Aihearkisto: Kritiikki

Hyväksyn kirjamessut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

“Kirja-alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista”, Maaria Ylikangas väittää Luutii-blogissa. Samaan syssyyn hän toteaa messujen välttämisen olevan “vaikeaa, ellei mahdotonta”.

Onko? Kirja-alan ammattilaiselle varmasti. Mutta entä minunlaiselleni sivutoimiselle neverheard-skribentille? Täytyykö minunkin mennä kirjamessuille?

Totta kai täytyy.

Eikä täydy. Kirjamessuille ei missään nimessä täydy mennä. Onnistunko kuitenkin olemaan menemättä sinne? Nämä kysymykset valtasivat mieleni, kun vajaa kuukausi sitten huomasin messulehdykän tulleen yleiseen jakoon.

Menen kirjamessuille vain vapaalipuilla, en muuten. Senttiäkään en sinne menemisestä maksa. Niin päätin.

Sitten tuli aiemmalta harjoittelupaikalta kutsu messuavustukseen: jos vaikka yksi vuoro, päivystämistä ständillä, palkintona lounaslippu ja vapaa kulku messuille muina päivinä. En miettinyt montaa sekuntia.

Sinne siis, tänäkin vuonna.

*

Messulehdykkä on aina yhtä itsensä näköinen. “Esikoisten näyttävä esiinmarssi jatkuu”, julistavat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. “Romaani isän ja tyttären rakkaudesta.” “Kolmen sukupolven tarina.” “Humoristinen romaani äitiydestä.” “Novellikokoelma äideistä ja tyttäristä.” Montaasiaukeamilla kirjailijat tuttuun tapaan pönöttävät kuin poliitikot pahvitauluissa vaalien alla. Riikka Pulkkisesta ei kuitenkaan tänä vuonna ole seksivau-tuolikuvaa, eikä hän kerro suhteestaan suklaamuffineihin tai muihin herkkuihin.

“Kuinka suomalainen kirjallisuus pelastetaan?” kuuluu Salla Simukan kolumnin otsikko. Leipätekstissä Simukka myöntää, ettei tiedä vastausta esittämäänsä kysymykseen. Kysyä voisi mielestäni sitäkin, mistä Simukka moisen “pelastuuko vai kuoleeko kirjallisuus” -kysymyksenasettelun ylipäätään repäisi.

Jonain päivänä jollain lavalla Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen esittelevät kirjaansa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. “Ilo, yhteys toisiin ja arvostus. Näistä kasvaa innostus, onnistumisen ja hyvinvoinnin edellytys”, lukee esittelytekstissä. Vaihtelen kokeilumielessä sanojen paikkoja: “Hyvinvointi, ilo, onnistuminen. Näistä kasvaa yhteys toisiin, arvostuksen ja innostuksen edellytys.” Muuttuuko merkityssisällössä mikään? Onko siinä mitään, mikä voisi muuttua?

Uudissana “myötämanipulointi” jää kummastuttamaan. Tekeekö myötä-etuliite manipuloinnista jotenkin olemuksellisesti erilaista, tavoiteltavaakin? Wikipedian mukaan manipulaatio on “suurelta osin vastapuolen ennalta-arvattavien reaktioiden käyttämistä manipuloijan hyödyksi”, ja “[m]anipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, että hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi”. Pitäisikö meidän oppia myös myötähyväksikäyttämään? Voidaanko puhua myös myötätrollaamisesta tai myötäsabotaasista?

No mutta syvemmälle halliin. Kai Adlibris jakaa tänäkin vuonna isojen portaiden juurella kangaskasseja ja viiden euron lahjakortteja? Pakko saada!

Ei, nyt heillä on siinä jonkin sortin kosketusnäytöllinen hedelmäpeli. Äh mitään pelejä, haluan kaiken ilmaiseksi heti. Maltan kuin maltakin tökkäistä kosketusnäyttöä sormenpäälläni. En saa mitään, mutta adlibrisläiset antavat pelata niin monta kertaa, että saan himoitsemani lahjakortin.

TEEMUN naama on asetettu pääportaisiin messuvieraiden tallattavaksi.

“TEEMU”, lukee työmaakaivurin kokoisin pölkkykirjaimin päähallin ylle nostetussa jättibanderollissa. Perjantaiaamuun mennessä TEEMUN elämäkertaa on myyty 50 000 kappaletta, kertoo Karo Hämäläinen.

Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelma lähtisi Otavan (tai Rosebudin, rajanveto vaikeaa) osastolta viidellä eurolla. Kotiständillä käyn pienen sisäisen taistelun. On se nyt ostettava. Nyt tai ei koskaan, vaikka viisi euroa on tuntuva määrä rahaa. Kun pitkän ottomaattijonotuksen jälkeen saavun paikalle seteli kourassa, on jo myöhäistä: loppu.

Ville Haapasalo & co:n aito ja alkuperäinen Et kuitenkaan usko on yhä hankintalistallani, mutta Et muuten usko tätäkään -jatko-osasta, jota näillä messuilla markkinoidaan näkyvästi, leviää uudelleenlämmitetyn tuoksu. Tehdäänkö seuraavaa sesonkia varten vielä Tätä teidän vasta onkin vaikea uskoa -jatko-osan jatko-osa? Vai lanseerataanko suosiolla Ville Haapasalon Suuri Uskomattomien Kertomusten Kirja? Vähän niin kuin Guinnesin suuri ennätysten kirja aikuisille?

Väkivirta etenee vaappuen. Jalkojen seassa poukkoilee ilmapallo. Kukaan ei huomaa. Äkkiä kauemmas ennen kuin pamahtaa. Reunakäytävää mahtuu kulkea. BoD eli Books on demand -palvelukustannefirman esitteissä lukee: “KIRJANI, OMA MENESTYSTARINANI!”

Kun pidän näytteilleasettajan passia taskunpielessäni, en ole nobody. Junnufutisjoukkueen verkkarit, intin lomapuku, kellokortti kaulassa, opiskelijahaalari, näytteilleasettajan passi – aina on ollut mukavaa, turvallista olla merkitty, kuulua johonkin.

Nuori kirjailija seisoskelee pääsisäänkäynnin liepeillä kirjailijapassi kaulassa. Odotteleeko siinä jotain tai jotakuta? Ei hae katsellaan ketään, seisoskelee vain. Haluaako näyttää ohi virtaavalle väkimassalle, miten hänet on merkitty?

