Post-uusvilpitön post-suomiräp post-screenshot -postaus
Vastaa
Aihearkisto: Diipadaapa
Murheita luistinradalla
Teinipoika näppäilee kännykkää kaukalon reunalla, pysähtyy tuijottamaan ruutua ja huutaa kavereilleen: “Ei vittu, Flyers johtaa Rangersii…”
Kaveri jäältä: “Paljo?”
Kännykkätyyppi: “Kaks-yks… Ei oo vittu mahdollista, ei Flyers voi johtaa Rangerssii! Voi vitun runkkarit opetelkaa pelaa! Nyt on Tottenhamin pakko voittaa Chelsea… Mä en enää ikinä kuuntele sua jos nää rahat meni täs…”
Ala-asteikäinen poika ottaa luistintaan pois jalasta, harmittelee missattua maalipaikkaa.
“Hyvin sä pelasit”, isä lohduttelee. “Ei kukaan voi tehdä maalia joka paikasta.”
Poika jatkaa nauhojen löystämistä.
“Jonku se on sunki lätkäharrastukset maksettava”, isä huokaa. “Ku se on niin, että jos isiltä loppuu nyt työt, niin sitte loppuu myös sun lätkäharrastus.”
Poika vilkaisee isäänsä.
“Jos isiltä loppuu nyt työt”, isä jatkaa. “Niin sitte… sitte loppuu kaikki.”
Mediatoimisto Kickass Helsinki
Täyden palven mediatoimisto Kickass Helsinki: logossamme Jackie Chan vetää lenttarin Tuomiokirkkoa päin. Osaamisaluettamme ovat kickass-luokan strateginen sisältömarkkintointi, luova mittarointi sekä yleinen ajatteleminen ja ideoiminen. Mikä meidät erottaa mainostoimisto Punk Helsingistä, Ellun kanoista, ynnä muista nuorekkaat, rennot, mageet ja räväkät nimet ennen meitä keksineistä? Se, että meillä pyörii toimistolla isoilla screeneillä esikuvamme Jackie Chanin kickass-leffoja. Näin kauas olemme päässeet 1900-lukulaisen homeisesta työelämästä. Jackie Chanin leffoissa on myös painokas filosofinen sanoma: pahiksia täytyy vetää turpaan. Pahikset ovat niitä, jotka eivät tykkää uusista ideoista, jotka eivät osaa thinkata outside the boxin ulkopuolelta. Sinunkin sisältäsi saattaa löytyä pahis. Vedä sitä turpaan tekemällä asennemuutos. Uniikkia Mediatoimisto Kickass Helsingissä on myös se, että webbisivuillamme linkkejä ei klikata vaan kickataan. Kick here to see our kickass showreel, ja asiakastyöt löytyvät naviotsikon “whose asses have we already kicked?” alta. Jackie Chan -leffojen lomassa kuuntelemme digitoitua sademetsälintujen viserrystä, koska todellisten kickass-ideoiden syntymiseen tarvitaan huikeaa ja rentoa meininkiä. Työpäivän aikana saa myös pelata Pleikkaria, Guitar Heroa ja pingistä, kokolattiamatoilla saa juoksennella pipo päässä sukkasillaan, ja jos siltä tuntuu, saa mennä myös hiekkalaatikolle tekemään hiekkakakkuja tai päiväunille imemään peukkua, miten vain kukin saavuttaa sen tilan, jossa kickass-ideat syntyvät. Lähetä avoin hakemuksesi CV:n ja portfolion kanssa tähän ja tähän osoitteeseen to become a member of our fabulous kickass family. Löydä unelmaduunisi pienestä ja pippurisesta kickass-tiimistämme. Palkasta tai sopparista ei tarvitse puhua, koska kaikki haluavat olla meillä töissä. Tärkeintä on kickass ideat, niiden kickass esilletuominen ja ennen kaikkea oikeanlainen kickass-pöhinä.
Ihmiskoira
1.
