehostamme, uudistamme, parantelemme totuutta, ovat tuttuja meille hyvin kaukaisista ajoista. Löydämme niitä folkloristisista teksteistä, saduista, legendoista ja myyteistä, mutta ne esiintyvät myös kirjallisuudessa, myös aivan uusimmassa kirjallisuudessa ja journalismissa.

[…] Kun maailma ympärillämme käy teknologian ja politiikan ansiosta yhä monimutkaisemmaksi, me pyrimme käyttämään yhä arkaaisempia, folkloristisempia keinoja sen kuvaamiseen ja ymmärtämiseen ja siihen reagoimiseen. Me olemme mytologisoimassa ja folklorisoimassa maailmaa uudelleen. Tämä uudelleenmytologisoitu maailma on selkeästi polarisoitunut maailma, jossa on sankareita ja konnia, enkeleitä ja paholaisia, ja yliluonnolliset tapahtumat ja voimat ohjaamassa elämäämme. Se on yksinkertaisten juonien, yksinkertaisten tapahtumasarjojen ja yksinkertaisten lauseiden maailma, jossa on vähän tilaa epäilyksille, vähän tilaa sanoille ’mutta’, ’kuitenkin’ ja ’siitä huolimatta’. Se on maailma, jossa vihollinen on vihollinen on vihollinen, joka täytyy tuhota, ja sankari on sankari on sankari, jota täytyy palvoa. Se on lineaarinen maailma, jolla on selvät rajat ja vastapoolit.

Kuulostaako tutulta? Ei todellakaan uskoisi, että tämä Jaan Kaplinskin teksti ”Kaunistelematon totuus” (kokoelmalta Törmäys Todellisuuteen, Otava 2002, suom. Anja Salokannel) ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1999. Kaikenlaista laatukamaa yliopiston kirjasto laittaakin kierrätyshyllyyn!

PS. Onneksi kävin kuuntelemassa Kaplinskia Metsätalolla keväällä 2016. Ehtiiköhän enää montaa kertaa tulla Suomeen luennoimaan?

Koskaan ei ole myöhäistä kasata 15‐vuotiaana ostettua koottavaa

I
Teini‐ikäni seesteisemmässä keskivaiheessa harrastin hetken koottavia. Rajua esimurrosikää seurasi väliaikainen rauhoittuminen ennen pakkobilettämisen sävyttämää lukioangstivaihetta. Tästä suvannosta, eräänlaisesta jälkilapsuus‐välivaiheesta, jäi kaappini pohjalle muutama kokoamaton muovirakennussarja, muun muassa Eastern Express -merkkinen majakkalaiva South Goodwin, jonka ostin Viipurista kesällä 2004.

Reilut kaksitoista vuotta kannoin kokoamatonta South Goodwinia kämpästä toiseen. Neljästä muutosta se selvisi. Kaikki nämä vuodet olin varma, että jonain päivänä vielä kokoan South Goodwinin. Joulupyhinä 2016 ryhdyin hommiin. Välineet ja maalit löytyivät vanhastaan. Yksi maalipurkeista oli hintalapun perusteella ostettu Ihme ja kumma -nimisestä kaupasta hintaan 10 markkaa.

Alun perin South Goodwinin kasaamiseen piti mennä vain joulupyhät, sitten joulun ja uudenvuoden välipäivät. Loppujen lopuksi projekti valmistui tammikuun 2017 lopussa.

II
Majakkalaivalle tyypillisesti South Goodwin nimettiin sijoituspaikkansa mukaan. Goodwin Sands sijaitsee Englannin kanaalin kapeimmassa kohtaa. Paikka on erittäin myrskyherkkä: virtaukset ovat voimakkaita, nousu‐ ja laskuveden välinen vaihtelu suurinta maailmassa. Yli 2000 laivan uskotaan haaksirikkoutuneen Hyvänvoiton Hiekoille. Majakkalaiva South Goodwinin vuoro koitti vuonna 1954. PPRuNe‐keskustelupalstalta löytyy mielenkiintoista aikalaismuistelua turman tiimoilta.

Lifeboats from Dover, Deal and Ramsgate could not get closer than 700 yards - Copy

Kuvan lähde: Kent History Forum


Suorastaan ihme, ettei W. G. Sebald sisällyttänyt South Goodwinin tapausta Saturnuksen renkaisiin. Kirjahan sijoittuu tuonne noin, Britteinsaarten kaakkoisrannoille, ja on täynnä kaikenlaista unohtumiseen, katoamiseen, kulumiseen, rapistumiseen ja huuhtoutumiseen liittyvää.

