Digivallan lumous

9789510404805_frontcover_final_original
Kuva: #kirja | www.kirja.fi

Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti-illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa. Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.

Keskushenkilö on 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman ”sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – ja keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika kun tekijä tapettiin: ”Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”

Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa. Projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla – helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.

Sanataiteesta sisällöntuotantoon

Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen ”mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” -paradigmaksi.

Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän- ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:

Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.

Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: ”Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele tai työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen ”tätä Aapo ei ymmärtänyt” -kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:

Kirjoittaminen ei tuonnut hänelle iloa ja voimaa, yksinäisyyden vahvuutta, joka olisi muistuttanut joidenkin vanhojen ihmisten tyyntynyttä rauhaa. Koska hän ei uskaltanut viedä mitään äärimmäisyyksiin, hän ei saanut mitään näkyviin. Hän ei kirjoittanut kirjan ehdoin. Hän ei kirjoittanut vastahakoiselle lukijalle. Aapo tiesi vain teorian tasolla kirjailijoiden henkilöhistorioiden olevan vieraannuttavien kokemusten hirstoriaa, häneltä ne puuttuivat.
Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.

Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru. Mutta kuinka ollakaan, menekki hänen ”sisällöilleen” osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä ”sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: ”Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa. Saati verkossa.

Maailma muuttuu, ihminen ei

Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun ”niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.

Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä-Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.

Maalitauluna on tällä kertaa internet ja digitalisoitunut massakulttuuri, videopeleistä kirjablogeihin. Proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) ”Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: ”Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”

Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena osuva. Kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010-luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, sitten konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio. Hashtag-hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:

Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.

Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.

Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.

PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?

Tunnetilojen totuuksia

palkintopuhetta
Kuva: Teos | www.teos.fi

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931-1989) sai elämänsä aikana epävirallisen ”omanpesänlikaajan” arvonimen ja kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Yhdeksää palkintoa niihin liittyvine muistoineen hän ehti purkaa teksteissä, jotka kuoleman jälkeen löydettiin jäämistöstä Meine Preise -otsikon alta. Vuoden 1980 paikkeille ajoittuva keskeneräinen teos julkaistiin postuumisti vasta 2009, Tarja Roinilan suomennoksena 2014.

Palkinnoista huolimatta Bernhardin ydineetos kiteytyy ruotsalaisen Horace Engdahlin sanoihin: ”Mitä suuremman painon ihminen antaa sanoille, sitä kauempana hän on vallasta ja autuudesta.”

Muuan lapsen antipatiat

Keuhkosairauksien lisäksi Bernhardia vaivasi elinikäinen tekopyhyys- ja mielivalta-allergia. Hän ei suostunut uskomaan vallanpitäjien tarjoamiin autuuskuvitelmiin, esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen tuomaan kunniaan. Myös Palkintopuheissa suurinta typeryyttä ja viheliäisyyttä edustavat valtio, kirkko, poliitikot, lääkärit ja kulttuuripönöttäjät. Heitä vastaan on kamppailtava kovaa, kuolemaa vastaan vielä kovemmin. Näistä aineksista Bernhard säveltää jälleen pitkiä ja polveilevia, ”fuugamaisiksikin” luonnehdittuja lausespiraaleita:

Kolmenkymmenen asteen helteessä potilaat makasivat varjossa sängyissään ja tosiasiassa he kaikki olivat toivottaneet kuolemansa tervetulleeksi, kuten minä omani, ja niin kuin jo sanoin, kaikki myös vuoron perään toivonsa mukaisesti kuolleet, heidän joukossaan myös entinen poliisimies Immervoll, joka oli naapurihuoneesta ja joka oli päivittäin, niin kauan kuin kynnelle kykeni, tullut huoneeseeni pelaamaan venttiä, hän voitti ja minä hävisin, viikko toisensa jälkeen hän voitti ja minä hävisin, kunnes hän kuoli ja minä en.

