Aihearkisto: Kirjallisuus

Danilo Kiš: Varhaisia suruja (1970)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Danilo Kišin (1935–1989) isä oli unkarinjuutalainen ja äiti montenegrolainen. Kiš kirjoitti laajahkon tuotantonsa serbiaksi (romaaneja, runoja, novelleja, esseitä, artikkeleitä, yksi näytelmäkin), ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä sotienjälkeisistä jugoslavialaiskirjailijoista. Valtaosan elämästään Belgradissa vaikuttanut Kiš kutsui itse itseään “Jugoslavian viimeiseksi kirjailijaksi”.

Omaelämäkerrallisen teossarjan aloittava Varhaisia suruja (Rani jadi. Za decu i osetljive) ilmestyi vuonna 1970, Kari Klemelän suomennos 36 vuotta myöhemmin, 2006. Löysin teoksen vuonna 2021, ja mietin jo puoleenväliin ohuehkoa nidettä päästyäni, että jos tällaisia tulee yksikin vuodessa vastaan, se saattaa hyvinkin olla kaiken tonkimisen arvoista. Mansardan kustantama nide sisältää myös Barbara Lönnqvistin informatiiviset saatesanat.

Varhaisia suruja voisi luonnehtia yhtä hyvin fragmentaariseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi kuin proosaruno- tai novellikokoelmaksi. Kirjailijan omien sanojen mukaan Varhaisia suruja on kokoelma ”piirustuslehtiöön tehtyjä luonnoksia, mutta värillisiä”. Kirjoitusteknisen selkeyden vuoksi puhun tästedes Varhaisten surujen osakokonaisuuksista proosapaloina.

Äkkiseltään proosapaloja ei yhdistä kuin miljöö, kokija ja kokemisen tapa. Teoksessa kirjailijaa muistuttava Andreas Sam, lempinimeltään Andi, elelee lapsuuttaan serbialaisessa maalaiskylässä Unkarin rajan tuntumassa. Andilla on vahva ja välitön suhde ympäristöönsä: tavaroihin, luontokappaleisiin, ihmisiin. Päivittäisten askareidensa lomassa hän yrittää käsittää käsittämätöntä: isän katoamista, ohi marssivien sotilaiden leegioita, lopuksi pakkoa lähteä kotiseudulta ja jättää rakkaimmista rakkain Dingo-koira kuolemaan suruun.

Isä on viety keskitysleiriin, ilmenee saatesanoissa, mutta proosapaloissa itsessään poika vain kaipailee kadonnutta isäänsä niin kuin kuka tahansa poika kaipailee kadonnutta isäänsä missä hyvänsä historiallisessa ajassa ja paikassa.

Elossa ja kotona ollessaankin, tosin, isä saattoi olla poissa, tavalla tai toisella. Näin kerrotaan Kihlapareiksi otsikoidun proosapalan aloitusvirkkeessä:

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun isä ei vielä juopotellut (tai oikeastaan kahden Suuren Juomakauden välillä, niin kuin äiti myöhemmin sanoi) [–].

Yksi Andin henkilökohtaisista aarteista on hänen isänsä päätoimittama vuoden 1938 Jugoslavian kotimaan ja kansainvälisten linja-auto-, laiva-, juna- ja lentovuorojen aikataulut. Andi lupaa, että tämä aikatauluvihkonen saisi ”vielä kokea uuden tulemisen ja ihmeellisen muodonmuutoksen, oman ylösnousemuksensa, yhdessä kirjoistani”.

Menetys, asioiden ennakoimaton katoaminen (tai sen uhka) liittyy moneen muuhunkin Andin havainnoimaan asiaan, ei vain isään ja Dingo-koiraan. Alkupuolen proosapalassa Niitty, syksyllä Andi ihmettelee nurmikenttää, josta on vastikään purettu sirkusteltta. Proosapala koostuu lähinnä ympäristön kuvailusta, ja likipitäen jokaisessa virkkeessään se ilmaisee: äsken tässä oli jotain, enää ei ole. Missä äsken seisoi teltan tukipilari, ”alhaalta leveä ja höyläämätön, ylhäältä kapea ja joustava”, on enää kuoppa, ”lähes metrin syvyinen ja erottuu poljettujen myyränkekojen keskeltä hyvin”. Vaikka asiat katoavat, niistä jää jälki.

Viimeisissä proosapaloissa, kun kotikylästä täytyy lähteä, tunnelma tihentyy, suru ja menetys konkretisoituvat. Kappalejaot harvenevat, ja tekstimassan paisuessa huomio kiinnittyy yhä pienempiin yksityiskohtiin, joilla on yhä enemmän ja enemmän merkitystä. Näin kuvataan kokoelman pisimmän Samettialbumista-proosapalan viidennessä luvussa yhtä nuhjaantunutta kirjasta ja kaikkea sitä, mitä siihen liittyy:

Lapsuuteni harvalukuisten dokumenttien joukossa on myös eräs kirjanen, vihreä kuin puunlehti ja tuskin sitä suurempi – nyt se on jopa kellastunut kuin lehti. Niiden kahden metallihakasen lisäksi, joilla lehdet on kiinnitetty selkämykseen, siinä on kolmaskin hakanen, joka lävistää ohuen vihon kannesta kanteen. Tuon hakasen kiinnitin omin käsin rei’itettyäni sitä ennen sivut äidin sukkapuikoilla, koska olin repinyt yhden lehden irti, niin että parilliset sivut löystyivät ja yksi niistä, yksi päällimmäisistä, jäi suureksi kauhukseni heilumaan paikallaan. Luultavasti tein kohtalokkaan erehdyksen silloin, kun kirjoitin äidin neuvosta tähän pikku valvontakirjaan poissaolostani jonkin sairauden, kuten hinkuyskän, isorokon tai jotain vastaavaa, vaikka olin aina pitänyt kiinni alastomasta nöyryyttävästä totuudesta (periaate, jonka olen ainakin kirjallisuudessa säilyttänyt tähän päivään saakka). Kirjasessa on ensin jostakin ankarasta käyttäytymisoppaasta lainattu katkelma, jossa kehotetaan lempeästi opettajia ja vanhempia yhteistyöhön ja keskinäiseen kunnioitukseen (”pyydämme kunnioitettuja vanhempia suhtautumaan suopeasti herrojen opettajien vierailuihin”), ja se päättyy muistutukseen, että oppilas on velvollinen säilyttämään kirjasen puhtaana kouluvuoden loppuun saakka (juuri sen takia olin irronneen sivun takia kauhuissani) ja esittämään siihen tehdyt merkinnät jo samana päivänä ”asianomaisille henkilöille”. Seuraavalla sivulla oli tilaa allekirjoituksille. Äidin nimen kohdalla oli: Eduard Samin leski. Isän nimen kohdalla oli pitkä aaltoviiva: tyhjä meri. Viiva ja äitini väärennetty nimikirjoitus olivat Anna-sisareni piirtämiä. Viiva seuraa painettua suoraa aaltomaisena, sitten se kohoaa lopussa ylös ja katkeaa. Tässä yhdessä ainoassa kaaressa, rauhattomassa ja hammasmaisessa, vain paikoin vähän aaltoilevassa ja lopussa suorastaan neuroottisessa ja murtuneessa, saatoimme lukea isän elämänviivan, hänen horjuvan käyntinsä ja kaatumisensa, hänen kuolonkorinansa: raivokkaan sydänkäyrän, hänen sydämensä käsialan!

Lyhyempi lainaus ei tekisi oikeutta Kišin proosan hienoudelle, sen kyvylle nähdä elämän pohjavirrat näennäisen merkityksettömissä yksityiskohdissa. Lainaus valaisee myös hyvin kadonnutta isää ja sen jättämättä tyhjää kohtaa – aihetta, johon syvennytään tarkemmin omaelämäkerrallisen teossarjan myöhemmissä osissa Puutarha, tuhka (Bašta, pepeo, 1965) ja Tiimalasi (Peščanik, 1972). Nekin täytynee lukea.

Varhaisia suruja oli lukukokemuksena sellainen, ettei sitä voi kuvailla kuin suurieleisesti. Tällaista on kirjallisuus, kun kirjailija on päässyt kiinni siihen, minkä hän ja vain hän voi jälkimaailmalle kertoa; kun hän on tavoittanut maailmansa ja kokemusmaailmansa ytimen, löytänyt sanomisen tapansa eikä huseeraa siellä, täällä ja tuolla yrittäen väkisin tehdä jotakin suurta, merkittävää, älykästä, taidokasta, ajankohtaista, monimutkaista, vaikuttavaa, koukuttavaa tai muuta yhdentekevää.

Tällaista on kirjallisuus puhuttelevimmillaan: intiimiä, paikallista, nyanssirikasta ja niin havainnollisesti kerrottua, että kuvatut hetket tuntee itsekin eläneensä ja kuvattuja tavaroita pidelleensä käsissään, vaikka olisikin elänyt aivan toisenlaisia hetkiä toisaalla ja pidellyt käsissään toisenlaisia tavaroita. Kun tällaisen teoksen on lukenut, oman elämänsä hetket näkee uudella tavalla, ne muistaa tarkemmin, kirkkaammin, saa ikään kuin itselleen takaisin kaiken vuosien saatossa kertyneen töhnän alta.

Tällaista kirjaa voi vain kiittää siitä, että se on olemassa.

Tytti Parras ja se jokin, mitä en kotimaisesta nykyproosasta löydä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen nyt lukenut kaksi romaania Tytti Parrasta, Jojon (1968) ja Pienen hyvinkasvatetun tytön (1978). Molemmat ovat ilmaisullisesti tavattoman rikkaita. Niissä sählätään ja säädetään, myös (ja varsinkin) sanan nykykielisessä merkityksessä, eikä se ole pois tunnelmakuvilta, takaumilta, sivupoluilta ja mielleyhtymiltä.

Parraksen äärellä tulee hyvin vahvasti tunne, että joku todella kertoo, asiat todella näyttävät ja tuntuvat joltain ja niistä todella tulee asioita mieleen. Näissä romaaneissa on rehevää, orgaanista, konstailematonta ja omillaan seisovaa elinvoimaa.

Jojo, Parraksen suurta porua aiheuttanut esikoisteos, on ensimmäisessä persoonassa kerrottu ”slice of life” aikansa nuorten opiskelijaelämästä. Alussa menemisistään ja tekemisistään kertoileva Tinja tekee pisteliäitä huomioita museovahdista ja käy lääkäri-isoveljensä vastaanotolla abortoimassa salaa lapsensa. Pitkäksi venyvillä kommuunijatkoilla Tinja päätyy säätämään hyvän ystävänsä Eevin poikaystävän Riston kanssa. Sitä ennen ja sen jälkeen lorvaillaan ja ryypiskellään. Olennaisista asioista keskusteleminen limittyy vuolaaseen yleishölöttelyyn. Lopussa ollaan autossa, ja poliisit käyvät penäämässä jotakin. Meno on enimmäkseen melko sekavaa, nykykielellä randomia. Hetket ovat tarkasti nähtyjä ja kerrottuja. Parras ottaa niistä kaiken ilon irti, tapahtui merkittävää tai ei (enimmäkseen ei tapahdu, vaikka ilmestymisajankohtana maailmalla tapahtui).

On helppoa ymmärtää, miksi Jojo oli joillekin aikalaisille liikaa. Viidennen luvun aborttikuvaus aiheutti itsessänikin fyysistä inhotusta, etenkin tämä lopetus:

Kipu oli hiljentynyt säryksi vatsanpohjassa. Lasse nousi ja meni pesemään käsiään. Se kysyi halusinko minä nähdä mitä minussa oli ollut. Minä halusin ja se otti metallivadin, meni altaalle ja kaatoi vähän pois ja huuhtoi loppuja.
Käännettyään pöydän normaaliasentoon se käski minun panna jalat suoriksi ja mennä vatsalleni. Piti sanoa heti jos alkaisi oksettaa, että se ennättäisi antaa rondikupin. Minä kysyin näyttäisikö se minulle ja se toi vadin ja käski katsoa, vaikka saisinkin neurooseja.
Vesi oli vieläkin punaista ja lähellä kirkasta metallipohjaa kellui rosoinen suuren viinirypäleen kokoinen möykky. Se oli osittain repeytynyt ja kun Lasse tönäisi sitä pinseteillä se kääntyi ja silloin sen sisältä näkyi vaalea, parin sentin mittainen sikiö. Sillä oli silmät ja melkein kädet ja jalat. Lasse kuori pois istukkaa. Siitä pöllysi verta ja veli sanoi, että harvoin sitä sai näinkään kokonaisena. Minä katsoin läheltä ja näin nenän ja jonkinlaisen suun. Se oli kuulemma jo ainakin kahdeksan viikkoa, koska silmät olivat alkaneet mennä umpeen. Sikiöllä oli napanuora, joka lähti tummasta isosta maksasta. Kaikki suonet olivat helakan punaisia ja niitä oli eniten päässä ja rinnassa. Eikä kaikesta syntynyt oikeastaan mitään ajatusta, vasta myöhemmin niin kuin aina. Minä vain katsoin ja minua alkoi oksettaa. Lasse työnsi kiireesti kupin alle ja minä annoin ylen.

Edellisen luvun lopussa pikkutyttö jää bussin alle. Nainen itkeä huutaa ulkona, ja kuljettaja käy poimimassa kadulta verisen myssyn. Siinä romaanin dramaattisimmat vaiheet.

Voimalla päin näköä iskevän alun jälkeen Jojo puuroutuu tasahitaassa tilannekuvailussaan niin uuvuttavan pikkutarkaksi häsellysdokumentiksi, että jopa minulla – väkisintypistämisen ja juonen tyrannian vakaumuksellisena vastustajana – heräsi kysymys, olisiko kirjailija voinut edes pikkuisen karsia aineistoaan, fokusoida ja kohostaa olennaista.

Kysymys on tyhmä, ja siihen löytyy yksiselitteinen vastaus: ei olisi tarvinnut, eikä hän onneksi myöskään niin tehnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Pieni hyvinkasvatettu tyttö on Jojoa jäsentyneempi, seesteisempi, muistelmamuotoa jäljittelevä perhe- ja sukuromaani – oireilevan hyvän perheen tytön kasvutarina, jossa niin ikään läpivalaistaan sovittamatonta ristiriitaa elämän tosiasioiden ja (silloisen) porvarillisen sukupuolimoraalin välillä. Jojon toimijuus tilanteiden keskellä on muuttunut todistajuudeksi, palojen yhdistelemiseksi jälkikäteen. Kertojaminän, tällä kertaa nimeltään Anun, oma muistelu vuorottelee isoveljen kanssa käytyjen dialogien kanssa. Isoveljeen on jälleen läheinen ja luottamuksellinen suhde.

Tässä katkelmassa Pientä hyvinkasvatettua Anu muistelee pitkää ja poikkeuksellisen sateista jaksoa yhtenä lapsuudenkesistään:

Öisin pantiin jokaisen sänkyyn kuumennettu tiilikivi, ja päivisin patjoja ja peitteitä kuivattiin huomisevien kaakeliuunien edessä. Vesitynnyrit räystäiden alla vuotivat yli kuin pienet niagarat, kourut pärskivät, pyykkisoikoissa sikisi itikoita, krassintaimet venyivät hullunvauhdilla. Koko maailma kiilsi, litisi ja läikkyi, tippui vettä, valutti vettä, haisi kastuneelta villatakilta ja kumisaappailta jotka olivat alkaneet homehtua. Tauon aikana toiveikkaasti avattu ja ulos unohtunut sanomalehti oli seuraavana aamuna pelkkää pöperöä. Sammakot hyppivät kuistilla metrin loikkia, kastemadot pitivät kellarissa joukkokokousta.
– Hulluksi tässä tulee, sanoi Irja.
– Leikkikää joku mun kanssa, karjui Tapio.
– Epäilen että vintissä on vuoto, valitti äiti.
– KUKA HELVETTI JÄTTI MAAPALLON ELÄINKUVASTON ULOS? huusi Hanne.
– Älä RÄHJÄÄ, kiljuin minä.
– Taidanpa keskeyttää lomani, sanoi isä.
Vasta juuri ennen juhannusta hellitti vähän.
Rapisevat, läpinäkyvät ja jäykät plastikkisadetakit sullottiin komeroihin. Tyynyt, patjat, peitot laidunsivat auringossa laihojen tuolinjalkojen varassa. Ruoho oli vielä märkää, mutta lämmintä jo ja lemusi pökerryttävästi. Kaikki säntäsivät ulos niinkuin olisivat päässeet karkuun karsserista.
– Ja nyt pysyt ryöttiläs siellä ainakin sen aikaa että minä saan pyykit narulle ja kellarin kuivattua, Irja puhisi, ja uhkasi aurinkoa haarukalla.

Jokke ”joklaaja” on luonut kirjablogissaan Pienen hyvinkasvatetun tytön maailmaan ja hahmogalleriaan sen verran hyvän yleiskatsauksen, etten koe tarpeelliseksi toistaa tässä samaa omin sanoin. Jojosta ja sen synnyttämästä moraalipaniikista tehtiin itsenäisyyden juhlavuonna Ylen 101 kirjaa -sarjaan jakso.

***

Luettuani muutaman perheauton takakontillisen 2000-luvulla julkaistua kotimaista proosaa voin vain ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten Parraksen. Mihin on kadonnut tällainen tapa kirjoittaa: realistinen mutta ilotteleva, asioita sellaisenaan katsova, omaan sanontaansa ja todistusvoimaansa luottava? Minne on kadonnut kuvailun perusteellisuus, kirjailijan vapaus valita, minkä kokee huomionarvoisena ja lukijan vapaus valita, miten siihen suhtautuu? Dialogi, joka virtaa ja rönsyää vapaana juonenkuljetuksen pakkopaidasta?

Ennen kuin menen pidemmälle, niin kyllä: tiedän, että harvasta asiasta on yhtä helppoa tehdä asenteellisia yleistyksiä kuin kotimaisesta proosasta. Sitä on vuosikymmenestä toiseen syytetty milloin mistäkin, useimmiten valikoiduin ja tarkoitushakuisin perustein.

Mutta kuitenkin. Jos pitäisi määritellä yksi asia, joka minua suomenkielisessä nykyproosassa kaiken kaikkiaan eniten risoo, se ei ole mies- eikä naisnäkökulman yli- tai aliedustus, ei liika muodikkuus eikä perinteisyys, ei juuttuminen arkirealismiin tai historian merkkitapahtumiin eikä vieraantuminen niistä, ei liika helppous tai vaikeus, kaupallisuus tai epäkaupallisuus, ei edes ”klapilauseen” tai ”pertsan” tai kauniin kielen ylivalta.

