Hajamiete haavoittuvuudesta ja vahingonilosta

Miksi sosiaalisen median huomionkipeissä besserwissereissä ja ideologisissa monomaanikoissa on jotain kierolla tavalla puoleensavetävää? Miksi hakeudun heidän moskansa ääreen, vaikka hyvin tiedän, että siitä tulee paha ja levoton olo?

Olen heille vihainen siitä, että he onnistuvat uudestaan ja uudestaan ryöstämään huomioni ja ajatukseni. Toisaalta miksi itse annan heidän ryöstää huomioni ja ajatukseni?

Olen yrittänyt selittää asiaa suojautumisen vaikeudella. En muka mahda sille mitään, että he puikkelehtivat somevirtaani yhteisten tuttujemme kautta, tykittelevät menemään ja tavoittavat minut. Tavallaan se on totta, mutta selitys ei ole riittävä. Miksei minusta ole vain toteamaan, että siinäpähän vaahtoavat, raukkaparat, ja jatkamaan tyynenä omien asioideni pariin?

Jokin heidän tuotoksissaan resonoi minussa. Asia on näin, vaikken myönnä sitä mielelläni.

Olen myös yrittänyt uskotella itselleni ja muille suhtautuvani heihin paljon viileämmin kuin oikeasti suhtaudun. Olen selitellyt, kuinka tietynlaiseen (itsetehosteiseen, provosoivaan, marttyroivaan, syyllistävään, polarisoivaan) retoriikkaan törmätessäni otan jalat alleni; todellisuudessa otan esiin suurennuslasin ja kauhistelen, katson läheltä ja irvistelen. Miten he osaavatkin olla niin saatanan raskaita?

Juuri se saattaa olla heidän tarkoituksensakin. Ylipäätään heidän tunneskaalansa laajuuden tunnistaa niistä tunteista, jotka he yleisössään herättävät: kritiikitön ihailu, takertuva samaistuminen, ärtymys, kateus, kostonhalu. Välimuotoja ei ole.

Mitä häpeämättömämpiä ja röyhkeämpiä he ovat, sitä räikeämmin heistä paistaa läpi häpeä, hätä ja haavoittuvuus. Vaahtoaminen milloin minkäkin mission tai oppirakennelman nimissä on heidän keinonsa varjella omanarvontuntonsa rippeitä, torjua sisäistä kaaostaan suuntaamalla huomio ulkomaailmaan. Toisten ihmisten huomion ryöstäminen lienee ainoa heidän hallitsemansa tapa olla suhteessa muihin.

Ehkä he ovat ulkoistaneet paitsi omanarvontuntonsa, myös itsekritiikkinsä: tavallaan he kerjäävät muita kritisoimaan itseään, koska eivät itse siihen kykene. Surullisen usein öyhöttäjän vastustajat (ja vastentahtoiset seuraajat) ovat öyhöttäjän traumoista ja komplekseista paremmin perillä kuin öyhöttäjä itse. Siksi onkin erityisen tärkeää muistaa (ja kirjoitan tämän ennen kaikkea itselleni): miten ikinä reagoitkin heidän tuotoksiinsa, julkisesti tai itseksesi, pelaat jo silloin heidän peliään, olet jo silloin heidän hallussaan. Jos heidän kovapäisyytensä, yksisilmäisyytensä, kaikenkaikkinen toivottomuutensa alkaa ottaa pannuun, se on juuri se, mitä he haluavatkin saada sinut tuntemaan.

Myös vahingonilo vetää puoleensa. Joku osa itsestäni haluaisi kovasti osoittaa heitä sormella, jättää heidät housut kintuissa kiinni kahjoudestaan. Olisin se, joka osoittaa, en se, jota osoitetaan.

Olen heille parempaa riistaa kuin moni muu, valitettavasti. Vaikka kynnykseni osallistua mihinkään somemittelöön edes peukutuksin on äärimmäisen korkea, olen kirjoittanut tiiliskiviromaanin verran vastineita, joita en ole onneksi koskaan julkaissut. Mitä kaikkea antoisampaa olisinkaan voinut tehdä samalla ajalla ja energialla?

Ongelma on vaivannut minua vuosia. Ratkaisu ei ole ainakaan ”somepaastot” tai koirankoulutusbehavioristiset ”tee aina näin, kun alat tuntea näin” -harjoitukset.

Toimivammaksi lääkkeeksi ovat osoittautuneet ne tilanteet, joissa tahtomattani joudun vastatusten oman irrationaalisuuteni kanssa. Paljastuu, etteivät omien affektieni ja ajatusratojeni väliset ristikytkennät ole sen vähempää hullunkurisia kuin heilläkään, joita somessa kauhistelen, joita haluaisin osoittaa ja jotka haluaisin paljastaa. Viime kädessä tunnen samaa (tai ainakin hyvin samansuuntaista) hätää kuin hekin, vaikka se minun kohdallani tyypillisesti saakin hiukan erilaisen ulkoisen hahmon ja tarttumapinnan (ja vaikka saatankin olla piirun verran parempi käymään asioita läpi itsekseni, toivottavasti).

Vasta lähemmäs kolmekymppisenä aloin oivaltaa, että suorin väylä omien kompleksien ääreen on sen ääreen pysähtyminen, mikä muissa ihmisissä toistuvasti ja eniten ärsyttää.

Samalla olen joutunut myöntämään, että itsereflektio on puolivillaista aina silloin, kun se ei suoraan vähennä tarvetta arvostella muita.

Tytti Parras ja se jokin, mitä en kotimaisesta nykyproosasta löydä

Olen nyt lukenut kaksi romaania Tytti Parrasta, Jojon (1968) ja Pienen hyvinkasvatetun tytön (1978). Molemmat ovat ilmaisullisesti tavattoman rikkaita. Niissä sählätään ja säädetään, myös (ja varsinkin) sanan nykykielisessä merkityksessä, eikä se ole pois tunnelmakuvilta, takaumilta, sivupoluilta ja mielleyhtymiltä.

Parraksen äärellä tulee hyvin vahvasti tunne, että joku todella kertoo, asiat todella näyttävät ja tuntuvat joltain ja niistä todella tulee asioita mieleen. Näissä romaaneissa on rehevää, orgaanista, konstailematonta ja omillaan seisovaa elinvoimaa.

Jojo, Parraksen suurta porua aiheuttanut esikoisteos, on ensimmäisessä persoonassa kerrottu ”slice of life” aikansa nuorten opiskelijaelämästä. Alussa menemisistään ja tekemisistään kertoileva Tinja tekee pisteliäitä huomioita museovahdista ja käy lääkäri-isoveljensä vastaanotolla abortoimassa salaa lapsensa. Pitkäksi venyvillä kommuunijatkoilla Tinja päätyy säätämään hyvän ystävänsä Eevin poikaystävän Riston kanssa. Sitä ennen ja sen jälkeen lorvaillaan ja ryypiskellään. Olennaisista asioista keskusteleminen limittyy vuolaaseen yleishölöttelyyn. Lopussa ollaan autossa, ja poliisit käyvät penäämässä jotakin. Meno on enimmäkseen melko sekavaa, nykykielellä randomia. Hetket ovat tarkasti nähtyjä ja kerrottuja. Parras ottaa niistä kaiken ilon irti, tapahtui merkittävää tai ei (enimmäkseen ei tapahdu, vaikka ilmestymisajankohtana maailmalla tapahtui).

On helppoa ymmärtää, miksi Jojo oli joillekin aikalaisille liikaa. Viidennen luvun aborttikuvaus aiheutti itsessänikin fyysistä inhotusta, etenkin tämä lopetus:

Kipu oli hiljentynyt säryksi vatsanpohjassa. Lasse nousi ja meni pesemään käsiään. Se kysyi halusinko minä nähdä mitä minussa oli ollut. Minä halusin ja se otti metallivadin, meni altaalle ja kaatoi vähän pois ja huuhtoi loppuja.
Käännettyään pöydän normaaliasentoon se käski minun panna jalat suoriksi ja mennä vatsalleni. Piti sanoa heti jos alkaisi oksettaa, että se ennättäisi antaa rondikupin. Minä kysyin näyttäisikö se minulle ja se toi vadin ja käski katsoa, vaikka saisinkin neurooseja.
Vesi oli vieläkin punaista ja lähellä kirkasta metallipohjaa kellui rosoinen suuren viinirypäleen kokoinen möykky. Se oli osittain repeytynyt ja kun Lasse tönäisi sitä pinseteillä se kääntyi ja silloin sen sisältä näkyi vaalea, parin sentin mittainen sikiö. Sillä oli silmät ja melkein kädet ja jalat. Lasse kuori pois istukkaa. Siitä pöllysi verta ja veli sanoi, että harvoin sitä sai näinkään kokonaisena. Minä katsoin läheltä ja näin nenän ja jonkinlaisen suun. Se oli kuulemma jo ainakin kahdeksan viikkoa, koska silmät olivat alkaneet mennä umpeen. Sikiöllä oli napanuora, joka lähti tummasta isosta maksasta. Kaikki suonet olivat helakan punaisia ja niitä oli eniten päässä ja rinnassa. Eikä kaikesta syntynyt oikeastaan mitään ajatusta, vasta myöhemmin niin kuin aina. Minä vain katsoin ja minua alkoi oksettaa. Lasse työnsi kiireesti kupin alle ja minä annoin ylen.

Edellisen luvun lopussa pikkutyttö jää bussin alle. Nainen itkeä huutaa ulkona, ja kuljettaja käy poimimassa kadulta verisen myssyn. Siinä romaanin dramaattisimmat vaiheet.

Voimalla päin näköä iskevän alun jälkeen Jojo puuroutuu tasahitaassa tilannekuvailussaan niin uuvuttavan pikkutarkaksi häsellysdokumentiksi, että jopa minulla – väkisintypistämisen ja juonen tyrannian vakaumuksellisena vastustajana – heräsi kysymys, olisiko kirjailija voinut edes pikkuisen karsia aineistoaan, fokusoida ja kohostaa olennaista.

Kysymys on tyhmä, ja siihen löytyy yksiselitteinen vastaus: ei olisi tarvinnut, eikä hän onneksi myöskään niin tehnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Pieni hyvinkasvatettu tyttö on Jojoa jäsentyneempi, seesteisempi, muistelmamuotoa jäljittelevä perhe- ja sukuromaani – oireilevan hyvän perheen tytön kasvutarina, jossa niin ikään läpivalaistaan sovittamatonta ristiriitaa elämän tosiasioiden ja (silloisen) porvarillisen sukupuolimoraalin välillä. Jojon toimijuus tilanteiden keskellä on muuttunut todistajuudeksi, palojen yhdistelemiseksi jälkikäteen. Kertojaminän, tällä kertaa nimeltään Anun, oma muistelu vuorottelee isoveljen kanssa käytyjen dialogien kanssa. Isoveljeen on jälleen läheinen ja luottamuksellinen suhde.

Tässä katkelmassa Pientä hyvinkasvatettua Anu muistelee pitkää ja poikkeuksellisen sateista jaksoa yhtenä lapsuudenkesistään:

Öisin pantiin jokaisen sänkyyn kuumennettu tiilikivi, ja päivisin patjoja ja peitteitä kuivattiin huomisevien kaakeliuunien edessä. Vesitynnyrit räystäiden alla vuotivat yli kuin pienet niagarat, kourut pärskivät, pyykkisoikoissa sikisi itikoita, krassintaimet venyivät hullunvauhdilla. Koko maailma kiilsi, litisi ja läikkyi, tippui vettä, valutti vettä, haisi kastuneelta villatakilta ja kumisaappailta jotka olivat alkaneet homehtua. Tauon aikana toiveikkaasti avattu ja ulos unohtunut sanomalehti oli seuraavana aamuna pelkkää pöperöä. Sammakot hyppivät kuistilla metrin loikkia, kastemadot pitivät kellarissa joukkokokousta.
– Hulluksi tässä tulee, sanoi Irja.
– Leikkikää joku mun kanssa, karjui Tapio.
– Epäilen että vintissä on vuoto, valitti äiti.
– KUKA HELVETTI JÄTTI MAAPALLON ELÄINKUVASTON ULOS? huusi Hanne.
– Älä RÄHJÄÄ, kiljuin minä.
– Taidanpa keskeyttää lomani, sanoi isä.
Vasta juuri ennen juhannusta hellitti vähän.
Rapisevat, läpinäkyvät ja jäykät plastikkisadetakit sullottiin komeroihin. Tyynyt, patjat, peitot laidunsivat auringossa laihojen tuolinjalkojen varassa. Ruoho oli vielä märkää, mutta lämmintä jo ja lemusi pökerryttävästi. Kaikki säntäsivät ulos niinkuin olisivat päässeet karkuun karsserista.
– Ja nyt pysyt ryöttiläs siellä ainakin sen aikaa että minä saan pyykit narulle ja kellarin kuivattua, Irja puhisi, ja uhkasi aurinkoa haarukalla.