Ilmaisia lehtiä, jee! Avaan lehden, joka ei käsittele kirjallisuutta mitenkään. Jaahas, tämä nuori kirjailija, sama, joka äsken päivysti passi kaulassa sisäänkäynnin liepeillä, hänestä on tässä lehdessä pitkä henkilökuva. Taas hän on vetänyt oikeista naruista, saanut teetettyä itsestään numeron. Eleganttia sisältömarkkinointia.

Venla Hiidensalon Mediahuoran (oma lukukokemukseni on tismalleen sama kuin ellipsillä kirjablogissaan) pokkaripainos maksaa Otava-Rosebudin osastolla seitsemän euroa. Jäykempikantista painosta Mediahuorasta myydään Vantaan Antikvariaatin kahden euron alueella isossa pinossa. Ainakin vuoden päivät Mediahuoraa on myyty viidellä eurolla Kaivopihan Suomalaisessa sekä useissa muissa Suomalaisissa. Kaksi vuotta sitten Mediahuoran messuhinta oli vajaat 30 euroa, en muista tarkkaan, reippaasti yli 20 euroa kuitenkin.

Mistä näin nopea arvon lasku? Löytyisikö selitys tässä artikkelissa käyvistä seikoista, “ammattitoimittajan rutiininomaisen” ja “kurinalaisen” kirjoittamisen – siis “silloinkin kun ei huvita” – lisäksi esimerkiksi tästä:

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.

Ville Ranta sanoi vuosi sitten HS-raadissa kirja-alasta:

Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire.

Näillä messuilla Hiidensalo puhuu jo toisesta romaanistaan. Eipäs puhukaan, vaan sen aiheesta. Messulehdykässä lukee “KANSALAISSOTA”. Perjantaiaamun paneelissa Tommi Melender huomauttaa samasta asiasta kuin blogissaan neljä vuotta sitten, kirjallisuuden vastaanoton aihevetoisuudesta. Tuolloin, siis neljä vuotta sitten, Melender käytti esimerkkinä “kiinnostavasta aiheesta” juuri kansalaissotaa.

Mutta miksi vatvoa enää asioita, jotka on miljoonaan kertaan vatvottu? Riitta Kylänpää yritti vuosi sitten avata Suomen Kuvalehdessä kriittistä keskustelua kirjamessukultin ympärille kohutulla “vessapaperijutullaan”. Establishmentin kanta kävi selväksi: jupiskaa blogeissanne ja piireissänne kaikessa rauhassa, mutta myyntiämme älkää häiritkö. Koirat haukkuu, karavaani kulkee ja haters gonna hate.

“Suomessa ei ole debattiperinnettä, täällä vallitsee myötäilyn kulttuuri”, väittää Taideyliopiston rehtori, professori Tiina Rosenberg puhuessaan uuden Arvot mekin ansaitsemme -kirjansa tiimoilta Aleksis Kivi -lavalla. Tämän kuulen viedessäni pahveja pahviroskikseen, eikä se, mitä ympärilläni näen, asetu ristiriitaan Rosenbergin väittämän kanssa. Snellmannilaisen nationalismin tilalle olemme saaneet maabrändäyksen, kulttuuriviennin ja lukukansahössötyksen.

*

Näiden messujen ainoa must-ohjelmanumeroni on kriitikot vs. kirjabloggarit -paneeli Kullervo-salissa. Sen olen ympyröinyt lehdykästäni. Kullervo-sali on lähes täysi, kun keskustelu alkaa. Tutun repertoaarin mukaisesti luodaan vastapoolit ja heitetään vähän läppää, miten verisessä taistelussa sitä ollaan, heh, selvitäänköhän tästä hengissä. Yleisössä hykerrellään. Salla Brunoun “osta tuotteellesi ‘kritiikki'” -konspeti aiheuttaa hämmennystä. Suvi Ahola säikähtää idean härskiä kaupallisuutta (syystä, jos minulta kysytään). Arkoja kohtia kierrellään tavalla, joka tuo mieleeni sanonnan kissasta ja kuumasta puurosta. Viime minuuteilla lusikka kalahtaa kuin ohimennen puurolautasen reunaan. Kiiltomatoa päätoimittava Aleksis Salusjärvi mainitsee “winner takes it all” -trendin: myös – ja etenkin – kirjablogien aikana myynti ja huomio polarisoituu muutamiin, hyvin myyviin nimekkeisiin. Huomautus jää paneelin viimeiseksi, mikä on hyvin, hyvin harmillista. Miten olisinkaan halunnut kuulla eri osapuolten näkemyksiä siitä, mikä on kirjabloggareiden suhde tähän ilmiöön.

Jos eläisimme ikiomassa fantasiamaailmassani, ponnahduslautana paneeliin olisi käytetty sitaattia Juha Seppälän uudesta Matka aurinkoon -romaanista:

Kirjailijat eivät uskaltaneet kutsua kirjallisuusblogeja karaokeksi tai ompeluseuroiksi, kustantamot kumarsivat bloggareiden suuntaan, kaikki pelkäsivät massoja, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Kirjailijat eivät uskaltaneet nähdä romaanin kehittymistä yhä pikkuporvarillisemmaksi ja suljetummaksi muodoksi, he varmistelivat kustannustuotteelleen myönteistä, pikkusievää tuote-esittelyä, jota kutsuttiin kritiikiksi, ja mitä todellisia vaihtoehtoja medialla olisi ollutkaan, sen riippumattomuus oli aina ollut yksi suurimmista kuplista, ja sama päti kirjallisuuteen: silloinkin kun ei menty rahan perässä, mentiin sen ehdoin.

Siitä vaan perkaamaan: millä perusteella sitaatti kuvaa tai ei kuvaa nykytilaa?

Vaan ettäs kehtaatkin, Juha Seppälä, sydämetön ja julma elitisti, arvostella pientä, iloista ja vilpitöntä kirjojen ystävää!

*

Messuvieraiden lounasravintolassa iskee tänäkin vuonna ruotsinlaivanbuffetsyndrooma. Kirjaähkyltä on mahdollista, joskin hyvin vaikeaa suojautua, ruokaähkyltä ei mitenkään, niin pakottavan hyvää on FazerAmican ruoka. Viimeistään jälkiruokapöytä jäätelöineen ja suklaavaahtoineen sinetöi sen, että paikalta on poistuttava vatsaa pidellen. Messukeskus myös on omalla oudolla tavallaan ruotsinlaivamainen, maallisesta arkitodellisuudesta eristetty alue, jossa saa (tai on suorastaan pakko) antaa mennä, special occasion. Ehkä kokolattiamattokin vahvistaa vaikutelmaa.