Palkintopuhetta on jaoteltu otsikoiduiksi luvuiksi, vieläpä lyhyiksi. Siellä täällä saattaa bongata jopa kappalejaon! Tämä estää Bernhardia pääsemästä teemojensa kehittelyssä sillä tavalla vauhtiin kuin Hakkuussa (1984) tai Vanhoissa mestareissa (1985), mutta tyyliin tottumattomalle teksti on näin pienempinä paloinahelpompi niellä, ken ties.

Mutta vaikea tätä on lukea tai käsitellä omana itsenäisenä teoksenaan. Paitsi että Palkintopuhetta vilisee ristiviittauksia muuhun Bernhardin tuotantoon (omaelämäkerralliseen teoskokonaisuuteen etenkin), ylipäätään kaikki mieheltä tähän mennessä suomennettu tuntuu yhdeltä ja samalta (enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliselta) teoskokonaisuudelta.

Kun Itävallan kirjallisuuden valtionpalkintoa käsittelevässä luvussa vilahtelevat taidesenaatin ”katoliset paskapäät” ja ”kansallissosialistiset paskapäät”, en voi olla näkemättä Syyssä (1975) kuvattua koulupoikaa salzburgilaisessa sisäoppilaitoksessa vuonna 1945: kiireen vilkkaa Führer-kuvat vaihdettiin Jeesuksiin ja SA-upseeri pappiin, vaan ei mielivalta ja nokkimisjärjestys mihinkään kadonnut.

Kun Julius Campe -palkintoa käsittelevässä luvussa Bernhard ostaa palkintorahoilla urheiluauton, en voi olla näkemättä Muuan lapsessa (1982) polkupyörän selkään noussutta pikkupoikaa, niin samaa on ajamisen riemu ja hurma. Yhteistä ajeluissa on sekin, että lopuksi menopeli on mäsänä ja ajaja pöpelikössä. Tarkoituksellista symboliikkaa tai ei, samalla tavalla tappiin asti Bernhard vie kaunokirjalliset kamikaze-iskunsa, myös haudan takaa.

Ennen kaikkea näen tässä – kuten kaikissa muissakin Bernhardeissa – sen Muuan lapsessa kuvatun alle vuoden ikäisen äpärälapsen, jonka yksinhuoltajaäiti häpeissään jemmasi piiloon Rotterdamin satamassa kelluvaan ”vauvavarastoon”, ja joka siellä (aikuisena kuulemansa mukaan) ”itki vuolaasti”. Tietty kauhu ja hätä hohkaa kaikesta mitä Bernhard kirjoittaa, jos ei kauhuna ja hätänä, niin ylivireytenä ja levottomuutena. Ilon hetketkin ovat, tekisi mieli sanoa, hypomaanisia.

Vai onko järkeä diagnosoida kaunokirjallisuutta? Entä onko ahdasta ja rajoittunutta lukea kaikki kaunokirjallisuus ”vain tekstinä”, varsinkin tällainen omaelämäkerrallinen proosa? Ikään kuin itsestään ei kirjoittaisi kokeva ja tunteva ihminen.

Palkinnonjakajien armoilla

”Luovuus syntyy sosiaalisessa tilassa, ärsyyntymisestä siihen mitä muut tekevät ja ajattelevat”, Horace Engdahl myös väittää. Sekin osuu Bernhardiin ja Bernhardin uusimpaan kuin nyrkki silmään.

Jos Bernhardin tuotanto kokonaisuudessaan on tilinteko maailmalle, Palkintopuhetta on tilinteko Itävallan taide- ja kulttuuriestablishmentille. Palkintoseremonioissa pahinta ei ole edes pönötyspakko, yleinen mauttomuus, epäsopivat vaatteet tai läsnäolijoiden idiotismi ja opportunismi. Pahinta on joutua mielistelemään juuri heitä, joita sisimmässään kaikkein eniten halveksii. Puhekin pitäisi pitää, mutta kun establishmentti ei siedä ilmaistavan huoneissaan ääneen ajatuksia, joita sen palkitsemissa kirjoissa on kirjaimin ilmaistu.

