Tunnetilojen totuuksia

palkintopuhetta
Kuva: Teos | www.teos.fi

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931–1989) sai elämänsä aikana epävirallisen “omanpesänlikaajan” arvonimen ja kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Yhdeksää palkintoa niihin liittyvine muistoineen hän ehti purkaa teksteissä, jotka kuoleman jälkeen löydettiin jäämistöstä Meine Preise -otsikon alta. Vuoden 1980 paikkeille ajoittuva keskeneräinen teos julkaistiin postuumisti vasta 2009, Tarja Roinilan suomennoksena 2014.

Kirjan nimi saattaa hämätä. Palkinnoista huolimatta Bernhardin ydineetos kiteytyy ruotsalaisen Horace Engdahlin sanoihin: “Mitä suuremman painon ihminen antaa sanoille, sitä kauempana hän on vallasta ja autuudesta.”

Muuan lapsen antipatiat

Keuhkosairauksien lisäksi Bernhardia vaivasi elinikäinen tekopyhyys‐ ja mielivalta‐allergia. Hän ei suostunut uskomaan vallanpitäjien tarjoamiin autuuskuvitelmiin, esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen tuomaan kunniaan. Niinpä myös Palkintopuheissa suurinta typeryyttä ja viheliäisyyttä edustavat valtio, kirkko, poliitikot, lääkärit ja kulttuuripönöttäjät. Heitä vastaan on kamppailtava kovaa, kuolemaa vastaan vielä kovemmin. Näistä aineksista Bernhard säveltää jälleen pitkiä ja polveilevia, “fuugamaisiksikin” luonnehdittuja lausespiraaleita:

Kolmenkymmenen asteen helteessä potilaat makasivat varjossa sängyissään ja tosiasiassa he kaikki olivat toivottaneet kuolemansa tervetulleeksi, kuten minä omani, ja niin kuin jo sanoin, kaikki myös vuoron perään toivonsa mukaisesti kuolleet, heidän joukossaan myös entinen poliisimies Immervoll, joka oli naapurihuoneesta ja joka oli päivittäin, niin kauan kuin kynnelle kykeni, tullut huoneeseeni pelaamaan venttiä, hän voitti ja minä hävisin, viikko toisensa jälkeen hän voitti ja minä hävisin, kunnes hän kuoli ja minä en.

Palkintopuhetta on jaoteltu otsikoiduiksi luvuiksi, vieläpä lyhyiksi. Siellä täällä saattaa bongata jopa kappalejaon! Tämä estää Bernhardia pääsemästä teemojensa kehittelyssä sillä tavalla vauhtiin kuin Hakkuussa (1984) tai Vanhoissa mestareissa (1985), mutta tyyliin tottumattomalle teksti on näin pienempinä paloina helpompi niellä, kenties.

Mutta vaikea tätä on lukea tai käsitellä omana itsenäisenä teoksenaan. Paitsi että Palkintopuhetta vilisee viittauksia muuhun Bernhardin tuotantoon (omaelämäkerralliseen teoskokonaisuuteen etenkin), ylipäätään kaikki mieheltä tähän mennessä suomennettu tuntuu yhdeltä ja samalta (enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliselta) teoskokonaisuudelta.

Kun Itävallan kirjallisuuden valtionpalkintoa käsittelevässä luvussa vilahtelevat taidesenaatin “katoliset paskapäät” ja “kansallissosialistiset paskapäät”, en voi olla näkemättä Syyssä (1975) kuvattua koulupoikaa salzburgilaisessa sisäoppilaitoksessa vuonna 1945: kiireen vilkkaa Führer‐kuvat vaihdettiin Jeesuksiin ja SA‐upseeri pappiin, vaan ei mielivalta ja nokkimisjärjestys mihinkään kadonnut.