Tänäkin vuonna bongaan messuvieraiden lounasravintolassa kaksi kirjailijaa. Koska syöminen on yksityinen ja epäammatillinen tapahtuma (ainakin pitäisi olla), ja koska haluan kunnioittaa kirjalijoiden yksityisyyttä, käytän bongaamistani kirjailijoista tässä nimiä M1 ja M2. Yhteisbongauksesta tekee mielenkiintoisen se, että M1 on kirjailijablogissaan tunnustautunut M2-faniksi ja ilmoittanut seuraavansa mielenkiinnolla tämän uran kehittymistä. Sitä kautta itse asiassa minäkin löysin M2:n, siis M1:n blogista. Messuvieraiden lounasravintolassa löydän itseni tirkistelemästä, meneekö M2 M1:n pöytään istumaan. Moikkaavatko? Vaihtavatko pari sanaa?

Ei, he eivät noteeraa toisiaan mitenkään. Ehkä M1:n M2-fanitus on täysin tekstilähtöistä. Ajatus tuntuu hyvältä: ei laskelmoituja hyötykehuja ja liiveihin uimista, vain lukijuutta.

*

Aleksis Kivi -lavalla kuulostaa siltä, että herätysliikkeen johtaja pelottelee syntisiä helvetillä. Puheen sisältö on täysin vastakkaista: valistushumanismia! Juha Hurmeen saarnaluento käsittelee (ainakin osittain, kuuntelemiseni katkeilee, koska joudun palvelemaan asiakkaita samalla) Jaakko Juteinia, 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta kansanvalistusmiestä, jolta Aleksis Kivikin otti oppia. Juteini on sanoittanut myös yläasteen musiikin tunneilta tutun Arvon mekin ansaitsemme -laulun, josta Rosenberg keksi johtaa kirjansa nimen. Hurmeen hurmoksellisesta saarnaluennosta jää mieleeni huudahdus:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Istun jakkaralla tiskin takana. Haaveilen, että takaseinustan jättibanderollissa lukisikin samoilla, työmaakaivurin kokoisilla TEEMU-kirjaimilla TEEMUN sijaan:

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

Teksti kiertäisi koko messuhallin. Kymmenettuhannet messuvieraat – tönivät, ryysivät, kiireiset, muiden edessä jumittavat, oikukkaina haahuilevat, määränpäätään kohti luikertelevat, painotuotteita hypistelevät, messulehdyköitä tallovat, puheenvuorojen ristiaallokossa pärskivät – kaikki, aivan kaikki joutuisivat näkemään koko ajan, koska se lukisi siellä TEEMU-kirjaimin kaiken yllä, muistutuksena kaikille, meille ja heille, että

HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!

*

Mikäpä siinä on ständillä päivystäessä: leppoisa työ, jonka lomassa on aikaa ajatella omiaan, käydä messuhallissa palloilemassa ja ahdistumassa kaikenlaisesta joutavanpäiväisestä. Eihän tämä härdelli mistään kirjallisuuden nykytilasta kerro yhtikäs mitään. Vaikka “puheenaiheet vaihtuu ja sisältö laihtuu”, Köyhä-Jonnea lainatakseni, kirjamessut kuuluvat syksyyn niin kuin lätkän MM-kisat kevääseen. Molempiin liittyy suomalaiskansallista hälinää ja hysteriaa, löysää, väkinäistä ja kiihkomielistä yhteenkuuluvuutta, latteaa mainontaa ja taantumisen hurmaa; mutta molempien ympärille voi luoda myös ikiomat muistojen ja merkitysten sfäärit.

Näillä messuilla, 2014, tuli ensimmäisistä kirjamessuistani kymmenen vuotta täyteen. Muistan sen, Egotripin Matkustaja -kesän jälkeisen syksyn, varhaislukiopoikamaisen uteliaisuuteni, häkellykseni, kun näin edessäni Paavo Lipposen puhumassa jostain “Sän Dieegoon” liittyvästä. Kirjoista en malttanut kiinnostua (paitsi Antti Mannisen Puretuista taloista), mutta innostuin ostamaan eräältä antikvariaattiständiltä vanhoja carte postaleita.

Muistan kirjamessujen 2008 kirkkaankipakan syyspäivän. Teimme HEO:n lehtijournalistien kanssa kirjamessuilla juttua, haastattelimme messuvieraita. Täytin sinä päivänä 20 ja sain onnitteluviestejä kännykkään (siihen aikaan onniteltiin tekstarein). Pidin itseäni kamalan vanhana, yhtä kamalan vanhana kuin nyt, vaikka nelikymppinen opiskelutoveri sanoi silloin nuoreksi ja sanoisi kukaties yhä.

Kirjamessut 2010 tein ravintolapuolella vuokrafirman kautta. Myin viinilippuja ja vuokrailin laseja; kaksi kahdeksan tunnin vuoroa paukutin kassakoneeseen kahta myyntiartikkelia yhdessä ja erikseen. Koska en huomannut tai muistanut siirtymistä syysaikaan, saavuin sunnuntaivuoroon vahingossa tunnin etuajassa. Oli melkoista saada pyöriä tyhjässä messuhallissa ilmaiseksi. Ostin Teuvo Pakkalan teoksen Lapsuuteni muistoja. Kirja maksoi vain muutaman euron, eikä sen sivuissa haissut tyhmän hiki. Työvuoron jälkeen poikkesin vielä ruokamessujen puolelle ostamaan ison pötkylän vuohenjuustoa naurettavan halvalla. Lapsuudenkodissani odotti synttäriateria, ja löydökselleni tuli heti käyttöä.

Kirjamessuilla 2011 olin päässyt peremmälle “Messarin” ja “fasulaisten” maailmaan, tehnyt jo ainakin Skiexpon, venemessut ja jokuset muutkin vaikeasti muistettavat messut.