Mutta muovirakennussarjasta piti puhumani. Oikeastaan hyvä, etten käynyt kasaamaan South Goodwiniä vielä silloin, teini‐ikäisenä. Projekti oli huomattavasti hankalampi kuin osasin odottaa. Eastern Express -merkkisessä rakennussarjassa oli (esimerkiksi Revelleihin verrattuna) hirmuisen paljon pieniä osia, joiden kanssa oli kärsivällisyys koetteilla. Isommissa osissa oli jonkin verran ylijäämävalumia ja asiaankuulumattomia ulokkeita, nystyröitä, joita täytyi nyppiä irti kynsisaksilla ja vuoleskella veitsellä. Lisäksi muovi oli koostumukseltaan jotenkin sellaista, että maalia oli laitettava vähintään kaksi kerrosta, jottei harmaa pohjaväri päässyt kuultamaan alta.

Rungon puoliskot eivät millään tahtoneet asettua paikoilleen. Paperinpuristimia ne sentään tottelivat.

Pyrin maalaamaan osat mahdollisimman oikeanvärisiksi ennen kuin ryhdyin liimaamaan niitä yhteen. Pieniä, helposti hukkuvia osia säilyttelin tiskatuissa perunasalaattirasioissa.

Yläkansien kaiteet olivat varsinainen murheenkryyni. Kaideosat täytyi itse taivutella yhdeksänkymmenen asteen kulmiin, mitä tehdessä maali kuoriutui ja varisi. Helposti eivät kaiteet myöskään sujahtaneet niille tarkoitettuihin reikiin, saati pysyneet niissä. Lisäksi siirtokuvat olivat heiveröisempää tekoa kuin mihin muistin tottuneeni: ne täytyi hyvin, hyvin hitaasti ja hyvin, hyvin lionneina liu’uttaa kartongin päältä paikoilleen, koska pinsettejä ne eivät kestäneet. (Revellin siirtokuvia muistan nostaneeni pinseteillä vetisistä astioista ilman haaverin haaveria.) Muutama SOUTH GOODWIN -kylkikirjain pääsi kuin pääsikin repeämään. Korjailin vahinkoja mustalla inkkitussilla, valkoisella geelikynällä ja ohutpäisellä pensselillä. Etukannen ankkuriketjusysteemien vittumaisuudesta en edes aloita.

Kaikkien haasteiden jälkeen on sanottava, että olen lopputulokseen tyytyväinen. Mike Ristuccia arvioi Modelships.infossa saman rakennussarjan perinpohjaisemmin ja vähemmän dramatisoiden.

III
Pakkobilettämis‐teiniangstivaiheessa piilottelin South Goodwin -pakkauksessa päiväkirjaa ja päihteitä. Pakkauksesta löytyi yhä vuonna 2016 pieni, siis vain kymmenen savuketta sisältänyt lämäaski ilman minkäänlaisia varoitustekstejä tai -kuvia (!) sekä tyhjä pullo Hundijala Vesi -nimistä tulilientä, “kasaria”, kuten sitä silloin kutsuimme (Vägev Eesti Viin 80%). Pieniä, varoitustekstittömiä tupakka‐askeja ei ole ollut missään enää vuosikymmeneen, ja googlamalla selvisi, ettei myöskään Hundijalaa ole valmistettu sitten vuoden 2008, Igor Savenkovin omistaman Onistar‐yhtiön mentyä konkurssiin. Tällaisen lähtemättömän jäljen Hundijala jätti suomalaiseen folkloreen: Raimo: Passaa Hundijala vesi Lasnamäki Räemix.

Varsinainen South Goodwin -laatikon aarre on kuitenkin päiväkirja, jota pidin elokuusta 2005 tammikuuhun 2006, myöhäisestä 16‐vuotiaisuudesta varhaiseen 17‐vuotiaisuuteen.

Torstai‐ilta, elokuun ? [2005]
Nyt se alkoi. Päiväkirja. Tämä Suomalaisesta ostetun “ah‐niin hienosti” koristellun kirjasen olisi tarkoitus täyttyä turhista vuodatuksistani, sillä mulla on jo pitkään ollut kyltymätön tarve kirjoittaa elämäni suurista ja pienistä tapahtumista. Nyt se saa vihdoin luvan alkaa.
Eli mikä on nyt sitten ajankohtaista? Huomiseksi (perjantai) olen kaavaillut [nimipois]:n kanssa jonkinmoista juomakeikkaa… Mielenkiintoista hommassa on se, että mukaan on [nimipois]:n mukaan tulossa peräti 4 muijaa , lienee siis turhaa edes sanoa, mitä päässäni liikkuu.