Kun Julius Campe -palkintoa käsittelevässä luvussa Bernhard ostaa palkintorahoilla urheiluauton, en voi olla näkemättä Muuan lapsessa (1982) polkupyörän selkään noussutta pikkupoikaa, niin samaa on ajamisen riemu ja hurma. Yhteistä ajeluissa on sekin, että lopuksi menopeli on mäsänä ja ajaja pöpelikössä. Tarkoituksellista symboliikkaa tai ei, samalla tavalla tappiin asti Bernhard vie kaunokirjalliset kamikaze‐iskunsa, myös haudan takaa.

Ennen kaikkea näen tässä – kuten kaikissa muissakin Bernhardeissa – sen Muuan lapsessa kuvatun alle vuoden ikäisen äpärälapsen, jonka yksinhuoltajaäiti häpeissään jemmasi piiloon Rotterdamin satamassa kelluvaan “vauvavarastoon”, ja joka siellä (aikuisena kuulemansa mukaan) “itki vuolaasti”. Tietty kauhu ja hätä hohkaa kaikesta, mitä Bernhard kirjoittaa, jos ei kauhuna ja hätänä, niin ylivireytenä ja levottomuutena. Ilon hetketkin ovat, tekisi mieli sanoa, hypomaanisia.

Vai onko järkeä diagnosoida kaunokirjallisuutta? Entä onko ahdasta ja rajoittunutta lukea kaikki kaunokirjallisuus “vain tekstinä”, varsinkin tällainen omaelämäkerrallinen proosa?

Palkinnonjakajien armoilla

Luovuus syntyy sosiaalisessa tilassa, ärsyyntymisestä siihen mitä muut tekevät ja ajattelevat”, Horace Engdahl myös väittää. Sekin osuu Bernhardiin ja Bernhardin uusimpaan kuin nyrkki silmään.

Jos Bernhardin tuotanto kokonaisuudessaan on tilinteko maailmalle, Palkintopuhetta on tilinteko Itävallan taide‐ ja kulttuuriestablishmentille. Palkintoseremonioissa pahinta ei ole edes pönötyspakko, yleinen mauttomuus, epäsopivat vaatteet tai läsnäolijoiden idiotismi ja opportunismi. Pahinta on joutua mielistelemään juuri heitä, joita sisimmässään kaikkein eniten halveksii. Puhekin pitäisi pitää, mutta kun establishmentti ei siedä ilmaistavan huoneissaan ääneen ajatuksia, joita sen palkitsemissa kirjoissa on kirjaimin ilmaistu.

Joten miksi osallistua koko pelleilyyn? Koska ottamalla palkinnon vastaan saa rahaa. Saa kuitattua velat, ostettua urheiluauton, talon tai vaikka uudet ikkunanpielet. Ajatus kiitollisuudenvelasta kuitenkin puistattaa, sillä kuten Engdahl (vielä kerran) muotoilee: “Vallan uhrit tunnistaa kiitollisuudesta.”

Kirja huipentuu kirjeeseen otsikolla Eroamiseni akatemian jäsenyydestä. Siinä Bernhard julistaa, että kirjailijoiden “subventoiminen apurahoin pitäisi lopettaa kokonaan” ja kirjailijat “jättää oman onnensa nojaan”. Niin hänet on ajanut ajattelemaan Saksan kieli‐ ja runousakatemia, “joka ei ole mitään muuta kuin käsitteellinen ja kielellinen kummajainen”, joka koostuu “hengettömistä jaarittelijoista”, “hengen kastemadoista”, ja joka “viime kädessä on perustettu vain itserakkaiden jäsentensä peilailua varten, kokoontuu kahdesti vuodessa suitsuttamaan itseään ja jäseniään […] ja joka varmasti on kirjailijoille (jotka sellaisia ovat!) ja runoilijoille (jotka sellaisia ovat!) pikemminkin vahingoksi kuin hyödyksi”.