Olin nähnyt jo moneen kertaan Holiday Inn -hotellin takaa messukeskuksen sisuksiin työntyvän lastauslaiturien ja röökipaikkojen, tiiliseinien ja metallisten ovien luolaston; betoniset, kellertäviksi maalatut, todennäköisesti ydinräjähdykseltäkin suojaavat takatilat pitkine käytävineen, joissa katto on korkealla ja mustia Lanson-paitoja vuokratyöläisille pitkinä riveinä ohuissa metallihenkareissa; sadat ruskeat metallikaapit, sokkeloiset keittiöiden ja tiskaamoiden suonistot, joissa käy messujen alusta loppuun sama katkeamaton kohina ja humina; tiskikärryt, joita tuodaan heiluriovien paremmalta puolelta sitä enemmän, mitä enemmän ja nopeammin tiskataan; kymmeniä, satoja kiloja vetisiä herkkuruoantähteitä matkalla viemäriin; hillityn charmikkaasti pukeutuvien ihmisten loppumattomat, hyväkäytöksiset jonot lounasravintoloiden kassoilla; Fasun kassan kosketusnäyttönäkymän, jossa makeat ja suolaiset syötävät sekä alkoholilliset ja alkoholittomat juotavat on ihanan järkevästi värikoodattu erottumaan toisistaan.

Olin siis nähnyt pakottavan hyvien tarjoiluiden koko prosessin, ollut siinä itsekin yhtenä pienenä lenkkinä useassa eri vaiheessa ja työpisteessä.

”Kalja ja yks hirvimaito!” tilasivat nippanappa täysi-ikäiset mopopojat moottorihärvelimessujen kaljarekassa.

Muuan kokkishenkilö halusi jostain syystä kertoa minulle joidenkin messujen lounastauolla, että ”Finnish girls… easier to fuck from different positions”. Hän puhui englantia stereotyyppisen vahvalla ranskalaiskorostuksella ja onnistui kertomaan elämästään (ja seksielämästään) yhden pikalounaan aikana hämmentävän paljon.

29.11.2010 – mitkähän messut lienivätkään? – oli taltioitava kännykkäkameralla tämä pukuhuoneiston eräästä vessakopista löytämäni runoteos:

Mutta pysytään kirjamessuissa. Kirjamessut 2011 tein Cafe & Bar Panoramassa eli “Paniksessa”. Jonoa oli perkeleesti ja kiire sen mukainen, lauantaina varsinkin. Roikotin siivousliinaa työhousujeni takataskusta, ja mustan Lanson-paitani hihat kastuivat käärittyinäkin kahvipannuja tiskatessa. Alhaalla levittäytyvä kirjaständien maailma edusti jotakin ylevää ja kauakaista. Haaveilin päivästä, jona työn alla oleva romaanikäsikirjoitukseni olisi kirja, jota myytäisiin, ehkä jopa markkinoitaisiin siellä jossakin. Haaveilen yhä.

Vuotta myöhemmin, kirjamessuilla 2012, hapuilin jo skenen ulkoportteja, tai niin taisin silloin luulla tai toiveajatella. Tein harjoittelua Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särössä, mikä soi vapaan kulun messuille kaikkina päivinä. Kävinkö sinä vuonna messuilla kaikkina päivinä? Ainakin melkein kaikkina päivinä kävin. Mikä poltteleva tarve minulla olikaan tutustua ja tunnustella, arvottaa ja arvostella, ottaa haltuun äkkiä koko kirjamaailma! Pläräilin messulehdykkää päivästä toiseen, messuilla ja matkalla messuille, poukkoilin paneelista toiseen, tein muistiinpanoja omaan pikku vahakansivihkooni.

Untuvikon intomielisyyteeni alkoi kuitenkin liueta hiljaa kytevää kiukkua, tuskaista avuttomuutta alan käytäntöjen edessä – voinee sanoa, että kettumaisia ajatuksia pihlajanmarjojen happamuudesta.

Sain varattua ajan muutaman eri kustannustoimittajan “vastaanotolle” (konsepti oli silloin ensimmäistä kertaa käytössä). Nämä kymmenen minuutin kohtaamiset (melussa ja hälyssä, keskellä messuvieraiden virtaa, näytillä kuin vitriinissä) eivät tuntuneet selkiyttävän muuta kuin että itsestäänselvyydet ovat itsestäänselvyyksiä: tekstin on hyvä olla hyvää, käsikirjoituksen valmis, saatekirjeen lyhyt ja ytimekäs ja that’s it. Aiheiden mediaseksikkyyden pyörittelyyn, lärvikuviin ja julkkisdiivailuun ei pitäisi kiinnittää minkäänlaista huomiota käsikirjoitusta työstävänä ja tarjoavana – ainoastaan kirjojen ostajana niihin kuuluu kiinnittää huomiota. Kai?

Odotellessani vuoroani vilkuilin salaa muita odottelijoita: tuo ja tuo ja tuokin tuossa ilmeisesti kirjoittaa päämäärätietoisesti? Meitä on sittenkin monia, ajattelin riemastuneena, en olekaan ainoa! Näin ja koin nämä kanssaodottelijat kautta kanssahaaveilijat kohtalotovereina, en kilpakumppaneina.

Yritin kirjoittaa messuhavainnoistani jonkinlaista kriittistä vapaamuotoista artikkelia Särön blogiin. Syntyi kymmenen liuskaa löysää jaarittelua kirja-alan epämiellyttävistä itsestäänselvyyksistä. Onneksi se jäi julkaisematta.

Niillä messuilla, 2012, ostin Suomalaisen osastolta eurolla Andrzej Stasiukin teoksen Matkalla Babadagiin – yllättävän hyvä kirja muuten olikin.

Viimeisenä päivänä ennen vuoden 2013 kirjamessuja, 25-vuotissynttäreinäni, rakensin kymmenen tuntia messuständiä (saman lafkan, jonka ständillä siis näillä messuilla päivystin). Kymmenen tunnin työpäivän päätteeksi lämmitti lukea synttärionnittelut Facebookissa. Ne olivat sumuisia päiviä, eivät kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti. A-junassa matkalla kotiin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa.

Nämä messut, 2014, olivat osapuilleen sellaiset kuin jo kerroin.

Näin on: kun kuljeksin lokakuussa, milloin missäkin elämänvaiheessa, milloin minkäkinlaisessa syyssäässä, sumuisessa tai kirkkaassa, Messukeskuksen ovilta kohti Pasilan asemaa, tunnen kaikesta huolimatta turvaa ja helpotusta siitä, että asiat jatkuvat. Vuodenkierron kiintopisteet pysyvät paikoillaan, kirjamessut yhtenä niistä. Läheskään kaikkea kirjamessuissa en hyväksy, mutta hyväksyn kirjamessut.