Jokke ”joklaaja” on luonut kirjablogissaan Pienen hyvinkasvatetun tytön maailmaan ja hahmogalleriaan sen verran hyvän yleiskatsauksen, etten koe tarpeelliseksi toistaa tässä samaa omin sanoin. Jojosta ja sen synnyttämästä moraalipaniikista tehtiin itsenäisyyden juhlavuonna Ylen 101 kirjaa -sarjaan jakso.

***

Luettuani muutaman perheauton takakontillisen 2000-luvulla julkaistua kotimaista proosaa voin vain ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten Parraksen. Mihin on kadonnut hänen edustamansa tapa kirjoittaa: realistinen mutta ilotteleva, asioita sellaisenaan katsova, omaan sanontaansa ja todistusvoimaansa luottava? Minne on kadonnut kuvailun perusteellisuus, kirjailijan vapaus valita, minkä kokee huomionarvoisena ja lukijan vapaus valita, miten siihen suhtautuu? Dialogi, joka virtaa ja rönsyää vapaana juonenkuljetuksen pakkopaidasta?

Ennen kuin menen pidemmälle, niin kyllä: tiedän, että harvasta asiasta on yhtä helppoa tehdä asenteellisia yleistyksiä kuin kotimaisesta proosasta. Sitä on vuosikymmenestä toiseen syytetty milloin mistäkin, useimmiten valikoiduin ja tarkoitushakuisin perustein.

Mutta kuitenkin. Jos pitäisi määritellä yksi asia, joka minua suomenkielisessä nykyproosassa kaiken kaikkiaan eniten risoo, se ei ole mies- eikä naisnäkökulman yli- tai aliedustus, ei liika muodikkuus eikä perinteisyys, ei juuttuminen arkirealismiin tai historian merkkitapahtumiin eikä vieraantuminen niistä, ei liika helppous tai vaikeus, kaupallisuus tai epäkaupallisuus, ei edes ”klapilauseen” tai ”pertsan” tai kauniin kielen ylivalta.

Ongelma on epämääräinen todisteluntarve, kaiken yllä häilyvä pakko olla selvästi jotakin.

Olen kerta kaikkiaan uupunut tunteeseen, että velvollisuuteni lukijana on koukuttua tai vaikuttua, sivistyä tai samaistua, voimaantua, virnuilla tai hämmentyä, huolestua tai tuntea empatiaa, ärsyyntyä tai ahdistua ”hyvällä tavalla”, löytää oikeat vihjeet, tuntea esikuvat, kulttuuriviittaukset tai teoreettinen kehys, lähteä tulkinnalliseen leikkiin tai hypertekstien väliseen kujanjuoksuun.

Vähänkään isommin noteerattujen teosten kohdalla lukutapahtuma tuntuu lähinnä viiteryhmärituaalilta, joka on jokaista reaktiota ja sanankäännettä myöten käsikirjoitettu jossain etukäteen – samantekevää, onko kyseessä konventionaalinen ihmissuhdedraama, kulttuurijournalistinen tunne-esseily, mielikuvituksellinen allegoria vai poliittisena satiirina markkinoitu superkokeellinen jättijärkäle.

Määritelmien ja reaktioiden kerjääminen, laskelmoiva kehystäminen, itsensä tarjoileminen kirjallisuushistoriikkeihin, akateemisiin opinnäytteisiin ja julkisen keskustelun polttoaineeksi milloin milläkin vipstaakilla – nämä ovat nykykirjallisuuden tympäisevimpiä piirteitä.

Linkkaamassani Ylen keskustelussa pyöritellään, onko Jojo yhä tänä päivänä luettuna hurja romaani, mikä voisi nyt olla yhtä hurja tai vastaavanlainen sukupolviromaani, mikä nyt kohahduttaisi ja rikkoisi tabuja.

Minusta sellaista mietitään aivan liikaa. Jojosta uskottavan tekee juuri se, ettei se todistele mitään; se vain välittää, näyttää, katsoo läheltä ja luottaa siihen, että se riittää. Pakottamalla pakotetun provosoivat ja ajankohtaiset ja tärkeät yhteiskunnalliset romaanit ovat järjestään aina puisevia ja vanhenevat alta aikayksikön.

Väitetään, että kirjallisuutemme on monimuotoisempaa kuin koskaan. Se saattaa pitää paikkansa. Kirjoja ainakin kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että monimuotoisuuden määrä kasvaa suoraan verrannollisesti suhteessa julkaistujen nimekkeiden määrään.

Diversiteetin nimiin vannovassa kirjallisuuspuheessa on usein sisäänrakennettuna oletus, että realistinen kerronta (jota meillä on kuulemma liikaa) on jotenkin a priori jäykkää, ilotonta ja vanhanaikaista. Todisteiksi uudenlaisen monimuotoisuuden olemassaolosta esitetään joidenkin tiettyjen genrejen tai tyylilajien tulemista: maagista tai hysteeristä realismia, absurdistista lyhytproosaa, ekodystopioita tai hyppelyitä spekulatiivissa sisäkkäis- ja rinnakkaistodellisuuksissa – toisinaan myös puhtaasti teknisiä (ja omaan silmääni melko triviaaleja) ratkaisuja, kuten sitä, että kirjailija kirjoittaa teokselleen useita loppuja, joista lukija saa valita mieleisimmän.

Parraksen ilmeisin tausta on ajalleen ominainen yhteiskunnallinen realismi, tavallaan siis “kuivin” mahdollinen. Sekä Jojossa että Pienessä hyvinkasvatetussa tytössä koetellaan ja rikotaan sovinnaisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä tabuja, tarkastellaan kriittisesti naisen osaa ja roolia, oikeutta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Parras on myös helppoa liittää siihen sotien jälkeen syntyneeseen kirjailijapolveen, joka kyseenalaisti jyrkästi sodan nähneiden vanhempiensa arvot ja normit, eikä epäröinyt tuoda sitä proosassaan ilmi.

Asioiden toteileminen tällä tasolla ei tee kuitenkaan oikeutta sille, millaisella havainnoimisella ja sanonnalla Parras on sivunsa täyttänyt. Itselleni Parras on ennen kaikkea osoitus siitä, miten tavattoman ilmeikästä ja leikittelevää realistinen kerronta voi olla, silloinkin, kun se käsittelee vaikeita, arkoja, räjähdysherkkiäkin aiheita. Parras näyttää tunteneen aineistonsa äärellä ensisijaisesti uteliaisuutta.

Ja kun luonnehdin Parraksen kerrontaa leikitteleväksi, en tarkoita – toisin kuin kirjallisuuspuheessa, jollaiseen usein törmään – punchline-hassuttelua enkä myöskään ”älyllistä leikkiä” (joka lähes aina on käytännössä älyllistä todisteluntarvetta eli leikin ja luovuuden vastakohtaa). Parraksen leikittelevyys on sitä, että kouriintuntuvaa, hassua, kiehtovaa, rumaa ja vieraannuttavaakin tosimaailmaa katsotaan ja kielennetään leikittelevästi, lukijan kanssa samalta viivalta.

Sellaista minun on kotimaisesta nykyproosasta harmillisen vaikeaa löytää.

Tietenkään en ole fabrikoimassa Parraksen ympärille minkäänlaista idealisoitua menneisyyttä, aikaa, jona kirjallisuus oli ”aidompaa” tai ”parempaa”. Sitten näiden kahden Parraksen romaanin olemme saaneet kirjallisuuteemme paljon, ja suomenkielisen proosan horisontti on todennäköisesti laventunut huomattavasti.

Silti mietin usein, olemmeko samalla menettäneet tai unohtaneet jotain. Tai oikeammin: onko jonkinlainen estetiikka ja kirjallisuuskäsitys ajettu (tai vahingossa ajautunut) pois siltäkin tontilta, jota usein itsetyytyväisesti kutsutaan marginaaliksi? Entä jos oman aikamme kirjallisuus ei olekaan sitä, mitä me aikalaiset uskottelemme sen olevan? Jos ennennäkemättömän monimuotoisena mosaiikkina pitämämme ylle piirtyykin myöhemmin sellaisia ilmiselviä rajoitteita ja yhteisiä nimittäjiä, joita emme osaa vielä kunnolla tunnistaa, tilanteen ollessa niin sanotusti päällä?

Näin on käynyt monesti ennenkin, enkä näe syytä sille, ettei niin voisi käydä nytkin.

Muotojen, ideoiden, aiheiden ja määritelmien runsaus ei välttämättä tarkoita kokemisen, havainnoimisen ja sanomisen tapojen runsautta.

Mökkitie ja aikamatkailua telkkarin äärellä

Telkkari on vanhan maailman media. Se välkkyy taustalla kuin nuotio, täyttää loimotuksellaan pirtin tai olkkarin, tuottaa tasaisen, kotoisan ääni‐ ja kuvamaton, johon saa kiinnittää sen verran huomiota kuin viitsii.

Telkkari ei viskele ruutuun viestiketjuja, tyrkytä päivityksiä, varoittele vähenevästä akusta, plingahtele tai poksahtele kutsuvasti tai vaativasti, ei vakuuttele joka välissä “We value your privacy” eikä pakota satoja kertoja päivässä täppäämään “Allow”, “Yes I accept”, “OK!” tai “Not now”.

Telkkari näyttää mitä näyttää, kunnes sen laittaa kiinni.

Nykykulttuurintutkijoilla ja sosiologeilla, dondelilloilla ja fosterwallaceilla on sanottavansa televisiosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan: on seurattu ja koettu yhdessä maailmantapahtumia, on viihdytty, passivoiduttu, eläydytty ja sairastuttu ironiaan.

Itselleni televisio merkitsee lähinnä lapsuutta, kadonnutta aikaa. Muistelen Pastirol-mainosta, joka tuli televisiosta rasittavan usein jossain kohtaa 1990-lukua: on ollut tavanomaisen ikävystyttävä heinäkuun lopun tai elokuun alun iltapäivä mökillä. Olen venynyt ja vanunut pitkin sohvia ja tuoleja ja lattioita kyllästyneenä piirtämään tai leikkimään, odotellen ruokaa tai ruoan jälkeen sitä, että pääsemme lämmittämään saunaa; ei ole ollut vielä ilta muttei enää kunnolla päiväkään — ei mitään tekemistä, kuten minulla muistaakseni oli tapana voivotella.

Sellaisena iltapäivän ja alkuillan välisenä ei oikein minkäänlaisena hetkenä on ukonilmojen rökittämästä putkitelkkarista varmasti kuulunut: “Tää on Pastirol‐päivä – päivä joka muistetaan!”

Nykyään mahdollisuus venyä ja vanua on luksusta. Tuskin mikään palauttaa raskaasta kevätlukukaudesta yhtä hyvin kuin monta peräkkäistä mökillä vietettyä päivää Pastirol‐hetkineen.

Ei mitään tekemistä — miten ihanaa!

Telkkarin katsominen kuuluu kesämökille siinä missä vanhojen lehtien lueskelu. Olen elänyt valtaosan aikuisuudestani telkkarittomana, ja saatuani muutama vuosi sitten kohtuullisen uuden (ehkä noin 15‐vuotiaan) telkkarin ilmaiseksi käytettynä en ole katsonut siitä kuin jokusen lätkä‐ ja futismatsin läppärin ja HDMI‐kaapelin kautta. En tiedä, miten siihen “haetaan kanavat”.

Jos satunnaisia vierailuita telkkaritalouksissa ei lasketa, niin kesämökki on oikeastaan ainoa paikka, jossa katson telkkaria satunnaisia väläyksiä enemmän.

*

Juhannusta edeltävänä iltana katsoin Vain elämää -sarjaa osapuilleen kaksikymmentä minuuttia. Se oli reippaasti yli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin siihenastisessa elämässäni yhteensä. Minulla oli jonkinlainen käsitys formaatista, ja sitähän se suunnilleen oli: isojen radiokanavien eniten soittamat artistit — kuuluisi varmaankin sanoa, että “Suomen eturivin artistit” — laulavat toisilleen toistensa lauluja, kehuvat toisiaan ja liikuttuvat kyyneliin kuullessaan toisten versioita omista lauluistaan ja kehuja päälle.