Usean aukeaman henkilökuva kiiltäväpaperisessa aikakauslehdessä:
Haastateltava kertoo epätasapainoisesta parisuhteestaan, jota varjostivat syömishäiriö ja neuroottinen itsensä tarkkailu. Suhteen kriisiytyminen ja myrskyisä loppu sysäsi syvään kuoppaan. Vasta pitkässä tiiviissä terapiassa selvisi, että kaiken taustalta löytyi hankala äitisuhde ja syvälle juurtunut varhaislapsuuden perusturvattomuus. Näitä kipeitä mutta laajalti samaistuttavia asioita haastateltava käsittelee uudessa romaanissaan, joka ilmestyy kirjamessujen alla.
2.
ihan kreisi instagram, hipstamatic, tms. (anyways aika läppä XD) bileräpsy:
bestis numero 1 kommentoi: widdu mikä ilme, kuin sekasin sä oikeen oot??! XD
bestis numero 2 kommentoi: ihanan tuuhee turkki sulla täs btw, nähää mahd pian senki kaunotar, mul on ollu sua ikävä ♥
kuvattava kommentoi takaisin: kiitti, oon joo aika runsasturkkinen ja aika sekasin tos ;D oli kyl ihana ilta nähä teit pitkästä aikaa, ootte nätskät tytsyt ihan parhautta ♥
bestis numero 1 kommentoi: ♥♥♥
bestis numero 2 kommentoi: ♥♥♥
3.
Passikuva, joka noudattaa Poliisi.fi:n virallista passikuvaohjetta (pdf). Käytettävissä muun muassa sirullisessa henkilöllisyystodistuksessa:
Poliisin valokuvaohje perustuu EU-asetuksen mukaisesti kansainvälisiin standardeihin. Passien ja muiden matkustusasiakirjojen yleiset ominaisuudet määritellään YK:n alaisen Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) asiakirjassa 9303 ja passikuvia koskevat yksityiskohtaiset vaatimukset annetaan ISO-standardissa 19794-5. Vaatimusten tarkoituksena on yhdenmukaistaa passikuvia ja tehdä passinhaltijan tunnistaminen mahdollisimman luotettavaksi. Hyvälaatuisen passikuvan avulla passinhaltija voi myös käyttää kasvontunnistukseen perustuvia automaattisia tarkastuslinjastoja, jotka vähentävät jonottamista rajanylityspaikoilla.
Sateen jälkeen
Eilen illalla siinä kymmenen maissa läksin vanhoilta kunnon Vuokin hoodeilta kohti kotia. Sadekuuro oli jättänyt maan märäksi. Ilta-aurinko valeli valkoisten elementtitalojen ylimmät kerrokset keltaisiksi, Cirruksen melkein kokonaan. Nutan kohdalla huomasin tymäkän sateenkaaren. Se alkoi Cirruksen juurelta, piirtyi hehkuvana vanhan kunnon Mustankivenpuiston ylle ja päättyi vielä vanhemman kunnon Sasekan liepeille. Kirosin, ettei sattunut olemaan järkkäri olemaan mukana. Sentään oli pokkari. Tein sillä parhaani.
Metriksen sillalta katsottuna aarteen piti löytymän kauppakeskus Columbuksen S-Marketin puoleiselta parkkipaikalta. Epäilen vahvasti. En käynyt tarkistamassa.
Auringonlaskut sadekuurojen lomassa tietävä aina kuvaamisen arvoisia asioita. Luvassa oli siis metromatka kamera kiinni ikkunassa. Vuosaaren sillalla näkyi etiäinen alkavasta. Kokeilin hädissäni pokkarin kuvausmoodeja. Pokkarissa ei niin paljoa haitannut resoluutio ja kuvan yleinen laatu, ei edes synteettinen repaleisuus, vaan pokkarin hitaus. Voi jukoliste että pokkari on hidas! Kun olet ottanut kuvan, pokkari näyttää väkisin: katso, otit äsken tällaisen kuvan, katso, tällaisen kuvan, katso sitä vielä muutama sekunti ennen kuin pääset ottamaan seuraavaa… Niin, häh-hää, miltä nyt tuntuu, etpäs pääse ottamaan seuraavaa ennen kuin olet vielä pari sekuntia katsonut, millainen kuva tuli äsken otettua. Joo joo, huomasin jo, huomasin jo, meni pieleen, haluan äkkiä ottaa uuden – ja kun vihdoin pääset ottamaan seuraavaa kuvaa, painat sulkimen pohjaan, pokkarikamera miettii miettii miettii, nyt täytyy ottaa kuva, otanko kuvan, otanko kuvan, ruutu pimenee, milloin tulee se hemmetin kuva — ja eteen on tullut puita tai muita näköesteitä.
