Luoda, luopua ja luottaa

Kaikki luova työ muuttuu surkeaksi ja kököksi hetkenä, jona se täytyy luovuttaa muun maailman nähtäväksi. Mistään ei koskaan tule niin onnistunutta kuin oli alun perin tarkoitus – ei edes niin onnistunutta kuin projektin alku- ja keskivaiheessa vaikutti.

Kaikki luova työ on lopulta luopumista, ainakin joiltain osin.

Kuuntelin taannoin Tiina Lundbergin radio-ohjelmaa, jossa Mirjami Haimelin ja Satu Rämö puhuivat kirjoittamisesta. Ohjelmassa puhuttiin tyhjän paperin kammosta, sen voittamisesta ja siitä, miten palkitsevaa on saada valmiiksi.

Tajusin, että itselläni asia on täysin päinvastoin: mikään ei ole niin helppoa kuin uuden luovan työn aloittaminen tai jo käyntiin lähteneen jatkaminen – eikä mikään niin vaikeaa kuin valmiiksi saattaminen ja lopullinen irti päästäminen.

Keskeneräistä tekelettä voi rutistaa itseään vasten kuin pehmolelua. Siihen voi kohdistaa vaikka millaisia mielikuvia, toiveita ja odotuksia. Siitä voi tulla vaikka mitä, se on vielä täynnä lunastamatonta potentiaalia.

Vasta irti päästämisen hetki muuttaa luovan työn ikiomasta pikku lohtufantasiasta osaksi jaettua todellisuutta, virheineen kaikkineen. Harry Salmenniemi kuvaa tähän liittyviä kauhun tunteita Uhrisyndrooma ja muita novelleja -kokoelmansa (2020) nimikkonovellissa näin: ”Jos teen nyt virheen enkä huomaa sitä ennen kuin kirja on tullut ulos painokoneesta, virhe jää ikuiseksi.”

Virheen näkeminen julkaistussa tekstissä pakottaa luopumaan kuvitelmasta, että omaa luovaa työtä on mahdollista hallita. Edes sitä. Jos ei mitään muuta, niin edes sitä!

Luopumisen hetkellä on pystyttävä luottamaan. Luottamaan, että yleisö (jos sellaista ylipäätään on) näkee luovassa työssä jotakin ehjää, perusteltua ja jaettavaa. Vaikka se olisi täynnä virheitä.

*

On monenmoisia tapoja lievittää luopumisen tuskaa etukäteen. Nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että mitä vähemmän luovaan työhön laittaa itseään, sitä vähemmän on, mistä luopua ja sitä helpompaa siitä on päästää irti. Jantso Jokelin kirjoittaa esseekokoelmassaan Gastonin leuka (2017):

Olen joutunut heittämään kirjalliset intohimon purkaukseni roskiin lukemattomia kertoja. Aiheen vierauden lisäksi viileys on yleensä tehnyt kirjoittamisesta helpompaa. Samalla olen ymmärtänyt, ettei kirjoittajan tarvitse tuntea syvästi voidakseen kirjoittaa. Riittää, että osaa kuvitella tunteita, teeskennellä.

Jokelin siis ratkaisi ongelman tekemällä kirjoittamisestaan helposti hallittavissa olevaa suorittamista, teeskentelyä. Tulokset näkyvät Gastonin leuan sivuilla surullisella tavalla, mutta jos Jokelinilla itsellään on nykyään helpompaa, valinta ei ollut välttämättä huono.

Muitakin tapoja on. Sosiaalisesti älykkäät luovan työn tekijät voivat ohjailla oman työnsä vastaanottoa etukäteen helppoja täkyjä viljelemällä, määritelmiin ripustautumalla, fiksusti verkostoitumalla, valmiita tulkintakehyksiä tarjoilemalla, ideologisista missioista vipuvartta hakemalla. Silloin on epätodennäköisempää jäädä yksin tekeleen nähdessä päivänvalon. Vastaanottajaa voi myös väkisin hämmentää ja provosoida, niistää reaktioita ja luulla, että se on jakamista (”hah, sainpas sinut reagoimaan minuun jotenkin”). Selitykset, kuinka jokainen teoksen herättämä reaktio on ”todiste sen tärkeydestä” taasen kielivät, ettei tekijä ole kohdannut omasta rajallisuudestaan koituvaa kauhua ensinkään.

Se viesintäympäristö, jossa etenkin kirjallisuudesta nykyään puhutaan ja jossa sitä arvioidaan, tuntuu suorastaan suosivan edellämainittuja väistö- ja vetäytymisliikkeitä.

Sellaisiakin kirjoittajia on, jotka eivät millään saa teksteihinsä itseään, vaikka periaatteessa haluaisivat. Väylät sisemmäs ovat muurautuneet umpeen, ja valmiilla urilla hiihteleminen tulee kuin pakkoliikkeenä.

Toisaalta rehellisin ja antaumuksellisinkin luova työ on aina joiltain osin kompromissi varsinaisen, selkeää muotoa pakenevan kokemuksen ja pinnallisen, kaavamaisen oikein tekemisen välillä. Tässäkin tekstissä olen tinkinyt aiheen moni-ilmeisyydestä selkeämmän lauseen nimissä.