Uutena asiana minulle tuli, ettei lauluideoita ja liikutuksenaiheita kehitäkään ohjelmassa spontaanisti lennosta (jolloin se olisi minusta mielenkiintoisempi); ei, jokaiselle artistille on oma jaksonsa!

Juhannusaattoa edeltävä jakso oli omistettu Kasmirille. Hänen laulujaan laulettiin, häntä imarreltiin, hän sai olla huomion keskipisteenä kuin lapsi synttäreillään. Kasmir pääsi myös kyynelsilmin puhdistautumaan Axl Smith -kohuun liittyvistä syytöksistä, kertomaan versionsa tapahtuneesta ja siitä, millaisen panettelun kohteeksi joutui.

Minut Kasmir onnistui vakuuttamaan moraalisesta puhtoisuudestaan. Kylläkin ajattelin, että kertomusvaaralaiset voisivat rustata kriittisen statuspäivityksen siitä, millainen kertomushistoriallinen tausta on tällaisilla arvovaltaisten henkilöiden julkisilla puhdistautumisilla. Sen verran kuin itse tiedän, niin – tämä tulee lausua opettajamaisesti – jo antiikin Kreikassa julkiset oikeudenkäynnit olivat yleistä kansanhupia vahingoniloisine yleisöineen, raivoisine syytöksineen ja dramaattisine puolustuspuheineen.

Toisaalta, kuinkahan nopeasti loppuisi kanava‐aika, jos jokainen somen piraijaparville syyttömänä heitetty pääsisi pitämään oman prime time -puolustuspuheensa?

Tietenkään minulla ei ole mitään Kasmiria vastaan, vaikkei hänen musiikkinsa minua kiinnosta. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen uralleen.

Arttu Wiskari ei vieläkään tehnyt sitä kovasti odottamaani temppua, että toteaa uransa olleen pelkkää läppää. Vieläkään hän ei puhjennut kesken kaiken räkättämään ja tokaissut: “Ette kai te nyt oikeasti luulleet, että kirjoitin Mökkitien tosissani?” Ehkä sen aika tulee sitten joskus, kun on Arttu Wiskarin jakso.

Kasmir ja Wiskari kehuivat toisiaan minkä jaksoivat: lämminsydämisiä, herkkiä ja aikaansaavia perheenisiä kumpikin. Terhi Kokkonen oli hengessä mukana matalammalla profiililla. Hän vaikutti tulleen ohjelmaan ensisijaisesti laulamaan ja kuuntelemaan muiden laulamista, siis täysin vääristä syistä.

Jossain vaiheessa ohjelmaa artistit alkoivat kokata. On todellakin, pakko myöntää, jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla kutkuttavaa, että myös supersuositut artistit voivat kokata, höpötellä kokatessaan, syödä kokkaamaansa ruokaa ja höpötellä vielä syödessäänkin, keskinäistä kehumista toki unohtamatta.

Välillä kuvattiin ulkoa jonkinlaista huvilaa, jossa kaikki ilmeisesti tapahtui. Ehkä‐tapahtumahuvila näytti sijaitsevan jossain Suomea huomattavasti lämpimämmässä maassa. Olin luullut ohjelman sijoittuvan eräänlaiseen paviljonkipömpeliin, joka on ikään kuin ulkona kotomaisessa järvimaisemassa, mutta jossa ei koskaan tuule tai ilmene muunkaanlaisia sääilmiöitä. Sellaisessa kuvattuna olin nähnyt aiemmin jokusen lyhyen Vain elämää -väläyksen. Vai oliko siinä silloin jonkinlainen nuotio, ehkä takka? En voi muistaa. Jokin sellainen geneerisellä tavalla ”kotoisaksi” tai ”tunnelmalliseksi” sliipattu ulko- ja sisätilan välimuoto sen oli oltava.

Kaltaiselleni omilla erityisalueillaan nysvääjälle puolikkaankin Vain elämää -jakson katsominen lienee terve muistutus siitä merkitystodellisuudesta, jossa huomattava osa suomalaisista elää.

Tällaisia ohjelmia katsovilla on valtavasti sellaista ymmärrystä, elämänkokemusta ja yhteiskuntamme pyörimisen kannalta elintärkeää tietotaitoa, jota itselläni ei ole.

*

Juhannuspäivän Pastirol‐hetkenä huomasin katsovani Yleltä tulevaa sarjaa, jossa Krista Kosonen näytteli Yleisradion poliittista toimittajaa 1970‐luvun alussa. Maailmanaika oli sama kuin Hannu Ahon romaanissa Saara (1977), josta puserran gradua: oli Lasse Virénin kultajuoksu, pian sen jälkeen Münchenin kesäolympialaisten verilöyly ja tiukat poliittiset vastakkainasettelut (melkein yhtä tiukat kuin nykyään). Tietenkin kaikkialla käryltettiin koko ajan röökiä, kuten Saarassakin.

Sarjan eräänlaiseksi päähenkilöksi otaksumani Raija (jota siis Krista Kosonen näytteli) oli perustamassa perhettä, mutta porvarillisuus piiritti häntä kaikkialta. “Poliittisten voimasuhteiden” — toimituspäällikkö lausui sanaparin jylhästi! — vuoksi jommankumman, Raijan tai Raijan miespuolisen työtoverin, oli joko allekirjoitettava Kokoomuksen jäsenkirja tai lähdettävä talosta. Raijan työtoveri (näyttelijä, jonka nimeä en saa mieleeni, mutta joka on tuttu noin miljoonasta kotimaisesta leffasta ja sarjasta) tokaisi pomolleen määrätietoisena: “Minun isoisäni isä oli perustamassa demareita, ei tule kuuloonkaan!” Raijalle ajatus oli totta kai yhtä mahdoton.

Kotona Raijan mies, kokoomuslainen uranousija, rakensi koottavaa sotalentokonetta, jonka siivissä oli Suomen ilmavoimien hakaristit. Raija siihen, että tuollaisilla ei sitten meidän lapsemme leiki, fasistileluilla!

Yleisradion toimituskokouksissa kaikki mielenkiintoiset ja haastavat hommat delegoitiin miehille, kaikki paperinmakuinen lapioduuni Raijalle, naiselle. Kotona Raija valitteli miehelleen, että avoimissa tapauksissa vakanssit menevät aina ensisijaisesti miehille. Mies ei ymmärtänyt, miltä sellainen tuntuu.

En epäile mielivallan todenvastaavuutta, olenhan nähnyt tuona aikana aikuistuneiden asennoituvan ja toimivan hyvissäkin asemissa yhä samoin. Raija vaikutti kuitenkin jatkuvasti siltä kuin olisi marssinut 1970‐lukulaisiin kulisseihin suoraan 2010‐luvulta. Sarja oli myös korostuneen nykyaikainen olettaessaan, että prototyyppisesti tiedostavien, ruuhkavuosiaan esimerkillisesti elävien kolmekymppis‐kaupunkilaisten ura‐perhe‐politiikka -palloilut ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia. “Tuollaista minun ja lähipiirini elämä olisi, jos nyt olisi 1970‐luku”, saattaa ajatella Hesarin kesätoimittaja matkalla Sanomatalosta Kaisa‐kirjaston kautta Prideille ja peukuttaessaan Instassa luentosalista tuttua opiskelijapoliitikkoa, joka meni kevään euro‐ tai eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa läpi.

Silmäätekevä yläkeskiluokka hännystelijöineen olettamassa, että heidän ja vain heidän arkensa on todellista “ajankuvaa” — siinä on aina jotakin häiritsevää.

*

Seuraavan päivän Pastirol‐hetkenä (tai jos totta puhutaan, mifutortillaähkyissä) huomasin katselevani salkkareita ja ihmetteleväni, tuleeko sarja todella yhä. Aikamatkustelun tuntua lisäsi, että kuvakerronnan keskeyttivät “flashback”-takaumat ysärisalkkareista. Takaumissa kuvasuhdekin muuttui 2010‐luvun 16:9:stä 90‐luvun 4:3:een, ja suhteellisen modernin, ehkä kymmenen vuotta sitten littanaksi päivitetyn mökkitelkkarin reunoihin ilmestyi mustat palkit.

Muutaman takauman jälkeen äimistyin, kun tajusin, että ei hemmetti, Venla Saartamohan siinä näyttelee Miian hahmoa jälleen, kaksikymmentä vuotta vanhempana!

Heti nousi ilmoille kysymys, onko Jasper Pääkkösen näyttelemä Saku yhä olemassa ja voisiko kaksikymmentä vuotta sitten mahdottomaksi osoittautunut romanssi olla sittenkin vielä mahdollinen. Aloin tosissani jännittää asiaa, ja vaikka Sakun ja Miian jälleennäkeminen (ei sitä tarvinnut kauaa odottaa) oli sarjan linjalle uskollisesti huvittavan jäykkä, se herätti minussa merkillisen riemun tunteen. Saku ja Miia, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen!

Seuratessani salkkareita lueskelin puhelimeni ruudulta Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua esseetä, jossa ikäiseni kulttuuritoimittaja muisteli kahdenkymmenen vuoden takaista esimurrosikäänsä ja tarkasteli sekä itseään että silloista pop‐idoliaan rakenteiden uhrina. Formaatille ominaisesti henkilökohtainen oli ohennettua laastia, jolla kirjoittaja muurasi yhteen yhdysvaltalaisista popmedioista ja sukupuolentutkimuksen tenttikirjoista raahaamiaan lohkareita. Kevyistä lauserakenteista, runsaasta kuvituksesta ja videoupotuksista huolimatta tekstin yleisvire oli hyvin raskas.

Sattumoisin tiedän, että muussa kuin toimittajan roolissa samainen kirjoittaja on saanut näppiksestään tavattoman tarkkanäköistä, kielellisesti kekseliästä ja särmikästä tekstiä, jossa kaikki on kirjoittajan itsensä kokemaa ja sanoittamaa. Kirjabloginsakin, jota hän piti puoli vuosikymmentä sitten, oli parhaita tietämiäni — aina suoraan asiaan menevä, massasta erottuvalla tavalla suorapuheinen ja havaintoonsa sellaisenaan luottava.

Mitä on tällekin kirjoittajalle mahtanut tapahtua, huomasin harmittelevani, vaikka eihän asia kuulu minulle vähimmässäkään määrin.

Mieleeni tuli myös jonkun joskus jossain esittämä ajatus historiasta tarinana, joka ihmisillä on tapana sepittää kulloisenkin nyt‐hetken tarpeisiin: oli kyse yleisestä tai yksityisestä historiasta, 1970‐luvun ajankuvasta tai vuosituhannen vaihteessa koetusta esimurrosiästä, vuonna 2019 sieltä löytyvät kuin löytyvätkin vuoden 2019 juuri nyt kuumimmat puheenaiheet ja niihin liittyvät tunnot.

*

Kuistin portailta näin, kun harakka lensi hirmuista vauhtia metsänreunasta kimpussaan kolme kiukkuista räkättirastasta. Ilmeisesti pesänryöstö epäonnistui. Kyyditettyään isompansa pellon toiselle puolelle räkättirastaat muodostivat pihapiirin reunamille hehtaareiden laajuisen etuvartioiden renkaan ja säksättivät kovasti jotakin toisilleen tai oletetuille vihollisilleen.

Aamuisin kuului aittaan palokärki tai tikka narauttelemassa puunrunkoa jossakin niillä main, missä pikkuhiljaa metsän tapaista muistuttamaan alkava koivutaimikko muuttuu ehkä noin itseni ikäiseksi sekametsäksi.

Haarapääskyjäkin parveili taas puhelinlangoilla jonkin verran, ja hämäränkuulaina öinä kuului saunarannassa pitkänä, hiljalleen muuntelehtivana kehrääjän merkillinen porinan sekainen särinä. Kun siihen vielä sekoittui käen kukkuminen ja ruisrääkkien rääksytys monelta suunnalta samaan aikaan, läheltä ja kaukaa, tuntui melkein siltä kuin lajikato ei olisikaan aivan yhtä totta kuin edellisenä kesänä. Vaikka taitaa se olla.

Vihreän kullan kulttuuritie on edellisiäkin vuosia enemmän avohakkuiden, ohuiden matalien pusikoiden ja monotonisten copypaste‐taimikoiden tie. Kerrostuneeseen, kunnolla paikoilleen kasvaneeseen metsään pääsee nykyään helpommin Helsingin Vuosaaressa kuin yhdessä maamme suosituimmista mökkikunnista, joka sijaitsee Saimaan rannalla.

Ehkä joskus tulevaisuudessa Helsinki ja isoimmat kaupunkikeskukset ovat myös Suomen kasvi‐ ja eliökunnan keskittymiä. Ehkä maaseutu jää satunnaisia reservaatteja lukuun ottamatta lajiköyhäksi laidunmaaksi ja raakapuupelloksi.