Kommentoimatta Saksan kieli‐ ja runousakatemiaa tai sen suomalaisia vastineita voin vain todeta, että tällaisia tunnetilojen totuudet ovat. Näin ne käyttäytyvät, Bernhardin kirjoissa ja elämässä: jankkaavat, junnaavat, hyörivät ja pyörivät päässä samanlaisina, kunnes pienen virikkeen jälkeen hieman erilaisina. Yhdet vaihtavat vaivihkaa sävyä, toiset johtavat mielleyhtymän kautta kolmansiin, neljännet leikkaavat ensimmäisten ja kolmansien kanssa ristiin. Viidennet soivat samanlaisina varhaislapsuudesta hautaan.

En ole kukaan neuvomaan, kuinka kirjaimellisesti tai vakavissaan Bernhardin tunnetilojen totuuksia pitäisi tai ei pitäisi lukea tai ymmärtää. Myönnän käyttäneeni niitä kuten Vanhojen mestareiden Reger Schopenhaueria — selviämislääkkeenä.

Julkaistu pikkuisen erilaisena Käkriäisen numerossa 4/2014.

Thomas Bernhard: Palkintopuhetta
Teos 2014. 108 sivua
suom. Tarja Roinila

Horace Engdahl: Sen jälkeen savuke
Siltala 2013, 286 sivua
suom. Jyrki Kiiskinen

Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010‐luku

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.
Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.
Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio‐verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010‐lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook‐profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800‐lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?

Hyväksyn kirjamessut

Kirja‐alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista”, Maaria Ylikangas väittää Luutiissa. Samaan syssyyn hän toteaa messujen välttämisen olevan “vaikeaa, ellei mahdotonta”.

Onko? Kirja‐alan ammattilaiselle varmasti. Mutta entä minunlaiselleni sivutoimiselle neverheard‐skribentille? Täytyykö minunkin mennä kirjamessuille?

Totta kai täytyy.

Eikä täydy. Kirjamessuille ei missään nimessä täydy mennä. Onnistunko kuitenkin olemaan menemättä sinne? Nämä kysymykset valtasivat mieleni, kun vajaa kuukausi sitten huomasin messulehdykän tulleen yleiseen jakoon.

Menen kirjamessuille vain vapaalipuilla, en muuten. Senttiäkään en sinne menemisestä maksa. Niin päätin.

Sitten tuli aiemmalta harjoittelupaikalta kutsu messuavustukseen: jos vaikka yksi vuoro, päivystämistä ständillä, palkintona lounaslippu ja vapaa kulku messuille muina päivinä. En miettinyt montaa sekuntia.

Sinne siis, tänäkin vuonna.

*

Messulehdykkä on aina yhtä itsensä näköinen. “Esikoisten näyttävä esiinmarssi jatkuu”, julistavat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. “Romaani isän ja tyttären rakkaudesta.” “Kolmen sukupolven tarina.” “Humoristinen romaani äitiydestä.” “Novellikokoelma äideistä ja tyttäristä.” Ehkä jossakin toisessa, kokonaan toisenlaisessa yhteydessä nämäkin teokset olisi mahdollista esittää jonkinlaista uteliaisuutta herättävällä tavalla? Montaasiaukeamilla kirjailijat pönöttävät tuttuun tapaan kuin poliitikot pahvitauluissa vaalien alla. Riikka Pulkkisesta ei tänä vuonna kuitenkaan ole seksivau‐tuolikuvaa, eikä hän myöskään kerro suklaamuffineista tai muista herkuista.

Kuinka suomalainen kirjallisuus pelastetaan?” kuuluu Salla Simukan kolumnin otsikko. Leipätekstissä Simukka myöntää, ettei tiedä vastausta esittämäänsä kysymykseen. Kysyä voisi mielestäni sitäkin, mistä Simukka moisen “pelastuuko vai kuoleeko kirjallisuus” -kysymyksenasettelun ylipäätään repäisi.

Jonain päivänä jollain lavalla Pauli Aalto‐Setälä ja Mikael Saarinen esittelevät kirjaansa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. “Ilo, yhteys toisiin ja arvostus. Näistä kasvaa innostus, onnistumisen ja hyvinvoinnin edellytys”, lukee esittelytekstissä. Vaihtelen kokeilumielessä sanojen paikkoja: “Hyvinvointi, ilo, onnistuminen. Näistä kasvaa yhteys toisiin, arvostuksen ja innostuksen edellytys.” Muuttuuko merkityssisällössä mikään? Onko siinä mitään, mikä voisi muuttua?