Siltä tuntuu pokkarikamera järkkäriin tottuneelle, “kaikki mulle heti nyt just niinku mä haluun” -valokuvaamiseen tottuneelle. Tätä tämä nykyään on – vaikeaa elämöidä hienoa hetkeä stressaamatta, saako siitä kuvan. Sosiaalisissa tapahtumissa en kärsi tästä dokumentointipakosta, mutta hienot sääilmiöt täytyy ehdottomasti saada talteen. Niihin täytyy “osallistua”. Kulosaaren ja Herttoniemen välinen pikkusilta meni pokkarikameran pykimisten takia widuiksi. Onneksi oli vielä jäljellä itse Kulosaaren silta. Kun et voi välttää heijastuksia, ota ne kunnolla mukaan kuvaan.
Vanhankaupunginselällä näytti tihuttavan. Silti laskevan auringon kiekko iski horisonttiin. Yhtä äkkiarvaamatta smurffit olivat iskeneet vaunuun, ilmeisesti Kulosaaressa. Taivaanranta loimusi kuin loimulohi, yhtä punaisena. Matkakorttini oli voimassa. Kirosin hiljaa pokkarikameraa. Muutaman penkin päässä nuorimies kirosi kovempaa, koska sai 80 euron sakot.
Hetken näytti ydinräjähdykseltä:
Photoshoppia pelissä? Vähän – oikeasti vähän – koitin kuroa umpeen, vain sen, mitä ei pokkarikameran tekniikka pystynyt välittämään. Kyllä se aika pitkälti tuolta näytti. Vesi heijastaa valoa, silloinkin kun sitä, siis vettä, on ilmassa, uskokaa tai älkää. Tai tarkistakaa Wikipediasta.
Kotimatka oli loppuun asti hieno. Tähän aikaan vuodesta illat tuppaavat olemaan räjähtäneen turboeloisia ja ylivärikkäitä, kuin maailma olisi Photoshopin Raw Plugin ja joku vetänyt Saturation– ja Vibrance-sliderit oikeaan reunaan. Päälle vielä Adoben ohjelmista puuttuvat märän nurtsin ja kastuneiden oksistojen tuoksut, eri lintulajien laulut sekaisin plus muistot ja mielleyhtymät.
Tuli mieleen Saima Harmajan runokokoelma Sateen jälkeen (1935), josta löytyi harvinaisen sopivasti Toukokuun sade:
Niin kylmä tuuli nousi ulapalta
ja rankka sadekuuro kastoi maan.
Nyt kadut siintää lammikoiden alta,
ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.
Pois yli kirkastuvan puiston lentää
jo huimakutri parvi pilvien,
mut ihanimman siipeen vielä entää
keväisen päivän kulta viimeinen.
Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,
taas helläs helenee ja joutsenlentoon
se kohoo yli vihertävän maan,
niin taivaallinen loiste saattonaan,
ma että mykkänä ja hurmaantuen
sen tiestä oman kohtaloni luen,
ja silmin kyynelien kastamin
en enää muista, miksi nyyhkytin.
3.5.1933
Muistinpa vielä vuosien, melkein vuosikymmenen takaa Mikeri.netistä löytäneeni Herra Eevert -nimiseltä artistilta oikein mehukkaan ja potkivan biitti-instrumentaalin, jonka nimi oli myös Sateen jälkeen. Täytyi katsoa, onko se siellä vielä? On se vielä siellä, kuunnelkaa!
Hanskat tiskiin? Ei!
Talvi tuli kuin tulikin, vihdoin. Vuoden toisella viikolla kävin katsomassa, joko on lähikentällä jää. Kun kuulin luistinten rouskinnan ja kaukalon kajahtelun ja näin tusinat ylävartalot liukumassa vinhasti aitojen ja lumivallien yllä, into iski kuin piikillä pistettynä.