*

“Perinteinen kirja kiinnosti messuilla”, lukee Metro-lehden etusivulla seuraavana aamuna (27.10.2014). “Kirjahyllyyn täytettä. Kävijät viettivät messuilla keskimäärin vajaat neljä tuntia ja ostivat kuusi kirjaa.”

Hienoa, kuvaavaa, rehellistä, että sanapari “kirjahyllyyn täytettä” on boldattu – rehellisempää kuin mikään messulehdykässä. Samasta Metro-lehdestä vielä ilmenee, että suomalaiset pankit läpäisivät EKP:n stressitestin kirkkaasti ja kunnialla. Herra kaikkivaltias talous voi olla meille myös hetkittäin suotuisa.

 

Minä ja Knausgård vastaan maailma, neljäs erä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taisteluni4_0Kuva: Like | http://like.fi/kirjat/taisteluni-iv/

Vuosi sitten luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kaikki kolme suomennettua osaa putkeen. Yritin eritellä lukukokemustani blogimerkinnässä, joka paisui sellaiseksi jättikattilalliseksi löysää, rönsyilevää ja sekavaa ajatuspuuroa, että oksat pois (merkintä muutettu yksityiseksi). Kokeilen uudestaan neljännen kirjan kanssa. Tuskin pysyn nytkään asiassa, mutta paremmin tämän on mentävä kuin viime yrittämällä.

Herkän kirjailijanalun hybris

18-vuotias Knausgård muuttaa Pohjois-Norjaan, opettajaksi Håfjordin syrjäkyläkouluun. Kaverit lähtivät armeijaan tai yliopistoon. Knausgård kulkee omaa tietään, kirjailijan tietä. Pohjois-Norjan kautta se koukkaa kolmesta syystä:

1) Asuisin kaukana, kaukana kaikesta ja kaikista jotka tunsin ja olisin aivan vapaa. 2) Ansaitsisin omaa rahaa kunnon työssä. 3) Voisin kirjoittaa.

Ihailtavaa päämäärätietoisuutta abiturientilta!

Uuten paikkaan saavutaan totta kai hitaasti, yksityiskohtia säästelemättä. Mainitaan pohjoisnorjalaisen maiseman karu kauneus, silmäpelit ja seisokit bussissa, ensimmäinen uneton yö ensimmäisessä omassa kodissa, nakkikioskin rasvasta kupruiset ikkunat ja kiusalliset tilanteet pojankloppien kanssa. Ensimmäiset samaistuvat hörähdykset sain tästä (avautuu asiayhteydessään paremmin):

— Minulla on walkman, sanoin. — Kiitos kuitenkin. Oli oikein kilttiä tulla käymään.
“Oikein kilttiä.”

Ennen pitkää alkaa kattotematiikkakin hahmottua: kirjailijaksi kasvaminen, kirjoittamaan opetteleminen, vaikutteiden haaliminen, ensikosketukset maailmankirjallisuuteen. Kun Knausgård on kirjoittanut elämänsä ensimmäisen novellin, hän pitää sitä Hemingwayn novellin tasoisena, eikä vesitä kohtaa jälkiviisaalla itseironialla, mitä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä kirjailijasta tekisi.

Varhaisissa novelliyritelmissä, jotka Knausgård on liittänyt tähän neljänteen kirjaan ilmeisen sellaisenaan, vilahtelevat kolmannesta kirjasta tutut tapahtumat. Tässä näen jo selviä etiäisiä Taisteluni-sarjasta:

Minulla oli vain yksi maailma, ja siitä minun piti kirjoittaa. Ainakin toistaiseksi. Yritin kuitenkin ympätä siihen García Márquezin rehevyyttä. Myös tarinoiden runsautta. Ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.

Halu saada teksteistä palautetta on valtava. Enimmäkseen palaute on, kuten asiaan kuuluu, ympäripyöreän myönteistä. Joo-o, kiva kun kirjoitat, ihan hyvin kirjoitat, joo. Se ei riitä. Se tuntuu hyvältä, mutta se ei riitä! Kun totuus tulee ilmi isoveli Yngven suusta, Knausgård vetäytyy siilipuolustukseen:

— Joo, se oli oikein hyvä, hän sanoi.
— Varmastiko?
— Joo, joo. Samanlainen kuin ne muut jotka olen lukenut.
— Hyvä, sanoin. — Niitä on nyt kuusi. Jos onnistun kiristämään tahtia, voin ehkä saada kokoon viisitoista ennen kuin koulu loppuu.
— Mitä aiot sitten tehdä? Yngve kysyi ja työnsä hieman vinon sätkän huultensa väliin ja sytytti sen.
— Lähetän ne kustantamoon, sanoin. — Mitä luulit?
Hän katsoi minua.— Et kai kuvittele että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Sieluani kylmäsi kun kohtasin hänen katseensa. Kaikki veri kaikkosi päästäni.
Hän hymyili.
— Kuvittelit niin, hän sanoi.
Silmäni kostuivat, ja minun oli pakko kääntää pääni pois.
— Mikäs siinä, sen kuin lähetät vain, hän sanoi. — Sittenpähän näet mitä mieltä niistä ollaan. Ehkäpä joku innostuu niistä.
— Sinähän sanoit että pidit niistä, sanoin ja nousin seisomaan. — Etkö tarkoittanutkaan sitä?
— Tarkoitin toki. Mutta kaikki on suhteellista. Luin ne teksteinä jotka yhdeksäntoistavuotias veljeni on kirjoittanut. Ja ne ovat hyviä. En vain usko että ne ovat tarpeeksi hyviä julkaistaviksi.
— Okei, sanoin ja menin takaisin verannalle. Näin miten hän alkoi taas lukea Fløgstadin kirjaa jonka oli saanut äidiltä. Konjakkilasi lepäsi hänen kädessään. Ikään kuin hänen sanansa eivät olisi merkinneet mitään erityistä.
Ikään kuin kirjoittamiseni ei olisi mitään erityistä.
Piru hänet periköön.
Mitä hän oikeastaan tiesi? Miksi minun olisi pitänyt kuunnella nimenomaan häntä? Kjartan piti teksteistäni, ja Kjartan oli kirjailija. Vai sanoiko hänkin niin vain siksi että olin hänen yhdeksäntoistavuotias siskonpoikansa ja että siihen katsoen ne olivat hyviä?
Äiti oli sanonut niitä lukiessaan ajatelleensa että olin kirjailija. Olet kirjailija, hän oli sanonut. Ikään kuin se olisi yllättänyt hänet, ikään kuin hän ei olisi arvannut sitä. Sitä hän ei olisi pystynyt teeskentelemään. Hän tarkoitti sitä.
Mutta helvetti, minähän olin hänen poikansa.
Et kai luule että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Jumalauta, minä näyttäisin Yngvelle. Jumalauta, minä näyttäisin koko vitun paskamaailmalle kuka olin ja mistä minut oli tehty. Murskaisin jokaisen. Saisin heidät kaikki mykistymään. Niin saisin. Niin saisin. Sen tekisin, saatana. Minusta tulisi niin suuri ettei kukaan tavoittaisi minua. Ei kukaan. Ei kukaan. Ei koskaan. Ei milloinkaan. Minusta tulisi suurempi kuin kukaan. Siis ne vitun idiootit. Jumalauta, minä murskaisin heistä jokaisen.
Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko.
Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.