Uudissana “myötämanipulointi” jää kummastuttamaan. Tekeekö myötä‐etuliite manipuloinnista jotenkin olemuksellisesti erilaista, tavoiteltavaakin? Wikipedian mukaan manipulaatio on “suurelta osin vastapuolen ennalta‐arvattavien reaktioiden käyttämistä manipuloijan hyödyksi”, ja “[m]anipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, että hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi”. Pitäisikö meidän oppia myös myötähyväksikäyttämään? Voidaanko puhua myös myötätrollaamisesta tai myötäsabotaasista?

No mutta syvemmälle halliin. Kai Adlibris jakaa tänäkin vuonna isojen portaiden juurella kangaskasseja ja viiden euron lahjakortteja? Pakko saada!

Ei, nyt heillä on tässä jonkin sortin kosketusnäytöllinen hedelmäpeli. Äh mitään pelejä, haluan kaiken ilmaiseksi heti. Maltan kuin maltakin tökkäistä kosketusnäyttöä sormenpäälläni. En saa mitään, mutta adlibrisläiset antavat pelata niin monta kertaa, että saan himoitsemani lahjakortin.

TEEMUN naama on asetettu pääportaisiin messuvieraiden tallattavaksi. TEEMU, lukee työmaakaivurin kokoisin pölkkykirjaimin päähallin ylle nostetussa jättibanderollissa. Perjantaiaamuun mennessä TEEMUN elämäkertaa on myyty 50 000 kappaletta, kertoo Karo Hämäläinen.

Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelma lähtisi Otavan (tai Rosebudin, rajanveto vaikeaa) osastolta viidellä eurolla. Kotiständillä käyn pienen sisäisen taistelun. On se nyt ostettava. Nyt tai ei koskaan, vaikka viisi euroa on tuntuva määrä rahaa. Kun pitkän ottomaattijonotuksen jälkeen saavun paikalle seteli kourassa, on jo myöhäistä: loppu. Toivottavasti päätyivät hyviin käsiin.

Ville Haapasalo & co:n aito ja alkuperäinen Et kuitenkaan usko on yhä hankintalistallani, mutta Et muuten usko tätäkään -jatko‐osasta, jota näillä messuilla markkinoidaan näkyvästi, leviää uudelleenlämmitetyn tuoksu. Tehdäänkö seuraavaa sesonkia varten vielä Tätä teidän vasta onkin vaikea uskoa -jatko‐osan jatko‐osa? Vai lanseerataanko suosiolla Ville Haapasalon Suuri Uskomattomien Kertomusten Kirja? Vähän niin kuin Guinnesin suuri ennätysten kirja aikuisille?

Väkivirta etenee vaappuen. Jalkojen seassa poukkoilee ilmapallo. Kukaan ei huomaa. Äkkiä kauemmas ennen kuin pamahtaa. Reunakäytävää mahtuu kulkea. BoD eli Books on demand -palvelukustannefirman esitteissä lukee: “KIRJANI, OMA MENESTYSTARINANI!”

Kun pidän näytteilleasettajan passia taskunpielessäni, en ole nobody. Junnufutisjoukkueen verkkarit, intin lomapuku, kellokortti kaulassa, opiskelijahaalari, näytteilleasettajan passi — aina on ollut mukavaa, turvallista olla merkitty, kuulua johonkin.

Nuori kirjailija seisoskelee pääsisäänkäynnin liepeillä kirjailijapassi kaulassa. Odotteleeko siinä jotain tai jotakuta? Ei hae katsellaan ketään, seisoskelee vain. Haluaako näyttää ohi virtaavalle väkimassalle, miten hänet on merkitty?