Ongelma on epämääräinen todisteluntarve. Kirjan kuin kirjan on ikään kuin pakko olla selvästi jotakin.

Olen kerta kaikkiaan uupunut tunteeseen, että velvollisuuteni lukijana on koukuttua tai vaikuttua, sivistyä tai samaistua, voimaantua, virnuilla tai hämmentyä, huolestua tai tuntea empatiaa, ärsyyntyä tai ahdistua ”hyvällä tavalla”, löytää oikeat vihjeet, tuntea esikuvat, kulttuuriviittaukset tai teoreettinen kehys, lähteä tulkinnalliseen leikkiin tai hypertekstien väliseen kujanjuoksuun.

Vähänkään isommin noteerattujen teosten kohdalla lukutapahtuma tuntuu järjestään aina viiteryhmärituaalilta, joka on jokaista reaktiota ja sanankäännettä myöten käsikirjoitettu jossain etukäteen – samantekevää, onko kyseessä konventionaalinen ihmissuhdedraama, kulttuurijournalistinen tunne-esseily, mielikuvituksellinen allegoria vai poliittisena satiirina markkinoitu superkokeellinen jättijärkäle.

Määritelmien ja reaktioiden kerjääminen, laskelmoiva kehystäminen, itsensä tarjoileminen kirjallisuushistoriikkeihin, akateemisiin opinnäytteisiin ja julkisen keskustelun polttoaineeksi milloin milläkin vipstaakilla – nämä ovat nykykirjallisuuden tympäisevimpiä piirteitä.

Linkkaamassani Ylen keskustelussa pyöritellään, onko Jojo yhä tänä päivänä luettuna hurja romaani, mikä voisi nyt olla yhtä hurja tai vastaavanlainen sukupolviromaani, mikä nyt kohahduttaisi ja rikkoisi tabuja.

Minusta sellaista mietitään aivan liikaa. Jojosta uskottavan tekee juuri se, ettei se todistele mitään; se vain välittää, näyttää, katsoo läheltä ja luottaa siihen, että se riittää. Pakottamalla pakotetun provosoivat ja ajankohtaiset ja tärkeät yhteiskunnalliset romaanit ovat järjestään aina puisevia ja vanhenevat alta aikayksikön.

Väitetään, että kirjallisuutemme on monimuotoisempaa kuin koskaan. Se saattaa pitää paikkansa. Kirjoja ainakin kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että monimuotoisuuden määrä kasvaa suoraan verrannollisesti suhteessa julkaistujen nimekkeiden määrään.

Diversiteetin nimiin vannovassa kirjallisuuspuheessa on usein sisäänrakennettuna oletus, että realistinen kerronta (jota meillä on kuulemma liikaa) on jotenkin a priori jäykkää, ilotonta ja vanhanaikaista. Todisteiksi uudenlaisen monimuotoisuuden olemassaolosta esitetään joidenkin tiettyjen genrejen tai tyylilajien tulemista: maagista tai hysteeristä realismia, absurdistista lyhytproosaa, ekodystopioita tai hyppelyitä spekulatiivissa sisäkkäis- ja rinnakkaistodellisuuksissa – toisinaan myös puhtaasti teknisiä (ja omaan silmääni melko triviaaleja) ratkaisuja, kuten sitä, että kirjailija kirjoittaa teokselleen useita loppuja, joista lukija saa valita mieleisimmän.

Parraksen ilmeisin tausta on ajalleen ominainen yhteiskunnallinen realismi, tavallaan siis “kuivin” mahdollinen. Sekä Jojossa että Pienessä hyvinkasvatetussa tytössä koetellaan ja rikotaan sovinnaisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä tabuja, tarkastellaan kriittisesti naisen osaa ja roolia, oikeutta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Parras on myös helppoa liittää siihen sotien jälkeen syntyneeseen kirjailijapolveen, joka kyseenalaisti jyrkästi sodan nähneiden vanhempiensa arvot ja normit, eikä epäröinyt tuoda sitä proosassaan ilmi.

Asioiden toteileminen tällä tasolla ei tee kuitenkaan oikeutta sille, millaisella havainnoimisella ja sanonnalla Parras on sivunsa täyttänyt. Itselleni Parras on ennen kaikkea osoitus siitä, miten tavattoman ilmeikästä ja leikittelevää realistinen kerronta voi olla, silloinkin, kun se käsittelee vaikeita, arkoja, räjähdysherkkiäkin aiheita. Parras näyttää tunteneen aineistonsa äärellä ensisijaisesti uteliaisuutta.

Ja kun luonnehdin Parraksen kerrontaa leikitteleväksi, en tarkoita itsetarkoituksellista hassuttelua enkä myöskään ”älyllistä leikkiä” (joka lähes aina on käytännössä älyllistä todisteluntarvetta eli leikin ja luovuuden vastakohtaa). Parraksen leikittelevyys on sitä, että kouriintuntuvaa, hassua, kiehtovaa, rumaa ja vieraannuttavaakin tosimaailmaa katsotaan ja kielennetään leikittelevästi, lukijan kanssa samalta viivalta.

Sellaista minun on kotimaisesta nykyproosasta harmillisen vaikeaa löytää.

Tietenkään en ole fabrikoimassa Parraksen ympärille minkäänlaista idealisoitua menneisyyttä, aikaa, jona kirjallisuus oli ”aidompaa” tai ”parempaa”. Sitten näiden kahden Parraksen romaanin olemme saaneet kirjallisuuteemme paljon, ja suomenkielisen proosan horisontti on todennäköisesti laventunut.

Silti mietin usein, olemmeko samalla menettäneet tai unohtaneet jotain. Tai oikeammin: onko jonkinlainen estetiikka ja kirjallisuuskäsitys ajettu (tai vahingossa ajautunut) pois siltäkin tontilta, jota usein itsetyytyväisesti kutsutaan marginaaliksi? Entä jos oman aikamme kirjallisuus ei olekaan niin vapaata ja monimuotoista kuin uskottelemme sen olevan? Jos ennennäkemättömän monimuotoisena mosaiikkina pitämämme ylle piirtyykin myöhemmin sellaisia ilmiselviä rajoitteita ja yhteisiä nimittäjiä, joita emme osaa vielä kunnolla tunnistaa, tilanteen ollessa niin sanotusti päällä?

Näin on käynyt monesti ennenkin, enkä näe syytä sille, ettei niin voisi käydä nytkin.

Muotojen, ideoiden, aiheiden ja määritelmien runsaus ei välttämättä tarkoita kokemisen, havainnoimisen ja sanomisen tapojen runsautta.

Joitakin lukemiani kirjoja, vuosi 2018

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Margareta Keskitalo: Tyttö kuunarilaiturilla
WSOY 1968

Oikeakielisyyden vaalijoiden Facebook-ryhmissä kauhistellaan usein puuttuvia tavuviivoja nykyromaanien kansissa. Margareta Keskitalon Tyttö Kuunarilaiturilla – tai Tyttö kuunari laiturilla, kuten kannessa lukee – osoittaa, että rappiollisia romaanin kansia nähtiin jo kultaisella 1960-luvulla, aikana, jona “lihapullat muusilla” oli pahapaha svetisismi ja korrekti yleiskieli ainoaa hyväksyttävää kieltä painokoneeseen.

Fidan hyllyn päälle nostettu nide huvitti minua niin, että päätin sijoittaa siihen hiluni. Teoksen takakannessa lukee:

Tämä satuttava nuortenkertomus liikku elämän laitapolella, sen tapahtumaympäristönä on pieni satamakylä, ja sankarittarena hellästi nähty Hannamari, jonka äiti on erilainen. Ei hän laita ruokaa eikä hoida kukkia niin kuin toisten äidit, hän vain elää omassa maailmassaan ja kutoo unisukkaa. Mutta Hannamarikin on erilainen: hän on tavallista sisukkaampi tyttö ja hänen mielikuvituksellaan on siivet, jotka auttavat hänet yli vaikean ajan, kun nauravasilmäinen, turvallinen isä joutuu pohjoiseen töihin.

Päähenkilö Hannamari on siis melko arkkityyppinen nuortenromaanin sankari: sisukas, sisältä vahva, erilainen kuin muut. Alussa Hannamaria kiusataan koulussa, mutta kiusaaminen loppuu, ja odotetunlainen kiusaamis- ja sovitustarina jää kehkeytymättä. Hannamari myös riitelee jostakin nukkeihin liittyvästä kaverinsa Tiinan kanssa, jolla on ehjempi ja varakkaampi koti. Riita kuitenkin sovitaan, ja odotetunlainen ystävyyskertomuskin jää kehkeytymättä. Kertomuksen keskivaiheilla Hannamari karkaa saareen, mistä hänet yön tullen haetaan kotiin partioiden ja taskulamppujen kera; suurta, omapäistä seikkailuakaan ei nähdä. Hannamarilla on Kulkuri-niminen kissa, ja pelastaa Hannamari vielä koirankin hoteisiinsa ja ristii tämän Vipuseksi. Kuvaukseksi ihmisen ja eläimen välisestä ystävyydestä ei Tyttöä kuunarilaiturilla voi kuitenkaan luonnehtia, sen verran sivurooliin jäävät Kulkuri ja Vipunen.

Vaikuttaa siltä kuin juoni olisi ennemmin kirjoittamisen tiimellyksessä improvisoitu kuin huolellisesti suunniteltu. Tämä ei toki haittaa: murrosikä ja varhaisnuoruus jos mitkä ovat täynnä ennakoimattomia tapahtumasarjoja ja hämmentäviä sivuepisodeja. Miksi kirjallisuuden pitäisi väittää muuta? Teoksen ilmaisu on sähäkkyydessään ja pienessä naiivistisuudessaan mainiota, joissain kohdin myös syvempää kuin pintatasosta voisi äkkiseltään päätellä. Esimerkiksi tähän virkkeeseen on ladattu paljon ja hienosti: “Aamulla tuntui aina kuin koti olisi ollut ihan oikea tavallinen koti, äiti ja kaikki.”

Tarinan loppupuolella naapurissa syttyy tulipalo. Hannamari rientää kipakassa talviyössä kertomaan asiasta ja sairastuu keuhkokuumeeseen. Kun Hannamari makoilee kotona kuumehoureissaan, Asiatyttö-niminen ilmestys laskeutuu taivaista takan päälle istumaan ja neuvomaan ja höpöttelemään kaikenlaista kummallista, ehkä filosofistakin.

Sitten tulee tieto, että Hannamarin isän ja isoveljien on lähdettävä kauas pohjoiseen töihin. Hannamari ei voi enää asua talossa ja paikassa, jonka on mieltänyt kodikseen. Isä valehtelee suojellakseen totuudelta, jonka lapsi kuitenkin jo tietää: asiat eivät enää koskaan palaa ennalleen. Orpokodista, uudesta vieraasta ympäristöstä, Hannamari löytää paikkansa ja seuraa. Hän ei “löydä todellista itseään” tai muuta laimeaa, mutta alkaa orastavasti sopeutua maailmaan, joka on arvaamaton ja tavattoman epätäydellinen, mutta yhtä kaikki katsomisen arvoinen paikka.

Kertomuksella on vanhentumaton ja myös aikuista lukijaa (ainakin minua) puhutteleva opetus: koti, sellaisena kuin se joskus oli, voi elää omassa mielessä senkin jälkeen, kun sen on fyysisesti menettänyt. Loppupuolella tematiikkaa valotetaan Hannamarin ja Ukin välisessä vuoropuhelussa:

– Ukki, Hannamari kysyi, kun he istuivat saunanpesän edessä ja katselivat punaisia liekkejä. – Katoaako kaikki semmoinen mikä revitään, niin kuin nyt vanhat talot ja laiturit ja muut kokonaan olemattomiin? Kun ihmiselläkin on sielu, niin eikö tavaroillakin voi olla? Kodeilla ja muilla hyvillä tavaroilla?
– Ehkä niillä onkin, ukki vastasi. – Ehkä kaiken voikin muistaa juuri siksi… unessa tai valveilla. Sinäkin voit milloin tahansa mennä ajatuksissasi kotiin. Voit kulkea siellä niin kuin kaikki olisi ennallaan. Istua tuolilla, joka on poltettu tuhkaksi, avata oven, joka on pilkottu kappaleiksi. Sillä lailla tavaroilla voi olla sielu, ei kai muuten.

Siihen nähden, miten huvittunein mielin aloin Kuunarilaituria lukea, vaikutuin siitä yllättävän syvästi. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että luin teoksen loppuun ruotsinlaivalla syysmyrskyn hytisyttäessä hyttiä: näihin yksin tekemiini kirjoittamis-, lukemis- ja mietiskelyristeilyihini liittyy henkilökohtaista vaeltelua lapsuuden ihmemaan raunioilla, ja sellainen loi tietysti ihanteellisen lukutaustan teoksen tematiikkaa ajatellen.

Mutta varmasti vaikutusta oli myös teoksen sisällöllä ja sanankäytöllä. Näin Hannamarin ja Ukin kotia koskeva sananvaihto loppuu:

– Niin on kuin sinä tahdot, ukki sanoi. – Mutta ei puhuta tästä muille. Kaikki eivät ymmärrä tämmöisiä asioita.
 

On harvinaisen totta, etteivät kaikki ymmärrä tällaisia asioita.

Keskitalo sai vuonna 1969 Tytöstä kuunarilaiturilla sekä Topelius- että valtion nuorisokirjailijapalkinnon, ilmeisen ansaitusti.

***

Metti Löfberg: Nervosa
Torni Kustannus 2018

Syömishäiriöstä kärsivä Kati ja hatsipää Jalmari tapaavat Tampereen yössä tuhnuisen yökerhon röökikopissa. Kohtaaminen käynnistää naturalistisen ihmissuhdekuvauksen, joka loppua kohden kääntyy tikittäväksi trilleriksi.

Kati ja Jalmari kertovat vuorotellen omissa luvuissaan omat versionsa samoista tai toisiaan seuraavista kohtauksista. Luvut ovat niin pitkiä kuin kerrottavaa riittää, ja tempo on luonteva: lukuja ei ole venytelty eikä puristettu väkisin standardipituisiksi. Löfberg kuvaa kahta omalla tavallaan särkynyttä nuorta ja heidän välilleen arasti kehittyvää romanssia tavalla, joka on uskottava ja väistää taitavasti kaikenlaiset “rakkaus parantaa” -satuilut ja kliseet. Ihminen kiehtoo, pelottaa, vetää puoleensa, mutta välissä on liikaa kaikenlaista vaikeaa, puolin ja toisin. Kati pelkää jäävänsä Jalmarille kiinni “Anastaan” eli syömishäiriöstään, Jalmari Katille kaappikasveistaan sekä päihdeongelmastaan, jonka laajuutta ei suostu itselleenkään myöntämään. Jännitteet näkyvät konkreettisissa yksityiskohdissa: miten eri asioita voikaan merkitä sipsipussi syömishäiriöiselle tytölle kuin pojalle, jolla iskee paukuissa hillittömät “mässyt”! Kohtaus on traagisuudestaan huolimatta hauska ja ennen kaikkea uskottava.

Nervosan loppupuoli on melko erilainen kuin alkupuoli antaa ymmärtää. Epäröivän tunnustelun jälkeen alkaakin tulla käännettä käänteen perään, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Loppuratkaisu koettelee uskottavuuden rajoja; en osaa sanoa, ylittyvätkö ne, kun en muutenkaan ole juonikeskeinen lukija. Vaikkei Katin ja Jalmarin suhde johda lainkaan siihen, mihin alunperin oli tarkoitus, jotain potentiaalisesti parempaa sekavasta tapahtumasarjasta omalla tavallaan poikii. Jalmari saa kuin saakin vaikutettua Katin elämään myönteiselläkin tavalla, vaikka melkoisen möhlimisen kautta sekin tapahtuu. Lopulta Katin ja Jalmarin tiet erkanevat, mutta kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin ennen kohtaamista röökikopissa.

Pidin Nervosan maailmassa erityisesti siitä, miten epäkeskiluokkainen se oli. On oikeastaan hämmentävää, kuinka harva kotimainen nykyproosateos onnistuu tällä tavalla tavoittamaan ajelehtevien, kaltevalla pinnalla keikkuvien kaupunkilaisnuorten arkitodellisuuden ilman minkäänlaista hoivahenkistä A-talk -kulmaa. Jos jokin kotimainen verrokki pitäisi Löfbergin esikoiselle löytää, niin Hanna-Riikka Kuismalta löytyy samoista (sameammanpuoleisista) virroista ammentavaa proosaa, etenkin varhaisemmasta tuotannosta (mieleeni tulee ainakin novellikokoelma Käärmeenpesä vuodelta 2008).

PS. Julkaisin oman esikoiseni samalta kustantamolta kuin Löfberg, mutten ole koskaan ollut hänen kanssaan missään tekemisissä – näin jääviysselvennyksenä.

****

Henry Parland: Rikki
Tamara Press 1996 (suom. Hannu Nieminen)

Suomenruotsalaisen kirjailija-runoilija Henry Parlandin pienoisromaani Rikki. Velox-paperille vedostamista (ruots. Sönder. Om framkallning av Veloxpapper) ei ehtinyt ilmestyä ennen kuin kirjailija kuoli tulirokon jälkeiseen verenmyrkytykseen 22-vuotiaana vuonna 1930. Postuumisti julkaistun version ovat koostaneet ja osin uudelleenkirjoittaneetkin ensin Parlandin ystävät, sittemmin ruotsalainen kirjallisuudentutkija Per Stam (ks. Hesarin erinomainen juttu vuodelta 2005).

Sönder alkaa tiiviyteensä nähden verkkaisesti: kertoja esittelee oman aikansa valokuvaustekniikkaa, filmilaatuja ja optiikkaa, millaisen prosessin myötä näkymä paperille tallentuu. Vasta puolessavälissä alkaa selvästi tapahtua: ei tietenkään ulkoisesti, vaan sisäisesti. Alkaa piirtyä, kuin kehitteessä kelluvaan valokuvapaeriin, kuinka hulluna kirjailijan niminen päähenkilö ikävöi ihmissuhdetta, joka itse asiassa oli melko väkinäinen ja huono. Jää epäselväksi, oliko kyse ylipäätään rakkaussuhteesta vai seksuaalisesti virittyneestä kaverisuhteesta. Suhteen toinen osapuoli, Amy nimeltään, sairastui ja koki ennenaikaisen kuoleman. Kaikki jäi auki, ja sekin, minkä voi teoksen sivuilta lukea, on vain kirjailija Henry Parlandin versio tapahtuneesta, eräänlainen vedos (mistä siis teoksen alaotsikko). Taustaksi hahmottuu 1920-luvun kosmopolittii, väsähtäneen dekadentti kaupunkilaiselämä, jollaisesta Tulenkantajat tekivät Sönderissä kuvattuna aikana huvittavan pakotettuja tulkintoja.