Joten miksi osallistua koko pelleilyyn? Koska ottamalla palkinnon vastaan saa rahaa. Saa kuitattua velat, ostettua urheiluauton, talon tai vaikka uudet ikkunanpielet. Ajatus kiitollisuudenvelasta puistattaa, sillä kuten Engdahl (vielä kerran) muotoilee: ”Vallan uhrit tunnistaa kiitollisuudesta.”

Kirja huipentuu kirjeeseen otsikolla Eroamiseni akatemian jäsenyydestä. Siinä Bernhard julistaa, että kirjailijoiden ”subventoiminen apurahoin pitäisi lopettaa kokonaan” ja kirjailijat ”jättää oman onnensa nojaan”. Niin hänet on ajanut ajattelemaan Saksan kieli- ja runousakatemia, ”joka ei ole mitään muuta kuin käsitteellinen ja kielellinen kummajainen”, koostuu ”hengettömistä jaarittelijoista”, ”hengen kastemadoista”, ja joka ”viime kädessä on perustettu vain itserakkaiden jäsentensä peilailua varten, kokoontuu kahdesti vuodessa suitsuttamaan itseään ja jäseniään […] ja joka varmasti on kirjailijoille (jotka sellaisia ovat!) ja runoilijoille (jotka sellaisia ovat!) pikemminkin vahingoksi kuin hyödyksi”.

Kommentoimatta Saksan kieli- ja runousakatemiaa tai sen suomalaisia vastineita voin vain todeta, että tällaisia tunnetilojen totuudet ovat. Näin ne käyttäytyvät, Bernhardin kirjoissa ja elämässä: jankkaavat, junnaavat, hyörivät ja pyörivät päässä samanlaisina, kunnes pienen virikkeen jälkeen hieman erilaisina. Yhdet vaihtavat vaivihkaa sävyä, toiset johtavat mielleyhtymän kautta kolmansiin, neljännet leikkaavat ensimmäisten ja kolmansien kanssa ristiin. Viidennet soivat samanlaisina varhaislapsuudesta hautaan.

En ole kukaan neuvomaan, kuinka kirjaimellisesti tai vakavissaan Bernhardin tunnetilojen totuuksia pitäisi tai ei pitäisi lukea tai ymmärtää. Myönnän käyttäneeni niitä kuten Vanhojen mestareiden Reger Schopenhaueria – selviämislääkkeenä.

Julkaistu pikkuisen erilaisena Käkriäisen numerossa 4/2014.

Thomas Bernhard: Palkintopuhetta
Teos 2014. 108 sivua
suom. Tarja Roinila

Horace Engdahl: Sen jälkeen savuke
Siltala 2013, 286 sivua
suom. Jyrki Kiiskinen

Elämän ja työelämän päättömyydestä

paaton
Kuva: Into

Toissa viikonloppuna Tampereen Työväenkirjallisuuden päivänä julkaistiin Milla Peltosen toimittama novelliantologia Päätön – Novelleja työstä ja työttömyydestä. Antologia on koottu Työväen Sivistysliitto TSL:n vuonna 2013 järjestämän Työ ja työttömyys -kirjoituskilpailun parhaimmistosta.

Miksi kirjoitan tästä blogissani? Tietysti siksi, että mukana on meitsin novelli Iltavuoron keittiöfilosofiat, joka sai kilpailussa kunniamaininnan. Siis lesoillakseni.

Vaivaannuttavaa oli lukea Iltavuoron keittiöfilosofiat pitkän tauon jälkeen, painettuna. Ensimmäisenä on sanottava, että tämä alkujaan jonnekin vuoteen 2010 juurensa juontava teksti edustaa vuosien takaista kehitysvaihetta. Että se haluttiin kokoelmaan mahdollisimman samanlaisena kuin kilpailuun, vaikka pois olisi voinut ottaa kolmanneksen ilman että novelli olisi menettänyt mitään, jaadejaa. Kuulostaa kiusaantuneelta selittelyltä ja seivailulta, ja onkin sitä ehdottomasti, mutta kun se on myös totta.