Kolmentoista vuoden tauon jälkeen löysin sen uudestaan viime talvena: luistelun. Yskien ja ontuen lähti liikeratojen hakeminen käyntiin. Kokoa ja painoa ehti tulla puolet lisää. Tuntuman hiljalleen löytyessä, kehon alkaessa totella paremmin ja paremmin tunne vetää vertoja unille, joissa oppii lentämään. Hakkaa joogan mennen tullen. Uskallan väittää näin, vaikken ole ikinä joogannut. Realiteetit iskevät vastaan, kun yläasteikäiset koltiaiset kysyvät pelaamaan, ja joudun kieltäytymään siinä pelossa, etten pysyisi tahdissa mukana. Mutta entä sitten?
Hetkessä on veri kurkussa, kun innostuu spurttailemaan, veivailemaan ja vetelemään. Hengästyneenä pysähtyminen ja nojaaminen vasten ylärimaa, valonheittimien yllä utuinen kuunsirppi ja tähtien arka värähtely, puna poskilla, hönkäysten höyry, hanska vasten sierainta ja rään niiskautus hankeen. Kiekon kaivaminen lumivallista – kovemmat kokkareet mailalla kahtia, puuterilumi pöllyää haravoidessa, minne hemmettiin voi musta kumilätty kadota? Tuosta se meni, sisäänmenoreikäkin näkyy hangessa kuin sankarivainajan otsassa. Montako kiekkoa löytyy kentän reunalta keväällä?
Luistinten jälkeen kenkien hivelevä pehmeys ja raitin narina, kotimatka posket punaisina.
Mikään ei auta kestämään talven yli yhtä hyvin kuin luistelu ja pipolätkä. Tämä laji saa minut toivomaan, että talvi kestäisi kauemmin.
Tulevista viikoista täytyi tulla vielä oikein todella erityisiä. Nyt ei nimittäin ole vain se aika vuodesta, vaan se aika neljästä vuodesta. Kuulun siihen osaan kansasta, jolla on syyskuusta lähtien ollut mielipiteitä siitä, keitä Erkan pitäisi tai ei pitäisi ottaa kisoihin, miten hyökkäysketjut ja pakkiparit tulisi rakentaa ja roolittaa. Mielipiteisiini on ollut huomattava vaikutus sillä, millaisia otsikoita Jatkoajan ja NHL:n etusivulle on ilmestynyt ottelukierrosten jälkeisinä aamuina.
Mutta mitä kävi? Ensi tuli suojasäitä ja sumua, sitten karmeita uutisia. Ensin nuoremman Koivun nilkka, sitten Timosen pahaenteiset varoittelut. Tiedättekö tunteen – tähtäimessä on suuri ryyppyreissu, mutta kaikilla on seiskan aamuvuoro ja romanttinen sushi-ilta tyttöystävän kanssa. Yksi feidaa, sitten kaikki feidaavat.
Jännittynein tunnelmin odottelin väliaikatietoja Jatkoajan Suomi Sotshissa -ketjuun. Sitten. Perjantaina. Yhtäkkiä – Koivu ja Filppula. Filppula-kin.
Yhtäkkiä hänkin.
Pettymys, kauhu, raivo! Ei miksi minä – vaan miksi hän? Miksi juuri nyt? Vanhempi Koivu oli käsiteltävissä oleva vastoinkäyminen, nuorempi Koivu tyrmäävä isku palleaan. Siihenkin varauduin, mutta Filppula… Vietiin tuhkatkin pesästä! Miten monena aamuna olinkaan avannut Jatkoajan, seuraillut Filppulan tehopisteitä ja edesottamuksia… miten hänen onnistui melkein täyttää Stamkosin kokoinen aukko Tampa Bayssa… Ja nyt… yhtäkkiä… kaikki se… tai siis mikään siitä… mikään siitä ei merkitse enää mitään!
Eräs Jatkoajan nimimerkki kiteytti perjantaiset tunnelmani täydellisesti:
Aamullahan tuntu hyvältä lähtö kisoihin. Nyt vituttaa!