Sönderissa kuvattu suru huokuu torjuntaa, syyllisyyttä, mustasukkaisuutta, ehkä padottua raivoakin. Alun oppitunti valokuvaustekniikasta pohjustaa muistamista, menneen hetken hahmottumista paperille, valikointia ja manipulointia, jota ei voi välttää sen enempää valokuvauksen kuin kuin retrospektiivisen kirjoittamisenkaan yhteydessä.

****

Takeshi Kaikō: Kesän pimeys
Tammi 1977 (alkuteos 1971, suom. Kai Nieminen)

Takeshi Kaikōn Kesän pimeys on japanilainen sodanjälkeismodernistinen kertojaromaani, jossa etualalle työntyvät mies (kertoja) ja nainen (kertojan kumppani). Kymmenen vuotta ennen teoksen alkuhetkeä heillä oli kiihkeä rakkaussuhde, kunnes he erosivat – näin mies toistuvasti muistelee – jollakin Tokion sateisella juna-asemalla. Teoksen nyt-hetkessä he kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen Euroopassa, lopussa lähtevät taas eri teille. Kirjassa kerrotun ajan he asustelevat ympäriinsä, ensin Italiaa, sitten Sveitsiä tai Itävaltaa muistuttavassa paikassa, eivätkä kuitenkaan oikein kohtaa saati osaa päättää, mitä elämällään tekisivät tai kuinka tärkeitä ovat toisilleen.

Nainen viimeistelee väitöskirjaansa eurooppalaisessa yliopistossa, muttei tunne itseään eurooppalaiseksi. Keskivaiheilla nainen tulee pitäneeksi pitkän ja tulikivenkatkuisen saarnan siitä, mikä kaikki Japanissa ja japanilaisissa on sietämätöntä (vetää vertoja Thomas Bernhardin kotimaa-antipatioille). Mies lojuu kotona, viettää päivänsä nukkumalla tai syömällä ja juomalla itsensä turvoksiin. Taustalla pilkahtelevat takaumat Vietnamista, missä mies on aiemmin sotareportterina joutunut todistamaan ilmeisen brutaaleja näkyjä.

Romaanin vire on tokkuraisen apaattinen. Olemisen perustila on sängyssä lojuminen. Kaiken häilyvyys ja juurettomuus, hyppely idän ja lännen välillä (monessakin mielessä) kiteytyy lopetuskohtauksessa, jossa mies ja nainen ajelevat viimeisenä yhteisenä iltanaan ympäri Berliiniä pitkin S-Bahn -rengaslinjaa. Tyhjässä junassa kertoja ei enää tiedä, milloin he ovat idässä, milloin lännessä, milloin juna liikkuu ja milloin se on paikallaan, mikä on kuolemaa ja mikä elämää.

Vahvatunnelmainen, viipyilevä, runsaasti mielikuvia herättävä ja kaikin puolin harvinaisen hieno teos.

Kai Nieminen sai Kesän pimeyden suomennostyöstä kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1978.

***

Vladimir Nabokov: Kalvas Hehku
Gummerus 2014 (alkuteos 1962, suom. Kristina Drews & Jukka Virtanen)

Miten näin loisteliaita lauseita sisältävä teos voi olla näin puiseva?

Tiesin etukäteen Kalvaasta hehkusta, että se on historiallisesti merkittävä metaviritelmäromaani, joka rakentuu kuolleen (fiktiivisen) runoilijan kirjoittaman runoelman ja sen kommentaarin ympärille. Toivoin, että Kalvas hehku jotenkin läpivalaisisi sitä, miten kirjailija henkilönä, kirjailijan kirjoittama teos ja teoksen vastaanotto ovat kolme täysin eri asiaa: kirjailija kirjoittaa jostain syystä jotain, julkinen ja akateeminen vastaanotto lisäävät soppaan vuorollaan sen, minkä haluavat, ja taiteellisen suuruuden (todellisen tai uskotellun) takaa löytyy aina aimo annos inhimillistä surkeutta.

Mistään näin mielenkiintoisesta ei Kalvaassa hehkussa ole kysymys. Siinä ei ylipäätään ole kysymys mistään, mikä liittyisi elävään elämään tai kirjallisuuteen tai sen tulkitsemiseen tai yhtään mihinkään millään tavalla. Siinä on kuitenkin keskenään sotkeentuvia sisäkkäismaailmoja ja itseensä viittaavia metarakenteita, ja sekös oli teoksen ilmestymishetkellä uutta ja ihmeellistä. Ehkä Kalvas hehku toimii hyvänäkin muistutuksena siitä, ettei romaanimuodon uudistaminen vielä takaa teokselle pitkää ikää tai sukupolvet ylittävää puhuttelevuutta.

Kalvas hehku alkaa kuollutta runoilijaa ikävöivän kirjallisuuden professorin esipuheella: parikymmentä sivua ihan mukiinmenevää kaunopuheista jorinaa. Sitä seuraa noin viisikymmensivuinen keskusrunoelma, joka on joko tarkoituksella huono tai pahasti käännöksessä kärsinyt. Loput kolme neljäsosaa romaanista täyttää kirjallisuuden professorin kirjoittama keskusrunoelman kommentaari, johon limittyy kertomus jossakin fantasiamaailmassa tapahtuvasta vallankaappauksesta, kuninkaasta, joka pakenee jonkin sortin ekstremistejä ja vaeltelee aikansa ties missä, kunnes jossain vaiheessa viimein kuolla kupsahtaa (jollen väärin muista). Professori kertoilee kuninkaan vaelluksesta ja vähän kaikesta muustakin ja viskelee spekulatiivisia ylitulkintoja runoelman ja fantasiamaailman vallankaappaustarinan välisistä yhteyksistä. Kuuluisi varmaankin sanoa, että Kalvas hehku on “kirjallisuudentutkimuksen parodiaa” tai jotakin sellaista.

Tarinassa (siis tarinan sisäisessä tarinassa, joka, voitteko uskoa, tavallaan vuotaa “päätason” tarinaan!) seikkailevat myös hahmot nimeltä Zembla ja Gradus. Nimi Xavierkin toistui sen verran monta kertaa, että hänetkin olisi pitänyt varmaankin jostain muistaa. Lopussa hahmo, jonka nimeä en myöskään muista, enkä todellakaan jaksa tarkistaa, saapuu kampukselle murhaamaan runoilija John Shadea ikävöivän kirjallisuuden professorin. Murhamiestä piinaa ripuli, minkä Nabokov on sentään kirjoittanut hauskasti (laiha lohtu).

Sain kahlattua teoksen loppuun, vaikka koville otti. Urakan aikana spekuloin, onko Nabokov julkaissut fiktiivisen John Shaden nimissä omat ei-niin-onnistuneet runonsa voidakseen puhkiselittää ne itse, tyhjentää kommentaariläjään kaikki pöytälaatikkoon kertyneet jämäproosapalat ja luottaa, että lukijat parsivat siitä kasaan jotain eheää. Sellainenhan olisi kaiken lisäksi “aika metaa”!

Nabokov-suhteeni on jyrkästi laskujohteinen. Naurua pimeässä oli parhaita tietämiäni teoksia silloin kun sen luin, joskus 2012, Läpinäkyväisiä kaikin puolin ohuempi muunnelma samasta aiheesta; ei huono eikä hyvä. Ada lähti vuonna 2016 lukuisten yritysten jälkeen kirjaston kierrätyshyllyyn, enkä vieläkään anna kirjalle anteeksi sitä, millainen pettymys se oli: samaa fantastis-nokkelaa kaunopuheista keekoilua kuin Kalvaassa hehkussa, höysteenä pikkupervoa marmeladivelliä. Hyi.

Lolita on yhä lukematta. Sille saatan antaa vielä mahdollisuuden. Vaikka sitten teeskennellyn sivistyksen nimissä.

Jaan Kaplinskin kaukonäkö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Totuudesta on tulossa samanlainen valinnan kysymys kuin kodista, vaimosta tai miehestä, urasta ja harrastuksista. Joskus saatamme jopa tuntea ja ajatella, että ei ole enää mitään totuutta, on vain erilaisia mielipiteitä, uskoja ja makuja. Mielipiteenvapaus on toisinaan tulkittu valinnanvapaudeksi, esteenä ei ole mikään subjektiivinen tai objektiivinen pakko, ei myöskään mikään ulkopuolellamme oleva totuus.

[…] Totuudet ovat usein monimutkaisia ja epämukavia, niiden ymmärtäminen vaatii paljon älyllistä vaivannäköä. Kaupataksemme ne meidän on yksinkertaistettava niitä ja tehtävä niistä helpommin hyväksyttäviä. Myydäkseen hyvin totuus kaipaa perusteellista ehostusta. Älyllinen ponnistelu on varmasti yksi niistä asioista, joita postmoderni maailma välttää. Usein se tarkoittaa totuuden hajottamista, sen korvaamista puolitotuuksilla tai pseudototuuksilla. Monimutkaisuus, toisinaan jopa paradoksisuus näyttää olevan ympärillämme olevan maailman olennainen piirre, tämän seikan hylkääminen, maailmaa koskevien käsitystemme virtaviivaistaminen tarkoittaa, että emme käsitä maailmaa.

[…] Tavat joilla ehostamme, uudistamme, parantelemme totuutta, ovat tuttuja meille hyvin kaukaisista ajoista. Löydämme niitä folkloristisista teksteistä, saduista, legendoista ja myyteistä, mutta ne esiintyvät myös kirjallisuudessa, myös aivan uusimmassa kirjallisuudessa ja journalismissa.

[…] Kun maailma ympärillämme käy teknologian ja politiikan ansiosta yhä monimutkaisemmaksi, me pyrimme käyttämään yhä arkaaisempia, folkloristisempia keinoja sen kuvaamiseen ja ymmärtämiseen ja siihen reagoimiseen. Me olemme mytologisoimassa ja folklorisoimassa maailmaa uudelleen. Tämä uudelleenmytologisoitu maailma on selkeästi polarisoitunut maailma, jossa on sankareita ja konnia, enkeleitä ja paholaisia, ja yliluonnolliset tapahtumat ja voimat ohjaamassa elämäämme. Se on yksinkertaisten juonien, yksinkertaisten tapahtumasarjojen ja yksinkertaisten lauseiden maailma, jossa on vähän tilaa epäilyksille, vähän tilaa sanoille ’mutta’, ’kuitenkin’ ja ’siitä huolimatta’. Se on maailma, jossa vihollinen on vihollinen on vihollinen, joka täytyy tuhota, ja sankari on sankari on sankari, jota täytyy palvoa. Se on lineaarinen maailma, jolla on selvät rajat ja vastapoolit.

Kuulostaako tutulta? Ei todellakaan uskoisi, että Jaan Kaplinskin teksti Kaunistelematon totuus (kokoelmalta Törmäys Todellisuuteen, Otava 2002, suom. Anja Salokannel) ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1999. Kaikenlaista laatukamaa yliopiston kirjasto laittaakin kierrätyshyllyyn!

PS. Onneksi kävin kuuntelemassa Kaplinskia Metsätalolla keväällä 2016. Ehtiiköhän enää montaa kertaa tulla Suomeen luennoimaan?

Yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tuskin osaan sanoa soolojournalisti-monialakirjoittaja-aikalaiskriitikko Karl Krausista (1874-1936) mitään paremmin kuin Tommi Melender ja Antti Hurskainen blogeissaan. Tässä kuitenkin yhdeksän suosikkiani Myrkyn käyttöohjeesta. Miten mainiosti nämä pätevätkään 2010-luvun kuohuntoihin!

“Agitaattorin salaisuus on tehdä itsensä yhtä typeräksi kuin kuulijansa, jotta nämä uskovat olevansa yhtä älykkäitä kuin tämä.”
s. 18

“Journalismi palvelee vain näennäisesti tätä päivää. Tosiasiassa se tuhoaa jälkimaailman henkisen herkkyyden.”
s. 19

“Sanomalehdillä on elämään suunnilleen sama suhde kuin kortistaennustajilla metafysiikkaan.”
s. 19

“Joka ilmaisee mielipiteitä, ei saa joutua kiinni ristiriitaisuuksista. Jolla on ajatuksia, ajattelee myös ristiriitaisuuksien keskellä.”
s. 26

“Kaikkia kirjailijoita, hyviä ja huonoja, on luettava kaksi kertaa. Toiset tunnistaa, toiset paljastaa.”
s. 27

“Agitaattori tarttuu sanaan. Taiteilijaa sana koskettaa.”
s. 29

“Ei ole positiivisempaa henkilöä kuin taiteilija, jonka aiheena on paha. Hän päästää pahasta. Jokainen muu johtaa vain huomion pois siitä ja antaa sen olla maailmassa, joka hyökkää entistä ankarammin suojattoman tunteen kimppuun.”
s. 86

“Puhun itsestäni ja tarkoitan asiaa. He puhuvat asiasta ja tarkoittavat itseään.”
s. 91

“Tekninen kehitys jättää kyllä vielä jäljelle ongelman: ihmisluonnon kehittymättömyyden.”
s. 115

__________

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje
Into 2014
suom. Juhani Ihanus

Esikoiskirjan jälkeinen synttärimerkintä

Julkaistu , kirjoittanut
1

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Jasper Kaarna (@jasperkaarna) jakama julkaisu

Tarpeellista tietoa Laiturin saatavuudesta:

— Issuu.comista löytyy ilmainen lukunäyte sivulle 33.
— Kirja löytyy Helmet-kirjastoista.
— Helsingissä kirjaa myyvät Kirjakauppa Nide (Freda 35, hinta 29 €) sekä Gaudeamus Kirja & Kahvi Kaisaniemi (Vuorikatu 7, hinta 29 €).
— Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta

No, miltä nyt tuntuu? Enimmäkseen olo on kuin somessa: yleisön hiljaisuudesta ei tiedä, johtuuko se kiireestä, välinpitämättömyydestä vai vaivaannuksesta. Periaatteessa ei kiinnosta, käytännössä kuitenkin kiinnostaa, jonkin verran. Mieluiten keskittyisin täysvaltaisesti muuhun elämään, mutta kirjan markkinoinnin ja jakelun kanssa riittää hommaa. Juho Nieminen oli oikeassa verratessaan katvekirjailijaa rallikuskiin, jonka on osallistuttava kilpaan ilman kartanlukijaa sekä tankattava ja vaihdettava itse renkaat varikolla.

No, kirja elää aina kun sitä luetaan. Se täytyy muistaa. Tämä yksi kirjasyksy ei ole viimeinen mahdollisuus, vaikka ajoittain siltä tuntuisi. Parhaina hetkinä päässäni muhii mukava tunne, että jos Laituri tulee saamaan osakseen minkäänlaista huomiota, se johtuu kirjasta itsestään. Suhtautumiseni kirjaan on muuttumassa välttelevästä varovaisen toiveikkaaksi.

*

Tänään on 23. päivä lokakuuta. Synttäreiden kunniaksi kuuntelin kaksi ja puoli levyllistä wanhaa hywää Pyhimystä, Salaisen maailman, Tulvan ja hajasuosikkeja varhaistuotannosta. Sessioon innoitti Pyhin oma synttäribiisi 28. Lokakuuta. Muistin, että samana vuonna kun aloin kirjoittaa Laituria, 2010, myin Pyhimykselle kebabhampurilaisaterian. Tuskin Pyhimys tiesi, että minulla, siis häntä palvelevalla myyjällä, oli häneen (tai hänen lyriikoidensa puhujahahmoon) eräänlainen näkymätön ja yksipuolinen mutta sitäkin kiinteämpi ystävyyssuhde, samanlainen kuin sittemmin on muodostunut eräisiin kirjailijoihin. Harmittaa, etten ruokahaluntoivotusten yhteydessä keksinyt sanoa Pyhimykselle herran omin sanoin: “Ja vaikkei tunnetakaan sun tunteet ei oo uusii mullekaan.”

Angervotien ajattelijasta päätyikin Laiturin alkuun suora lainaus. Myöhemmin tajusin, että aamukampa ulkomaanmatkalla -kielikuva saattoi tarttua puolivahingossa Intialaisesta enneunesta. Ilmaushan on yleinen, asiayhteys silti härnäävän samanlainen. Salainen maailma on kyllä hieno ja tärkeä levy, pienine kökköyksineenkin aikaa kestävä. Tekipä hyvää kuunnella Silivatiseilaa pitkästä aikaa. Taas kun on ollut tilanteita toiveiden ja odotusten kanssa, Laiturin kanssa ja muutenkin.

Tällaiset synttärit tänä vuonna: liman kakomista ja Panadol Hotin mustaherukkaista höyryä, pitkä hidas kävely puuskatuulessa, päässä taittopipo ja kaksi päällekkäistä huppua. Tänäkin vuonna keskitalvi oli mukava, kevättalvi ja kevät raastava, kesä ok, syksy raikas ja rauhoittava. Ylkkäri julkaisi minulta hassuttelevan aikalaisproosapläjäyksen 21.10. ilmestyneessä numerossa. Mikä siinä on, että kielteiset asiat kerääntyvät aina kevääseen, myönteiset syksyyn?

Viittä vuotta vaille esikoiskirjailija

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

laiturilla_etukansi_iso_900px
Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.

Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.

Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.

Viiden vuoden ikuisuus

En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli-ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:

Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.

Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.

Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.

Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick-ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.

Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessäni kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.

Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderin kuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:

Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.

Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha-Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:

Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta kokeneensa näin.

Paniikkinappulan pauketta

Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:

Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.

Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…

Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto- ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa-arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi, saati palkituksi.

Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.

Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.

Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:

1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.

Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!

Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä, vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.

Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.

Fail again, fail better

Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Tänä aikana kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa, ja tuntuu vaikealta lähteä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa.

Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.

Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.

Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.

Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: “Try again. Fail again. Fail better.”

Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman tukeanne ja apuanne Laituri ei olisi kirja.

____________________

¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki-kirjat 2012, s. 94-97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.

EDIT 23.10.2016: Booky.fi-tilauslinkki poistettu.

Mitä jää mieleen kesästä 2016

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Valvomon Mikä kesä on poikkeuksellisen imelä jopa kesähittirenkutukseksi. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. En suostu uskomaan.

Kuluneena kesänä olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27-vuotiasta itseäni 17-vuotiaaseen itseeni. Samalla olen ajatellut, mitä Schopenhauer kirjoitti esseessään Siitä mitä ihminen on:

Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)

Jotain schopenhauerilaista on myös Mikä kesän loppupuolen säkeessä “oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa”.

Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää jo pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei. Eläminen ja oleminen on huomattavasti helpompaa, kun kaikesta ei joka hetki tarvitse olla niin hädissään.

Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees, ja hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.

Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa, mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.

Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.

Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller-hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön (uusin David Foster Wallace -suomennos) perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua. Poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.

Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi “ihan vähän rahaa”. “Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi, että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin “auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40-50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa “ainaki parii euroa, et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. “Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. “Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.

*

Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä kuunnellen naapuritontin koiran katkeamatonta haukuntaa. Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.

Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti-Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook-kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.

Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.

Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon, no niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin…

Leikkuri sammui. Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Sammui se.

Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr-prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä, ja koko paska oli lentää järveen.

Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:

The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…

Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.

Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:

Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.

Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin: heti ensimmäisillä sivuilla ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava näkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.

Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais-aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais-aivokuolemamusaa. Kovasti se yritti elää ajan hermolla, olla tätä päivää, mikäli kyseessä siis ei ollut silkka parodia, mitä on vaikea uskoa YleX:n haastattelun luettuani. Kauhanen oli kopioinut konseptinsa JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa. Köykäisistä mahtailulyriikoista ja pinnistetystä ulosannista tuli mieleen 2000-luvun alun Mikseri-artistit (“tahdon olla paras / suurimmista suurin / tehdä mollista duurin / unelmasta duunin” – voi apua). Kuben träpfounibuumaus-autotunepajariläppiin saattaa sen sijaan hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.

Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? “Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää, ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon-peli. Nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970-luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”

Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37-vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt. Nimittäin sitä, “mis mä oon ja mitä must on tullu” (Köyhä-Jonnea lainatakseni).

En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?

Digivallan lumous

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

9789510404805_frontcover_final_original
Kuva: #kirja | www.kirja.fi

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.

Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti-illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa.

Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka teoksen henkilöhahmoista tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.

Keskushenkilö on 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman “sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – sekä keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika, kun tekijä tapettiin: “Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”

Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa, mutta projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla – helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.

Sanataiteesta sisällöntuotantoon

Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen “mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” -paradigmaksi.

Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän- ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:

Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.

Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: “Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele eikä työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen “tätä Aapo ei ymmärtänyt” -kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:

Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.

Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru, mutta kuinka ollakaan, menekki hänen tuottamilleen sisällöille osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä “sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: “Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa — saati verkossa.

Maailma muuttuu, ihminen ei

Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun “niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.

Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä-Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.

Nyt roimitaan merkitysteollisuutta, kulttuuriimme kehittynyttä vanhuus- ja vanhusfobiaa, digitalisoitunutta massakulttuuria videopeleistä kirjablogeihin. Flaubertin pelko on käynyt toteen: proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen, vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) “Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: “Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”

Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena se on osuva. Seppälän kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010-luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, perään selvästi konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio… Hashtag-hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:

Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.

Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Ja mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.

Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.

PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?

Tunnetilojen totuuksia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

palkintopuhetta
Kuva: Teos | www.teos.fi

Thomas Bernhard: Palkintopuhetta
Teos 2014. 108 sivua
suom. Tarja Roinila

Horace Engdahl: Sen jälkeen savuke
Siltala 2013, 286 sivua
suom. Jyrki Kiiskinen

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931-1989) sai elämänsä aikana epävirallisen “omanpesänlikaajan” arvonimen ja kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Yhdeksää palkintoa niihin liittyvine muistoineen hän ehti purkaa teksteissä, jotka kuoleman jälkeen löydettiin jäämistöstä Meine Preise -otsikon alta. Vuoden 1980 paikkeille ajoittuva keskeneräinen teos julkaistiin postuumisti vasta 2009, Tarja Roinilan suomennoksena 2014.

Kirjan nimi saattaa hämätä. Palkinnoista huolimatta Bernhardin ydineetos kiteytyy ruotsalaisen Horace Engdahlin sanoihin: “Mitä suuremman painon ihminen antaa sanoille, sitä kauempana hän on vallasta ja autuudesta.”

Muuan lapsen antipatiat

Keuhkosairauksien lisäksi Bernhardia vaivasi elinikäinen tekopyhyys- ja mielivalta-allergia. Hän ei suostunut uskomaan vallanpitäjien tarjoamiin autuuskuvitelmiin, esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen tuomaan kunniaan. Niinpä myös Palkintopuheissa suurinta typeryyttä ja viheliäisyyttä edustavat valtio, kirkko, poliitikot, lääkärit ja kulttuuripönöttäjät. Heitä vastaan on kamppailtava kovaa, kuolemaa vastaan vielä kovemmin. Näistä aineksista Bernhard säveltää jälleen pitkiä ja polveilevia, “fuugamaisiksikin” luonnehdittuja lausespiraaleita:

Kolmenkymmenen asteen helteessä potilaat makasivat varjossa sängyissään ja tosiasiassa he kaikki olivat toivottaneet kuolemansa tervetulleeksi, kuten minä omani, ja niin kuin jo sanoin, kaikki myös vuoron perään toivonsa mukaisesti kuolleet, heidän joukossaan myös entinen poliisimies Immervoll, joka oli naapurihuoneesta ja joka oli päivittäin, niin kauan kuin kynnelle kykeni, tullut huoneeseeni pelaamaan venttiä, hän voitti ja minä hävisin, viikko toisensa jälkeen hän voitti ja minä hävisin, kunnes hän kuoli ja minä en.

Palkintopuhetta on jaoteltu otsikoiduiksi luvuiksi, vieläpä lyhyiksi. Siellä täällä saattaa bongata jopa kappalejaon! Tämä estää Bernhardia pääsemästä teemojensa kehittelyssä sillä tavalla vauhtiin kuin Hakkuussa (1984) tai Vanhoissa mestareissa (1985), mutta tyyliin tottumattomalle teksti on näin pienempinä paloina helpompi niellä, kenties.

Mutta vaikea tätä on lukea tai käsitellä omana itsenäisenä teoksenaan. Paitsi että Palkintopuhetta vilisee viittauksia muuhun Bernhardin tuotantoon (omaelämäkerralliseen teoskokonaisuuteen etenkin), ylipäätään kaikki mieheltä tähän mennessä suomennettu tuntuu yhdeltä ja samalta (enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliselta) teoskokonaisuudelta.

Kun Itävallan kirjallisuuden valtionpalkintoa käsittelevässä luvussa vilahtelevat taidesenaatin “katoliset paskapäät” ja “kansallissosialistiset paskapäät”, en voi olla näkemättä Syyssä (1975) kuvattua koulupoikaa salzburgilaisessa sisäoppilaitoksessa vuonna 1945: kiireen vilkkaa Führer-kuvat vaihdettiin Jeesuksiin ja SA-upseeri pappiin, vaan ei mielivalta ja nokkimisjärjestys mihinkään kadonnut.

Kun Julius Campe -palkintoa käsittelevässä luvussa Bernhard ostaa palkintorahoilla urheiluauton, en voi olla näkemättä Muuan lapsessa (1982) polkupyörän selkään noussutta pikkupoikaa, niin samaa on ajamisen riemu ja hurma. Yhteistä ajeluissa on sekin, että lopuksi menopeli on mäsänä ja ajaja pöpelikössä. Tarkoituksellista symboliikkaa tai ei, samalla tavalla tappiin asti Bernhard vie kaunokirjalliset kamikaze-iskunsa, myös haudan takaa.

Ennen kaikkea näen tässä – kuten kaikissa muissakin Bernhardeissa – sen Muuan lapsessa kuvatun alle vuoden ikäisen äpärälapsen, jonka yksinhuoltajaäiti häpeissään jemmasi piiloon Rotterdamin satamassa kelluvaan “vauvavarastoon”, ja joka siellä (aikuisena kuulemansa mukaan) “itki vuolaasti”. Tietty kauhu ja hätä hohkaa kaikesta, mitä Bernhard kirjoittaa, jos ei kauhuna ja hätänä, niin ylivireytenä ja levottomuutena. Ilon hetketkin ovat, tekisi mieli sanoa, hypomaanisia.

Vai onko järkeä diagnosoida kaunokirjallisuutta? Entä onko rajoittunutta lukea kaikki kaunokirjallisuus “vain tekstinä”, varsinkin tällainen omaelämäkerrallinen proosa?

Palkinnonjakajien armoilla

“Luovuus syntyy sosiaalisessa tilassa, ärsyyntymisestä siihen mitä muut tekevät ja ajattelevat”, Horace Engdahl myös väittää. Sekin osuu Bernhardiin ja Bernhardin uusimpaan kuin nyrkki silmään.

Jos Bernhardin tuotanto kokonaisuudessaan on tilinteko maailmalle, Palkintopuhetta on tilinteko Itävallan taide- ja kulttuuriestablishmentille. Palkintoseremonioissa pahinta ei ole edes pönötyspakko, yleinen mauttomuus, epäsopivat vaatteet tai läsnäolijoiden idiotismi ja opportunismi. Pahinta on joutua mielistelemään juuri heitä, joita sisimmässään kaikkein eniten halveksii. Puhekin pitäisi pitää, mutta kun establishmentti ei siedä ilmaistavan huoneissaan ääneen ajatuksia, joita sen palkitsemissa kirjoissa on kirjaimin ilmaistu.

Joten miksi osallistua koko pelleilyyn? Koska ottamalla palkinnon vastaan saa rahaa. Saa kuitattua velat, ostettua urheiluauton, talon tai vaikka uudet ikkunanpielet. Ajatus kiitollisuudenvelasta kuitenkin puistattaa, sillä kuten Engdahl (vielä kerran) muotoilee: “Vallan uhrit tunnistaa kiitollisuudesta.”

Kirja huipentuu kirjeeseen otsikolla Eroamiseni akatemian jäsenyydestä. Siinä Bernhard julistaa, että kirjailijoiden “subventoiminen apurahoin pitäisi lopettaa kokonaan” ja kirjailijat “jättää oman onnensa nojaan”. Niin hänet on ajanut ajattelemaan Saksan kieli- ja runousakatemia, “joka ei ole mitään muuta kuin käsitteellinen ja kielellinen kummajainen”, joka koostuu “hengettömistä jaarittelijoista”, “hengen kastemadoista”, ja joka “viime kädessä on perustettu vain itserakkaiden jäsentensä peilailua varten, kokoontuu kahdesti vuodessa suitsuttamaan itseään ja jäseniään […] ja joka varmasti on kirjailijoille (jotka sellaisia ovat!) ja runoilijoille (jotka sellaisia ovat!) pikemminkin vahingoksi kuin hyödyksi”.

Kommentoimatta Saksan kieli- ja runousakatemiaa (tai sen suomalaisia vastineita) voin vain todeta, että tällaisia tunnetilojen totuudet ovat. Näin ne käyttäytyvät, Bernhardin kirjoissa ja elämässä: jankkaavat, junnaavat, hyörivät ja pyörivät päässä samanlaisina, kunnes pienen virikkeen jälkeen hieman erilaisina. Yhdet vaihtavat vaivihkaa sävyä, toiset johtavat mielleyhtymän kautta kolmansiin, neljännet leikkaavat ensimmäisten ja kolmansien kanssa ristiin. Viidennet soivat samanlaisina varhaislapsuudesta hautaan.

En ole kukaan neuvomaan, kuinka kirjaimellisesti tai vakavissaan Bernhardin tunnetilojen totuuksia pitäisi tai ei pitäisi lukea tai ymmärtää. Myönnän käyttäneeni niitä kuten Vanhojen mestareiden Reger Schopenhaueria – selviämislääkkeenä.

Julkaistu pikkuisen erilaisena Käkriäisen numerossa 4/2014.

Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.
Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.
Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

“Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio-verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010-lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook-profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800-lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?

Kakkahädässä kadotukseen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:

Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.

Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:

Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.

Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:

Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.

Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista -esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:

Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.

Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika-ajoin muistuttaa.

Poika yrittää tehdä “kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: “Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”

Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:

Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.

Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.

Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:

Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua, vaan luisuminen lopulliseen tuhoon:

Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.

Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:

Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.

*

Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin “oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.

Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.

Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu -lukutapaa perustellumpana.

Hyväksyn kirjamessut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

“Kirja-alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista”, Maaria Ylikangas väittää Luutii-blogissa. Samaan syssyyn hän toteaa messujen välttämisen olevan “vaikeaa, ellei mahdotonta”.

Onko? Kirja-alan ammattilaiselle varmasti. Mutta entä minunlaiselleni sivutoimiselle neverheard-skribentille? Täytyykö minunkin mennä kirjamessuille?

Totta kai täytyy.

Eikä täydy. Kirjamessuille ei missään nimessä täydy mennä. Onnistunko kuitenkin olemaan menemättä sinne? Nämä kysymykset valtasivat mieleni, kun vajaa kuukausi sitten huomasin messulehdykän tulleen yleiseen jakoon.

Menen kirjamessuille vain vapaalipuilla, en muuten. Senttiäkään en sinne menemisestä maksa. Niin päätin.

Sitten tuli aiemmalta harjoittelupaikalta kutsu messuavustukseen: jos vaikka yksi vuoro, päivystämistä ständillä, palkintona lounaslippu ja vapaa kulku messuille muina päivinä. En miettinyt montaa sekuntia.

Sinne siis, tänäkin vuonna.

*

Messulehdykkä on aina yhtä itsensä näköinen. “Esikoisten näyttävä esiinmarssi jatkuu”, julistavat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. “Romaani isän ja tyttären rakkaudesta.” “Kolmen sukupolven tarina.” “Humoristinen romaani äitiydestä.” “Novellikokoelma äideistä ja tyttäristä.” Montaasiaukeamilla kirjailijat tuttuun tapaan pönöttävät kuin poliitikot pahvitauluissa vaalien alla. Riikka Pulkkisesta ei kuitenkaan tänä vuonna ole seksivau-tuolikuvaa, eikä hän kerro suhteestaan suklaamuffineihin tai muihin herkkuihin.

“Kuinka suomalainen kirjallisuus pelastetaan?” kuuluu Salla Simukan kolumnin otsikko. Leipätekstissä Simukka myöntää, ettei tiedä vastausta esittämäänsä kysymykseen. Kysyä voisi mielestäni sitäkin, mistä Simukka moisen “pelastuuko vai kuoleeko kirjallisuus” -kysymyksenasettelun ylipäätään repäisi.

Jonain päivänä jollain lavalla Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen esittelevät kirjaansa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. “Ilo, yhteys toisiin ja arvostus. Näistä kasvaa innostus, onnistumisen ja hyvinvoinnin edellytys”, lukee esittelytekstissä. Vaihtelen kokeilumielessä sanojen paikkoja: “Hyvinvointi, ilo, onnistuminen. Näistä kasvaa yhteys toisiin, arvostuksen ja innostuksen edellytys.” Muuttuuko merkityssisällössä mikään? Onko siinä mitään, mikä voisi muuttua?

Uudissana “myötämanipulointi” jää kummastuttamaan. Tekeekö myötä-etuliite manipuloinnista jotenkin olemuksellisesti erilaista, tavoiteltavaakin? Wikipedian mukaan manipulaatio on “suurelta osin vastapuolen ennalta-arvattavien reaktioiden käyttämistä manipuloijan hyödyksi”, ja “[m]anipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, että hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi”. Pitäisikö meidän oppia myös myötähyväksikäyttämään? Voidaanko puhua myös myötätrollaamisesta tai myötäsabotaasista?

No mutta syvemmälle halliin. Kai Adlibris jakaa tänäkin vuonna isojen portaiden juurella kangaskasseja ja viiden euron lahjakortteja? Pakko saada!

Ei, nyt heillä on siinä jonkin sortin kosketusnäytöllinen hedelmäpeli. Äh mitään pelejä, haluan kaiken ilmaiseksi heti. Maltan kuin maltakin tökkäistä kosketusnäyttöä sormenpäälläni. En saa mitään, mutta adlibrisläiset antavat pelata niin monta kertaa, että saan himoitsemani lahjakortin.

TEEMUN naama on asetettu pääportaisiin messuvieraiden tallattavaksi.

“TEEMU”, lukee työmaakaivurin kokoisin pölkkykirjaimin päähallin ylle nostetussa jättibanderollissa. Perjantaiaamuun mennessä TEEMUN elämäkertaa on myyty 50 000 kappaletta, kertoo Karo Hämäläinen.

Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelma lähtisi Otavan (tai Rosebudin, rajanveto vaikeaa) osastolta viidellä eurolla. Kotiständillä käyn pienen sisäisen taistelun. On se nyt ostettava. Nyt tai ei koskaan, vaikka viisi euroa on tuntuva määrä rahaa. Kun pitkän ottomaattijonotuksen jälkeen saavun paikalle seteli kourassa, on jo myöhäistä: loppu.

Ville Haapasalo & co:n aito ja alkuperäinen Et kuitenkaan usko on yhä hankintalistallani, mutta Et muuten usko tätäkään -jatko-osasta, jota näillä messuilla markkinoidaan näkyvästi, leviää uudelleenlämmitetyn tuoksu. Tehdäänkö seuraavaa sesonkia varten vielä Tätä teidän vasta onkin vaikea uskoa -jatko-osan jatko-osa? Vai lanseerataanko suosiolla Ville Haapasalon Suuri Uskomattomien Kertomusten Kirja? Vähän niin kuin Guinnesin suuri ennätysten kirja aikuisille?

Väkivirta etenee vaappuen. Jalkojen seassa poukkoilee ilmapallo. Kukaan ei huomaa. Äkkiä kauemmas ennen kuin pamahtaa. Reunakäytävää mahtuu kulkea. BoD eli Books on demand -palvelukustannefirman esitteissä lukee: “KIRJANI, OMA MENESTYSTARINANI!”

Kun pidän näytteilleasettajan passia taskunpielessäni, en ole nobody. Junnufutisjoukkueen verkkarit, intin lomapuku, kellokortti kaulassa, opiskelijahaalari, näytteilleasettajan passi – aina on ollut mukavaa, turvallista olla merkitty, kuulua johonkin.

Nuori kirjailija seisoskelee pääsisäänkäynnin liepeillä kirjailijapassi kaulassa. Odotteleeko siinä jotain tai jotakuta? Ei hae katsellaan ketään, seisoskelee vain. Haluaako näyttää ohi virtaavalle väkimassalle, miten hänet on merkitty?

Ilmaisia lehtiä, jee! Avaan lehden, joka ei käsittele kirjallisuutta mitenkään. Jaahas, tämä nuori kirjailija, sama, joka äsken päivysti passi kaulassa sisäänkäynnin liepeillä, hänestä on tässä lehdessä pitkä henkilökuva. Taas hän on vetänyt oikeista naruista, saanut teetettyä itsestään numeron. Eleganttia sisältömarkkinointia.