Tekijänkappaleen kun sain, alkoi kiinnostaa, millaisia ovat 21 muuta stooria. En tiennyt etukäteen kuin muutamasta. Antologian luettuani tulin siihen tulokseen, että jotain tekstejä on nostettava erikseen esiin.

*

Siellä sun täällä olen viime vuosina törmännyt napinaan, että kotimainen proosa on vieraantunut arkitodellisuudesta. Napina on ollut minusta aiheellista. Olen osallistunut siihen itsekin, en kylläkään julkisilla foorumeilla.

Päätön ei ole trendille alisteinen. Se tarjoaa mahan täydeltä työtä ja työttömyyttä, pellolla, mopin varressa, telakalla, tehtaassa, opettajuutta amiksessa, sossua, työkkärin karenssia, irtisanomisia. Toisaalta, jos sytyt teknisestä taituruudesta ja vuosiatojen halki kiemurtelevista intertekstuaalisista köynnöksistä, Päätön tuskin maistuu. Vaikka antologia on tyyleiltään ja aihepiireiltään melko monenkirjava, päällimmäisenä jäävät mieleen ei-kovin-etäännytetyt, epäkirjalliset ja paikka paikoin tilittävätkin tekstit. Syntyy vaikutelma, että kirjoittajat ovat aivan muiden alojen kuin kirjoittamisen ammattilaisia. Novelleja (tai jos ja kun aloittelevana kirjallisuudenopiskelijana on päästävä hifistelemään, lastuja, juttuja tai erinäisiä esseemäisiä kirjoituksia) on 22. Tässä käsittelen vain muutamaa.

Maria Smedsin Työmies alkaa sanoilla: ”Jos puku tekee miehen, niin haalarit tekee työmiehen.” Työmiehistä novelli ei kuitenkaan kerro, vaan työmiehiksi tekeytyvistä puoskareista. Laskuttavat seniileiltä vanhuksilta tai muutoin avuttomilta yksilöiltä työstä, jota eivät todellisuudessa koskaan tee. Mikäli tykkäät hokea fraasia ”ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa”, Smedsin novelli laittaa parhaassa tapauksessa miettimään, kuinka hemmetin typerä ja kyyninen se on. Luen Smedsin novellissa laajempaakin valeammattilaisuuden, tyhjästä laskuttamisen ja hyväuskoisten höynäyttämisen kriittistä tarkastelua.

Jokseenkin samoissa vesissä seilailee Ville Kettusen Nilkki, samanaikaisesti sekä hupaisa että piikikäs novelli, jossa totuus kuullaan (kylläkin epäsuoraan) lapsen suusta: tällaista on materian perässä juoksijan henkinen elämä. Jake, kertoja, ilmeisen rikkinäisessä perheessä kasvanut 6-vuotias, löytää suuren esikuvansa naapurin ferrarimiehestä. Nimittäin naapurin ferrarimies – toisin kuin Jeesus – ”on kasvanut samoilla kulmilla” ja ”on oikea tyyppi, ei mikään satuolento”. Vaikkei Jake vanhempiensa ryyppäämisestä ja yötöistä kärsi – se on niin normaalia, saa sitä paitsi hyppiä siskon kanssa sängyllä! – hän kaipaa toisenlaisiin ympyröihin. Ferrarimies edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on hienoa ja tavoiteltavaa:

Lainasin isän passia ja mentiin ferrarimiehen kanssa pankkiin avaamaan tiliä. Mulla on oma tili nyt. Pesämuna, ferrarimies sanoi. Se näytti jostain lehdestä kuvia maailman talousmiehistä, tai pätäkkämiehistä, jos tuo oli liian vaikea sana. ”Pätäkkämiehet on niitä, jotka ryöstää pankin, ja sitten niillä on pätäkkää, eikö niin?” kysyin. ”Ei”, sanoi ferrarimies. ”Pätäkkämiehet omistaa pankin.” Siinä lehdessä oli myös luureja, Ferrareita ja veneitä. Pätäkkämiehillä on semmoisia.