*

Luovien tekeleiden käsistä päästämisestä on tullut itselleni turhankin vaikeaa. Tämä ei koske vain kirjoittamista, vaan kaikenlaista muutakin luovaa harrastelua: valokuvaamista, kuvankäsittelyä, videoprojekteja, amatöörimusisointia. Vaikkei minulla ole koskaan ollut ammatillisia tai muita ulkoisia kunnianhimoja luovan työn suhteen, olen sittenkin kuvitellut saavuttavani niillä jotakin. Sisäisen rauhan? Suuren yhteyden ja yhteisymmärryksen näkymättömän yleisön kanssa? Jotankin sellaista, ehkä. Vaikea sanoa.

Selitin itselleni vuosia, että asiat on vain saatava ulos systeemistä, ettei tämä niin vakavaa ole ja näin päin pois. Eikä se niin vakavaa ollutkaan – ennen kuin tekele oli maailmalla, jolloin se vasta olikin vakavaa.

Olen yrittänyt niin sanotusti kasvattaa paksumpaa nahkaa, uskotella itselleni, että julkaisukauhuun pätee se, mitä paatunut mafiamies sanoi murhaamisesta amerikkalaisessa tv-sarjassa tunnontuskissaan kärvistelevälle vasta-alkajalle: ”The more you do them, the better you sleep.”

Mutta ei se niinkään mene. Luopumisen vaikeus on alkanut koskea pienempiä ja pienempiä, lopulta täysin merkityksettömiäkin tekeleitä. Viimeiseen muutamaan vuoteen en ole halunnut päästää käsistäni enää juuri mitään. Kymmeniä, satojakin tekstejä lojuu puolivalmiina, lähes valmiina tai viimeistelyä vaille valmiiina, muista projekteista puhumattakaan.

Viimeistelyä vaille valmis on kaikista vaikein ja kuormittavin työvaihe.

Haluaisin pystyä kokemaan haimelinilais-rämöläistä valmiiksi saamisen iloa sortumatta jantsojokelinilaiseen luovuudesta luopumiseen. Miten siihen käytännössä pääsisin, en tiedä.

Joka tapauksessa aion päästää tämän tekstin käsistäni nyt, olkoon kuinka sekava ja virheitä täynnä.

Hyvä paha luonnosmaisuus

Jos tekstiä sanotaan “luonnosmaiseksi”, onko kyseessä kehu vai moite? Useimmiten kai moite, mutta tarkemmin ajatellen teksti voi olla luonnosmaista monella eri tavalla – myös hyvällä tavalla.

Hyvällä tavalla luonnosmaisessa tekstissä tärkein tulee ilmi sellaisenaan, ilman pohjustuksia, esitelmöintejä tai muita muodollisuuksia. Teksti on silloin aukkoista ja yllätyksellistä, sen ainekset seisovat omillaan keskeltä asiaa alkaen ja tyhjien rivien ympäröimänäkin.

Huonolla tavalla luonnosmaiselle tekstille on ominaista tyhjäkäynti ja haeskelu, turhaa tekstimassaa tuottava asiain ympärillä steppailu, saman tai melkein saman asian sanominen puolivahingossa uudestaan ja uudestaan.

Pääasiallinen pyrkimykseni viime vuosina on ollut muuttaa tekstini huonolla tavalla luonnosmaisista hyvällä tavalla luonnosmaisiksi – löysistä ja haeskelevista tiiviiksi ja aukkoisiksi. Tämä on tapahtunut samaan aikaan, kun päivä- ja muistikirjat, fragmentit, vinjetit, tuokiokuvat, mietelauseet ja vapaamuotoisemmat puheenvuorot ovat alkaneet kiinnostaa minua enemmän kuin “suuret” tarinat tai “taitavasti rakennetut” esseet. Olen tullut suorastaan allergiseksi kaikenlaisille lajimaneereille.

Samalla on ollut yllättävän vaikeaa opetella uudestaan ihan vain kirjoittamaan – havainnoimaan ja ajattelemaan näppäimistöllä miettimättä lainkaan, minkähän lajin teksti tästäkin pitäisi nyt vääntää ja millaisia “keinoja” se edellyttää. Kesti kauan ymmärtää, ettei sellainen ajattelu palvele kirjoittamista itseään, vaan niitä rakenteita, jotka muuttavat kirjoittamisen konkreettiseksi tai symboliseksi pääomaksi: kouluarvosanoiksi, painotuotteiksi, julkaisuiksi, apurahoiksi, palkinnoiksi.

Ja ajatellen asiaa lukijana: syvimmän jäljen jättäneissä teksteissä on aina ollut jotakin muotopuolta, lajeista piittaamatonta, oudosti törröttävää – jotakin hyvällä tavalla luonnosmaista.

Viittä vuotta vaille esikoiskirjailija

laiturilla_etukansi_iso_900px
Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.

Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.

Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.

Viiden vuoden ikuisuus

En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli-ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:

Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.

Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.

Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.

Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick-ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.

Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessäni kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.

Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderin kuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:

Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.

Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha-Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:

Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta kokeneensa näin.

Paniikkinappulan pauketta

Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:

Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.

Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…

Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto- ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa-arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi, saati palkituksi.

Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.

Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.

Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:

1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.

Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!

Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä, vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.

Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.

Fail again, fail better

Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Tänä aikana kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa, ja tuntuu vaikealta lähteä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa.

Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.

Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.

Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.

Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: “Try again. Fail again. Fail better.”

Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman tukeanne ja apuanne Laituri ei olisi kirja.

____________________

¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki-kirjat 2012, s. 94-97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.

EDIT 23.10.2016: Booky.fi-tilauslinkki poistettu.