Muutama lyhyt otsikoitu

Syksyllä 2017

Aamu oli lyijynharmaa. Keltaoranssi metsä heijastui höyryävään tyyneen ennen kuin metro sujahti tunneliin. Elämäntaparemontin aloitus viivästyi puolella vuodella. Tuuli hajotti sontsan, joka ei ollut minun. Yödösässä liukastuin laattaan, joka ei ollut minun. Jääkaapin kylki hehkui hetken aamuauringossa. Jos tämä megabestseller-tiiliskiviromaani ei saa sinua itkemään, olet tunnevammainen paska. Jos sinua ei kiinnosta lukea koko paskaa, olet sitäkin tunnevammaisempi. Minä jos kuka olen itseeni kohdistuneiden vääryyksien paras ja ainoa asiantuntija. Nyt saatana päitä pölkylle! Ketä viskellään virtuaalitomaateilla tänään? Tunti somessa, ja taas tuntuu kuin olisi keuhkot täynnä vaahtomuovia. Kastuminen ei sadepäivinä kismitä, vaan se, kun joutuu ohittamaan sateenvarjollisia kiireessä. Milloin minulta repeää silmäkulma sivullisen sontsaan? Eniten vituttaa lagaava puhelin. Kirkuvat lapset pääsevät hyvin ansaitulle kakkossijalle. Liukas suhju kastelee kengät. Mistä lähtien maailma on ollut esterata? Auki revityt kadut, työmaa-aidat, panssarivaunun kokoiset lastenvaunut, hitaasti reagoivat liukuovet (ikään kuin itse olisin riittävän nopea), miten jumalattoman saatanasti vie tilaa pieni lapsi, joka ei tiedä minne mennä (ikään kuin itse tietäisin). Paljon puhutaan siitä, kenellä on oikeus olla ja näkyä julkisessa tilassa, mutta aikuiset ihmiset eivät herran vuonna 2017 osaa jättää rullaportaissa vasenta kaistaa vapaaksi. Ilmastoa voimme muuttaa, päivän säälle emme mahda mitään. Juhannusaattona vesisade on so what, jouluaattona pyhäinhäväistys.

Stockholm torsdag 25 januari 2018 (metroproosaruno)

Kansalaiset. Medborgarplatsen. Torilla eivät tapaa kuin puliukot, eikä

Folkets Kebabissa maksa vesi mitään. Det finns en möjlighet att Söderin snobirihkamat kiinnostelee.

Skarpnäck. Terävänäkki? Teräväinen syötti, Ristolainen viimeisteli, Filip Forsberg itki. Siitäkin on nyt neljä vuotta. Jerusalem Kebab oli yksi Absojen nuoruushäröilyprojektin nimi. Tuostako sen keksivät, osoitteesta Götgatan 59?

Puhetta ymmärtää, mutta liian hyvännäköiset myyjät eivät saisi liian nopeasti tulla kysymään liian vaikeita. RödaKorsetin kirpparilta lähtisi ysäritähdenlentoja kymmenellä kruunulla. Onko se enemmän vai vähemmän kuin euro?

Muistelin että Södertull tai jotain, mutta olikin Skanstull. Piru vie mitkä maisemat työmatkalaisilla. Ei ole Stadissa tällaisia eikä tuommoisia kaarisiltoja tai viadukteja. Taas alkaa alusmaalaisen alemmuus. Tvärbanankin ollut täällä iät ja ajat, eikä Jokeri-linjaa toisella puolella merta saada koskaan raiteille. Miksi byta till on johonkin vaihtamista, ei johonkin oksentamista? Kaverini byyttasi metroon 17-vuotiaana. Samassa iässä minä byyttasin sporaan.

Antidepressiva för djur ökar kraftigt, kertoo Metro-lehti. Jos siltaan on spreijattu Hammarby, sillä tarkoitetaan enemmän futisjengiä kuin kaupunginosaa, tror jag. 22 Sicla 2 min. Aika sickiä! Höhöhö… Ikuisesti jaksan ihailla infraa, joka uhmaa korkeuseroja ja kustannuksia, tavanomaisen komeita kerrostaloja kallioiden päällä. Miten voi tavallisesta tehdä pikkuisen tavallista parempaa? Tämän ruotsalaiset osaavat, Ikea ja H&M, niin, suurpääoma tätäkin hyvinvointivaltiota pyörittää. Tuskin se lohduttaa riutunutta rupumummoa, jota keltaliivimiehet taluttavat ulos Liljeholmenin asemalta. Ett helt vanligt läkarbesök, tarjoilee mainos. Hän jos kuka olisi sen tarpeessa.

Laiturilla part II

Varokaa ohi ajavaa junaa raiteella yksi.
Se upp för tåg som passerar på spår ett.

Burger Kingin pahvimuki poukkoilee
tuulessa, äiti

on kietonut pienokaisensa torkkupeittoon.

Viemärintulppa

Viikonloppuna aukesi viemärintulppa.
Kaveri huomautti
siitä

ja kaulaliina
katosi baariin.

Loppukuun olen
epäkelpo ihminen.

Tapiolan ikävä

Ei jää ikävä
satakutosta aina myöhässä,

paitsi jos olin ajoissa
kerrankin jos –

jää ikävä vauvankakanruskeita rappauksia,
sivistysporvareiden kirjahyllyjä,
Otsonlahden valoja, puista nallekarhua,
jota jok’ikisellä yökävelyllä

säikähdin
jos nyt –

jää ikävä

lenkkejä
Stubbinrannan saaristoon.

Ulkoilupolku venesataman liepeiltä
johti siihen pisteeseen, sitä yökävelyä

ei jää ikävä.

Tuuli heitti Heikintorilla ständin kumoon.

Monttu auki katsoin
työmaamonttua, ei tänne
raskasmetro sovi.

Pikaratikka sopisi,
mutta hänelle kuulemma
ei elämäntilanne sopinut,

vaikka jo mitä ehdin –

you are among friends,
kertoi Radio Helsingin täti.

Jäikö päälle?

Ihmettelin on se perkele kun ei puurovesi kuumene tietysti olin laittanut väärän hellanlevyn päälle lits läts reikäkenkä hörppäsi kuraa metrosta riensin tarkistamaan oliko oikea hellanlevy jäänyt päälle kontrolli katosi kaaos vyöryi päälle ensin hesarin trendijeesustoimittaja sitten kaikki minussa näytti kammottavalta irvikuvalta vaihdoin kuivat kengät tarkistin toistamiseen hellan laitoin viestin että myöhästyn enkä vieläkään tiedä mikä vittu on se vaihe joka minulla

jäi päälle.

Helle, aurinko, kuu, viettiteoria ja muuta sekavaa

Mua ei oo luotu tähän ilmastoon
ja alan pikkuhiljaa vittuuntuu tähän ilmastoon
– Seyed Ali

Foliolevyt ikkunoissa, kylmäkallet ja jääkalikat ilmanviilentimen vesisäiliössä ovat tässä taistelussa turhia: koko kerrostalo on kuin kiviuuni, jossa voisi paistaa aitoa italialaista pizzaa. Ei tämä näin armotonta ollut kesällä 2014, vaikka Ilmatieteenlaitoksen arkistosta löytyvä tiedote sellaista viiveellä vihjailee, ja vaikka silloisessakin kämpässäni kaikki ikkunat avautuivat samaan suuntaan ja juuri siihen suuntaan, josta aurinko paistoi koko päivä sisään – ei, ei se näin armotonta silloin ollut, voinut olla. Ei mitenkään.

Foreca on ottanut tavakseen lupailla sadetta aina viikon päähän. Mitä lähemmäs nämä ehkä-sadepäivät ovat tulleet, sitä littanammaksi sadepalkit ovat käyneet. Varma täyssade on muuttunut mahdolliseksi kuurottaiseksi, ja kun edes mahdollisen kuurottaisen päivä on ollut vihdoin käsillä, palkit ovat haihtuneet olemattomiin, eikä taivaalta ole tullut tippakaan.

Pian kiipeän lähikukkulalle rukoilemaan sadetta kuin jenkkihihhulit kerran näkemässäni dokumentissa, jossa he kivenkovaan väittivät, ettei kuivuus johdu ihmisen toimista, varsinkaan siitä, että osavaltion vahvin korporaatio oli kuivattanut lähijärvet, vaan että kyse on Jumalan tahdosta. Kun avaan Forecan, joka päivä päivän perään sylkee pelkkiä paljaita aurinkoja ja hellelukemia (alin +21, ylin +28), mieleni tekee huutaa: “Eiku nyt vittu ihan oikeesti hei, jotain armoa nyt, ei, ei, ei enää…”

Ala-asteiässä oli samanaikaisesti kiehtovaa ja pelottavaa, että meitä lähimmästä tähdestä saattoi leimahdella maapallon kokoisia tulilieskoja. Kun kävelin kaverini luo pelaamaan Need For Speed 3:a, pysähdyin lähiparkkihallin taakse katsomaan aurinkoa. Yritin erottaa liekkejä, mutta en kyennyt. Silmiini alkoi sattua, vaikka palava kaasupallo oli jo painumassa mailleen ja ilmassa oli runsaanlaisesti utua, auteretta, kevättomua, mitä lie.

Päiväkodin piirustuksissa auringolle kuului piirtää silmät ja hymyilevä suu. Aurinko opetettiin näkemään iloisena ja lempeänä. Paljon totuudenmukaisempi oli Super Mario Bros 3:n autiomaatason aurinko: vihamielinen, iänikuinen rasite. Syvälle iskostuneen häpeän tavoin se seurasi kaikkialle, mihin ikinä liikuitkaan ja kuinka nopeasti, se pysyi matkassa, irvisti jähmettyneenä kaikelle, mitä teit. Välillä se irtosi paikaltaan, teki viheliäisiä syöksyjä päin ja palasi tutulle paikalleen kaiken ylle.

Auringon kanssa pystyi elämään, jatkamaan ja etenemään, mutta koskaan se ei jättänyt rauhaan.

Myöskään Mirkka Rekolan tunnetussa runossa auringonvalo ei elävöitä tai ylevöitä, vaan latistaa ja eristää, tekee avuttomaksi.

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.

Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kun luin Rekolan runon ensimmäistä kertaa luentomonisteesta, se ei välittänyt minulle yhtikäs mitään. Kun vuotta myöhemmin luin sen toista kertaa kotona pimeänä syysiltana, se aiheutti minussa fyysisen reaktion.

Runo on niin totta: surullisinta ei ole minkään päättyminen, vaan jatkuva, väistämätön kohoaminen tyhjään valjuun ei mihinkään, pitkittyvään välitilaan – vaillinaisena, sirppinä, osana itseään, ei kokonaisena.

Freudilaisen viettiteorian mukaan ihmistä hallitsee kaksi keskenään ristiriitaista voimaa, eros ja thanatos. Eros (“elämänvietti”) edustaa ihmisen pyrkimystä eheytyä sisäisesti ja sulautua ulkopuoliseen, laajentua ja viljellä itseä maailmaan häiriönkin uhalla, thanatos (“kuolemanvietti”) kaikenlaisia pyrkimyksiä rauhaan, häiriöttömään tilaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, on aina enemmän tai vähemmän kumpaakin, ja viettien ilmenemiskirjo on valtava. Erosta on käytännössä kaikessa paitsi totaalierakoitumisessa tai itsemurhassa, ja varsinaista kuolemankaipuuta edeltää laaja spektri kaikenlaista passiivisuutta, välttämiskäyttäytymistä ja torjuntaa, itsen eristämistä muista ja omien mielensisältöjen eristämistä toisistaan. Nämä Sairas T:n säkeet kappaleessa Aika valuu kuvailevat hienosti ristivetoa viettien välillä, elämänvietin niskalenkkiä tuhoutumis- ja eristäytymishalusta:

Tajusin etten pelkää kuolla vaan elää
en pelkää nukahtaa mä pelkään herää
Kuitenki roikkuu täällä tiukalla otteella
niin pitkään ennen ku alkaa koskemaan liikaa

Kumpaakaan – erosta eikä thanatosta – ei voi täysin tyydyttää. Ei ole mahdollista järjestää sellaista kaikkien aikojen superkesää, että olisi tarpeeksi elossa; aina pitäisi rällätä muiden kanssa enemmän, päästä lähemmäs ihmisiä, luontoa ja elämää. Eikä ole mahdollista luoda sellaista viileyden ja hämäryyden täyttämää suojakapselia, jonka rauhaa ei riko yksikään tungettelevan, häiritsevän, mielivaltaisen ulkomaailman langettama odotus, muistutus, pyyde, vaade tai pettymys.