Ilmaisia lehtiä, jee! Avaan lehden, joka ei käsittele kirjallisuutta mitenkään. Jaahas, tämä nuori kirjailija, sama, joka äsken päivysti passi kaulassa sisäänkäynnin liepeillä, hänestä on tässä lehdessä pitkä henkilökuva. Taas hän on vetänyt oikeista naruista, saanut teetettyä itsestään numeron. Eleganttia sisältömarkkinointia.

Venla Hiidensalon Mediahuoran (oma lukukokemukseni on tismalleen sama kuin ellipsillä kirjablogissaan) pokkaripainos maksaa Otava‐Rosebudin osastolla seitsemän euroa. Jäykempikantista painosta Mediahuorasta myydään Vantaan Antikvariaatin kahden euron alueella isossa pinossa. Ainakin vuoden päivät Mediahuoraa on myyty viidellä eurolla Kaivopihan Suomalaisessa sekä useissa muissa Suomalaisissa. Kaksi vuotta sitten Mediahuoran messuhinta oli vajaat 30 euroa, en muista tarkkaan, reippaasti yli 20 euroa kuitenkin. Mistä näin nopea arvon lasku? Löytyisikö selitys tässä artikkelissa käyvistä seikoista, “ammattitoimittajan rutiininomaisen” ja “kurinalaisen” kirjoittamisen — siis “silloinkin kun ei huvita” — lisäksi esimerkiksi tästä:

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.

Ville Ranta sanoi vuosi sitten HS‐raadissa kirja‐alasta:

Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire.

Näillä messuilla Hiidensalo puhuu jo toisesta romaanistaan. Eipäs puhukaan, vaan sen aiheesta. Messulehdykässä lukee “KANSALAISSOTA”. Perjantaiaamun paneelissa Tommi Melender huomauttaa samasta asiasta kuin blogissaan neljä vuotta sitten, kirjallisuuden vastaanoton aihevetoisuudesta. Tuolloin, siis neljä vuotta sitten, Melender käytti esimerkkinä “kiinnostavasta aiheesta” juuri kansalaissotaa.

Mutta miksi vatvoa enää asioita, jotka on miljoonaan kertaan vatvottu? Riitta Kylänpää yritti vuosi sitten avata Suomen Kuvalehdessä kriittistä keskustelua kirjamessukultin ympärille. Establishmentin kanta kävi selväksi: jupiskaa blogeissanne ja piireissänne kaikessa rauhassa, mutta myyntiämme älkää häiritkö. Koirat haukkuu, karavaani kulkee ja haters gonna hate.

Suomessa ei ole debattiperinnettä, täällä vallitsee myötäilyn kulttuuri”, väittää Taideyliopiston rehtori, professori Tiina Rosenberg puhuessaan uuden Arvot mekin ansaitsemme -kirjansa tiimoilta Aleksis Kivi -lavalla. Tämän kuulen viedessäni pahveja pahviroskikseen, eikä se, mitä ympärilläni näen, asetu ristiriitaan Rosenbergin väittämän kanssa. Snellmannilaisen nationalismin tilalle olemme saaneet maabrändäyksen, kulttuuriviennin ja lukukansahössötyksen.

*

Näiden messujen ainoa must-ohjelmanumeroni on kriitikot vs. kirjabloggarit -paneeli Kullervo‐salissa. Sen olen ympyröinyt lehdykästäni. Kullervo‐sali on lähes täysi, kun keskustelu alkaa. Tutun repertoaarin mukaisesti luodaan vastapoolit ja heitetään vähän läppää, miten verisessä taistelussa sitä ollaan, heh, selvitäänköhän tästä hengissä. Yleisössä hykerrellään. Salla Brunoun “osta tuotteellesi ‘kritiikki’ ” -konspeti aiheuttaa hämmennystä. Suvi Ahola säikähtää idean härskiä kaupallisuutta (syystä, jos minulta kysytään). Arkoja kohtia kierrellään tavalla, joka tuo mieleeni sanonnan kissasta ja kuumasta puurosta. Viime minuuteilla lusikka kalahtaa kuin ohimennen puurolautasen reunaan. Kiiltomatoa päätoimittava Aleksis Salusjärvi mainitsee “winner takes it all” -trendin: myös — ja etenkin — kirjablogien aikana myynti ja huomio polarisoituu muutamiin, hyvin myyviin nimekkeisiin. Huomautus jää paneelin viimeiseksi, mikä on hyvin, hyvin harmillista. Miten olisinkaan halunnut kuulla eri osapuolten näkemyksiä siitä, mikä on kirjabloggareiden suhde tähän ilmiöön.