Venla Hiidensalon Mediahuoran (oma lukukokemukseni on tismalleen sama kuin ellipsillä kirjablogissaan) pokkaripainos maksaa Otava-Rosebudin osastolla seitsemän euroa. Jäykempikantista painosta Mediahuorasta myydään Vantaan Antikvariaatin kahden euron alueella isossa pinossa. Ainakin vuoden päivät Mediahuoraa on myyty viidellä eurolla Kaivopihan Suomalaisessa sekä useissa muissa Suomalaisissa. Kaksi vuotta sitten Mediahuoran messuhinta oli vajaat 30 euroa, en muista tarkkaan, reippaasti yli 20 euroa kuitenkin.

Mistä näin nopea arvon lasku? Löytyisikö selitys tässä artikkelissa käyvistä seikoista, “ammattitoimittajan rutiininomaisen” ja “kurinalaisen” kirjoittamisen – siis “silloinkin kun ei huvita” – lisäksi esimerkiksi tästä:

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.

Ville Ranta sanoi vuosi sitten HS-raadissa kirja-alasta:

Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire.

Näillä messuilla Hiidensalo puhuu jo toisesta romaanistaan. Eipäs puhukaan, vaan sen aiheesta. Messulehdykässä lukee “KANSALAISSOTA”. Perjantaiaamun paneelissa Tommi Melender huomauttaa samasta asiasta kuin blogissaan neljä vuotta sitten, kirjallisuuden vastaanoton aihevetoisuudesta. Tuolloin, siis neljä vuotta sitten, Melender käytti esimerkkinä “kiinnostavasta aiheesta” juuri kansalaissotaa.

Mutta miksi vatvoa enää asioita, jotka on miljoonaan kertaan vatvottu? Riitta Kylänpää yritti vuosi sitten avata Suomen Kuvalehdessä kriittistä keskustelua kirjamessukultin ympärille kohutulla “vessapaperijutullaan”. Establishmentin kanta kävi selväksi: jupiskaa blogeissanne ja piireissänne kaikessa rauhassa, mutta myyntiämme älkää häiritkö. Koirat haukkuu, karavaani kulkee ja haters gonna hate.

“Suomessa ei ole debattiperinnettä, täällä vallitsee myötäilyn kulttuuri”, väittää Taideyliopiston rehtori, professori Tiina Rosenberg puhuessaan uuden Arvot mekin ansaitsemme -kirjansa tiimoilta Aleksis Kivi -lavalla. Tämän kuulen viedessäni pahveja pahviroskikseen, eikä se, mitä ympärilläni näen, asetu ristiriitaan Rosenbergin väittämän kanssa. Snellmannilaisen nationalismin tilalle olemme saaneet maabrändäyksen, kulttuuriviennin ja lukukansahössötyksen.

*

Näiden messujen ainoa must-ohjelmanumeroni on kriitikot vs. kirjabloggarit -paneeli Kullervo-salissa. Sen olen ympyröinyt lehdykästäni. Kullervo-sali on lähes täysi, kun keskustelu alkaa. Tutun repertoaarin mukaisesti luodaan vastapoolit ja heitetään vähän läppää, miten verisessä taistelussa sitä ollaan, heh, selvitäänköhän tästä hengissä. Yleisössä hykerrellään. Salla Brunoun “osta tuotteellesi ‘kritiikki'” -konspeti aiheuttaa hämmennystä. Suvi Ahola säikähtää idean härskiä kaupallisuutta (syystä, jos minulta kysytään). Arkoja kohtia kierrellään tavalla, joka tuo mieleeni sanonnan kissasta ja kuumasta puurosta. Viime minuuteilla lusikka kalahtaa kuin ohimennen puurolautasen reunaan. Kiiltomatoa päätoimittava Aleksis Salusjärvi mainitsee “winner takes it all” -trendin: myös – ja etenkin – kirjablogien aikana myynti ja huomio polarisoituu muutamiin, hyvin myyviin nimekkeisiin. Huomautus jää paneelin viimeiseksi, mikä on hyvin, hyvin harmillista. Miten olisinkaan halunnut kuulla eri osapuolten näkemyksiä siitä, mikä on kirjabloggareiden suhde tähän ilmiöön.

Jos eläisimme ikiomassa fantasiamaailmassani, ponnahduslautana paneeliin olisi käytetty sitaattia Juha Seppälän uudesta Matka aurinkoon -romaanista:

Kirjailijat eivät uskaltaneet kutsua kirjallisuusblogeja karaokeksi tai ompeluseuroiksi, kustantamot kumarsivat bloggareiden suuntaan, kaikki pelkäsivät massoja, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Kirjailijat eivät uskaltaneet nähdä romaanin kehittymistä yhä pikkuporvarillisemmaksi ja suljetummaksi muodoksi, he varmistelivat kustannustuotteelleen myönteistä, pikkusievää tuote-esittelyä, jota kutsuttiin kritiikiksi, ja mitä todellisia vaihtoehtoja medialla olisi ollutkaan, sen riippumattomuus oli aina ollut yksi suurimmista kuplista, ja sama päti kirjallisuuteen: silloinkin kun ei menty rahan perässä, mentiin sen ehdoin.

Siitä vaan perkaamaan: millä perusteella sitaatti kuvaa tai ei kuvaa nykytilaa?

Vaan ettäs kehtaatkin, Juha Seppälä, sydämetön ja julma elitisti, arvostella pientä, iloista ja vilpitöntä kirjojen ystävää!

*

Messuvieraiden lounasravintolassa iskee tänäkin vuonna ruotsinlaivanbuffetsyndrooma. Kirjaähkyltä on mahdollista, joskin hyvin vaikeaa suojautua, ruokaähkyltä ei mitenkään, niin pakottavan hyvää on FazerAmican ruoka. Viimeistään jälkiruokapöytä jäätelöineen ja suklaavaahtoineen sinetöi sen, että paikalta on poistuttava vatsaa pidellen. Messukeskus myös on omalla oudolla tavallaan ruotsinlaivamainen, maallisesta arkitodellisuudesta eristetty alue, jossa saa (tai on suorastaan pakko) antaa mennä, special occasion. Ehkä kokolattiamattokin vahvistaa vaikutelmaa.

Tänäkin vuonna bongaan messuvieraiden lounasravintolassa kaksi kirjailijaa. Koska syöminen on yksityinen ja epäammatillinen tapahtuma (ainakin pitäisi olla), ja koska haluan kunnioittaa kirjalijoiden yksityisyyttä, käytän bongaamistani kirjailijoista tässä nimiä M1 ja M2. Yhteisbongauksesta tekee mielenkiintoisen se, että M1 on kirjailijablogissaan tunnustautunut M2-faniksi ja ilmoittanut seuraavansa mielenkiinnolla tämän uran kehittymistä. Sitä kautta itse asiassa minäkin löysin M2:n, siis M1:n blogista. Messuvieraiden lounasravintolassa löydän itseni tirkistelemästä, meneekö M2 M1:n pöytään istumaan. Moikkaavatko? Vaihtavatko pari sanaa?

Ei, he eivät noteeraa toisiaan mitenkään. Ehkä M1:n M2-fanitus on täysin tekstilähtöistä. Ajatus tuntuu hyvältä: ei laskelmoituja hyötykehuja ja liiveihin uimista, vain lukijuutta.

*

Aleksis Kivi -lavalla kuulostaa siltä, että herätysliikkeen johtaja pelottelee syntisiä helvetillä. Puheen sisältö on täysin vastakkaista: valistushumanismia! Juha Hurmeen saarnaluento käsittelee (ainakin osittain, kuuntelemiseni katkeilee, koska joudun palvelemaan asiakkaita samalla) Jaakko Juteinia, 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta kansanvalistusmiestä, jolta Aleksis Kivikin otti oppia. Juteini on sanoittanut myös yläasteen musiikin tunneilta tutun Arvon mekin ansaitsemme -laulun, josta Rosenberg keksi johtaa kirjansa nimen. Hurmeen hurmoksellisesta saarnaluennosta jää mieleeni huudahdus:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Istun jakkaralla tiskin takana. Haaveilen, että takaseinustan jättibanderollissa lukisikin samoilla, työmaakaivurin kokoisilla TEEMU-kirjaimilla TEEMUN sijaan:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Teksti kiertäisi koko messuhallin. Kymmenettuhannet messuvieraat – tönivät, ryysivät, kiireiset, muiden edessä jumittavat, oikukkaina haahuilevat, määränpäätään kohti luikertelevat, painotuotteita hypistelevät, messulehdyköitä tallovat, puheenvuorojen ristiaallokossa pärskivät – kaikki, aivan kaikki joutuisivat näkemään koko ajan, koska se lukisi siellä TEEMU-kirjaimin kaiken yllä, muistutuksena kaikille, meille ja heille, että

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

*

Mikäpä siinä on ständillä päivystäessä: leppoisa työ, jonka lomassa on aikaa ajatella omiaan, käydä messuhallissa palloilemassa ja ahdistumassa kaikenlaisesta joutavanpäiväisestä. Eihän tämä härdelli mistään kirjallisuuden nykytilasta kerro yhtikäs mitään. Vaikka “puheenaiheet vaihtuu ja sisältö laihtuu”, Köyhä-Jonnea lainatakseni, kirjamessut kuuluvat syksyyn niin kuin lätkän MM-kisat kevääseen. Molempiin liittyy suomalaiskansallista hälinää ja hysteriaa, löysää, väkinäistä ja kiihkomielistä yhteenkuuluvuutta, latteaa mainontaa ja taantumisen hurmaa; mutta molempien ympärille voi luoda myös ikiomat muistojen ja merkitysten sfäärit.

Näillä messuilla, 2014, tuli ensimmäisistä kirjamessuistani kymmenen vuotta täyteen. Muistan sen, Egotripin Matkustaja -kesän jälkeisen syksyn, varhaislukiopoikamaisen uteliaisuuteni, häkellykseni, kun näin edessäni Paavo Lipposen puhumassa jostain “Sän Dieegoon” liittyvästä. Kirjoista en malttanut kiinnostua (paitsi Antti Mannisen Puretuista taloista), mutta innostuin ostamaan eräältä antikvariaattiständiltä vanhoja carte postaleita.

Muistan kirjamessujen 2008 kirkkaankipakan syyspäivän. Teimme HEO:n lehtijournalistien kanssa kirjamessuilla juttua, haastattelimme messuvieraita. Täytin sinä päivänä 20 ja sain onnitteluviestejä kännykkään (siihen aikaan onniteltiin tekstarein). Pidin itseäni kamalan vanhana, yhtä kamalan vanhana kuin nyt, vaikka nelikymppinen opiskelutoveri sanoi silloin nuoreksi ja sanoisi kukaties yhä.

Kirjamessut 2010 tein ravintolapuolella vuokrafirman kautta. Myin viinilippuja ja vuokrailin laseja; kaksi kahdeksan tunnin vuoroa paukutin kassakoneeseen kahta myyntiartikkelia yhdessä ja erikseen. Koska en huomannut tai muistanut siirtymistä syysaikaan, saavuin sunnuntaivuoroon vahingossa tunnin etuajassa. Oli melkoista saada pyöriä tyhjässä messuhallissa ilmaiseksi. Ostin Teuvo Pakkalan teoksen Lapsuuteni muistoja. Kirja maksoi vain muutaman euron, eikä sen sivuissa haissut tyhmän hiki. Työvuoron jälkeen poikkesin vielä ruokamessujen puolelle ostamaan ison pötkylän vuohenjuustoa naurettavan halvalla. Lapsuudenkodissani odotti synttäriateria, ja löydökselleni tuli heti käyttöä.

Kirjamessuilla 2011 olin päässyt peremmälle “Messarin” ja “fasulaisten” maailmaan, tehnyt jo ainakin Skiexpon, venemessut ja jokuset muutkin vaikeasti muistettavat messut.

Olin nähnyt jo moneen kertaan Holiday Inn -hotellin takaa messukeskuksen sisuksiin työntyvän lastauslaiturien ja röökipaikkojen, tiiliseinien ja metallisten ovien luolaston; betoniset, kellertäviksi maalatut, todennäköisesti ydinräjähdykseltäkin suojaavat takatilat pitkine käytävineen, joissa katto on korkealla ja mustia Lanson-paitoja vuokratyöläisille pitkinä riveinä ohuissa metallihenkareissa; sadat ruskeat metallikaapit, sokkeloiset keittiöiden ja tiskaamoiden suonistot, joissa käy messujen alusta loppuun sama katkeamaton kohina ja humina; tiskikärryt, joita tuodaan heiluriovien paremmalta puolelta sitä enemmän, mitä enemmän ja nopeammin tiskataan; kymmeniä, satoja kiloja vetisiä herkkuruoantähteitä matkalla viemäriin; hillityn charmikkaasti pukeutuvien ihmisten loppumattomat, hyväkäytöksiset jonot lounasravintoloiden kassoilla; Fasun kassan kosketusnäyttönäkymän, jossa makeat ja suolaiset syötävät sekä alkoholilliset ja alkoholittomat juotavat on ihanan järkevästi värikoodattu erottumaan toisistaan.

Olin siis nähnyt pakottavan hyvien tarjoiluiden koko prosessin, ollut siinä itsekin yhtenä pienenä lenkkinä useassa eri vaiheessa ja työpisteessä.

”Kalja ja yks hirvimaito!” tilasivat nippanappa täysi-ikäiset mopopojat moottorihärvelimessujen kaljarekassa.

Muuan kokkishenkilö halusi jostain syystä kertoa minulle joidenkin messujen lounastauolla, että ”Finnish girls… easier to fuck from different positions”. Hän puhui englantia stereotyyppisen vahvalla ranskalaiskorostuksella ja onnistui kertomaan elämästään (ja seksielämästään) yhden pikalounaan aikana hämmentävän paljon.

29.11.2010 – mitkähän messut lienivätkään? – oli taltioitava kännykkäkameralla tämä pukuhuoneiston eräästä vessakopista löytämäni runoteos:

Mutta pysytään kirjamessuissa. Kirjamessut 2011 tein Cafe & Bar Panoramassa eli “Paniksessa”. Jonoa oli perkeleesti ja kiire sen mukainen, lauantaina varsinkin. Roikotin siivousliinaa työhousujeni takataskusta, ja mustan Lanson-paitani hihat kastuivat käärittyinäkin kahvipannuja tiskatessa. Alhaalla levittäytyvä kirjaständien maailma edusti jotakin ylevää ja kauakaista. Haaveilin päivästä, jona työn alla oleva romaanikäsikirjoitukseni olisi kirja, jota myytäisiin, ehkä jopa markkinoitaisiin siellä jossakin. Haaveilen yhä.

Vuotta myöhemmin, kirjamessuilla 2012, hapuilin jo skenen ulkoportteja, tai niin taisin silloin luulla tai toiveajatella. Tein harjoittelua Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särössä, mikä soi vapaan kulun messuille kaikkina päivinä. Kävinkö sinä vuonna messuilla kaikkina päivinä? Ainakin melkein kaikkina päivinä kävin. Mikä poltteleva tarve minulla olikaan tutustua ja tunnustella, arvottaa ja arvostella, ottaa haltuun äkkiä koko kirjamaailma! Pläräilin messulehdykkää päivästä toiseen, messuilla ja matkalla messuille, poukkoilin paneelista toiseen, tein muistiinpanoja omaan pikku vahakansivihkooni.

Untuvikon intomielisyyteeni alkoi kuitenkin liueta hiljaa kytevää kiukkua, tuskaista avuttomuutta alan käytäntöjen edessä – voinee sanoa, että kettumaisia ajatuksia pihlajanmarjojen happamuudesta.

Sain varattua ajan muutaman eri kustannustoimittajan “vastaanotolle” (konsepti oli silloin ensimmäistä kertaa käytössä). Nämä kymmenen minuutin kohtaamiset (melussa ja hälyssä, keskellä messuvieraiden virtaa, näytillä kuin vitriinissä) eivät tuntuneet selkiyttävän muuta kuin että itsestäänselvyydet ovat itsestäänselvyyksiä: tekstin on hyvä olla hyvää, käsikirjoituksen valmis, saatekirjeen lyhyt ja ytimekäs ja that’s it. Aiheiden mediaseksikkyyden pyörittelyyn, lärvikuviin ja julkkisdiivailuun ei pitäisi kiinnittää minkäänlaista huomiota käsikirjoitusta työstävänä ja tarjoavana – ainoastaan kirjojen ostajana niihin kuuluu kiinnittää huomiota. Kai?

Odotellessani vuoroani vilkuilin salaa muita odottelijoita: tuo ja tuo ja tuokin tuossa ilmeisesti kirjoittaa päämäärätietoisesti? Meitä on sittenkin monia, ajattelin riemastuneena, en olekaan ainoa! Näin ja koin nämä kanssaodottelijat kautta kanssahaaveilijat kohtalotovereina, en kilpakumppaneina.

Yritin kirjoittaa messuhavainnoistani jonkinlaista kriittistä vapaamuotoista artikkelia Särön blogiin. Syntyi kymmenen liuskaa löysää jaarittelua kirja-alan epämiellyttävistä itsestäänselvyyksistä. Onneksi se jäi julkaisematta.

Niillä messuilla, 2012, ostin Suomalaisen osastolta eurolla Andrzej Stasiukin teoksen Matkalla Babadagiin – yllättävän hyvä kirja muuten olikin.

Viimeisenä päivänä ennen vuoden 2013 kirjamessuja, 25-vuotissynttäreinäni, rakensin kymmenen tuntia messuständiä (saman lafkan, jonka ständillä siis näillä messuilla päivystin). Kymmenen tunnin työpäivän päätteeksi lämmitti lukea synttärionnittelut Facebookissa. Ne olivat sumuisia päiviä, eivät kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti. A-junassa matkalla kotiin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa.

Nämä messut, 2014, olivat osapuilleen sellaiset kuin jo kerroin.

Näin on: kun kuljeksin lokakuussa, milloin missäkin elämänvaiheessa, milloin minkäkinlaisessa syyssäässä, sumuisessa tai kirkkaassa, Messukeskuksen ovilta kohti Pasilan asemaa, tunnen kaikesta huolimatta turvaa ja helpotusta siitä, että asiat jatkuvat. Vuodenkierron kiintopisteet pysyvät paikoillaan, kirjamessut yhtenä niistä. Läheskään kaikkea kirjamessuissa en hyväksy, mutta hyväksyn kirjamessut.

*

“Perinteinen kirja kiinnosti messuilla”, lukee Metro-lehden etusivulla seuraavana aamuna (27.10.2014). “Kirjahyllyyn täytettä. Kävijät viettivät messuilla keskimäärin vajaat neljä tuntia ja ostivat kuusi kirjaa.”