Niin tai näin, kesä on niiden aikaa, jotka rynnivät kohti elämää häiriön ja konfliktinkin uhalla, syksy meidän aikaa, jotka haluamme rauhaan, takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kymmenen kertaa mieluummin hukkuisin mustaan kylmään järveen kuin paahtuisin elävältä Saharassa.

Onneksi tiedän jo nyt, että kun sitten joskus ensimmäiset syyssateet ja pakkasyöt koittavat, pulppuan taas uutta energiaa. Vielä sekin aika tulee.

Proosalastu

 

Tapahtui T-junassa

Sinä iltana olin ottanut maltillisesti, kolme tai neljä, korkeintaan kuusi olutta, en varmasti enempää. Ehkä siksi muistan tämän niin tarkasti. Seisoin Pukinmäen asemalaiturilla. Kello oli jonkin verran alle tai yli kahden. Saapuva T-juna näytti pyrstötähdeltä ennen kuin valoläikkä jakautui kolmeksi ja äänen erotti.
Nousin junaan ja lähdin etsimään sen vessaa. Junamatkaa seuraisi vielä reilun puolen tunnin yöbussimatka vaihtoineen. Sitä ei rakkoni kestäisi.
Minua jokusen vuoden vanhempi mies etsi junan vessaa myös. Seurasin häntä usean vaunuosaston läpi. Vessan ovelle päästyään mies tarttui kahvaan kuin saaliiseen, remplasi ja kiskoi. Katossa paloi punainen valo. Varattu. Mies ehti jysäyttää ovea nyrkillään kahdesti ennen kuin hänen suustaan valahti mojova roiske oranssinruskeaa oksennusta.
Siirryin taaemmas, penkille istumaan. Mies asetti jalkansa haralleen, nojasi kämmenillään oveen ja öyskytti antaumuksella. Koko vessan edustan hän täytti oksennuksellaan. Välillä kuului huohotusta ja syljeskelyä, ja kun luulin toimituksen jo loppuneen, lattialle läiskähteli lisää.
Kaksi naista istui minua vinosti vastapäisillä penkeillä. Tuskin he olivat kaksikymmentäviisivuotiaita, mutta pidin heitä silloin vanhoina, varmasti omillaan asuvina aikuisina. Naiset pälyilivät kohti onnettomuuspaikkaa suupielet nykien, lakkasivat hörppimästä tölkistä, jonka olivat kätkeneet villalapaseen.
Vessan ovi lonksahti auki. Sieltä tuli mies maastohousuissa ja maihareissa, lyhyt, lyhythiuksinen ja vanttera, oikea kovanaama.
Vieläks sä laattaat? kovanaama kysyi öyskyttäjältä.
Emmäh… enää…
Kovanaama käveli osaston läpi. Ilmeestä en saanut selvää, oliko se toverillinen vai ivallinen, tyyliin sattuuhan sitä, vai vittu mikä känniääliö, pitäis vetää dunkkuun.
Öyskyttäjä siirtyi vapautuneeseen vessaan. Oksentelun ääniä ei enää kuulunut, vain renkaiden ulinaa ulkoa, pling ja kuulutus: Oulunkylä Åggelby.
Juna alkoi jarruttaa. Yrjölätäköstä erkani noro, juonne haituvaisen sameaa lientä venyi, pyrki kuin kiipeillen kohti osaston toista päätyä. Siellä seisoi konduktööri, nuori ja virkaintoisen oloinen kaveri. Katsoi vessan ovelle ilmestynyttä sotkua, ja tuimana katsoikin. Teki nonverbaliikallaan harvinaisen selväksi, että nyt on luvassa muutakin kuin sanomista.
Laattasit sä tonne? hän tiuskaisi nuorehkolta mieheltä.
En
Se riitti. Mies ei ollut lainkaan humalassa.
Konduktööri käveli läpi osaston noroa väistellen, vilkuili ympärilleen kuin odottaen vapaaehtoista ilmoittautuvaksi, siirtyi koputtelemaan vessan ovea. Syyllinen tuli ulos – voisi jopa sanoa, että kreivin aikaan.
Säkö tohon oksensit? konduktööri tivasi.
Ööh… en.
Kuka tohon oksens?
Kaikki olivat vaiti.
Oksensit sä?
Konduktööri lähestyi minua.
En. Kuulu jotain ääntä, mut en sitte tullu kattoneeks.
Konduktööri asteli pois päätään puistellen.
Kun juna alkoi kaartaa kohti Pasilaa, lattia kallistui. Noro pysähtyi, muutti kulkusuuntaansa. Ehkä kaksikymmentäviisivuotiaat naiset siirsivät vikkelästi saappaankärkiään.
Pasilassa syyllinen livahti ulos. Muut vaihtoivat osastoa. Miksen minä vaihtanut? En tiedä. Muistaakseni en huomannut muidenkaan vaihtaneen. Eläintarhan kohdalla äkkäsin jääneeni osastolle kahdestaan kovanaaman kanssa. Kovanaama katsoi minua usean penkkirivin päästä, viittoi luokseen kummallisella käsimerkillä. En ollut huomaavinani, vaikka pelko alkoi pistellä ja sydämeni takoa. Miksi kovanaama haluaisi minut mukiloida? Koska olin valehdellut konnarille, suojellut öyskyttäjää sanktiolta? Niin olivat kaikki muutkin. Mutta he olivat vaihtaneet osastoa.
Koskaan ennen saapuminen päärautatieasemalle ei ole ollut yhtä hidas, vaikka hidas se on aina. Pikkutunneillakaan eivät lähijunat osaa ajaa suoraan laituriin. On kiemurreltava ja madeltava, jyskähdettävä yli tuhannesta ja yhdestä vaihteesta. Eduskuntatalo ja Finlandia-talo yövaloineen heittivät Töölönlahden pintaan hohtavia juonteita. Kaukana Kampissa pyöri Mercedes-Benzin logo marmorisen melkein-tornitalon katolla. Syrjäkarein valvoin näkökenttäni toista reunaa.
Muistin vessahätäni. Nyt jos koskaan.
Oksentaminen oli jatkunut vessassa sittenkin. Kopin lattia oli luistinrataa liukkaampi, kuin saippuoitu, broilerinsuikaleet ja vihannekset yhä tunnistettavissa, haju hirvittävä. Ja entä jos kovanaama olikin tällä välin tullut oven taakse odottamaan, tajusin. Kun avaisin oven, hän saattaisi aloittaa mätkimisen heti, runnoa minut vessaan, iskeä kasvoni vasten peiliä, lyödä ilmat pihalle, painaa polvilleni oksennukseen ja työntää pääni pönttöön.
Ei moiseen tarvita päteviä syitä. Sen olin siinä iässä oppinut.
Suoriuduin toimituksesta. Vaikeinta oli pitää päkiät paikoillaan. Kun avasin oven valmiina avunhuutoon ja kamppailuun, siinä ei ollut ketään.
Juna nytkähti laituriin, ovet avautuivat. Loikin ulos, liityin hälisevään väkivirtaan, joka vaappui kohti laiturin päätyä. Huppupäinen hahmo oli sammunut Aseman Wurstin ikkunaa vasten kytevä tulipää sormiensa välissä. Elielinaukion reunalla glitteriblondi kaipaili varastettua käsilaukkuaan. Siel oli kaikki, ihan kaikki, hän ulvoi.
 
 

 

Julkaistiin Käkriäisen Raaka-numerossa (4/2017), jonka teimme sessarihenkisesti opiskelutovereidemme kanssa. Tapahtumasta – siis kirjoittamiskokoontumisesta, ei oksennusepisodista yöjunassa – jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi myös Flickr-albumi.

Jaan Kaplinskin kaukonäkö

Totuudesta on tulossa samanlainen valinnan kysymys kuin kodista, vaimosta tai miehestä, urasta ja harrastuksista. Joskus saatamme jopa tuntea ja ajatella, että ei ole enää mitään totuutta, on vain erilaisia mielipiteitä, uskoja ja makuja. Mielipiteenvapaus on toisinaan tulkittu valinnanvapaudeksi, esteenä ei ole mikään subjektiivinen tai objektiivinen pakko, ei myöskään mikään ulkopuolellamme oleva totuus.

[…] Totuudet ovat usein monimutkaisia ja epämukavia, niiden ymmärtäminen vaatii paljon älyllistä vaivannäköä. Kaupataksemme ne meidän on yksinkertaistettava niitä ja tehtävä niistä helpommin hyväksyttäviä. Myydäkseen hyvin totuus kaipaa perusteellista ehostusta. Älyllinen ponnistelu on varmasti yksi niistä asioista, joita postmoderni maailma välttää. Usein se tarkoittaa totuuden hajottamista, sen korvaamista puolitotuuksilla tai pseudototuuksilla. Monimutkaisuus, toisinaan jopa paradoksisuus näyttää olevan ympärillämme olevan maailman olennainen piirre, tämän seikan hylkääminen, maailmaa koskevien käsitystemme virtaviivaistaminen tarkoittaa, että emme käsitä maailmaa.

[…] Tavat joilla ehostamme, uudistamme, parantelemme totuutta, ovat tuttuja meille hyvin kaukaisista ajoista. Löydämme niitä folkloristisista teksteistä, saduista, legendoista ja myyteistä, mutta ne esiintyvät myös kirjallisuudessa, myös aivan uusimmassa kirjallisuudessa ja journalismissa.

[…] Kun maailma ympärillämme käy teknologian ja politiikan ansiosta yhä monimutkaisemmaksi, me pyrimme käyttämään yhä arkaaisempia, folkloristisempia keinoja sen kuvaamiseen ja ymmärtämiseen ja siihen reagoimiseen. Me olemme mytologisoimassa ja folklorisoimassa maailmaa uudelleen. Tämä uudelleenmytologisoitu maailma on selkeästi polarisoitunut maailma, jossa on sankareita ja konnia, enkeleitä ja paholaisia, ja yliluonnolliset tapahtumat ja voimat ohjaamassa elämäämme. Se on yksinkertaisten juonien, yksinkertaisten tapahtumasarjojen ja yksinkertaisten lauseiden maailma, jossa on vähän tilaa epäilyksille, vähän tilaa sanoille ’mutta’, ’kuitenkin’ ja ’siitä huolimatta’. Se on maailma, jossa vihollinen on vihollinen on vihollinen, joka täytyy tuhota, ja sankari on sankari on sankari, jota täytyy palvoa. Se on lineaarinen maailma, jolla on selvät rajat ja vastapoolit.

Kuulostaako tutulta? Ei todellakaan uskoisi, että tämä Jaan Kaplinskin teksti ”Kaunistelematon totuus” (kokoelmalta Törmäys Todellisuuteen, Otava 2002, suom. Anja Salokannel) ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1999. Kaikenlaista laatukamaa yliopiston kirjasto laittaakin kierrätyshyllyyn!

PS. Onneksi kävin kuuntelemassa Kaplinskia Metsätalolla keväällä 2016. Ehtiiköhän enää montaa kertaa tulla Suomeen luennoimaan?

Koskaan ei ole myöhäistä kasata 15-vuotiaana ostettua koottavaa

I
Teini-ikäni seesteisemmässä keskivaiheessa harrastin hetken koottavia. Rajua esimurrosikää seurasi väliaikainen rauhoittuminen ennen pakkobilettämisen sävyttämää lukioangstivaihetta. Tästä suvannosta, eräänlaisesta jälkilapsuus-välivaiheesta, jäi kaappini pohjalle muutama kokoamaton muovirakennussarja, muun muassa Eastern Express -merkkinen majakkalaiva South Goodwin, jonka ostin Viipurista kesällä 2004.

Reilut kaksitoista vuotta kannoin kokoamatonta South Goodwinia kämpästä toiseen. Neljästä muutosta se selvisi. Kaikki nämä vuodet olin varma, että jonain päivänä vielä kokoan South Goodwinin. Joulupyhinä 2016 ryhdyin hommiin. Välineet ja maalit löytyivät vanhastaan. Yksi maalipurkeista oli hintalapun perusteella ostettu Ihme ja kumma -nimisestä kaupasta hintaan 10 markkaa.

Alun perin South Goodwinin kasaamiseen piti mennä vain joulupyhät, sitten joulun ja uudenvuoden välipäivät. Loppujen lopuksi projekti valmistui tammikuun 2017 lopussa.