Jos eläisimme ikiomassa fantasiamaailmassani, ponnahduslautana paneeliin olisi käytetty sitaattia Juha Seppälän uudesta Matka aurinkoon -romaanista:

Kirjailijat eivät uskaltaneet kutsua kirjallisuusblogeja karaokeksi tai ompeluseuroiksi, kustantamot kumarsivat bloggareiden suuntaan, kaikki pelkäsivät massoja, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Kirjailijat eivät uskaltaneet nähdä romaanin kehittymistä yhä pikkuporvarillisemmaksi ja suljetummaksi muodoksi, he varmistelivat kustannustuotteelleen myönteistä, pikkusievää tuote‐esittelyä, jota kutsuttiin kritiikiksi, ja mitä todellisia vaihtoehtoja medialla olisi ollutkaan, sen riippumattomuus oli aina ollut yksi suurimmista kuplista, ja sama päti kirjallisuuteen: silloinkin kun ei menty rahan perässä, mentiin sen ehdoin.

Siitä vaan perkaamaan: millä perusteella sitaatti kuvaa tai ei kuvaa nykytilaa?

Vaan ettäs kehtaatkin, Juha Seppälä, sydämetön ja julma elitisti, arvostella pientä, iloista ja vilpitöntä kirjojen ystävää!

*

Messuvieraiden lounasravintolassa iskee tänäkin vuonna ruotsinlaivanbuffetsyndrooma. Kirjaähkyltä on mahdollista, joskin hyvin vaikeaa suojautua, ruokaähkyltä ei mitenkään, niin pakottavan hyvää on FazerAmican ruoka. Viimeistään jälkiruokapöytä jäätelöineen ja suklaavaahtoineen sinetöi sen, että paikalta on poistuttava vatsaa pidellen. Messukeskus myös on omalla oudolla tavallaan ruotsinlaivamainen, maallisesta arkitodellisuudesta eristetty alue, jossa saa — tai on suorastaan pakko — antaa mennä, special occasion. Ehkä kokolattiamattokin vahvistaa vaikutelmaa.

Tänäkin vuonna bongaan messuvieraiden lounasravintolassa kaksi kirjailijaa. Koska syöminen on yksityinen ja epäammatillinen tapahtuma (ainakin pitäisi olla), ja koska haluan kunnioittaa kirjalijoiden yksityisyyttä, käytän bongaamistani kirjailijoista tässä nimiä M1 ja M2. Yhteisbongauksesta tekee mielenkiintoisen se, että M1 on kirjailijablogissaan tunnustautunut M2‐faniksi ja ilmoittanut seuraavansa mielenkiinnolla tämän uran kehittymistä. Sitä kautta itse asiassa minäkin löysin M2:n, siis M1:n blogista. Messuvieraiden lounasravintolassa löydän itseni tirkistelemästä, meneekö M2 M1:n pöytään istumaan. Moikkaavatko? Vaihtavatko pari sanaa?

Ei, he eivät noteeraa toisiaan mitenkään. Ehkä M1:n M2‐fanitus on täysin tekstilähtöistä. Ajatus tuntuu hyvältä: ei laskelmoituja hyötykehuja ja liiveihin uimista, vain lukijuutta.