Hienoa, kuvaavaa, rehellistä, että sanapari “kirjahyllyyn täytettä” on boldattu – rehellisempää kuin mikään messulehdykässä. Samasta Metro-lehdestä vielä ilmenee, että suomalaiset pankit läpäisivät EKP:n stressitestin kirkkaasti ja kunnialla. Herra kaikkivaltias talous voi olla meille myös hetkittäin suotuisa.

 

Minä ja Knausgård vastaan maailma, neljäs erä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taisteluni4_0Kuva: Like | http://like.fi/kirjat/taisteluni-iv/

Vuosi sitten luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kaikki kolme suomennettua osaa putkeen. Yritin eritellä lukukokemustani blogimerkinnässä, joka paisui sellaiseksi jättikattilalliseksi löysää, rönsyilevää ja sekavaa ajatuspuuroa, että oksat pois (merkintä muutettu yksityiseksi). Kokeilen uudestaan neljännen kirjan kanssa. Tuskin pysyn nytkään asiassa, mutta paremmin tämän on mentävä kuin viime yrittämällä.

Herkän kirjailijanalun hybris

18-vuotias Knausgård muuttaa Pohjois-Norjaan, opettajaksi Håfjordin syrjäkyläkouluun. Kaverit lähtivät armeijaan tai yliopistoon. Knausgård kulkee omaa tietään, kirjailijan tietä. Pohjois-Norjan kautta se koukkaa kolmesta syystä:

1) Asuisin kaukana, kaukana kaikesta ja kaikista jotka tunsin ja olisin aivan vapaa. 2) Ansaitsisin omaa rahaa kunnon työssä. 3) Voisin kirjoittaa.

Ihailtavaa päämäärätietoisuutta abiturientilta!

Uuten paikkaan saavutaan totta kai hitaasti, yksityiskohtia säästelemättä. Mainitaan pohjoisnorjalaisen maiseman karu kauneus, silmäpelit ja seisokit bussissa, ensimmäinen uneton yö ensimmäisessä omassa kodissa, nakkikioskin rasvasta kupruiset ikkunat ja kiusalliset tilanteet pojankloppien kanssa. Ensimmäiset samaistuvat hörähdykset sain tästä (avautuu asiayhteydessään paremmin):

— Minulla on walkman, sanoin. — Kiitos kuitenkin. Oli oikein kilttiä tulla käymään.
“Oikein kilttiä.”

Ennen pitkää alkaa kattotematiikkakin hahmottua: kirjailijaksi kasvaminen, kirjoittamaan opetteleminen, vaikutteiden haaliminen, ensikosketukset maailmankirjallisuuteen. Kun Knausgård on kirjoittanut elämänsä ensimmäisen novellin, hän pitää sitä Hemingwayn novellin tasoisena, eikä vesitä kohtaa jälkiviisaalla itseironialla, mitä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä kirjailijasta tekisi.

Varhaisissa novelliyritelmissä, jotka Knausgård on liittänyt tähän neljänteen kirjaan ilmeisen sellaisenaan, vilahtelevat kolmannesta kirjasta tutut tapahtumat. Tässä näen jo selviä etiäisiä Taisteluni-sarjasta:

Minulla oli vain yksi maailma, ja siitä minun piti kirjoittaa. Ainakin toistaiseksi. Yritin kuitenkin ympätä siihen García Márquezin rehevyyttä. Myös tarinoiden runsautta. Ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.

Halu saada teksteistä palautetta on valtava. Enimmäkseen palaute on, kuten asiaan kuuluu, ympäripyöreän myönteistä. Joo-o, kiva kun kirjoitat, ihan hyvin kirjoitat, joo. Se ei riitä. Se tuntuu hyvältä, mutta se ei riitä! Kun totuus tulee ilmi isoveli Yngven suusta, Knausgård vetäytyy siilipuolustukseen:

— Joo, se oli oikein hyvä, hän sanoi.
— Varmastiko?
— Joo, joo. Samanlainen kuin ne muut jotka olen lukenut.
— Hyvä, sanoin. — Niitä on nyt kuusi. Jos onnistun kiristämään tahtia, voin ehkä saada kokoon viisitoista ennen kuin koulu loppuu.
— Mitä aiot sitten tehdä? Yngve kysyi ja työnsä hieman vinon sätkän huultensa väliin ja sytytti sen.
— Lähetän ne kustantamoon, sanoin. — Mitä luulit?
Hän katsoi minua.— Et kai kuvittele että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Sieluani kylmäsi kun kohtasin hänen katseensa. Kaikki veri kaikkosi päästäni.
Hän hymyili.
— Kuvittelit niin, hän sanoi.
Silmäni kostuivat, ja minun oli pakko kääntää pääni pois.
— Mikäs siinä, sen kuin lähetät vain, hän sanoi. — Sittenpähän näet mitä mieltä niistä ollaan. Ehkäpä joku innostuu niistä.
— Sinähän sanoit että pidit niistä, sanoin ja nousin seisomaan. — Etkö tarkoittanutkaan sitä?
— Tarkoitin toki. Mutta kaikki on suhteellista. Luin ne teksteinä jotka yhdeksäntoistavuotias veljeni on kirjoittanut. Ja ne ovat hyviä. En vain usko että ne ovat tarpeeksi hyviä julkaistaviksi.
— Okei, sanoin ja menin takaisin verannalle. Näin miten hän alkoi taas lukea Fløgstadin kirjaa jonka oli saanut äidiltä. Konjakkilasi lepäsi hänen kädessään. Ikään kuin hänen sanansa eivät olisi merkinneet mitään erityistä.
Ikään kuin kirjoittamiseni ei olisi mitään erityistä.
Piru hänet periköön.
Mitä hän oikeastaan tiesi? Miksi minun olisi pitänyt kuunnella nimenomaan häntä? Kjartan piti teksteistäni, ja Kjartan oli kirjailija. Vai sanoiko hänkin niin vain siksi että olin hänen yhdeksäntoistavuotias siskonpoikansa ja että siihen katsoen ne olivat hyviä?
Äiti oli sanonut niitä lukiessaan ajatelleensa että olin kirjailija. Olet kirjailija, hän oli sanonut. Ikään kuin se olisi yllättänyt hänet, ikään kuin hän ei olisi arvannut sitä. Sitä hän ei olisi pystynyt teeskentelemään. Hän tarkoitti sitä.
Mutta helvetti, minähän olin hänen poikansa.
Et kai luule että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Jumalauta, minä näyttäisin Yngvelle. Jumalauta, minä näyttäisin koko vitun paskamaailmalle kuka olin ja mistä minut oli tehty. Murskaisin jokaisen. Saisin heidät kaikki mykistymään. Niin saisin. Niin saisin. Sen tekisin, saatana. Minusta tulisi niin suuri ettei kukaan tavoittaisi minua. Ei kukaan. Ei kukaan. Ei koskaan. Ei milloinkaan. Minusta tulisi suurempi kuin kukaan. Siis ne vitun idiootit. Jumalauta, minä murskaisin heistä jokaisen.
Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko.
Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.

Vielä verisempää on loukkaantuminen, kun kaverit löytävät Knausgårdin kaunokirjalliset tekeleet, vielä oikein herkän kohtauksen ja kirjoittavat siihen alatyylis-eroottisen lopun. Saakelin nuuskijat, voiko röyhkeämmin tehdä? Pitävät vitsiä vielä hauskana! Osuvasti on kuvattu myös se, miten loukkaantumisesta joutuu kuin joutuukin arjen jatkuessa luopumaan. Mököttäminen on pidemmän päälle kamalan rankkaa.

“High school is such a serious thing”

Taisteluni-sarjalle ominainen yllättävä ja odottamaton aikahyppäys, äkillinen assosiaatiosta ponkaiseva poistuminen ajasta ja paikasta toiseen aikaan ja paikkaan tapahtuu neljännessä kirjassa sivulla 126. Knausgård on vetänyt opettajakollegoidensa kanssa perusteelliset jurrit. Seuraavana aamuna hän tyhjentää vatsalaukkunsa suun kautta pönttöön (puhuu siis norjaa pöntölle) ja pysähtyy pähkäilemään, mitä ihmettä mahtoi loppuillasta tapahtua. Knausgård muistaa jokusen irrallisen väläyksen. Samalla hän muistaa, missä vaiheessa elämää alkoi kärsiä muistinmenetyksistä. Se alkoi silloin, niinä aikoina…

Siirrytään sadoiksi sivuiksi ensimmäisen kirjan maisemiin ja vaiheisiin, Kristiansandin tienoille Etelä-Norjaan ja Knausgårdin lukioikään. Totaalista ja kaikenkattavaa on rakastumisen kokemus ja oman ainutkertaisuuden kokemus, yhtä totaalista ja kaikenkattavaa varmuus omasta mitättömyydestä ja epäonnensoturiudesta.

Lukion oppitunneilla Knausgård ottaa näkyvästi ja itsevarmasti kantaa uskontoa ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Luokkahuoneesta poistuttuaan hänet valtaa sietämätön ujous ja ulkopuolisuus.

Kun puhutaan homoudesta tai katsotaan tv-sarjaa, jossa joku hahmoista on homo, Knausgård pelkää punastuvansa. Ei siksi, että Knausgård epäilisi itseään homoksi, vaan siksi, että jos hän punastuisi, kun puhutaan homoudesta, muut saattaisivat epäillä häntä homoksi. Koska Knausgård pelkää punastuvansa, häntä alkaa myös punastuttaa aina, kun homoudesta puhutaan. Kierre on sietämätön. Knausgård ei siis kärsi homofobiasta, vaan homoistapuhumisfobiasta. Tähän ei kuitenkaan päde se, kun futiskentällä huudetaan muuten vaan “vitun homo”.

Pelko homoepäilyjen kohteeksi joutumisesta johtuu siitäkin, ettei Knausgårdilla ole (ainakaan omasta mielestään tarpeeksi) äksöniä naisrintamalla. Nuori Knausgård näyttää kyllä herättävän naisten silmissä myönteistä huomiota. Hän ei vain osaa, ymmärrä tai uskalla reagoida siihen oikein, ja mikä ikävintä, hänen kohtalonsa on rakastua Hanneen, varattuun naiseen. Hanne on hänen muusansa, muiden kanssa hän voisi suorittaa vain sukupuoliyhdynnän. Ja aina kun jotain (poikuuden menetys) voisi tapahtua jonkun muun kanssa, Knausgård joko jäätyy tai on vetänyt liian pahat naamat, eikä jälkeenpäin muista, kuinka kävi. (Ja sen kerran kun ei jäädy eikä ole liian päissään, futisjoukkuetoverit jäynämielessä pilaavat kaiken!)

Lukiopoika-Knausgårdin juominen on suomalaisvinkkelistä katsoen “tolkuttomuudessaan” (kuten takakannessa luonnehditaan) kerrassaan kotoista; se on runsasta ja humalahakuista. Kannabis kiinnostaa myös. Abikeväästä menee huomattava siivu kännissä ja pilvessä. Turpaan tulee Shellin huoltoasemalla niin että nenä murtuu. Katoilla hypitään ja hotellihuone laitetaan remonttiin.

Päihdesekoilu on aikuistumista, portti pois lapsuudesta, ujoudesta, tie rentouteen, vapauteen, iloon, bileisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, naisten luo.

Rakastin kännissä olemista. Tulin lähemmäs sitä mitä oikeasti olin, ja uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti halusin.

Samaan aikaan Knausgårdin isä aloittaa järjestelmällisen itsensä tuhoamisen juomalla. Kun isä tulee ruokapöydässä puheeksi, äiti puolustelee: isällä nyt vaan oli sellainen kaaos päänsä sisällä, koska ei saanut lapsuudessaan vastakaikua. Vasta nyt neljännessä kirjassa arvaamaton olohuonetyranni pääsee kertomaan itse omia versioitaan tapahtuneesta — Knausgård on sisällyttänyt tekstiin ilmeisen autenttisia otteita isänsä päiväkirjasta:

Perjantai 9. tammikuuta.
Ylös klo 7.00. Paha olo aamiaispöydässä.
Töissä. Jaksoin häthätää ensimmäiset kolme tuntia. Ruokatunnilla ripuli ja pakko antaa oppilaille vapaata. Kotiin parantelemaan oloa — rommia + colaa. Uskomatonta miten se auttaa. Rauhallinen iltapäivä ja ilta. Nukahdin ennen Dagsrevyeniä.

Lauantai 10. tammikuuta
Nukuin pitkään. Korkkasin keittiössä sherryn. Ilta kului sinisen Smirnoffin parissa!

Sunnuntai 11. tammikuuta
Tunsin heti herättyäni että tästä tulee huono päivä. Piti paikkansa!

Entä Knausgård itse isänsä silmin? Kummalliset, pelottavat ja äärimmäisen jännittyneet tilanteet, jotka ovat imeytyneet Knausgårdin kehomuistiin? Mitä sanottavaa isällä on niistä?

Perjantai 6. maaliskuuta
K.O.:n ja Fredrikin kanssa uimahallissa.
Outoa uida taas. Kotiin fonduelle ja katsomaan Kiinan-dioja.
Sen jälkeen juttelua. Liikaa juomista. Kohtauksia. Unni pahoitti mielensä — rikkoi kellon.
Pahoillani tästä.

Isän touhut kylmäävät, mutta oma dokaaminen on ihanaa, mahtavaa, vapauttavaa — niin perusteellista ja laajennettua kuin Knausgårdin kerronta onkin, hän jättää myös rivien väliin. Sivumennen hän tulee kiteyttäneeksi kaiken olennaisen teini-iästä ja nuoruudesta yhteen virkkeeseen:

Olin rehellinen, eri totuuteni vain eivät olleet yhteensopivia.

Neljännen kirjan paras — ja kamalin — kohta liittyy Knausgårdin suuren ensirakkauteen Hanneen. Hanne tulee Knausgårdille kylään. En edes yritä tässä kuvailla, millainen lataus tilanteeseen sisältyy, niin paljon on Knausgård siinä vaiheessa Hannesta haaveillut. Sanotaan lyhyesti, että lataus on melkoinen: kämppä tyhjänä, kummallakin vapaa ilta ja vapaapäivä. Hanne kertoo, ettei enää seurustele, hän on nyt vapaa. Sen kerrottuaan Hanne haluaa jäädä Knausgårdille yöksi, koska ei (muka) uskalla ajaa pimeällä kotiin. Hanne haluaa myös Knausgårdin viereen nukkumaan. Valojen sammuttua hän pyytää Knausgårdia silittämään itseään. Mitä tapahtuu?

Hän veti peiton sivuun ja veti T-paitaansa ylös niin että selkä tuli paljaaksi. Nielaisin ja sivelin kämmenelläni hänen selkäänsä, edestakaisin, edestakaisin.
— Voi miten hyvältä tuntuu, hän sanoi.
En tiedä miten kauan tein sitä, ehkä pari minuuttia, mutta sitten minun oli pakko lopettaa, muuten olisin tullut hulluksi.
— Saatko nyt nukuttua? kysyin ja vedin käteni takaisin.
— Joo, hän sanoi ja kiskoi T-paidan alas. — Hyvää yötä taas.
— Hyvää yötä, sanoin.

Hanne lähti seuraavana aamupäivänä, ja makasin koko päivän sohvalla lukemassa, illalla söin pizzaa ja katsoin äidin kanssa televisiota. Hän istui kissa sylissään ja kahvikuppi pöydällä edessään. Olin syönyt yksin melkein koko pizzan, istuin jalat pöydällä ja lasi kokista kädessäni ja katsoin Albert & Herbertiä, se oli ihan älytön, niin varmasti äidinkin mielestä, mutta kun nyt olimme päätyneet tähän, tarvittaisiin voimia ennen kuin siitä jaksaisi nousta.
Hanne oli täyttänyt minut kuin astian. Olin ajatellut häntä koko päivän. Oli pitkä aika siitä kun olin yrittänyt unohtaa hänet, koska hän ei halunnut olla kanssansi, mutta nyt se kaikki palautui mieleeni kuin vanha, ruosteinen ja kerran niin hohtava ja tuikkiva tivoli.
Mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt viime yönä makaamaan hänen viereensä?
Yhtäkkiä kaikki näyttäytyi eri valossa. Yhtäkkiä näin mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Herrajumala.
Siihenhän hän oli koko ajan pyrkinyt.
Voi, se oli itsestään selvää.
Herrajumala. Herrajumala.

Meni jo.

Koomiseksi kääntyvä pohjatragiikka on osittain samaa, josta kumpuaa Family Guyn “high shool is such a serious thing, these problems matter” -läppä. Ero on silti valtava: Family Guyssa kuitataan nopealla pikku hähätyksellä se, mikä Knausgårdilla on väkevä ja pitkä elämänvaihe, täynnä käänteitä ja kinkkisiä kysymyksiä, ilon- ja kauhunaiheita.

Hajanaisuudesta sommitelmaan

Puolen välin jälkeen luulin Knausgårdin unohtaneen Pohjois-Norjan, Håfjordin ja opettajan työt kokonaan, jättäneen ne kirjan alkupuolelle. Luulin, että Knausgård käytti niitä pelkkänä ponnahduslautana jonkinlaiseen “tämä piti vielä kertomani lukioajoista siinä ensimmäisessä kirjassa” -täyteosaan.

Mutta ei. Jälleen Knausgård käyttää toisesta kirjasta tuttua “mielleyhtymästä takauman ja satojen sivujen kaaren kautta takaisin mielleyhtymän alkupisteeseen” -menetelmää.

Toisessa kirjassa alku- ja loppupiste oli Skåne, perhe, auto ja lapset takapenkillä, neljännessä kirjassa vessanpönttö Håfjordissa. Sivulla 126 kuvatusta krapulaoksentamisesta ja “mitä ttua eilen tapahtu?” -hetkestä alkava satojen sivujen mittainen muistelu päättyy sivulle 357. Siinä vaiheessa alkaa hahmottua vanha kunnon vuodenkierron narratiivi. Totta tosiaan, kirjan ensimmäisillä sivuilla oli kesä ja Knausgård saapui Håfjordiin. Tuli syksy, alkoi pimetä. Kaamoksen arkimustuudessa sopi muistella lukioaikojen raskasta juomista, lukioahdistusta, lukiotieteilyjä, isän ensiaskeleita itsetuhon tiellä, ynnä muuta karua. Kun Håfjordiin palataan, kevät alkaa tehdä tuloaan. Napapiirin pohjoispuolella vuodenajan vaihtuminen korostuu, näkyy kaikessa. Knausgård saa hyväksymiskirjeen bergeniläisestä kirjoittajakoulusta. Orastava kevät rinnastuu orastavaan aikuisuuteen ja orastavaan kirjailijanuraan — klisee jää niin hienovaraiseksi, ettei se haittaa. Lopussa Knausgård juo opettajakollegansa kanssa kaljaa vuonon rannassa, päivittelee vuoden aikana tapahtunutta, on lähdössä takaisin etelään, eikä totisesti aio enää koskaan palata Håfjordiin.

