Hajamiete haavoittuvuudesta ja vahingonilosta

Miksi sosiaalisen median huomionkipeissä besserwissereissä ja ideologisissa monomaanikoissa on jotain kierolla tavalla puoleensavetävää? Miksi hakeudun heidän moskansa ääreen, vaikka hyvin tiedän, että siitä tulee paha ja levoton olo?

Olen heille vihainen siitä, että he onnistuvat uudestaan ja uudestaan ryöstämään huomioni ja ajatukseni. Toisaalta miksi itse annan heidän ryöstää huomioni ja ajatukseni?

Olen yrittänyt selittää asiaa suojautumisen vaikeudella. En muka mahda sille mitään, että he puikkelehtivat somevirtaani yhteisten tuttujemme kautta, tykittelevät menemään ja tavoittavat minut. Tavallaan se on totta, mutta selitys ei ole riittävä. Miksei minusta ole vain toteamaan, että siinäpähän vaahtoavat, raukkaparat, ja jatkamaan tyynenä omien asioideni pariin?

Jokin heidän tuotoksissaan resonoi minussa. Asia on näin, vaikken myönnä sitä mielelläni.

Olen myös yrittänyt uskotella itselleni ja muille suhtautuvani heihin paljon viileämmin kuin oikeasti suhtaudun. Olen selitellyt, kuinka tietynlaiseen (itsetehosteiseen, provosoivaan, marttyroivaan, syyllistävään, polarisoivaan) retoriikkaan törmätessäni otan jalat alleni; todellisuudessa otan esiin suurennuslasin ja kauhistelen, katson läheltä ja irvistelen. Miten he osaavatkin olla niin saatanan raskaita?

Juuri se saattaa olla heidän tarkoituksensakin. Ylipäätään heidän tunneskaalansa laajuuden tunnistaa niistä tunteista, jotka he yleisössään herättävät: kritiikitön ihailu, takertuva samaistuminen, ärtymys, kateus, kostonhalu. Välimuotoja ei ole.

Mitä häpeämättömämpiä ja röyhkeämpiä he ovat, sitä räikeämmin heistä paistaa läpi häpeä, hätä ja haavoittuvuus. Vaahtoaminen milloin minkäkin mission tai oppirakennelman nimissä on heidän keinonsa varjella omanarvontuntonsa rippeitä, torjua sisäistä kaaostaan suuntaamalla huomio ulkomaailmaan. Toisten ihmisten huomion ryöstäminen lienee ainoa heidän hallitsemansa tapa olla suhteessa muihin.

Ehkä he ovat ulkoistaneet paitsi omanarvontuntonsa, myös itsekritiikkinsä: tavallaan he kerjäävät muita kritisoimaan itseään, koska eivät itse siihen kykene. Surullisen usein öyhöttäjän vastustajat (ja vastentahtoiset seuraajat) ovat öyhöttäjän traumoista ja komplekseista paremmin perillä kuin öyhöttäjä itse. Siksi onkin erityisen tärkeää muistaa (ja kirjoitan tämän ennen kaikkea itselleni): miten ikinä reagoitkin heidän tuotoksiinsa, julkisesti tai itseksesi, pelaat jo silloin heidän peliään, olet jo silloin heidän hallussaan. Jos heidän kovapäisyytensä, yksisilmäisyytensä, kaikenkaikkinen toivottomuutensa alkaa ottaa pannuun, se on juuri se, mitä he haluavatkin saada sinut tuntemaan.

Myös vahingonilo vetää puoleensa. Joku osa itsestäni haluaisi kovasti osoittaa heitä sormella, jättää heidät housut kintuissa kiinni kahjoudestaan. Olisin se, joka osoittaa, en se, jota osoitetaan.

Olen heille parempaa riistaa kuin moni muu, valitettavasti. Vaikka kynnykseni osallistua mihinkään somemittelöön edes peukutuksin on äärimmäisen korkea, olen kirjoittanut tiiliskiviromaanin verran vastineita, joita en ole onneksi koskaan julkaissut. Mitä kaikkea antoisampaa olisinkaan voinut tehdä samalla ajalla ja energialla?

Ongelma on vaivannut minua vuosia. Ratkaisu ei ole ainakaan ”somepaastot” tai koirankoulutusbehavioristiset ”tee aina näin, kun alat tuntea näin” -harjoitukset.

Toimivammaksi lääkkeeksi ovat osoittautuneet ne tilanteet, joissa tahtomattani joudun vastatusten oman irrationaalisuuteni kanssa. Paljastuu, etteivät omien affektieni ja ajatusratojeni väliset ristikytkennät ole sen vähempää hullunkurisia kuin heilläkään, joita somessa kauhistelen, joita haluaisin osoittaa ja jotka haluaisin paljastaa. Viime kädessä tunnen samaa (tai ainakin hyvin samansuuntaista) hätää kuin hekin, vaikka se minun kohdallani tyypillisesti saakin hiukan erilaisen ulkoisen hahmon ja tarttumapinnan (ja vaikka saatankin olla piirun verran parempi käymään asioita läpi itsekseni, toivottavasti).

Vasta lähemmäs kolmekymppisenä aloin oivaltaa, että suorin väylä omien kompleksien ääreen on sen ääreen pysähtyminen, mikä muissa ihmisissä toistuvasti ja eniten ärsyttää.

Samalla olen joutunut myöntämään, että itsereflektio on puolivillaista aina silloin, kun se ei suoraan vähennä tarvetta arvostella muita.