II
Majakkalaivalle tyypillisesti South Goodwin nimettiin sijoituspaikkansa mukaan. Goodwin Sands sijaitsee Englannin kanaalin kapeimmassa kohtaa. Paikka on erittäin myrskyherkkä: virtaukset ovat voimakkaita, nousu- ja laskuveden välinen vaihtelu suurinta maailmassa. Yli 2000 laivan uskotaan haaksirikkoutuneen Hyvänvoiton Hiekoille. Majakkalaiva South Goodwinin vuoro koitti vuonna 1954. PPRuNe-keskustelupalstalta löytyy mielenkiintoista aikalaismuistelua turman tiimoilta.

Lifeboats from Dover, Deal and Ramsgate could not get closer than 700 yards - Copy

Kuvan lähde: Kent History Forum


Suorastaan ihme, ettei W. G. Sebald sisällyttänyt South Goodwinin tapausta Saturnuksen renkaisiin. Kirjahan sijoittuu tuonne noin, Britteinsaarten kaakkoisrannoille, ja on täynnä kaikenlaista unohtumiseen, katoamiseen, kulumiseen, rapistumiseen ja huuhtoutumiseen liittyvää.

Mutta muovirakennussarjasta piti puhumani. Oikeastaan hyvä, etten käynyt kasaamaan South Goodwiniä vielä silloin, teini-ikäisenä. Projekti oli huomattavasti hankalampi kuin osasin odottaa. Eastern Express -merkkisessä rakennussarjassa oli (esimerkiksi Revelleihin verrattuna) hirmuisen paljon pieniä osia, joiden kanssa oli kärsivällisyys koetteilla. Isommissa osissa oli jonkin verran ylijäämävalumia ja asiaankuulumattomia ulokkeita, nystyröitä, joita täytyi nyppiä irti kynsisaksilla ja vuoleskella veitsellä. Lisäksi muovi oli koostumukseltaan jotenkin sellaista, että maalia oli laitettava vähintään kaksi kerrosta, jottei harmaa pohjaväri päässyt kuultamaan alta.

Rungon puoliskot eivät millään tahtoneet asettua paikoilleen. Paperinpuristimia ne sentään tottelivat.

Pyrin maalaamaan osat mahdollisimman oikeanvärisiksi ennen kuin ryhdyin liimaamaan niitä yhteen. Pieniä, helposti hukkuvia osia säilyttelin tiskatuissa perunasalaattirasioissa.

Yläkansien kaiteet olivat varsinainen murheenkryyni. Kaideosat täytyi itse taivutella yhdeksänkymmenen asteen kulmiin, mitä tehdessä maali kuoriutui ja varisi. Helposti eivät kaiteet myöskään sujahtaneet niille tarkoitettuihin reikiin, saati pysyneet niissä. Lisäksi siirtokuvat olivat heiveröisempää tekoa kuin mihin muistin tottuneeni: ne täytyi hyvin, hyvin hitaasti ja hyvin, hyvin lionneina liu’uttaa kartongin päältä paikoilleen, koska pinsettejä ne eivät kestäneet. (Revellin siirtokuvia muistan nostaneeni pinseteillä vetisistä astioista ilman haaverin haaveria.) Muutama SOUTH GOODWIN -kylkikirjain pääsi kuin pääsikin repeämään. Korjailin vahinkoja mustalla inkkitussilla, valkoisella geelikynällä ja ohutpäisellä pensselillä. Etukannen ankkuriketjusysteemien vittumaisuudesta en edes aloita.

Kaikkien haasteiden jälkeen on sanottava, että olen lopputulokseen tyytyväinen. Mike Ristuccia arvioi Modelships.infossa saman rakennussarjan perinpohjaisemmin ja vähemmän dramatisoiden.

III
Pakkobilettämis-teiniangstivaiheessa piilottelin South Goodwin -pakkauksessa päiväkirjaa ja päihteitä. Pakkauksesta löytyi yhä vuonna 2016 pieni, siis vain kymmenen savuketta sisältänyt lämäaski ilman minkäänlaisia varoitustekstejä tai -kuvia (!) sekä tyhjä pullo Hundijala Vesi -nimistä tulilientä, “kasaria”, kuten sitä silloin kutsuimme (Vägev Eesti Viin 80%). Pieniä, varoitustekstittömiä tupakka-askeja ei ole ollut missään enää vuosikymmeneen, ja googlamalla selvisi, ettei myöskään Hundijalaa ole valmistettu sitten vuoden 2008, Igor Savenkovin omistaman Onistar-yhtiön mentyä konkurssiin. Tällaisen lähtemättömän jäljen Hundijala jätti suomalaiseen folkloreen: Raimo: Passaa Hundijala vesi Lasnamäki Räemix.

Varsinainen South Goodwin -laatikon aarre on kuitenkin päiväkirja, jota pidin elokuusta 2005 tammikuuhun 2006, myöhäisestä 16-vuotiaisuudesta varhaiseen 17-vuotiaisuuteen.

Torstai-ilta, elokuun ? [2005]
Nyt se alkoi. Päiväkirja. Tämä Suomalaisesta ostetun “ah-niin hienosti” koristellun kirjasen olisi tarkoitus täyttyä turhista vuodatuksistani, sillä mulla on jo pitkään ollut kyltymätön tarve kirjoittaa elämäni suurista ja pienistä tapahtumista. Nyt se saa vihdoin luvan alkaa.
Eli mikä on nyt sitten ajankohtaista? Huomiseksi (perjantai) olen kaavaillut [nimipois]:n kanssa jonkinmoista juomakeikkaa… Mielenkiintoista hommassa on se, että mukaan on [nimipois]:n mukaan tulossa peräti 4 muijaa , lienee siis turhaa edes sanoa, mitä päässäni liikkuu.

Heti perään toki kirjoitin, mitä päässäni liikkui, eikä sitä voi tässä toistaa.

Päiväkirjan toinen merkintä elokuulta 2005 alkaa näin: “Perjantai-ilta oli mitä mainioin, vaikkakaan ei lähellekään sitä, millaista siitä odotin.” Kirjoitin virkkeen vakavissani, olen siitä varma. Kuten formaattiin kuuluu, puhuin myös kanssaihmisistä paskaa ja reflektoin itseäni parhaani mukaan:

Ehkä hän [kaverini] ei vain ole kypsä tähän elämänvaiheeseen – en väitä että itsekään olisin, mutta oma kypsymättömyyteni on lähinnä ujoutta, paikoin ehkä “minä tiedän kaiken” -ylimielisyyttä (sentään tajuan sen itse!). Mutta minä en sentään juoksuta muita ostamassa itselleni erikoissiidereitä, “koska hellanlettas sentään kalja on niin pahaa”, kikata siiderihumalassa kuin äm-irk -pissis, tongi muiden laatikoita ja väännä aina tahtoani väkisin läpi.
(marraskuu 2005)

Viimeiseksi jääneen merkinnän lopetus on tahattoman paljonpuhuva. Suttuineen se ei ole litteroitavissa, joten laitan sen tähän sellaisenaan, käsialoineen päivineen:

Aina kun luen teinipäiväkirjaani, ei voi olla tulematta mieleen tämä katkelma Hannu Ahon romaanista Pelistä pois (1985):

[O]lin vähällä langeta hankeen kiittämään jumalaa siitä ettei enää ollut samalla tavalla kakara kuin joskus, epävarma ja ujo ja arka ja tietämätön ja pohjattoman onneton, tai vaikka kaikkea sitä olisikin, sen suhteellisuuden tajusi.

IV
Suosittelen koottavaharrastusta erityisesti luoville kirjoittajille. Koottavien kanssa näperteleminen nimittäin suo mahdollisuuden saada valmiiksi, hallita, onnistua ja olla itseensä tyytyväinen. Mieltäylentävään lopputulokseen pääsee noudattamalla ohjeita ja jäljittelemällä. Ei tarvitse aina ja kaikessa rämpiä umpihangessa kuin Hellaakosken säkeissä, vaan saa olla myös tietä käyden tien vanki. Se on ihanaa.

South Goodwin -projekti laittoi minut myös ajattelemaan uudessa valossa Lester Freamonin hahmoa The Wiressä, erityisesti hänen doll house miniature -harrastustaan. Nukkekotipienoismallit, joiden parissa Freamon ensimmäisestä viimeiseen tuotantokauteen askartelee, eivät ole suinkaan kuriositeetti tai ulkokohtainen hahmotunniste. Ne edustavat ennen kaikkea sitä, mikä toiselta natural policelta, Jim McNultylta, puuttuu: kärsivällisyys, maltti ja tasapainottava elementti. Asetelma kiteytyy keskustelussa, jonka Freamon ja McNulty käyvät kolmannen tuotantokauden yhdeksännessä jaksossa: Freamon ei anna päättymättömän ja helvetillisen kiittämättömän kutsumuksensa (phou-lice work) viedä häneltä sitä, mikä on kaikesta huolimatta myös arvokasta ja tärkeää: “Life. The shit that happens while you’re waiting for moments that never come.”

Freamonin sanat kannattaa myös jokaisen tosissaan kirjoittavan muistaa. Tekstimaailmassakin keissit aina sulkeutuvat, jos hyvin käy. Oli kyse 5000 merkin normikritiikistä tai 300 sivun romaanista, lopussa odottaa sama kuin McNultya oikeustalolla: “what the fuck did I do?” -hämmennys, takaisinmaksu muun elämän laiminlyönneistä ja neuvottomuus sen edessä, miten systeemi, instituutioiden kudelma, The Game toimii, miten se jauhaa rattaisiinsa kovapäisimmänkin individualistin pyrinnöt.

Kirjoittaminen: mitä intensiivisemmin sitä tekee, sitä tärkeämpää on tehdä muitakin asioita.

Aina pitäisi löytää ja kehiä väkisin kaikenlaista uutta. Miten aliarvostettua ja antoisaa voikaan olla vanhan uudelleenlöytäminen!

Yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta

Tuskin osaan sanoa soolojournalisti-monialakirjoittaja-aikalaiskriitikko Karl Krausista (1874-1936) mitään paremmin kuin Tommi Melender ja Antti Hurskainen blogeissaan. Tässä kuitenkin yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta. Miten mainiosti nämä pätevätkään 2010-luvun kuohuntoihin!

“Agitaattorin salaisuus on tehdä itsensä yhtä typeräksi kuin kuulijansa, jotta nämä uskovat olevansa yhtä älykkäitä kuin tämä.”
s. 18

“Journalismi palvelee vain näennäisesti tätä päivää. Tosiasiassa se tuhoaa jälkimaailman henkisen herkkyyden.”
s. 19

“Sanomalehdillä on elämään suunnilleen sama suhde kuin kortistaennustajilla metafysiikkaan.”
s. 19

“Joka ilmaisee mielipiteitä, ei saa joutua kiinni ristiriitaisuuksista. Jolla on ajatuksia, ajattelee myös ristiriitaisuuksien keskellä.”
s. 26

“Kaikkia kirjailijoita, hyviä ja huonoja, on luettava kaksi kertaa. Toiset tunnistaa, toiset paljastaa.”
s. 27

“Agitaattori tarttuu sanaan. Taiteilijaa sana koskettaa.”
s. 29

“Ei ole positiivisempaa henkilöä kuin taiteilija, jonka aiheena on paha. Hän päästää pahasta. Jokainen muu johtaa vain huomion pois siitä ja antaa sen olla maailmassa, joka hyökkää entistä ankarammin suojattoman tunteen kimppuun.”
s. 86

“Puhun itsestäni ja tarkoitan asiaa. He puhuvat asiasta ja tarkoittavat itseään.”
s. 91

“Tekninen kehitys jättää kyllä vielä jäljelle ongelman: ihmisluonnon kehittymättömyyden.”
s. 115

__________

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje
Into 2014
suom. Juhani Ihanus

Esikoiskirjan jälkeinen synttärimerkintä

Tarpeellista tietoa Laiturin saatavuudesta

— Issuu.comista löytyy ilmainen lukunäyte sivulle 33.
— Kirja löytyy Helmet-kirjastoista.
— Helsingissä kirjaa myyvät Kirjakauppa Nide (Freda 35, hinta 29 €) sekä Gaudeamus Kirja & Kahvi Kaisaniemi (Vuorikatu 7, hinta 29 €).
— Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta

No, miltä nyt tuntuu? Enimmäkseen olo on kuin somessa: yleisön hiljaisuudesta ei tiedä, johtuuko se kiireestä, välinpitämättömyydestä vai vaivaannuksesta. Periaatteessa ei kiinnosta, käytännössä kuitenkin kiinnostaa, jonkin verran. Mieluiten keskittyisin täysvaltaisesti muuhun elämään, mutta kirjan markkinoinnin ja jakelun kanssa riittää hommaa. Juho Nieminen oli oikeassa verratessaan katvekirjailijaa rallikuskiin, jonka on osallistuttava kilpaan ilman kartanlukijaa sekä tankattava ja vaihdettava itse renkaat varikolla.