Perussommitelmaltaan neljäs kirja muistuttaa myös kolmatta. Taas tullaan aluksi jonnekin kaukaa, uppoudutaan paikkaan, paikassa vallinneeseen elämänvaiheeseen, paikan ja elämänvaiheen ihmisiin, tapahtumiin ja tunnelmiin. Mitä keskemmällä kirjaa ollaan (noin suunnilleen), sitä enemmän pyöritään muistospiraalien syövereissä. Loppua kohden aikahyppäilyt harvenevat, kerronta asettuu, palataan alkuun ja aivan lopuksi lähdetään paikasta pois — sellainen reissu. Kolmannessa kirjassa se oli Tybakken, neljännessä kirjassa Håfjord.

Toisin kuin aluksi luulin (ja moni taitaa luulla yhä), Knausgård ei hylkää kertomuksellistavia kaavoja. Hän vain soveltaa niitä poikkeuksellisen luovasti.

Neljäs kirja päättyy kesään ja “Roskilden huipennokseen”, joka on, kuten loppuhuipennoksen kuuluu, totaalinen sovitus. Paha saa vihdoin palkkansa ja hyvä voittaa. Tapahtuu se, minkä on kaiken aikaa pitänyt tapahtua. Tähän mennessä kaikki Knausgårdin yritykset päästä poikuudestaan ovat ryvettyneet, jos eivät Knausgårdin omiin mokiin, niin liian syvään humalatilaan tai vastasukupuolen “antaa ymmärtää muttei” -venkoiluun, viimeistään ennenaikaisiin siemensyöksyihin (jotka vasta kiusallista luettavaa ovatkin). Roskilden festareilla protagonistimme sitten saa kuin saakin. Hän siis ihan oikeasti saa, kuten sanonta kuuluu, onnistuu työntämään kokonaiset kaksi kertaa ennen kuin se on ohi.

Voi, se kävi äkkiä ja oli noloa.

Kumppani ei edes pety, ei kyllästy eikä lähde saman tien lipettiin, vaan jää hengailemaan ja juomaan viiniä Knausgårdin kanssa. Suostuu kokeilemaan yhtymistä uudestaan. Toisella kertaa se kestää jo kaksikymmentä sekuntia.

Siihen loppuu yksi tuskallinen elämänvaihe. Siihen on hyvä lopettaa myös siitä elämänvaiheesta kertova kirja.

Lopuksi

Muutama pitkäpiimäisempi jatksokin neljänteen kirjaan mahtui, mutta olen siitä yhtä vaikuttunut kuin kolmesta aiemmasta vuosi sitten. Neljännen kerran Taisteluni ravisutti kyvyllään vapauttaa aikamme vitsauksista, kuten myrkyllisestä ironiasta, pelkurimaisesta pakkohymyilystä, sosiaalisen median ja työ- ja hyvänpäiväntuttumarkkinoiden roolileikeistä, äärikliseisesti “iskeviksi” typistetyistä itsensäesittelytarinoista, ynnä muusta vieraantuneen pintaekshibitionistisesta kuvien taakse kätkeytymisestä. On vaikeaa kuvitella mitään niin raikastavaa ja puhdistavaa kuin verkkainen, perusteellinen, konstailematon, kaikista valmiiksi määritellyistä viitekehyksistä vapaa, läpeensä laskelmoimaton ja häpeää vastaan rohkeasti puskeva tulkinta siitä, miltä elämä ja maailma on tuntunut.

Fiktion keinoin toteutettua fiktiota Taisteluni on, muistetaan se. Mutta se kertoo tosielämästä enemmän kuin kaikki näkemäni Facebook-aikajanat ja kaikissa aikakauslehdessä koskaan lukemani henkilökuvat yhteensä.

Loppuun katkelma, joka ei sopinut mihinkään kohtaan itse tekstiä. Laitan sen tähän:

Pian sen jälkeen kun bändi oli lopettanut soittamisen ja levysoitinkin sammutettiin, ja kun ihmiset alkoivat poistua salista, sytytettiin valot, terävät ja väräjävät, ja kaiken sisäänsä kiertonut hämärän taianomainen vaippa repäistiin sivuun. Lattia oli vastikaan ollut suloisten ja kuumien haaveiden tyyssija, nyt se oli paljas ja tyhjä ja täynnä sohjoa ja soraa jota oli kantautunut saappaiden pohjissa pitkin iltaa. Salin katto oli sykkinyt vedenalaista tunnelmaa punaisena ja vihreänä ja sinisenä tai tuikkinut kuin tähtitaivas, mutta enää siinä ei ollut mitään muuta kuin valonheittimet ja idioottimainen, kiiltävä ja halpa diskopallo. Ihmiset olivat istuneet iltaa ja pitäneet hauskaa pöytien ääressä kuin jonkinlaisen inhimillisen lämmön syleilyssä, mutta nyt pöydät olivat sikin sokin, niiden alla ajelehti tyhjiä pulloja ja tyhjiä tupakka-askeja, lasinsiruja ja vessapaperin riekaleita, joita on kulkeutunut ihmisten jaloissa. Pöydillä oli tahmeita tahroja ja tupakan polttamia pieniä merkkejä, pursuavia tuhkakuppeja, pinoittain kuppeja ja laseja, kaikenlaisia tyhjiä pulloja ja halpoja termoskannuja joiden nokasta valui pitkiä kuivuneita kahvinoroja. Jäljellä olevien kasvot olivat uupuneita ja elottomia, valkoisen ja ryppyisen ihon peittämiä luurakennelmia, silmät hyytelömäisiä kokkareita, vartalot jotka olivat rasvan ja poimujen peittämiä tai niin luisevia ja laihoja että ajatukset karkasivat väistämättä luurankoon joka oli siellä alla ja makaisi pian puhtaaksi kaluttuna ja rauhassa maan povessa tuulen tuivertamalla hautausmaalla suolapitoisessa mullassa meren rannassa.

Oletteko olleet ikinä Ale Pubissa pilkun aikaan?

Talvella 2014 luettua, kuultua ja luultua: Thomas Bernhard, Avicii ja Riikka Pulkkinen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Näistä luku- ja kuuntelukokemuksista tulen tämän talven muistamaan.

 

I
Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu

Tekoystävyys, poseeraaaminen ja lisäpisteiden keruu, kaksinaismoralismi, selkärangaton itsensä ja periaatteidensa myyminen sosiaalisilla markkinoilla – tällaiset vastenmielisyydet kuplivat Thomas Bernhardin romaanissa Hakkuu: muuan mielenkuohu. Alkuperäinen teos on vuodelta 1984, Tarja Roinilan suomennos vuodelta 2007.

Hakkuun “tarina” tai “juoni” (paremman sanan puutteessa) on yksinkertainen: Joana, tanssitaiteilija ja kertojan nuoruudenystävä, on hirttänyt itsensä. Auersbergin pariskunta on kutsunut Wienissä vaikuttavaa kulttuuriväkeä Gentzgassen asuntoonsa taiteelliselle illalliselle kunnioittamaan Joanan muistoa. (Sanapari taiteellinen illallinen tulee romaanin edetessä vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti, aina kursivoituna.) Kertoja päättää hänkin kymmenen vuoden tauon jälkeen osallistua. Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, hän raahautuu paikalle, toteaa sen heti kärkeen virheeksi ja joutuu selittämään illan aikana itselleen uudeestaan ja uudestaan, miten näin pääsi käymään.

Yhdestä taiteellisesta illallisesta kirja päällisin puolin kertoo, yhtenä katkeamattomana kappaleena. Sivumennen ja pitkin takaumin kertoja tulee kauhistelleeksi entisen ystäväpiirinsä, Wienin, Itävallan ja jossain määrin koko ihmiskunnan henkistä tilaa. Ainakin Wienin taide- ja kulttuuriväki koostuu pitkälti turhamaisista tyrkyistä. Taustalla he istuvat iltaa tietämättöminä jatkuvista itseensä kohdistuvista sapekkaista syväanalyyseistä. Eripuraa ja mielipahaa ikään kuin on ilmassa, muttei kuitenkaan, ei päällisin puolin. Ei virallisesti.

Ryöpytystä rytmittää palailu tiettyihin samoihin yksityiskohtiin, muistoihin ja toteamuksiin sekä vakiohokemat “näin ajattelin” ja “näin ajattelin laskanlinnassa”. Vaikka päivittely on päällisin puolin raivokasta, siihen limittyy myös epäsuoria kysymyksiä ja surevaa hämmennystä. Miksi tästä ja tästä ihmisestä, johon liittyen minulla on tällaisia ja tällaisia muistoja, miksi hänestäkin täytyi tulla tällainen? Miksi ihmisten on käyttäydyttävä näin, minun heidän imussaan myös? Miksi Joana hirtti itsensä? Miksei kukaan koko asunnossa pohdi tällaisia asioita ääneen, vaan keskittyvät vetämään viheliäisiä roolejaan toistensa silmissä? Jos kertoja olisi ihmisvihaaja-nihilisti (jollaiseksi sydämestään sivistymätön pikkusielu hänet luultavasti leimaa), surisiko hän tällaisia asioita? Ei. Paljon kyynisempiä ovat Auersbergit, pyrkyrikirjailijat, ynnä muu Gentzgassen asunnossa hilluva väki. Tuulikki Viilon kommentti Oskari Onnisen Itsestä kiinni -juttuun painii käytännössä samojen probleemien kanssa kuin Hakkuun kertoja:

Pyrkimys olla miellyttävä ja tahto kiskoa muut tähän miellyttävyyden piiriin on pahimpia vitsauksia niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kohdalla. Monessa tilanteessa kohtaa saman kamppailuasetelman: Tiedän että se mitä olen todistamassa on mielestäni väärin, mutta samalla sisällä nousee suuri pyrkimys olla miellyttävä ja pidetty. […] Sitten voikin palata kotiin vihaamaan ja soimaamaan itseään kuin vierasta ihmistä.

Katkelma, jonka Mika Kukkonen otti omaan oivalliseen Hakkuu-merkintäänsä, on erittäin paljonpuhuva:

Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia […].

Miten sattuvasti virkkeet kuvaavatkaan muuan ihmistyyppiä, joka on tullut minullekin tutuksi. Miten hienosti virkkeet soivatkaan, miten lohdullista niitä on hokea! Kirjoitin itselleni talteen tällaisen katkelman:

He olivat aina olleet minulle käärmeissään siitä, että olin todellakin aina tilaisuuden tullen repinyt heidät palasiksi aivan häikäilemättä, mutta minun kannaltani vallitsi aina yksi lieventävä asianhaara; revin itseni palasiksi vielä perusteellisemmin, en koskaan säästänyt itseäni, paloittelin itseni aina tilaisuuden tullen pieniksi palasiksi, kuten he sanoisivat, sanoin itselleni laiskanlinnassa, aivan yhtä häpeilemättä, aivan yhtä ilkeästi, aivan yhtä säälimättömällä tavalla.

Pidän tätä myös (toki tietyin ehdoin, ei mennä niihin nyt tarkemmin, jottei kirjoitus leviä käsiin) ehdottoman hyvänä lähtökohtana kirjallisuudelle. Siis armottoman tasavertaista itsensä ja muiden paloittelemista. Hakkuu käynee sivaltavana läpileikkauksena mistä hyvänsä alasta tai pienestä pyörivästä piiristä, jonka huomiin on halukkaita paljon, paikkoja piirissä vähän ja virallista tunnustusta rajoitetusti tarjolla. Ahdasta on. Ylevän yhteishengen alla muhii katkeruus, kollegiaalinen kauna ja armoton kilpailu. Vaikken vaikuta missään kulttuuri- tai taidepiireissä, enkä joudu kuluttamaan persettäni tai psyykettäni yksienkään Punavuoren tai Töölön Auersberg Junioreiden taiteellisilla illallisilla, olen jo tähän ikään mennessä saanut osakseni omat muuan mielenkuohuni yllättävän saman suuntaisista asioista:

Sekä Schrekerissä että Billrothissa, kuten myös Schrekerin elämänkumppanissa, henkilöityy tällä hetkellä sellainen jäljittelevä ja tekoälyllinen lörpöttelykirjallisuus, jota olen aina vihannut ja jota fanaattisen muotitietoiset, alati briljeeraavat, kirjallisuustieteelliseen puberteettiin jämähtäneet kustannusvirkailijat rakastavat ja kulttuuriministeriön seniilit virkamiehet Minoritenplatzilla uutterasti subventoivat.

Lause pääsee kunnolla oikeuksiinsa, kun sen lukee osana tätä suurenmoista aukeamaa. Suosittelen klikkaamaan isommaksi. Tämä on mitä paras näyte Bernhardin ihastuttavan vitutusvimmaisesta tykitystyylistä:

hakkuu_aukeama1_1200

Haa, teidän läpi nähdään!

Ja minun. Kuka minä olen tässä leijumaan. Olen viime aikoina ollut syvästi huolissani joidenkin blogi- ja kirjallisuuslehtimaailmassa vaikuttavien hahmojen tahattomasta asemasta oman kirjamakuni tuomareina. Halveksin “massoja”, jotka imevät ja omaksuvat makunsa muualta, vääristä paikoista, siis muualta kuin minä. Mutta etsinkiö, luenko, katsonko, kuuntelenko ja arvotanko kaiken omista lähtökohdistani?

En tietenkään. En todellakaan. Ei ole todellakaan sattumaa, että “löysin” ensin Louis-Ferdinand Célinen (siis sen yhden teoksen, enhän minä Célineltä ole mitään muuta lukenut, tietenkään), sitten Michel Houellebecqin ja sitten vielä Karl Ove Knausgårdin, ja Bernhard oli tähän listaan ikään kuin luonnollinen jatke. Minussa elää juuri se Bernhardin kuvaama hännystelijä, joka Gentzgassen taiteellisilla illallisilla olisi samaa mieltä samoista kirjoista ja näytelmistä kuin muutkin, joka samaan aikaan pitäisi visusti turpansi kiinni kaikesta epäilyttävästä, vaikkei pitäisi, joka kehuisi Auersbergien ruokia ja alentuisi esittelemään valmiiksi ajateltuja ajatuksia ominaan. Tätäkin kirjoittaessa jouduin jatkuvasti vahtimaan itseäni googlailemasta, mitä valistuneen lukijan pitäisi Bernhardista ja Hakkuusta sanoa.

Mutta on näiden kirjailijoiden löytämiseen muitakin selityksiä kuin halu miellyttää ja myötäillä mystisiä internet-kirjapiirejä, joissa kukaan ei tiedä minun edes virtuaalivierailevan. (Niissä piireissä miellyttämällä ei sitä paitsi saavuta mitään.) Neljää kirjailijaa yhdistää tietty äärirehellisyyden ja konstailemattoman itsensä peliin laittamisen eetos. Olkoonkin, että muotoseikat, painotukset ja sävyt vaihtelevat (Houellebecqin lakonisuus kontra Bernhardin tuju temperamentti). Toisessa blogissa (en muista, missä) eetosta luonnehdittiin osuvasti sanakolmikolla “ihminen kaikkine karvoineen”.

Toisin kuin kivapuheessa lilluteltu saattaa Bernhardia (tai muita vihaisia herkkiksiä) lukiessa luulla, pointti ei ole inhota kaikkea ihmisiin ja maailmaan liittyvää. Pointti on repiä kiiltokuvat alas seiniltä, suunnata valokeila ihmisten todellisiin motiiveihin, kaivaa ne esiin, katsoa, kuka ja mikä loppupeleissä kestää syvemmän tarkastelun.

Hakkuun kertoja löytää kauhistelemaansa myös itsestään. Johonkin hän on näitä ihmisiä tarvinnut aiemmin, ja jollain tavalla tarvitsee kaiketi yhä. Kun lopussa kertoja lähtee kutsuilta kotiin, hän alentuu eteisessä antamaan (sielu ja omatunto irvistäen!) rouva Auersbergille valheellisia kehuja, oikein lirkuttelemaan. Ja kun hän pääsee ulos ja juoksee halki öisen Wienin, hän joutuu toteamaan, että

tämä kaupunki, jonka läpi juoksen, niin hirvittävältä kuin se minusta aina tuntuukin, ja on aina tuntunut, on minulle kuitenkin paras kaupunki, tämä Wien, jota vihaan ja jota olen aina vihannut, on yhtäkkiä minulle taas paras, minulle paras Wien ja että nämä ihmiset, joita olen aina vihannut ja joita vihaan ja joita tulen aina vihaamaan, ovat kuitenkin parhaita ihmisiä, että vihaan heitä, mutta että he ovat liikuttavia, että vihaan Wieniä ja että on kuitenkin liikuttavaa, että minä kiroan nämä ihmiset ja kuitenkin pakostakin rakastan ja että minä vihaan tätä Wieniä ja minä ajattelin, juostessani jo keskustan läpi, että että tämä kaupunki on kuitenkin minun kaupunkini ja tulee aina olemaan ja että nämä ihmiset ovat minun ihmisiäni ja tulevat aina olemaan ja minä juoksin ja juoksin ja…

 

II
Avicii: Wake me up

Pop-hittien tarkoitus on jäädä mieleen. Pop-hitti on käytännössä sitä parempi, mitä tehokkaammin se jää mieleen. Omalla kohdallani se johtaa usein siihen, että vaikkei biisi itsessään olisi erityisen hyvä, vaikka se olisi itse asiassa melko karmea, siitä muodostuu vuosiluvulle ja vuodenajalle eräänlainen tunnari.

Aviciin Wake me upista tulee tämän talven tunnari. Tiedän sen jo nyt, koska Wake me up soi Radio Novan aamushow’ssa, jäi koko päiväksi päähän ja täytyi kuunnella töiden jälkeen. Se soi työharjoittelupaikan naapurissa pikkutyttöjen tanssiharjoituksissa, yhden yökerhon ovella, toisen yökerhon sisällä, ja myöhäisaamun jatkoillakin se soitettiin keittiössä kännykästä. Olen jo nyt päätynyt katsomaan Wake me upin Lyric Videota Youtubessa.

Wake me upissa on enemmän kuin keskiverrossa jyskehitissä. Country-henkisellä (luullakseni) sävelellä ikään kuin ammennettaan jostain cowboy-perinteestä. Taustalla näkyvät laajat tasangot, auringonlaskut, pilvien liikkeet, vuoristot horisontissa. Timelapset on tietysti toteutettu HDR:nä ja 10 mm -superlaajakulmaobjektiivilla, koska vähempi ei riitä.