Vielä verisempää on loukkaantuminen, kun kaverit löytävät Knausgårdin kaunokirjalliset tekeleet, vielä oikein herkän kohtauksen ja kirjoittavat siihen alatyylis-eroottisen lopun. Saakelin nuuskijat, voiko röyhkeämmin tehdä? Pitävät vitsiä vielä hauskana! Osuvasti on kuvattu myös se, miten loukkaantumisesta joutuu kuin joutuukin arjen jatkuessa luopumaan. Mököttäminen on pidemmän päälle kamalan rankkaa.

“High school is such a serious thing”

Taisteluni-sarjalle ominainen yllättävä ja odottamaton aikahyppäys, äkillinen assosiaatiosta ponkaiseva poistuminen ajasta ja paikasta toiseen aikaan ja paikkaan tapahtuu neljännessä kirjassa sivulla 126. Knausgård on vetänyt opettajakollegoidensa kanssa perusteelliset jurrit. Seuraavana aamuna hän tyhjentää vatsalaukkunsa suun kautta pönttöön (puhuu siis norjaa pöntölle) ja pysähtyy pähkäilemään, mitä ihmettä mahtoi loppuillasta tapahtua. Knausgård muistaa jokusen irrallisen väläyksen. Samalla hän muistaa, missä vaiheessa elämää alkoi kärsiä muistinmenetyksistä. Se alkoi silloin, niinä aikoina…

Siirrytään sadoiksi sivuiksi ensimmäisen kirjan maisemiin ja vaiheisiin, Kristiansandin tienoille Etelä-Norjaan ja Knausgårdin lukioikään. Totaalista ja kaikenkattavaa on rakastumisen kokemus ja oman ainutkertaisuuden kokemus, yhtä totaalista ja kaikenkattavaa varmuus omasta mitättömyydestä ja epäonnensoturiudesta.

Lukion oppitunneilla Knausgård ottaa näkyvästi ja itsevarmasti kantaa uskontoa ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Luokkahuoneesta poistuttuaan hänet valtaa sietämätön ujous ja ulkopuolisuus.

Kun puhutaan homoudesta tai katsotaan tv-sarjaa, jossa joku hahmoista on homo, Knausgård pelkää punastuvansa. Ei siksi, että Knausgård epäilisi itseään homoksi, vaan siksi, että jos hän punastuisi, kun puhutaan homoudesta, muut saattaisivat epäillä häntä homoksi. Koska Knausgård pelkää punastuvansa, häntä alkaa myös punastuttaa aina, kun homoudesta puhutaan. Kierre on sietämätön. Knausgård ei siis kärsi homofobiasta, vaan homoistapuhumisfobiasta. Tähän ei kuitenkaan päde se, kun futiskentällä huudetaan muuten vaan “vitun homo”.

Pelko homoepäilyjen kohteeksi joutumisesta johtuu siitäkin, ettei Knausgårdilla ole (ainakaan omasta mielestään tarpeeksi) äksöniä naisrintamalla. Nuori Knausgård näyttää kyllä herättävän naisten silmissä myönteistä huomiota. Hän ei vain osaa, ymmärrä tai uskalla reagoida siihen oikein, ja mikä ikävintä, hänen kohtalonsa on rakastua Hanneen, varattuun naiseen. Hanne on hänen muusansa, muiden kanssa hän voisi suorittaa vain sukupuoliyhdynnän. Ja aina kun jotain (poikuuden menetys) voisi tapahtua jonkun muun kanssa, Knausgård joko jäätyy tai on vetänyt liian pahat naamat, eikä jälkeenpäin muista, kuinka kävi. (Ja sen kerran kun ei jäädy eikä ole liian päissään, futisjoukkuetoverit jäynämielessä pilaavat kaiken!)

Lukiopoika-Knausgårdin juominen on suomalaisvinkkelistä katsoen “tolkuttomuudessaan” (kuten takakannessa luonnehditaan) kerrassaan kotoista; se on runsasta ja humalahakuista. Kannabis kiinnostaa myös. Abikeväästä menee huomattava siivu kännissä ja pilvessä. Turpaan tulee Shellin huoltoasemalla niin että nenä murtuu. Katoilla hypitään ja hotellihuone laitetaan remonttiin.

Päihdesekoilu on aikuistumista, portti pois lapsuudesta, ujoudesta, tie rentouteen, vapauteen, iloon, bileisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, naisten luo.

Rakastin kännissä olemista. Tulin lähemmäs sitä mitä oikeasti olin, ja uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti halusin.

Samaan aikaan Knausgårdin isä aloittaa järjestelmällisen itsensä tuhoamisen juomalla. Kun isä tulee ruokapöydässä puheeksi, äiti puolustelee: isällä nyt vaan oli sellainen kaaos päänsä sisällä, koska ei saanut lapsuudessaan vastakaikua. Vasta nyt neljännessä kirjassa arvaamaton olohuonetyranni pääsee kertomaan itse omia versioitaan tapahtuneesta — Knausgård on sisällyttänyt tekstiin ilmeisen autenttisia otteita isänsä päiväkirjasta:

Perjantai 9. tammikuuta.
Ylös klo 7.00. Paha olo aamiaispöydässä.
Töissä. Jaksoin häthätää ensimmäiset kolme tuntia. Ruokatunnilla ripuli ja pakko antaa oppilaille vapaata. Kotiin parantelemaan oloa — rommia + colaa. Uskomatonta miten se auttaa. Rauhallinen iltapäivä ja ilta. Nukahdin ennen Dagsrevyeniä.