No, kirja elää aina kun sitä luetaan. Se täytyy muistaa. Tämä yksi kirjasyksy ei ole viimeinen mahdollisuus, vaikka ajoittain siltä tuntuisi. Parhaina hetkinä päässäni muhii mukava tunne, että jos Laituri tulee saamaan osakseen minkäänlaista huomiota, se johtuu kirjasta itsestään. Suhtautumiseni kirjaan on muuttumassa välttelevästä varovaisen toiveikkaaksi.

*

Tänään on 23. päivä lokakuuta. Synttäreiden kunniaksi kuuntelin kaksi ja puoli levyllistä wanhaa hywää Pyhimystä, Salaisen maailman, Tulvan ja hajasuosikkeja varhaistuotannosta. Sessioon innoitti Pyhin oma synttäribiisi 28. Lokakuuta. Muistin, että samana vuonna kun aloin kirjoittaa Laituria, 2010, myin Pyhimykselle kebabhampurilaisaterian. Tuskin Pyhimys tiesi, että minulla, siis häntä palvelevalla myyjällä, oli häneen (tai hänen lyriikoidensa puhujahahmoon) eräänlainen näkymätön ja yksipuolinen mutta sitäkin kiinteämpi ystävyyssuhde, samanlainen kuin sittemmin on muodostunut eräisiin kirjailijoihin. Harmittaa, etten ruokahaluntoivotusten yhteydessä keksinyt sanoa Pyhimykselle herran omin sanoin: “Ja vaikkei tunnetakaan sun tunteet ei oo uusii mullekaan.”

Angervotien ajattelijasta päätyikin Laiturin alkuun suora lainaus. Myöhemmin tajusin, että aamukampa ulkomaanmatkalla -kielikuva saattoi tarttua puolivahingossa Intialaisesta enneunesta. Ilmaushan on yleinen, asiayhteys silti härnäävän samanlainen. Salainen maailma on kyllä hieno ja tärkeä levy, pienine kökköyksineenkin aikaa kestävä. Tekipä hyvää kuunnella Silivatiseilaa pitkästä aikaa. Taas kun on ollut tilanteita toiveiden ja odotusten kanssa, Laiturin kanssa ja muutenkin.

Tällaiset synttärit tänä vuonna: liman kakomista ja Panadol Hotin mustaherukkaista höyryä, pitkä hidas kävely puuskatuulessa, päässä taittopipo ja kaksi päällekkäistä huppua. Tänäkin vuonna keskitalvi oli mukava, kevättalvi ja kevät raastava, kesä ok, syksy raikas ja rauhoittava. Ylkkäri julkaisi minulta hassuttelevan aikalaisproosapläjäyksen 21.10. ilmestyneessä numerossa. Mikä siinä on, että kielteiset asiat kerääntyvät aina kevääseen, myönteiset syksyyn?

Viittä vuotta vaille esikoiskirjailija

laiturilla_etukansi_iso_900px
Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.

Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.

Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.

Viiden vuoden ikuisuus

En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli-ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:

Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.

Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.

Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.

Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick-ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.

Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessäni kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.

Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderin kuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:

Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.

Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha-Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:

Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta kokeneensa näin.

Paniikkinappulan pauketta

Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:

Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.

Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…

Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto- ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa-arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi, saati palkituksi.

Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.

Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.

Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:

1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.

Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!

Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä, vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.

Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.

Fail again, fail better

Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Tänä aikana kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa, ja tuntuu vaikealta lähteä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa.

Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.

Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.

Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.

Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: “Try again. Fail again. Fail better.”

Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman tukeanne ja apuanne Laituri ei olisi kirja.

____________________

¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki-kirjat 2012, s. 94-97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.

EDIT 23.10.2016: Booky.fi-tilauslinkki poistettu.

Mitä jää mieleen kesästä 2016

Valvomon Mikä kesä on poikkeuksellisen imelä jopa kesähittirenkutukseksi. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. En suostu uskomaan.

Kuluneena kesänä olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27-vuotiasta itseäni 17-vuotiaaseen itseeni. Samalla olen ajatellut, mitä Schopenhauer kirjoitti esseessään “Siitä mitä ihminen on”:

Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)

Jotain schopenhauerilaista on myös Mikä kesän loppupuolen säkeessä “oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa”.

Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää jo pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei. Eläminen ja oleminen on huomattavasti helpompaa, kun kaikesta ei joka hetki tarvitse olla niin hädissään.

Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees, ja hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.

Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa, mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.

Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.

Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller-hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön (uusin David Foster Wallace -suomennos) perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua. Poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.

Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi “ihan vähän rahaa”. “Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi, että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin “auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40-50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa “ainaki parii euroa, et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. “Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. “Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.

*

Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä kuunnellen naapuritontin koiran katkeamatonta haukuntaa. Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.

Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti-Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook-kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.

Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.

Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon, no niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin…

Leikkuri sammui. Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Sammui se.

Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr-prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä, ja koko paska oli lentää järveen.

Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:

The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…

Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.

Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:

Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.

Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin: heti ensimmäisillä sivuilla ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava näkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.

Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais-aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais-aivokuolemamusaa. Se yritti – biisistä täytyy jo nyt puhua imperfektissä – elää ajan hermolla, olla tätä päivää, mikäli kyseessä siis ei ollut silkka parodia, mitä on vaikea uskoa YleX:n haastattelun luettuani. Kauhanen oli kopioinut konseptinsa JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa. Köykäisistä mahtailulyriikoista ja pinnistetystä ulosannista tuli mieleen 2000-luvun alun Mikseri-artistit (“tahdon olla paras / suurimmista suurin / tehdä mollista duurin / unelmasta duunin” – voi apua). Kuben träpfounibuumaus-autotunepajariläppiin saattaa sen sijaan hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.

Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? “Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää, ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon-peli. Nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970-luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”

Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37-vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt. Nimittäin sitä, “mis mä oon ja mitä must on tullu” (Köyhä-Jonnea lainatakseni).

En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?

Näin tänä keväänä


IL 22.5.2016: Mikä pettymys! Kuva Patrik Laineesta kertoo kaiken (Kuva: Lehtikuva)

“Voitot luovat kuolemattomuuden harhan, valheellisen käsityksen voimastamme ja merkityksestämme, mutta tappioiden hetkillä meillä on mahdollisuus ymmärtää jotain olennaista ja tärkeää, nähdä asiat oikeassa mittakaavassa. Jollain tasolla, kenties, tappion hyväksyminen ja kohtaaminen silmästä silmään, on tappion voittamista, vaikka lopputulos ei siitä tietenkään miksikään muutu.”

“Näen tasoitusmaalia viimeisellä minuutilla jahtaavissa pelaajissa liikuttavaa sankaruutta. Voin kuvitella, kuinka viimeiseen hyökkäykseen omalta alueelta lähtevän puolustajan tajunnassa väikkyy ajatus, että kahdenkymmenen sekunnin kuluttua soi loppusummeri, mutta vielä on uskottava, vielä on yritettävä muuttaa väistämätöntä. Puolustaja kuljettaa kiekon keskiviivan yli, lyö sen päätyyn ja kaartaa hyökkäyssiniviivalle odottamaan laukaisupaikkaa. Siinä tilanteessa ei ole väsymystä, turtumusta tai epätoivoa, ne tulevat vasta ottelun päätyttyä. Viimeiset kymmenet sekunnit ovat puoliksi unta ja puoliksi totta, puoliksi aineettomia ja puoliksi ruumiillisia. Ne ehtivät tuntua sekä lyhyiltä että pitkiltä. Useimmiten viime hetken rynnistys päättyy pettymykseen, vastustaja purkaa kiekon keskialueelle, lyö sen tyhjään maaliin tai aika yksinkertaisesti kuluu loppuun. Harvaan taide-elämykseen sisältyy samanlaista intensiteettiä kuin kiekko-otteluiden viimeisten minuuttien taisteluun. Se, miksi nuo hetket synnyttävät niin väkeviä tunnevirtoja, johtunee siitä, että niissä kiteytyy olemassaolon yleinen paradoksi: toivo toivottomuudessa. Vaikka tappio näyttää varmalta, sitä kieltäydytään hyväksymästä viimeiseen saakka, ‘jätetään kaikki jäälle’, kuten pelaajilla on tapana sanoa. Minulle, joka tunnustaudun Gustave Flaubertin hengessä epätoivon koulukuntaan kuuluvaksi, tuollaiset eksistentiaaliset tiivistymät sisältävät korutonta lohtua. On jaloa taistella tietäen ponnistusten valuvan hukkaan. Se on sitä, mitä Flaubert tarkoitti sanoessaan, että kulun partaalla seistessään täytyy vain hokea levollisesti: ‘Sellaista se on, sellaista se on…'”

Tommi Melenderin esseestä “Miesten peli” (kokoelmalla Kuka nauttii eniten, 2010)

*

“Tappion jälkeen olo on selkeä: kaikki on romahtanut. Uni ei tule pitkään aikaan. Takaiskumaalit ja omat tuhlatut tilaisuudet pyörivät hidastuksina mielessä. […]

Aamulla omaa elämää voi alkaa varovasti irrottaa jääkiekosta. Kodin myöntää entisekseen. Taivas näyttää vielä taivaalta. Kukkarosta löytyy rahaa. Huojentava riippumattomuuden tunne kulkee läpi ruumiin: en ole menettänyt mitään. Ahdistus palaa puuskittain vielä parin viikon ajan.”

Petri Tammisen novellista “Jääkiekkoa katsellessa” (kokoelmalla Miehen ikävä, 1997)

Pieni ihmettely

 

miks on nyt muotii et ammatti
kirjottajat esim toimittajat kirjottaa
esim twitteriin tahallaan huonosti yhdys
sana virheineen onks se nuorekasta
ja ironista ja spontaanii ku enää ei olla
taka kireitä tai sit ehkä pätkityt yhdys
sanat skaalautuu helpommin mobiili
näytöille ja auttaa google hakuja kertokaa
mulle oon niin vanhan aikanen ja
epä nokkela ja helvetin ylpee siitä
vittu tää meni reippaasi yli 140 merkin
#päästäkäämutvittuunjotäältä

 

Kuvia ja huomioita Japanista, metroruno Tokiosta

Lokakuun loppupuolella kävin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, Japanissa. Pyörin kolmen kaverini kanssa Tokiossa ja tein yksin eräänlaisen reilausreissun pohjoiseen, pääteasemana Sapporo. Matkamuistiinpanoja kertyi jonkin verran, vaikutelmia ja mietteitä enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittelen jotain matkakertomuksen tapaista ehkä jossain vaiheessa tätä tai seuraavaa elämää. Tässä tyydyn kymmeneen instant-hajahuomioon:

1.
Japanissa kaikkialla on pieniä virvoitusjuoma-automaatteja, hassuja, vilkkuvia, välkkyviä ja aina sopuhintaisia. Ilmeisesti automaateista vastaa useampi keskenään kilpaileva firma. Erään firman automaateista saa Boss-merkkistä tölkkikahvia kuumana. Aamuisin ostelin sitä ns. ihan päällikkönä.

2.
Liikennepoliiseja on paljon myös. Risteyksissä he viittovat tietä punaisilla sauvoilla, jotka muistuttavat Star Warsin valomiekkoja. Tyypillinen liikennepoliisi kumartaa jokaiselle ohittavalle pyöräilijälle erikseen.

3.
Sähköjohdot riippuvat katujen yllä villeinä röykkiöinä. Otaksun, ettei niitä maanjäristysvaaran vuoksi kannata kaivaa maan alle tai valaa seinien sisään. Ensimmäisillä vilkaisuilla johdot synnyttivät pikkuisen slummimaisen vaikutelman, minkä kanssa asettui jyrkkään ristiriitaan se, että kaikki olikin putipuhdasta, tiptop-kunnossa ja neliömetri kerrallaan kivaksi laitettua, eräänlaista tiheästi massoiteltua Theme Park -todellisuutta.

4.
Ravintolat mainostavat ruokiaan täyttämällä kadunpuoleiset ikkunat muovisilla näytekappaleilla annoksistaan.

5.
Tokion Yodobashi Akihabara -megatavaratalo soittaa koko päivän repeatilla tunnusmelodiaansa, joka on japanilainen sovellus “Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut” -lastenlaulusta. Tempomuunnelmia on muutama, ainakin lapsikuoro-marssiversio ja aikuisen naisen laulama laukkatempoinen. Jäin ihmettelemään, miten tavaratalon työntekijät eivät sekoa. Yhä kotona yllätän itseni hyräilemästä Yodobashi Akihabaran tunnaria.

