Kaikki luova työ muuttuu surkeaksi ja kököksi hetkenä, jona se täytyy luovuttaa muun maailman nähtäväksi. Mistään ei koskaan tule niin onnistunutta kuin oli alun perin tarkoitus – ei edes niin onnistunutta kuin projektin alku- ja keskivaiheessa vaikutti.
Kaikki luova työ on lopulta luopumista, ainakin joiltain osin.
Kuuntelin taannoin Tiina Lundbergin radio-ohjelmaa, jossa Mirjami Haimelin ja Satu Rämö puhuivat kirjoittamisesta. Ohjelmassa puhuttiin tyhjän paperin kammosta, sen voittamisesta ja siitä, miten palkitsevaa on saada valmiiksi.
Tajusin, että itselläni asia on täysin päinvastoin: mikään ei ole niin helppoa kuin uuden luovan työn aloittaminen tai jo käyntiin lähteneen jatkaminen – eikä mikään niin vaikeaa kuin valmiiksi saattaminen ja lopullinen irti päästäminen.
Keskeneräistä tekelettä voi rutistaa itseään vasten kuin pehmolelua. Siihen voi kohdistaa vaikka millaisia mielikuvia, toiveita ja odotuksia. Siitä voi tulla vaikka mitä, se on vielä täynnä lunastamatonta potentiaalia.
Vasta irti päästämisen hetki muuttaa luovan työn ikiomasta pikku lohtufantasiasta osaksi jaettua todellisuutta, virheineen kaikkineen. Harry Salmenniemi kuvaa tähän liittyviä kauhun tunteita Uhrisyndrooma ja muita novelleja -kokoelmansa (2020) nimikkonovellissa näin: ”Jos teen nyt virheen enkä huomaa sitä ennen kuin kirja on tullut ulos painokoneesta, virhe jää ikuiseksi.”
Virheen näkeminen julkaistussa tekstissä pakottaa luopumaan kuvitelmasta, että omaa luovaa työtä on mahdollista hallita. Edes sitä. Jos ei mitään muuta, niin edes sitä!
Luopumisen hetkellä on pystyttävä luottamaan. Luottamaan, että yleisö (jos sellaista ylipäätään on) näkee luovassa työssä jotakin ehjää, perusteltua ja jaettavaa. Vaikka se olisi täynnä virheitä.
*
On monenmoisia tapoja lievittää luopumisen tuskaa etukäteen. Nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että mitä vähemmän luovaan työhön laittaa itseään, sitä vähemmän on, mistä luopua ja sitä helpompaa siitä on päästää irti. Jantso Jokelin kirjoittaa esseekokoelmassaan Gastonin leuka (2017):
Olen joutunut heittämään kirjalliset intohimon purkaukseni roskiin lukemattomia kertoja. Aiheen vierauden lisäksi viileys on yleensä tehnyt kirjoittamisesta helpompaa. Samalla olen ymmärtänyt, ettei kirjoittajan tarvitse tuntea syvästi voidakseen kirjoittaa. Riittää, että osaa kuvitella tunteita, teeskennellä.
Jokelin siis ratkaisi ongelman tekemällä kirjoittamisestaan helposti hallittavaa suorittamista, teeskentelyä. Tulokset näkyvät Gastonin leuan sivuilla surullisella tavalla, mutta jos Jokelinilla itsellään on nykyään helpompaa, valinta ei ollut välttämättä huono.
Muitakin tapoja on. Sosiaalisesti älykkäät luovan työn tekijät voivat ohjailla oman työnsä vastaanottoa etukäteen helppoja täkyjä viljelemällä, määritelmiin ripustautumalla, fiksusti verkostoitumalla, valmiita tulkintakehyksiä tarjoilemalla, ideologisista missioista vipuvartta hakemalla. Silloin on epätodennäköisempää jäädä yksin tekeleen nähdessä päivänvalon. Vastaanottajaa voi myös väkisin hämmentää ja provosoida, niistää reaktioita ja luulla, että se on jakamista (”hah, sainpas sinut reagoimaan minuun jotenkin”). Selitykset, kuinka jokainen teoksen herättämä reaktio on ”todiste sen tärkeydestä” taasen kielivät, ettei tekijä ole kohdannut omasta rajallisuudestaan koituvaa kauhua ensinkään.
Se viesintäympäristö, jossa etenkin kirjallisuudesta nykyään puhutaan ja jossa sitä arvioidaan, tuntuu suorastaan suosivan edellämainittuja väistö- ja vetäytymisliikkeitä.
Sellaisiakin kirjoittajia on, jotka eivät millään saa teksteihinsä itseään, vaikka periaatteessa haluaisivat. Väylät sisemmäs ovat muurautuneet umpeen, ja valmiilla urilla hiihteleminen tulee kuin pakkoliikkeenä.
Toisaalta rehellisin ja antaumuksellisinkin luova työ on aina joiltain osin kompromissi varsinaisen, selkeää muotoa pakenevan kokemuksen ja pinnallisen, kaavamaisen oikein tekemisen välillä. Tässäkin tekstissä olen tinkinyt aiheen moni-ilmeisyydestä selkeämmän lauseen nimissä.
*
Luovien tekeleiden käsistä päästämisestä on tullut itselleni turhankin vaikeaa. Tämä ei koske vain kirjoittamista, vaan kaikenlaista muutakin luovaa harrastelua: valokuvaamista, kuvankäsittelyä, videoprojekteja, amatöörimusisointia. Vaikkei minulla ole koskaan ollut ammatillisia tai muita ulkoisia kunnianhimoja luovan työn suhteen, olen sittenkin kuvitellut saavuttavani niillä jotakin. Sisäisen rauhan? Suuren yhteyden ja yhteisymmärryksen näkymättömän yleisön kanssa? Jotankin sellaista, ehkä. Vaikea sanoa.
Selitin itselleni vuosia, että asiat on vain saatava ulos systeemistä, ettei tämä niin vakavaa ole ja näin päin pois. Eikä se niin vakavaa ollutkaan – ennen kuin tekele oli maailmalla, jolloin se vasta olikin vakavaa.
Olen yrittänyt niin sanotusti kasvattaa paksumpaa nahkaa, uskotella itselleni, että julkaisukauhuun pätee se, mitä paatunut mafiamies sanoi murhaamisesta amerikkalaisessa tv-sarjassa tunnontuskissaan kärvistelevälle vasta-alkajalle: ”The more you do them, the better you sleep.”
Mutta ei se niinkään mene. Luopumisen vaikeus on alkanut koskea pienempiä ja pienempiä, lopulta täysin merkityksettömiäkin tekeleitä. Viimeiseen muutamaan vuoteen en ole halunnut päästää käsistäni enää juuri mitään. Kymmeniä, satojakin tekstejä lojuu puolivalmiina, lähes valmiina tai viimeistelyä vaille valmiiina, muista projekteista puhumattakaan.
Viimeistelyä vaille valmis on kaikista vaikein ja kuormittavin työvaihe.
Haluaisin pystyä kokemaan haimelinilais-rämöläistä valmiiksi saamisen iloa sortumatta jantsojokelinilaiseen luovuudesta luopumiseen. Miten siihen käytännössä pääsisin, en tiedä.
Joka tapauksessa aion päästää tämän tekstin käsistäni nyt, olkoon kuinka sekava ja virheitä täynnä.