*

Aleksis Kivi -lavalla kuulostaa siltä, että herätysliikkeen johtaja pelottelee syntisiä helvetillä. Puheen sisältö on täysin vastakkaista: valistushumanismia! Juha Hurmeen saarnaluento käsittelee (ainakin osittain, kuuntelemiseni katkeilee, koska joudun palvelemaan asiakkaita samalla) Jaakko Juteinia, 1800‐luvun alkupuolella vaikuttanutta kansanvalistusmiestä, jolta Aleksis Kivikin otti oppia. Juteini on sanoittanut myös yläasteen musiikin tunneilta tutun Arvon mekin ansaitsemme -laulun, josta Rosenberg keksi johtaa kirjansa nimen. Hurmeen hurmoksellisesta saarnaluennosta jää mieleeni huudahdus:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Istun jakkaralla tiskin takana. Haaveilen, että takaseinustan jättibanderollissa lukisikin samoilla, työmaakaivurin kokoisilla TEEMU‐kirjaimilla TEEMUN sijaan:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Teksti kiertäisi koko messuhallin. Kymmenettuhannet messuvieraat — tönivät, ryysivät, kiireiset, muiden edessä jumittavat, oikukkaina haahuilevat, määränpäätään kohti luikertelevat, painotuotteita hypistelevät, messulehdyköitä tallovat, puheenvuorojen ristiaallokossa pärskivät — kaikki, aivan kaikki joutuisivat näkemään koko ajan, koska se lukisi siellä TEEMU‐kirjaimin kaiken yllä, muistutuksena kaikille, meille ja heille, että

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

*

Mikäpä siinä on ständillä päivystäessä: leppoisa työ, jonka lomassa on aikaa ajatella omiaan, käydä messuhallissa palloilemassa ja ahdistumassa kaikenlaisesta joutavanpäiväisestä. Eihän tämä härdelli mistään kirjallisuuden nykytilasta kerro yhtikäs mitään. Vaikka “puheenaiheet vaihtuu ja sisältö laihtuu”, Köyhä‐Jonnea lainatakseni, kirjamessut kuuluvat syksyyn niin kuin lätkän MM‐kisat kevääseen. Molempiin liittyy suomalaiskansallista hälinää ja hysteriaa, löysää, väkinäistä ja kiihkomielistä yhteenkuuluvuutta, latteaa mainontaa ja taantumisen hurmaa; mutta molempien ympärille voi luoda myös ikiomat muistojen ja merkitysten sfäärit.

Näillä messuilla, 2014, tuli ensimmäisistä kirjamessuistani kymmenen vuotta täyteen. Muistan sen, Egotripin Matkustaja -kesän jälkeisen syksyn, varhaislukiopoikamaisen uteliaisuuteni, häkellykseni, kun näin edessäni Paavo Lipposen puhumassa jostain “Sän Dieegoon” liittyvästä. Kirjoista en malttanut kiinnostua (paitsi Antti Mannisen Puretuista taloista), mutta innostuin ostamaan eräältä antikvariaattiständiltä vanhoja carte postaleita.

Muistan kirjamessujen 2008 kirkkaankipakan syyspäivän. Teimme HEO:n lehtijournalistien kanssa kirjamessuilla juttua, haastattelimme messuvieraita. Täytin sinä päivänä 20 ja sain onnitteluviestejä kännykkään (siihen aikaan onniteltiin tekstarein). Pidin itseäni kamalan vanhana, yhtä kamalan vanhana kuin nyt, vaikka nelikymppinen opiskelutoveri sanoi silloin nuoreksi ja sanoisi kukaties yhä.

Kirjamessut 2010 tein ravintolapuolella vuokrafirman kautta. Myin viinilippuja ja vuokrailin laseja; kaksi kahdeksan tunnin vuoroa paukutin kassakoneeseen kahta myyntiartikkelia yhdessä ja erikseen. Koska en huomannut tai muistanut siirtymistä syysaikaan, saavuin sunnuntaivuoroon vahingossa tunnin etuajassa. Oli melkoista saada pyöriä tyhjässä messuhallissa ilmaiseksi. Ostin Teuvo Pakkalan teoksen Lapsuuteni muistoja. Kirja maksoi vain muutaman euron, eikä sen sivuissa haissut tyhmän hiki. Työvuoron jälkeen poikkesin vielä ruokamessujen puolelle ostamaan puoli‐ilmaista vuohenjuustoa. Lapsuudenkodissani odotti synttäriateria.