6.
Myös Family Marteilla on oma pikku tunnarinsa. (Family Mart on eräänlainen Ärrän ja Alepan välimuoto, hyvin yleinen ja kätevä ketjupuoti eväiden, iltapalojen ja iltakaljojen ostoon.) Tunnari soitahtaa aina kun liukuovet avautuvat ja joku astuu myymälään sisään. Kahdeksan iskua, tempo 85 iskua minuutissa, maailman rauhoittavin ja kotoisin pikku melodia. Tervetuloa myymäläämme. Kaikki on hyvin. Löydät siisteiltä hyllyiltämme kaiken mitä tarvitset kotiin, kelmuun pakattua merilevää myöten. Melodiasta on kehkeytynyt useita Youtube-remixejä. Toistaiseksi lennokkain lienee tämä.

7.
Japanilaisilla on ylipäätään taipumus soittaa hassua musiikkia ja musiikillisia äänihäivähdyksiä kaikkialla. Suurilla juna-asemilla kuulutuksia säestävät avaruusleffaäänet, ja eräässä ravintolassa minut yllätti jazz-melodia, jonka muistin 90-lukulaisesta Radiolinjan mainoksesta. Miyako-nimisessä pikkukaupungissa valopylväisiin oli ripustettu kaiuttimia, joista kuului hissimusiikkia. Kun saavuin Super Hokutolla (juna) Sapporoon, ennen virallista kuulutusta soi elektronisena jäljitelmänä, mikäli korvani eivät erehtyneet, J. S. Bachin Jesus bleibet meine Freuden alku (jäljitin ulkomuistista kotona).

8.
Raaka kananmuna nuudelikeittoon? Miksei? Kokeilin kotona. Toimii!

9.
Japanilaisen vessanpöntön vieressä on yleensä avaruusaluksen ohjaamo. Minulle suositeltiin – ja suosittelen eteenpäin – etsimään tavallisen vetokahvan ohjaamon takaa ja käyttämään ainoastaan sitä. Liikkeellä on villejäkin tarinoita, mitä on käynyt turisteille, jotka ovat pytyllä istuessaan menneet painelemaan vääriä nappuloita (esim. automaattinen tamponinpoistaja hanurissa).

10.
Japanilainen vessapaperi on ohutta. Ehkä siksi, etteivät viemärit tukkeudu. Tai sitten siksi, ettei lähes 127-miljoonainen, verrattain pienellä saarirykelmällä asuva kansa kerta kaikkiaan voi olla paperituotannon suhteen omavarainen. Koska japanilaiset haluavat säilyttää hienot alkuperäiset metsänsä (joita on, uskokaa tai älkää ja runsaasti onkin, kunhan pääsee tarpeeksi kauas pohjoiseen), kaikki mahdollinen paperitavara joudutaan ostamaan muualta ja vessapaperin paksuudessa sen vuoksi kitsastellaan. Näin järkeilin.

Tapakulttuuri on kokonaan oma maailmansa. Kohteliaisuus ja avuliaisuus oli jopa ylivirittyneempää kuin odotin. Asian kääntöpuoli on avoin tai kätketty vieraankammo. Petoksen Harmaan alueen säe “jos ei kiesei näy missään totta vitus sä kävelet punasii päin” ei puhuttele japanilaisia. He odottavat vihreitä myös pikkutunteina typötyhjillä sivukaduilla, vaikka Japanissa on maailman ehkä hitaimmat liikennevalokierrot. Japanilaisesta ei myöskään tilaisuus tee varasta: kaupat säilyttävät luottavaisin mielen kaljalavoja ulkona kaupan edessä. (Ajatelkaa käytäntöä Hesarin tai Kurvin Alepassa.) Tokion öisillä kaduilla ja pimeillä syrjäkujilla pelottavinta on tulla koetuksi pelottavana paikallisten keskuudessa. Se on oikeasti vaivaannuttavaa. Sosiaalinen kontrolli on hiljaista ja näkymätöntä, mutta ilmeisen vahvaa: kukaan ei sylje tai tumppaa tupakkaa kadulle, eivätkä hyvien perheiden pojat imitoi leffagangstereita. Kaikkialta huokuva säntillisyys ja perfektionismi on samanaikaisesti ihailtavaa ja pelottavaa, ja minun on oikeastaan vaikea ymmärtää, miten se voi toteutua ilman Singaporen lainsäädäntöä ja virkavallan jatkuvaa läsnäoloa. Suomi tuntuu Japanin jälkeen sottaisalta ja kaoottiselta kehitysmaalta, jossa minunlaisen on kuitenkin hyvä rypeä kaltaisteni keskellä. Tämä on tietysti turistin eksotisoivaa ensivaikutelmaa vailla minkäänlaista syvempää ymmärrystä. En halua tehdä kulttuurien välistä vertailua saati laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, kunhan puran vaikutelmiani.

Muutama kuva Tokiosta.


_MG_1915_ikkunan_lapi_ilta_1500_MG_1822_auringonlasku1_crop_1500
_MG_2250_1500
_MG_2986_tsiigaataa_1500
_MG_2673_esikaupunki_crop_1500
_MG_4275_pyorataustadf_1500
_MG_2100_kalamias_siima_1500
_MG_3038_shinjukukatu_1500
_MG_2436_darkalley_SUORcrop_NELIO_1500
_MG_2498_KAS_asakusayo1_1500
_MG_4460_1500

Metroruno

Kirjoitin Tokiossa elämäni ensimmäisen metrorunon. Suhtauduin penseästi menetelmälliseen kirjoittamiseen ennen kuin törmäsin tähän ideaan. Metrorunon menetelmä siis on, jos en ole väärin ymmärtänyt:

1) Mieti säettä junassa.
2) Kirjoita se heti laiturilla.
3) Hyppää toiseen junaan miettimään seuraavaa säettä.
4) Kirjoita se heti laiturilla.
5) Jatka tätä sen verran kuin ehdit tai jaksat.

Rajoitteena ilmeisesti on, ettei laiturilla saa miettiä säettä eikä junassa kirjoittaa. Mitään ei kai saisi myöskään jälkikäteen editoida. Rikoin sääntöä sikäli, että otin viimeisen säkeen Suomessa pois, sen verran huono se oli. Virallinen syy olkoon se, etten kirjoittanut sitä enää metrossa, vaan JR:n (Japanin VR, logo myös vihreä) paikallisjunassa, täkäläisessä S-Bahnissa. Runosta tuli tällainen:

 

Hukkareissu taas, lyhyt matka venyi.
Uskaltaa täytyy, piilossa.
Nimi ei jäänyt taaskaan mieleen.
Hetki ehkä jäi, naamoista ei moni.
Tämäkin päivä on nopeasti ohi.

 

Fraasimainen? Ehkä. Säkeiden aatokset eivät todellisuudessa yritä tavoitella mitään elämän suuria totuuksia. Ne liittyvät pieniin ja konkreettisiin matkateknisiin probleemeihin. Tässä vielä asiaan liittyviä kuvia, osa otettu runoajelun aikana, osa ei:

_MG_4316_kohtajuna_1500_MG_4353_kas_1500_mv
_MG_4317_metromies_1500
_MG_4334_metrolahtee_1500
_MG_2710_metrolepi1_1500

Sitten se reissuni pohjoiseen.

Tohoku Shinkansen ajoi Tokiosta Moriokaan niin että heilahti, viitisensataa kilometriä kahdessa tunnissa. Siitä köröttelin kiskobussilla Miyakoon Tyynenmeren rannalle, seitsemänkymmentä kilometriä, puolitoista tuntia. Maisemat olivat upeita, ja niin noloa kuin tämä onkin myöntää, niistä tuli mieleen Viimeinen samurai. Miyakosta jatkoin yksityisellä kiskobussilla Kujiin, siellä vaihto JR:n Kita-rias -linjan kiskobussiin, sillä Hachinoheen, yö siellä ja seuraavana päivänä kolmella junalla Sapporoon, vaihdot Aomorissa ja Hakodatessa. Tyyntä valtamerta en ollut aiemmin nähnyt, komeita olivat mainingit tyynenäkin päivänä. Junatunneli Hokkaidoon oli pitkä ja pimeä. Honshun pohjoisrannikon ja varsinkin Hokkaidon tasaisemmat alueet muistuttavat yllättävän paljon Suomea, joskin tarkemmin katsoen havupuiden tupsut järjestyvät eri tavalla kuin tällä pallonpuoliskolla. Sapporon esikaupunkien reunamilla näin ensilumen. Samaan aikaan Tokiossa oli vielä täysi kesä, reilut kaksikymmentä astetta varjossa.

Äskeinen antoi ehkä vaikutelman, että reittisuunnittelu ja junanvaihdot hoituivat tuosta noin vaan lennosta. Ei todellakaan. Melkoista ähkimistä se oli elekielen, sanakirjasta alleviivattujen sanojen ja lapuille kirjoitettujen aikataulujen kanssa. Oli minulla myös junaliikenneäppi tabletillani, mutta toimiakseen se edellytti interwebziä, ja wifi oli saatavissa ainoastaan luotijunissa, ei näissä pienemmissä, joilla valtaosin ajelin. Lisäksi oli epäselvyyksiä, missä kaikissa junissa ja millä kaikilla osuuksilla saa matkustaa JapanRailPassilla, kun on kaiken maailman muitakin paikallisia firmoja.

_MG_3339_kiskobussimutka_1500
_MG_3393_KAS_yodogahama_1500
_MG_3451_1500
_MG_3527_samuraihama_1500
_MG_3605_tiebiitsille_kas_1500
_MG_3640_piitsi1_1500_uusklv
_MG_3819_1500
_MG_3904_neonsapporo_1500

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaista päivää kohden vähintään yksi tanka tai haiku. Eihän siitä mitään tullut. Mitä nyt lentokoneessa menomatkalla tavailin tunnelmiani tankamuotoon:

Kipsissä perse,
turbiinin huminassa
ei voi nukkua.
Aikavyöhyke vaihtuu
Siperian taivaalla.

Lopuksi postaan kuvan itsestäni syömässä Family Martista ostettua valmisnuudelikeittoa.

_MG_2503_safkaa_eisalamaa_1500_mv

Lisää kuvia reissulle omistamassani Flickr-albumissa.

Ai niin. Toisin kuin muutama matkaseuralaiseni, en ole koskaan harrastanut japanilaista pop-kulttuuria, lukenut mangaa, katsonut animea, pelannut yhtäkään Final Fantasyä tai muuta. Tämän verran opin kuitenkin japania (tuskin kirjoitettu oikein, mutta suunnilleen näin kiitin aina, ruoasta, palvelusta, mistä hyvänsä): arikatoo gosai maas!

Digivallan lumous

9789510404805_frontcover_final_original
Kuva: #kirja | www.kirja.fi

Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti-illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa.

Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka henkilöhahmoista tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.

Keskushenkilö on 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman “sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – sekä keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika, kun tekijä tapettiin: “Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”

Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa, mutta projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla – helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.

Sanataiteesta sisällöntuotantoon

Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen “mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” -paradigmaksi.

Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän- ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:

Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.

Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: “Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele tai työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen “tätä Aapo ei ymmärtänyt” -kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:

Kirjoittaminen ei tuonnut hänelle iloa ja voimaa, yksinäisyyden vahvuutta, joka olisi muistuttanut joidenkin vanhojen ihmisten tyyntynyttä rauhaa. Koska hän ei uskaltanut viedä mitään äärimmäisyyksiin, hän ei saanut mitään näkyviin. Hän ei kirjoittanut kirjan ehdoin. Hän ei kirjoittanut vastahakoiselle lukijalle. Aapo tiesi vain teorian tasolla kirjailijoiden henkilöhistorioiden olevan vieraannuttavien kokemusten hirstoriaa, häneltä ne puuttuivat.
Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.

 

Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru, mutta kuinka ollakaan, menekki hänen tuottamilleen sisällöille osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä “sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: “Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa — saati verkossa.

Maailma muuttuu, ihminen ei

Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun “niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.

Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä-Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.

Maalitauluna on tällä kertaa merkitysteollisuus, vanhuus- ja vanhusfobia, digitalisoitunut massakulttuuri, videopelit ja kirjablogit. Flaubertin pelko on käynyt toteen: proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen, vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) “Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: “Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”

Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena osuva. Seppälän kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010-luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, perään selvästi konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio. Hashtag-hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:

Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.

Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Ja mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.

Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.

PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?