Heti perään toki kirjoitin, mitä päässäni liikkui, eikä sitä voi tässä toistaa.

Päiväkirjan toinen merkintä elokuulta 2005 alkaa näin: “Perjantai‐ilta oli mitä mainioin, vaikkakaan ei lähellekään sitä, millaista siitä odotin.” Kirjoitin virkkeen vakavissani, olen siitä varma. Kuten formaattiin kuuluu, puhuin myös kanssaihmisistä paskaa ja reflektoin itseäni parhaani mukaan:

Ehkä hän [kaverini] ei vain ole kypsä tähän elämänvaiheeseen — en väitä että itsekään olisin, mutta oma kypsymättömyyteni on lähinnä ujoutta, paikoin ehkä “minä tiedän kaiken” -ylimielisyyttä (sentään tajuan sen itse!). Mutta minä en sentään juoksuta muita ostamassa itselleni erikoissiidereitä, “koska hellanlettas sentään kalja on niin pahaa”, kikata siiderihumalassa kuin äm‐irk -pissis, tongi muiden laatikoita ja väännä aina tahtoani väkisin läpi.
(marraskuu 2005)

Viimeiseksi jääneen merkinnän lopetus on tahattoman paljonpuhuva. Suttuineen se ei ole litteroitavissa, joten laitan sen tähän sellaisenaan, käsialoineen päivineen:

Aina kun luen teinipäiväkirjaani, ei voi olla tulematta mieleen tämä katkelma Hannu Ahon romaanista Pelistä pois (1985):

[O]lin vähällä langeta hankeen kiittämään jumalaa siitä ettei enää ollut samalla tavalla kakara kuin joskus, epävarma ja ujo ja arka ja tietämätön ja pohjattoman onneton, tai vaikka kaikkea sitä olisikin, sen suhteellisuuden tajusi.

IV
Suosittelen koottavaharrastusta erityisesti luoville kirjoittajille. Koottavien kanssa näperteleminen nimittäin suo mahdollisuuden saada valmiiksi, hallita, onnistua ja olla itseensä tyytyväinen. Mieltäylentävään lopputulokseen pääsee noudattamalla ohjeita ja jäljittelemällä. Ei tarvitse aina ja kaikessa rämpiä umpihangessa kuin Hellaakosken säkeissä, vaan saa olla myös tietä käyden tien vanki. Se on ihanaa.

South Goodwin -projekti laittoi minut myös ajattelemaan uudessa valossa Lester Freamonin hahmoa The Wiressä, erityisesti hänen doll house miniature -harrastustaan. Nukkekotipienoismallit, joiden parissa Freamon ensimmäisestä viimeiseen tuotantokauteen askartelee, eivät ole suinkaan kuriositeetti tai ulkokohtainen hahmotunniste. Ne edustavat ennen kaikkea sitä, mikä toiselta natural policelta, Jim McNultylta, puuttuu: kärsivällisyys, maltti ja tasapainottava elementti. Asetelma kiteytyy keskustelussa, jonka Freamon ja McNulty käyvät kolmannen tuotantokauden yhdeksännessä jaksossa: Freamon ei anna päättymättömän ja helvetillisen kiittämättömän kutsumuksensa (phou‐lice work) viedä häneltä sitä, mikä on kaikesta huolimatta myös arvokasta ja tärkeää: “Life. The shit that happens while you’re waiting for moments that never come.”

Freamonin sanat kannattaa myös jokaisen tosissaan kirjoittavan muistaa. Tekstimaailmassakin keissit aina sulkeutuvat, jos hyvin käy. Oli kyse 5000 merkin normikritiikistä tai 300 sivun romaanista, lopussa odottaa sama kuin McNultya oikeustalolla: “what the fuck did I do?” -hämmennys, takaisinmaksu muun elämän laiminlyönneistä ja neuvottomuus sen edessä, miten systeemi, instituutioiden kudelma, The Game toimii, miten se jauhaa rattaisiinsa kovapäisimmänkin individualistin pyrinnöt.

Kirjoittaminen: mitä intensiivisemmin sitä tekee, sitä tärkeämpää on tehdä muitakin asioita.

Aina pitäisi löytää ja kehiä väkisin kaikenlaista uutta. Miten aliarvostettua ja antoisaa voikaan olla vanhan uudelleenlöytäminen!