Minulta vietiin kisat ennen kuin ne ehtivät alkaa. Ei Filppulalta tai Koivun Mikolta viety kisoja, ei suomalaisilta lätkäfaneilta, vaan minulta vietiin kisat. Minulta, joka olen jostain 2012 MM-kisoista lähtien hahmotellut Suomen olympiarosteria. Luonnollisesti Koivu ja Filppula saivat kaikissa hahmotelmissa isot roolit kärkiketjuista. Kiperin kysymys oli lähinnä se, pitäisikö Vallea peluuttaa Koivun laiturina ykkösessä vai kakkosen keskellä.
Muutenkin koko syksyn olivat suomalaisten änäripelaajien edesottamukset suurennuslasin alla. Ja mitä haaveita minulla olikaan helmikuusta. Neppailisin kiekkoa ulkojäällä, urheilisin, hengittäisin raikasta pakkasilmaa joka solulla, sitten siirtyisin suihkun kautta töllön ääreen hengittämään kisatunnelmaa joka solulla. Siellä pelaisi joukkue, joka koostuisi tämän hetken parhaista suomalaisista pelaajista. Parhaat parhaita vastaan. Päästäisiin mitalipeleihin tai ei, parhaat suomalaiset pelaajat pistäisivät siellä parastaan.
Miten niin tämä oli muka liikaa toivottu? Miksei näin yksinkertaista iloa voitu minulle suoda? Päädyin hengittämään joka solulla Refresh-nappulaa siinä internetin kolkassa, jonne väliaikatietoja loukkaantumisista saattoi odottaa copypastettavaksi Twitteristä.
Ja suojasäät jatkuvat. Vettä tippuu taivaalta ja lumipeite ohenee. Luistelumahdollisuudet vesittyivät, joukkue kuivui kasaan…
No niin, lopetetaan surkuttelu. Niin sanotussa tyyneysrukouksessa piilee viisauden siemen:
Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Aloitan asennemuutokseni esittämällä kaksi mahdollista kauhuskenaariota:
1. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä eilispäivän tähtiä mailanpäät leuassa kiinni.
2. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä nuoria lupauksia – kisat takana, ura edessä, nälkä tuleville vuosille yltyy.
Ensimmäinen on vaihtoehdoista ikävämpi. Ainakaan se ei nyt toteudu. Täytyy muistaa, että Filppuloineen ja molempine Koivuineenkin olisimme olleet pelaajamateriaalin puolesta altavastaajia suurimpia vastaan. Nyt saavat tulevaisuuden lupaukset suurta roolia kovassa paikassa. Sitä paitsi minne katosivat muut syksyn otsikoiden ilonaiheet, Barkov ja Määttä? Eivät minnekään. Granlundkin aivotärähdyksistä huolimatta parantanut otteitaan Minnesotassa. Isossa kaukalossa vasta pääseekin elementtiinsä syöttölinjajuonittelijana. Kunhan eivät nuorukaiset lysähdä jäähän sen viitan painosta, joka heidän harteilleen heitetään.
Ja tiedän, esimerkki ei ole vertailukelpoinen olympialaisiin, mutta kuitenkin, mitä kävi äsken junnukisoissa? Ilman Barkovia ja Määttää, ja vielä Kasperi Kapanenkin loukkaantui kisojen alla. Mitä kävi silti? Ennen ikimuistoista Torinoakin harrastettiin kansallisen tason itkemistä koska Niittymäki eikä Kiprusoff. Liiemmin ei (kuulemma) Naganossakaan olleet vedonlyöntikertoimet Suomen puolella (itsehän en silloin tajunnut mistään mitään).
Ehdin haukkua rosteriamme jo MM-tasoiseksi. Mutta onhan siellä vielä tuoreiden junnujen lisäksi sitä kokeneempaa kansainvälistä huipputasoa, mm. Kalajoen Jussi (NHL:n paras suomalainen pistemies tällä hetkellä, 16+26=42), OJ, Korppari, Leksa Komarov ja kumppanit. Ja mikä tärkeintä, Timosta ei menetetty, silloin olisi vajavainen puolustus levinnyt pahemman kerran käsiin. Onneksi Timosta ei menetetty.