Lauantai 10. tammikuuta
Nukuin pitkään. Korkkasin keittiössä sherryn. Ilta kului sinisen Smirnoffin parissa!

Sunnuntai 11. tammikuuta
Tunsin heti herättyäni että tästä tulee huono päivä. Piti paikkansa!

Entä Knausgård itse isänsä silmin? Kummalliset, pelottavat ja äärimmäisen jännittyneet tilanteet, jotka ovat imeytyneet Knausgårdin kehomuistiin? Mitä sanottavaa isällä on niistä?

Perjantai 6. maaliskuuta
K.O.:n ja Fredrikin kanssa uimahallissa.
Outoa uida taas. Kotiin fonduelle ja katsomaan Kiinan-dioja.
Sen jälkeen juttelua. Liikaa juomista. Kohtauksia. Unni pahoitti mielensä — rikkoi kellon.
Pahoillani tästä.

Isän touhut kylmäävät, mutta oma dokaaminen on ihanaa, mahtavaa, vapauttavaa — niin perusteellista ja laajennettua kuin Knausgårdin kerronta onkin, hän jättää myös rivien väliin. Sivumennen hän tulee kiteyttäneeksi kaiken olennaisen teini-iästä ja nuoruudesta yhteen virkkeeseen:

Olin rehellinen, eri totuuteni vain eivät olleet yhteensopivia.

Neljännen kirjan paras — ja kamalin — kohta liittyy Knausgårdin suuren ensirakkauteen Hanneen. Hanne tulee Knausgårdille kylään. En edes yritä tässä kuvailla, millainen lataus tilanteeseen sisältyy, niin paljon on Knausgård siinä vaiheessa Hannesta haaveillut. Sanotaan lyhyesti, että lataus on melkoinen: kämppä tyhjänä, kummallakin vapaa ilta ja vapaapäivä. Hanne kertoo, ettei enää seurustele, hän on nyt vapaa. Sen kerrottuaan Hanne haluaa jäädä Knausgårdille yöksi, koska ei (muka) uskalla ajaa pimeällä kotiin. Hanne haluaa myös Knausgårdin viereen nukkumaan. Valojen sammuttua hän pyytää Knausgårdia silittämään itseään. Mitä tapahtuu?

Hän veti peiton sivuun ja veti T-paitaansa ylös niin että selkä tuli paljaaksi. Nielaisin ja sivelin kämmenelläni hänen selkäänsä, edestakaisin, edestakaisin.
— Voi miten hyvältä tuntuu, hän sanoi.
En tiedä miten kauan tein sitä, ehkä pari minuuttia, mutta sitten minun oli pakko lopettaa, muuten olisin tullut hulluksi.
— Saatko nyt nukuttua? kysyin ja vedin käteni takaisin.
— Joo, hän sanoi ja kiskoi T-paidan alas. — Hyvää yötä taas.
— Hyvää yötä, sanoin.

Hanne lähti seuraavana aamupäivänä, ja makasin koko päivän sohvalla lukemassa, illalla söin pizzaa ja katsoin äidin kanssa televisiota. Hän istui kissa sylissään ja kahvikuppi pöydällä edessään. Olin syönyt yksin melkein koko pizzan, istuin jalat pöydällä ja lasi kokista kädessäni ja katsoin Albert & Herbertiä, se oli ihan älytön, niin varmasti äidinkin mielestä, mutta kun nyt olimme päätyneet tähän, tarvittaisiin voimia ennen kuin siitä jaksaisi nousta.
Hanne oli täyttänyt minut kuin astian. Olin ajatellut häntä koko päivän. Oli pitkä aika siitä kun olin yrittänyt unohtaa hänet, koska hän ei halunnut olla kanssansi, mutta nyt se kaikki palautui mieleeni kuin vanha, ruosteinen ja kerran niin hohtava ja tuikkiva tivoli.
Mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt viime yönä makaamaan hänen viereensä?
Yhtäkkiä kaikki näyttäytyi eri valossa. Yhtäkkiä näin mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Herrajumala.
Siihenhän hän oli koko ajan pyrkinyt.
Voi, se oli itsestään selvää.
Herrajumala. Herrajumala.

Meni jo.

Koomiseksi kääntyvä pohjatragiikka on osittain samaa, josta kumpuaa Family Guyn “high shool is such a serious thing, these problems matter” -läppä. Ero on silti valtava: Family Guyssa kuitataan nopealla pikku hähätyksellä se, mikä Knausgårdilla on väkevä ja pitkä elämänvaihe, täynnä käänteitä ja kinkkisiä kysymyksiä, ilon- ja kauhunaiheita.

Hajanaisuudesta sommitelmaan

Puolen välin jälkeen luulin Knausgårdin unohtaneen Pohjois-Norjan, Håfjordin ja opettajan työt kokonaan, jättäneen ne kirjan alkupuolelle. Luulin, että Knausgård käytti niitä pelkkänä ponnahduslautana jonkinlaiseen “tämä piti vielä kertomani lukioajoista siinä ensimmäisessä kirjassa” -täyteosaan.

Mutta ei. Jälleen Knausgård käyttää toisesta kirjasta tuttua “mielleyhtymästä takauman ja satojen sivujen kaaren kautta takaisin mielleyhtymän alkupisteeseen” -menetelmää.

Toisessa kirjassa alku- ja loppupiste oli Skåne, perhe, auto ja lapset takapenkillä, neljännessä kirjassa vessanpönttö Håfjordissa. Sivulla 126 kuvatusta krapulaoksentamisesta ja “mitä ttua eilen tapahtu?” -hetkestä alkava satojen sivujen mittainen muistelu päättyy sivulle 357. Siinä vaiheessa alkaa hahmottua vanha kunnon vuodenkierron narratiivi. Totta tosiaan, kirjan ensimmäisillä sivuilla oli kesä ja Knausgård saapui Håfjordiin. Tuli syksy, alkoi pimetä. Kaamoksen arkimustuudessa sopi muistella lukioaikojen raskasta juomista, lukioahdistusta, lukiotieteilyjä, isän ensiaskeleita itsetuhon tiellä, ynnä muuta karua. Kun Håfjordiin palataan, kevät alkaa tehdä tuloaan. Napapiirin pohjoispuolella vuodenajan vaihtuminen korostuu, näkyy kaikessa. Knausgård saa hyväksymiskirjeen bergeniläisestä kirjoittajakoulusta. Orastava kevät rinnastuu orastavaan aikuisuuteen ja orastavaan kirjailijanuraan — klisee jää niin hienovaraiseksi, ettei se haittaa. Lopussa Knausgård juo opettajakollegansa kanssa kaljaa vuonon rannassa, päivittelee vuoden aikana tapahtunutta, on lähdössä takaisin etelään, eikä totisesti aio enää koskaan palata Håfjordiin.