All this time I was finding myself but didn’t know I was lost...

Kovin alakuloista on. Mutta taustakaiku onneksi syvenee, kehittyy. Se on etiäinen jostain pirteämmästä ja kivemmasta, samoin bassorummun jyske. Se kertoo, että kohta, kohta, kohta… Akustinen kitara vaimenee, pitchaus nousee pintaan veden alta…

Sitten räjähtää! Ilotulitteet! Jättimäiset festarit! Jyske ja pimputusmelodia! Koukku! Väkeä valtavasti! Kaikki messissä! Yksi, toinen… kolmas ties monesta kymmenestä tuhannesta päässyt kiljumaan päin kameraa!

Miksen ollut tuolla hyppimässä? Miksen ole enää yhtä nuori ja kaunis kuin nuo, jotka hyppivät? Ei siinä voi olla mitään pahaa, olla viaton ja ehkä vähän yksinkertainen nuori, joka haluaa vain pitää hauskaa…

Otokset kiljuvista teinifaneista kaivavat syvempää kipeitä tunnelmia. Lukioaikojeni sisäinen fruittari- ja pissisfoobikko heräilee. (Tiedän, etenkin käsite “fruittari” on so 2005, nyt on tuoreemmat ja ajanmukaisemmat ihmisviiteryhmät, mutta kuitenkin.) Vaikka lukioikäisenä janosin, kuten lukioikäisen kaiketi kuuluukin janota, ilonpidon ja äksönin ytimeen, katsoin karsastaen heitä, jotka ilonpidon ja äksönin ytimessä keskimäärin hyppivät. En kuulunut heihin edes silloin. En halunnut kuulua. Mutta koska kotona nysvääminen oli (olevinaan) pahinta kaikista, ajauduin mitä kammottavimpiin ilonpitomestoihin ihmettelemään, miksen viihdy.

Oliko minut jo lähtökohtaisesti suljettu ulkopuolelle? Suljinko itse itseni? Pääsevätkö kaikki nauttimaan nuoruuden ja kauneuden hedelmistä tasapuolisesti? Eivät tietenkään, mutta pääsinkö itse tarpeeksi? Olisiko pitänyt päästä enemmän? Vieläköhän ehtisin? Olenko jo liian vanha? I wish that I could stay forever things young. Kukapa ei toivoisi? Life will pass me by if I don’t open up my eyes… Onko yleismodernimpaa yleislänsimaista yleiskokemusta kuin pelko, että elämä valuu hukkaan, että jossain tuolla tapahtuu tai on tapahtunut jotain suurta, josta minä jään tai olen jäänyt paitsi? Erich Fromm kirjoitti siitä jo 1960-luvulla. Digitalisaatio on nostanut volyymin superista turboon.

Ei kai hyvän mielen tanssihitti yllytä vanhenemisen kauhua? Michel Houellebecqin romaaneissa 1960-luvun seksuaalivallankumous on johtanut nuoruuden ja kauneuden ylipalvontaan, seksuaalisen viehättävyyden perusteella tapahtuvaan hierarkiaan, mikä edelleen johtaa seksuaalisen pääoman yhtä polarisoituvaan jakautumiseen kuin taloudellisen ja sosiaalisen pääoman, mikä on pohjimmiltaan fasistista. Toisaalta – lainaan haparoiden ulkomuistista – kyse on palautumisesta luonnontilaan. Ensin vapautui sukupuolielämä, siis 1960-luvulla, seuraavina vuosikymmeninä vapautuivat markkinat. Kombo on kääntänyt ihmiskunnan kehityksen valistuksen ihanteista takaisin kohti alkutilaa: lihaksikkaat miehet (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset siittäjät) ja hyvämuotoiset naiset (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset synnyttäjät) haluavat panna toisiaan ja sillä sipuli. Se on vietti. Vietteihin vedoten tehdään rahaa, sillä sipuli. Talous pyörii sen varassa, että vietteihin vetoamalla tehdään rahaa, sillä sipuli. Tyhmyys tai yksinkertaisuus ei ole paha tai hävettävä asia, koska tärkeintä on lisääntyä ja vakiinnuttaa paikka laumassa.

Entä miten tämä houellebecqläinen väitemaisema liittyy Wake me upiin? Jaa-a, ei välttämättä mitenkään. Tulipa silti mieleen. Wake me upin Lyrics Videossa on nuoruutta ja kauneutta yllin kyllin, kertosäkeiden festariklipeissä koottujen joukkojen voimaa. Jättimäistä väkijoukkoa hallitsee johtaja korokkeeltaan, ja johtaja, Avicii, on niin tavanomaisen näköinen lippispää, etten tunnistaisi, jos näkisin Alepassa treenikassi olalla energiajuomaa ostamassa. Silti hän on johtaja, kuin kuka tahansa meistä, muttei lähellekään, hän on silti enemmän, paljon enemmän. Hänellä on suuri aikaansaannoksena, nimittäin se, että KAIKILLA ON KIVAA!!!

Tähän voisi kehiä jotain nautinnon imperatiiviin käsitteestä, nauttimisen (tai sen esittämisen) pakosta, mutta antaa olla. Aviciin hitti vetoaa minuunkin. Nyt jo, ilman nostalgia-arvoa. Jokin siinä vetoaa. Perusriffi ei ole Ukko Nooaa monimutkaisempi (se taitaa olla vielä yksinkertaisempi), eikä tavanomainen jyske tai pimputuskoukun superhypersynaääni tee siitä sinällään suurta. Viehättävää on kertosäkeen pilipalipirteyden kontrasti säkeistöjen akustiseen kitaraan ja suurten tasankojen orgaaniseen, elämänviisaaseen cowboy-melankoliaan.

Wake me up tökkää ristiriitahermoon. Nuoruus on kiljumista, hauskanpitoa ja hukassaoloa, kamala ja kamalan ahdistava ryminä, äkkiä ohi – silti sitä jää ikävöimään. Vai jääkö ikävöimään mielikuvaa?

Kun aloin kirjoittaa tätä, Wake me upilla oli 166 miljoonaa katsojaa, nyt 170 miljoonaa ja melko isot rapiat. Vaikkei se ole vielä lähellekään Gangnam stylen lukuja, pidän Wake me upia paljon, erittäin paljon parempana biisinä. Wake me upista välittyy muutakin kuin tylsistynyttä hähätystä. Wake me up muistuttaa, kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta on elää kulttuuristaan irrallaan.

 

III
Riikka Pulkkisen äitiyskertomus Imagessa

Samoihin aikoihin kun luin Bernhardin Hakkuun, luin myös (silloin) tuoreimmasta Imagesta (2/2014) “tähtikirjailija” Riikka Pulkkisen kertomuksen omasta tulemisestaan äidiksi.

Tai no, itse asiassa, jos rehellisiä ollaan, luin siitä vain reilun puolen sivun pätkän.

Luin sitä kuitenkin sen verran.

En ole kohderyhmää, tiedän. Lukemaan minut taivutteli JCDecauxin digitaalinen mainostaulu metrovaunun sisällä. Istuin kaikessa rauhassa omiani miettien. Hakaniemen kohdalla havahduin siihen, että mediasta tuttu silmäpari tuijotti koko matkustamoa otsatukkansa alta totisena, filosofisena, vakavana, vangiten. Ahah, hän kertoo nyt äitiydestään. Sillä lailla.

Pulkkisen naaman tilalle ilmestyi Metro-lehden otsikko. Liittyikö säähän, Ukrainan levottomuuksiin vai johonkin pieneen onnettomuuteen kotimaassa, en muista. Joka tapauksessa sain muuta ajateltavaa.

Ennen Kalasatamaa Pulkkinen muistutti itsestään uudestaan. Samalla lcd-mainosruudulla sama naamakuva ja samat houkuttelutekstit. Näin se tapahtui, tällaista se oli. Näin minusta tuli äiti. Vain uusimmassa Imagessa.

Saman metromatkan aikana saman äitiyskertomuksen ääreen houkutteli samalla naamakuvalla varustettu suuri banderolli. Se komeili toimistotalon seinässä Kulosaaren ja Herttoniemen välisellä osuudella. Banderolli ei sentään ollut aivan niin iso kuin syksyn 2012 Sofi Oksanen -banderolli, joka taisi olla yhtä iso, ellei peräti isompi kuin Teemu Selänne -banderolli Hartwall Arenan seinässä – mutta melko iso tämä Imagen Riikka Pulkkinen -banderollikin oli.

Vielä banderollistakin selvisin. Vielä senkään jälkeen en hakeutunut äitiyskertomuksen ääreen.

Sitten Pulkkisen naama äitiyskertomuksineen tuli eteen Keudan aikuisopiston aulassa. Vielä siitäkin selvisin.

Kotona kuuntelin Basson Hikistä iltapäivää. Mainoskatkolla oikein miellyttävä ihmisääni tarjoili Pulkkisen äitiyskertomusta.

Mikä katkaisi kamelinselän, vaikea sanoa tarkalleen. Mutta niin kävi, että seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla tartuin uusimpaan Imageen. Pulkkisen äitiyskertomus oli piirittänyt kaikista ilmansuunnista, tullut liian monta kertaa vastaan, ajautunut käsiini kuin Skubb-säilytyslokerot Ikeassa.

No niin. Avauskappaleessa Pulkkinen kirjoitti mielestäni paremmin kuin romaaneissaan. (Tosin, pakko myöntää, yhtä ainutta Pulkkisen romaania en ole saanut luettua loppuun, kuten en saanut tätä äitiyskertomustakaan.) Pidin aloituskappaleen luonnehdinnoista “pimeä, matala vuodenaika” ja “merikin yhtä hyhmää”. Pidin “inhorealismia” (huomatkaa, lainausmerkeissä) lähentelevästä tyylistä, vaikka “inhorealistisen” (toistamiseen: huomatkaa, käytän lainausmerkkejä) tarkastelun kohteena näytti olevan lähinnä yltäkylläisen yläluokkaisissa raameissa podettu kolmenkympin kriisi. Ajattelin, että onhan tämä julkaistu kuitenkin Imagessa, eikä missään naistenlehdessä. Ehkä minäkin voisin saada tästä tekstistä jotain – siltä tuntui.

Aluksi.

Sitten alkoi napanöyhdän haju käydä turhan väkeväksi. Itseriittoisuusmittari meni punaisen puolelle, kun tuli 2010-luvun naiskirjailijuuden pohtimista (ei ollut epäselvää, että tekstin kirjoittaja kuuluu heihin), lisää brie-juustoa, suklaata ja kahvia (ei ollut ensimmäinen kerta, kun Pulkkinen tekee näistä kohtuuttoman suuren numeron). Sitten täytyi vielä jostain ympätä äitiystekstiin Foucault ja Deleuze, jonkin sortin “vallankumous” (whaat?) ja Deleuzen “paon viiva” (mitvit?). Sitten tuli vastaan tämä ratkaiseva virke:

Paon viiva johtaa Viiskulman neuvolasta sushiravintolaan ja kuntosalille, jossa nostan rautaa surutta vielä kun vatsani on rantapallo.

Ääähhh…

Tässä kohtaa läimäytin lehden kiinni ja vein takaisin hyllyyn.

Mutta en minä näin vähällä päässyt. Päästänyt itseäni. Suostunut tai pystynyt päästämään itseäni. Jostain kumman syystä – otapa motiiveistasi selvää – minun täytyi kotona googlata, onko Pulkkisen äitiyskertomukseen reagoitu internetissä. Ehkä halusin vain selvittää, olenko reaktioineni yksin. Ja kyllä vain, tai siis ei, en ollut yksin. Päällimmäisenä Googlessa pomppasi – minkäpä muunkaan kuin – Vauva.fi:n keskustelupalstan ketju “Nyt se Riikka Pulkkinen sit julistaa Imagessa äitiyttään”. Ihmeelliseksi, arveluttavaksi ja raadolliseksi ilokseni huomasin, etteivät internetin nimettömien äitien asenteet Pulkkista ja hänen äitiyskertomustaan kohtaan olleet(kaan) kovin suopeita tai ihastelevia. Vaivaantunut, kummastunut ja hieman ärtynyt “ei pysty rileittaa” -kokemukseni ei siis johtunut ainakaan pelkästään iästäni ja sukupuolestani?

Luulin “ei paljoa puutu” -tyyppiseksi vitsiksi, kun joku heitti, että Pulkkinen lasta ponnistaessaan ajatteli näyttävänsä kriitikolle närhenmunat. Ilmeni, että New York Timesin kriitikko oli kehdannut luonnehtia Tottaa teennäiseksi romaaniksi. (Pulkkisen romaaneiden teennäisyys on ärsyttänyt myös useita kirjabloggaajia ja Goodreadsin rivilukijoita, mutta heitterit on menestyksen hinta jne. Hesari taasen on tainnut kehua kaikki Pulkkisen teokset pystyyn, miksi, en tiedä, kaiketi valtakunnan ykköslehdellä on velvoitteensa uutta vientituotettamme kohtaan. New York Timesin astetta kärjekkäämpi läpivalaisu saattoi sen jälkeen olla ikävä ylläri.)

Seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla päädyin tarkistamaan, olihan se anonyymin nettikirjoittelijan keksimä vitsi. Eihän kukaan voi kirjoittaa lehteen, että lasta ponnistaessani ajattelin näyttäväni kriitikolle rapakon takana?

Ilmeisesti voi.

Ainakin Pulkkinen on samaistunut ammatilliseen rooliinsa esimerkillisesti. Hyödyllisempää kuin osua äitejä äitiyshermoon äitikanavalla on osua kaikkia ihmisiä johonkin hermoon valtakunnallisen mediasfäärin paraatipaikalla. Oli se sitten ihastushermo, vihastushermo, kummastushermo, vaivaannushermo, kateushermo, myötähäpeähermo, mikä hermo sitten kenellekin, se on mahdollisimman monelle kuitenkin jokin hermo. Mitä enemmän hermoja, joihin osua, sitä enemmän yleistä olemassaoloa, näkyvyyttä, pöhinää, asiakkaita, liikevaihtoa.

Vielä jatkoin äitiyskertomuksen lukemista ihmetellen itsekin, miksi niin tein. Toisin kuin annoin aluksi ymmärtää, en lopettanut Deleuze-sushibaari-punttisali -kohtaan. Lopetin siihen järjestelmällisen rivi riviltä lukemisen.

Ei, apua, tai siis, en minä siis varsinaisesti lukenut – siis lukemalla lukenut – Pulkkisen äitiyskertomusta, silmäilin vain ylimalkaisesti onnistumatta päästämään irti. Tunne oli jonkinlaista sukua sille, kun lapsena täytyi syödä liian kirpeät pastillit loppuun, vaikka oli tullut jo paha olo, vaikka ikeniä kirveli, hampaista oli lähtenyt tunto ja vesi valui silmistä, oli pakko purra viimeisetkin pastillit kahtia ja imeä vielä jauheetkin pussin pohjalta.

Niinpä löysin kohdan, jossa Pulkkinen kertoi juoneensa absinttia tuttipullosta lukiessaan Heideggeriä. Siinä kohdassa Pulkkinen teki sosioekonomista pesäeroa neuvolassa näkemäänsä “bitch”-äitiin. Moukkamaisen ja tavismaisen “bitch”-äidin lapsi roiskisi vesipyssyllä, söisi makaronilaatikkoa ja vietäisiin kesällä Visulahteen. Pulkkinen lukisi lapselleen pienestä pitäen maailmankirjallisuutta. He shoppailisivat luomuruokaa ja matkustelisivat eksoottisiin kohteisiin. Lapsesta tulisi jotain parempaa ja erikoista. Lapsi tulisi siis äitiinsä.

Totta kai Pulkkinen kiirehti myöntämään pinnallisuutensa olleen “naurettavaa”. Vaan ei tekstin sävy siitä miksikään muuttunut. Ei, vaikka juttuun oli kai olevinaan ympättynä jonkinlainen henkisen kasvun narratiivikin (“näin opin kohtaamaan äitiyden” tai “näin voitin pikkumaisuuteni ja omistauduin lapselleni”). Itsensä jättäminen kiinni (ennen kuin lukija ehtii) vaikutti enemmän pikaiselta puhdistumisrituaalilta, jonka jälkeen kaikki saa jatkua ennallaan. Seuraavaksi Pulkkinen kertoi lukeneensa netissä muiden äitien synnytyskertomuksia – ei tietenkään tulevana synnyttäjänä, vaan filosofisesti painottuneena kielen ammattilaisena…

ÄÄÄ!!!

Irtauduin äitiyskertomuksesta hiljalleen. Kirjaston lehtiosastolla kävin vielä monta sisäistä taistelua ennen kuin ajantappokidutushoukutus alkoi päästä otettaan ja uusi Image saapui peittämään Riikka Pulkkisen uusilla journalistisilla sisällöillään. Niin otti äitiyskertomus tervetulleen ensimmäisen askeleensa kohti sitä unohduksen kaivoa, johon valtaosa tällaisista sisällöistä on tuomittu uppoamaan.

Summa summarum: viihdyin Pulkkisen äitiyskertomuksen parissa kuin Hakkuun kertoja Auersbergerien taiteellisella illallisella. Aviciin Wake me upin tavoin äitiyskertomus muistutti, kuinka mahdotonta minun on elää kulttuuristani irrallaan.

Kun 2010-luvun naiskirjailijuudet suklaineen ja kahveineen, Foucaultit, Deleuzet, brie-juustot, absintit tuttipullossa, Heideggerit, maailmankirjallisuus-iltasadut, luomushoppailut, eksoottiset kohteet ja filosofisesti painottuneet kielen ammattilaisuudet vielä kummittelivat jäänteenomaisesti jossakin lähimuistini sivulokerossa, huomasin NYT-liitteen kolumnin, jossa Oskari Onninen ilmaisee epäinnostuksensa Putouksen Jäbäleisson-hipsteriin. Onninen olisi kaivannut satiirin kohteeksi täsmällisempää, todenmukaisempaa ja ajankohtaisempaa ihmiskuplaa:

Leisson alleviivaa idioottiuttaan, vaikka parodisia piirteitä olisi pitänyt tehdä vaikka liiallisesta briljeeraamisesta. Idisten ja kreaamisen hokemisen sijaan hänestä olisi voinut kirjoittaa pseudoälykkään Deleuzen ja Foucault’n siteeraajan, ylikorostetun post-strukturalistin ja omahyväisen kulinaristis-taiteellisen ekletisminsä esittelijän.

Avautuisiko tuollainen koko perheen lauantai-illan ohjelmassa? Tuskin. Mutta luulen ymmärtäväni, mitä Onninen tarkoittaa.