Että toivoa on. Nyt se on sitten kaikki peliin, mitään hävittävää ei ole. Syteen tai saveen perkele!
Onneksi on myös mieluisa lohkojako. Ei toki yhtä mieluisa kuin Ruotsilla – eipä tietenkään – mutta ykköslohkon Slovakiaa ei käy kateeksi. Vielä uskallan luulla, että Norja ja Itävalta kaadetaan ilman suurempia pulmia. Lepopäiväkin sattui sopivasti väliin ennen alkusarjan viimeistä ottelua, jossa saattaa silti tulla turpaan niin että tukka lähtee, tasoero on yksinkertaisesti liian kova.
Ketjukoostumuksissa ei sovi Erkkaa syyttää kaavoihin kangistumisesta ja saunakaveripappojen suosimisesta. Tulosvastuullisessa ykkösvitjassa Sasha ja MG64 löytänevät ”Isä-Selänteen” kanssa yhteisen sävelen, jahka saavat poikavuosiensa idolilta ensin nimmarit. (Mä keksin tän nimmariläpän eka!) Määtän olisin laittanut kakkosylivoimaan Salon tilalle, hänen napakoilla siniviivavedoillaan on ratkaistu jopa NHL-otteluita. Ehkä Erkka kuitenkin tietää mitä tekee, luotan niin. Ehkä Erkka on pitkin syksyä tutkinut muutakin kuin NHL Video Centeriä ja Jatkoaikaa, ehkä hän on jopa minua paremmin ymmärtänyt näkemäänsä.
Tekisi hirveästi mieli latoa kantojani Suomen pelaajista, päteä oikein olan takaa näkymättömälle internet-yleisölle, mitä kaikkea tiedänkään NHL:stä tältä kaudelta. Mikä hauskinta, en ole katsonut yhtäkään kokonaista matsia, kaikki perustuu tilastojen, game highlightsien ja otsikoiden väijymiseen sinivalkolasit päässä. On se helppoa nykyään, voi esittää tietävänsä ja ymmärtävänsä asioista, vaikka vain toistaa huippupoimintoja ja muiden sanomisia. Saan näppylöitä kun huomaan muiden tekevän tätä “vakavien” asioiden kanssa. Sitten jääkiekon kohdalla syyllistyn siihen itse, kuin jääkiekko ei muka olisi vakava asia. Olympiajääkiekko varsinkin.
Pitkin syksyä näin Sotshin peleistä enneunia, hyviä ja pahoja. Erillinen jännityksenaihe on ollut jo se, kuinka tulen itse kestämään pudotuspeli(e)n jännityksen. Tässä asiassa on käännettävä vastoinkäyminen voitoksi – ehkä tämän Koivut & Filppula -pettymyksen jälkeen olen valmiimpi ottamaan vastaan mikä tuleva on. Ehkä sain kokea osan siitä jo etukäteen.
Mutta kun edes luistelemaan pääsisi. Eilen koukkasin kauppareissulla lähikentän kautta. Portit olivat kiinni ja lukossa, luistinrata niiden takana yhtä tuulessa väreilevää lammikkoa, pukuhuoneen ovelta jäälle johtava ramppi sulanut puhki. Betonilaatat irvistivät alta. Se oli kamalan surullinen näky. Loska litisi ja lätisi, lätäköiden yli joutui hyppimään. Teki mieli kohottaa kasvot kohti taivasta, sumuisen tukkoista, valosaasteen paskanruskeaksi värjäämää pilvimassaa ja kysyä huutaen, miksi näin piti käydä. Suomessa on ikuinen lama, ja olen vajaatyöllistetty keikkatyöläis-työtön. Mikseivät edes pakkaset voineet jatkua tai Koivu ja Filppula liittyä Suomen joukkueeseen?
On uskottava myös elämään jälkeen luistelukelien, elämään jälkeen Sotshin ja lyhyen seitsemän pelin lätkäturnauksen.
Saatan alkaa uskoa myös Lassilan tekojäähän.