Perussommitelmaltaan neljäs kirja muistuttaa myös kolmatta. Taas tullaan aluksi jonnekin kaukaa, uppoudutaan paikkaan, paikassa vallinneeseen elämänvaiheeseen, paikan ja elämänvaiheen ihmisiin, tapahtumiin ja tunnelmiin. Mitä keskemmällä kirjaa ollaan (noin suunnilleen), sitä enemmän pyöritään muistospiraalien syövereissä. Loppua kohden aikahyppäilyt harvenevat, kerronta asettuu, palataan alkuun ja aivan lopuksi lähdetään paikasta pois — sellainen reissu. Kolmannessa kirjassa se oli Tybakken, neljännessä kirjassa Håfjord.

Toisin kuin aluksi luulin (ja moni taitaa luulla yhä), Knausgård ei hylkää kertomuksellistavia kaavoja. Hän vain soveltaa niitä poikkeuksellisen luovasti.

Neljäs kirja päättyy kesään ja “Roskilden huipennokseen”, joka on, kuten loppuhuipennoksen kuuluu, totaalinen sovitus. Paha saa vihdoin palkkansa ja hyvä voittaa. Tapahtuu se, minkä on kaiken aikaa pitänyt tapahtua. Tähän mennessä kaikki Knausgårdin yritykset päästä poikuudestaan ovat ryvettyneet, jos eivät Knausgårdin omiin mokiin, niin liian syvään humalatilaan tai vastasukupuolen “antaa ymmärtää muttei” -venkoiluun, viimeistään ennenaikaisiin siemensyöksyihin (jotka vasta kiusallista luettavaa ovatkin). Roskilden festareilla protagonistimme sitten saa kuin saakin. Hän siis ihan oikeasti saa, kuten sanonta kuuluu, onnistuu työntämään kokonaiset kaksi kertaa ennen kuin se on ohi.

Voi, se kävi äkkiä ja oli noloa.

Kumppani ei edes pety, ei kyllästy eikä lähde saman tien lipettiin, vaan jää hengailemaan ja juomaan viiniä Knausgårdin kanssa. Suostuu kokeilemaan yhtymistä uudestaan. Toisella kertaa se kestää jo kaksikymmentä sekuntia.

Siihen loppuu yksi tuskallinen elämänvaihe. Siihen on hyvä lopettaa myös siitä elämänvaiheesta kertova kirja.

Lopuksi

Muutama pitkäpiimäisempi jatksokin neljänteen kirjaan mahtui, mutta olen siitä yhtä vaikuttunut kuin kolmesta aiemmasta vuosi sitten. Neljännen kerran Taisteluni ravisutti kyvyllään vapauttaa aikamme vitsauksista, kuten myrkyllisestä ironiasta, pelkurimaisesta pakkohymyilystä, sosiaalisen median ja työ- ja hyvänpäiväntuttumarkkinoiden roolileikeistä, äärikliseisesti “iskeviksi” typistetyistä itsensäesittelytarinoista, ynnä muusta vieraantuneen pintaekshibitionistisesta kuvien taakse kätkeytymisestä. On vaikeaa kuvitella mitään niin raikastavaa ja puhdistavaa kuin verkkainen, perusteellinen, konstailematon, kaikista valmiiksi määritellyistä viitekehyksistä vapaa, läpeensä laskelmoimaton ja häpeää vastaan rohkeasti puskeva tulkinta siitä, miltä elämä ja maailma on tuntunut.

Fiktion keinoin toteutettua fiktiota Taisteluni on, muistetaan se. Mutta se kertoo tosielämästä enemmän kuin kaikki näkemäni Facebook-aikajanat ja kaikissa aikakauslehdessä koskaan lukemani henkilökuvat yhteensä.

Loppuun katkelma, joka ei sopinut mihinkään kohtaan itse tekstiä. Laitan sen tähän:

Pian sen jälkeen kun bändi oli lopettanut soittamisen ja levysoitinkin sammutettiin, ja kun ihmiset alkoivat poistua salista, sytytettiin valot, terävät ja väräjävät, ja kaiken sisäänsä kiertonut hämärän taianomainen vaippa repäistiin sivuun. Lattia oli vastikaan ollut suloisten ja kuumien haaveiden tyyssija, nyt se oli paljas ja tyhjä ja täynnä sohjoa ja soraa jota oli kantautunut saappaiden pohjissa pitkin iltaa. Salin katto oli sykkinyt vedenalaista tunnelmaa punaisena ja vihreänä ja sinisenä tai tuikkinut kuin tähtitaivas, mutta enää siinä ei ollut mitään muuta kuin valonheittimet ja idioottimainen, kiiltävä ja halpa diskopallo. Ihmiset olivat istuneet iltaa ja pitäneet hauskaa pöytien ääressä kuin jonkinlaisen inhimillisen lämmön syleilyssä, mutta nyt pöydät olivat sikin sokin, niiden alla ajelehti tyhjiä pulloja ja tyhjiä tupakka-askeja, lasinsiruja ja vessapaperin riekaleita, joita on kulkeutunut ihmisten jaloissa. Pöydillä oli tahmeita tahroja ja tupakan polttamia pieniä merkkejä, pursuavia tuhkakuppeja, pinoittain kuppeja ja laseja, kaikenlaisia tyhjiä pulloja ja halpoja termoskannuja joiden nokasta valui pitkiä kuivuneita kahvinoroja. Jäljellä olevien kasvot olivat uupuneita ja elottomia, valkoisen ja ryppyisen ihon peittämiä luurakennelmia, silmät hyytelömäisiä kokkareita, vartalot jotka olivat rasvan ja poimujen peittämiä tai niin luisevia ja laihoja että ajatukset karkasivat väistämättä luurankoon joka oli siellä alla ja makaisi pian puhtaaksi kaluttuna ja rauhassa maan povessa tuulen tuivertamalla hautausmaalla suolapitoisessa mullassa meren rannassa.

Oletteko olleet ikinä Ale Pubissa pilkun aikaan?