Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:

Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.

Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:

Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.

Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:

Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.

Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista -esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:

Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.

Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika-ajoin muistuttaa.

Poika yrittää tehdä “kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: “Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”

Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:

Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.

Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.

Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:

Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua, vaan luisuminen lopulliseen tuhoon:

Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.

Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:

Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.

*

Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin “oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.

Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.

Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu -lukutapaa perustellumpana.