Kirjamessuilla 2011 olin päässyt samaisen vuokrafirman kautta peremmälle FazerAmican eli “fasulaisten” maailmaan, kahvila‐ ja ravintolapuolelle. Jonoa oli niillä messuilla perkeleesti ja kiire sen mukainen. Roikotin siivousliinaa työhousujeni takataskusta, ja mustan Lanson‐paitani hihat kastuivat käärittyinäkin kahvipannuja tiskatessa. Ylhäältä Cafe & Bar Panoramasta eli “Paniksesta” katsottuna alhaalla levittäytyvä kirjaständien maailma edusti minulle jotakin ylevää ja kauakaista.  Haaveilin päivästä, jona työn alla oleva romaanikäsikirjoitukseni olisi kirja, jota myytäisiin, ehkä jopa markkinoitaisiin siellä jossakin. Haaveilen yhä. Minulla on siihen oikeus.

Vuotta myöhemmin, kirjamessuilla 2012 hapuilin jo skenen ulkoportteja, tai niin taisin silloin luulla tai toiveajatella. Tein harjoittelua Kirjallisuus‐ ja kulttuurilehti Särössä, mikä soi vapaan kulun messuille kaikkina päivinä. Kävinkö sinä vuonna messuilla kaikkina päivinä? Ainakin melkein kaikkina päivinä kävin. Untuvikon uteliaisuuteeni alkoi jo liueta kettumaisia ajatuksia pihlajanmarjojen happamuudesta. Yritin kirjoittaa jonkinlaista kriittistä vapaamuotoista artikkeliakin Särön blogiin. Syntyi kymmenen liuskaa löysää jaarittelua kirja‐alan epämiellyttävistä itsestäänselvyyksistä. Onneksi luovuin hankkeesta. Niillä messuilla ostin Suomalaisen osastolta eurolla Andrzej Stasiukin teoksen Matkalla Babadagiin — hyvä kirja edelleen.

Viimeisenä päivänä ennen vuoden 2013 kirjamessuja, 25‐vuotissynttäreinäni, rakensin kymmenen tuntia messuständiä (saman lafkan, jonka ständillä näillä messuilla päivystin). Kymmenen tunnin päivän päätteeksi lämmitti lukea synttärionnittelut Facebookissa. Ne olivat sumuisia päiviä, eivät kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti. A‐junassa matkalla kotiin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa.

Näin on: kun kuljeksin lokakuussa, milloin missäkin elämänvaiheessa, milloin minkäkinlaisessa syyssäässä, sumuisessa tai kirkkaassa, Messukeskuksen ovilta kohti Pasilan asemaa, tunnen kaikesta huolimatta turvaa ja helpotusta siitä, että asiat jatkuvat. Vuodenkierron kiintopisteet pysyvät paikoillaan, kirjamessut yhtenä niistä. Läheskään kaikkea kirjamessuissa en hyväksy, mutta hyväksyn kirjamessut.

*

Perinteinen kirja kiinnosti messuilla”, lukee Metro‐lehden etusivulla seuraavana aamuna (27.10.2014): “Kirjahyllyyn täytettä. Kävijät viettivät messuilla keskimäärin vajaat neljä tuntia ja ostivat kuusi kirjaa.” Hienoa, kuvaavaa, rehellistä, että sanapari “kirjahyllyyn täytettä” on boldattu — rehellisempää kuin mikään messulehdykässä. Samasta lehdestä vielä ilmenee, että suomalaiset pankit läpäisivät EKP:n stressitestin kirkkaasti ja kunnialla. Herra kaikkivaltias talous voi olla meille myös hetkittäin suotuisa.