Nilkki ei uskottele, että kovissa oloissa kasvaisi jaloa, uhrautuvaista ja solidaarista työväkeä. Jakea ei näytä muu kiinnostavan kuin ulkokohtainen sosiaalinen nousu ja sen mahdollisimman räikeä näyttäminen. Sekin mahdollisuus jää tietysti auki, että vasta kuuden vanha Jake vielä kasvaa ja kypsyy.

Riina Paasosen 732 kilometriä pohjoiseen käsittelee sekä työtä että työttömyyttä, mutta välillisemmin. Ennemmin se on kuvaus kuoppaisesta ja kiihkeästä parisuhteesta. Novellin minäkertoja, pohjoissuomalaisittain murtava äijä, tutustuu etelän reissulla Raakkeliin. Rakkaus leimahtaa heti, vaikka fyysinen välimatka on 732 kilometriä. Kun Raakkel muuttaa miehen luo pohjoiseen, väliin jää 732 kilometriä henkistä välimatkaa. Novellin jännitteisyys syntyy vastakkaisuuksista: miehen ja naisen, etelän ja pohjoisen lisäksi törmäyskurssille joutuvat – antologian aihepiiriin sopien – käsitykset ”oikeasta työstä” ja ”näpertelystä”:

Raakkel ei ymmärtäny, että jonku piti tehä töitä. Pahimmillaan tein kuustoistatuntisia päiviä kahessa autokoulussa, että velka ees vähän helpottaisi. Rekkakeikat siinä välissä. Vittu se ymmärtäny yhtään. Puhheet yhteisestä tulevaisuudesta teki ilman raskaaksi.

Raakkelilla on kirjallis-taiteellisia ambitioita. Kertojaäijän silmissä se näyttää tältä:

Ei Raakkelilla mittään töitä ollu. Jotaki se kirjotteli. Novellinpätkiä ja runoja. Esittelä niitä innoissaan. Ei ne loistavia olleet, mutta ei huonojakkaan. Tykkäsin ko se teki semmosta, näperteli jotaki ommaa.

Raakkelin mielenterveysongelmiin kertojaäijä ei osaa myöskään suhtautua asianmukaisella vakavuudella. Oireilu on lapsellista, hellyyttävää:

Mielialat vaihtu ja avokämmen upposi niinkö nuoli, jos ei heti ehtiny ranteeseen. Mie olin sekopäisiin naisiin tottunu. Ne oli sillä lailla tosissaan. Tarpeeksi kauan ko kiukuttelivat, ei tarvinnu ko ottaa sylliin. Kyl mie sellasen kestän. Toisen surussa on jotai kaunista. Niinkö arvon antamista asioille. Joskus sen sanoinki. Ko se oikeen kovasti suri, alko panettaa.
– Mä rakastan sua, Raakkel sano toisella viikolla, ko avas taas kerran silmänsä viltin alla.
– Sie oot nyten sitä mieltä.
– Ei kun oikeesti.
– Sie rakastat sitä, että nyt sulla on hyvä olla.
– Haista vittu, Raakkel sanoi.
– Piti kääntää pää ja hymmyillä sallaa.

Melkein kuin Arto Salmisen Varasto-romaanin lopetuslause: ”Käännyin selin Karitaan ja pyyhin silmäkulmani salaa.” Muutenkin Paasosen tapa kuvata tavallisen ihmisen rumia ja kauniita puolia ilman kirjallisia piruetteja on, tekisi mieli sanoa, kerrassaan artosalmismainen.

Eemeli Sepposen Kun lakkasin olemasta kansalainen muistuttaa rakenteeltaan perinteistä juoninovellia. Alussa kertoja leipiintyy rasittavaan ja alipalkattuun työhönsä, irtisanoo itsensä, jättäytyy siis vapaaehtoisesti työttömäksi. Nyt riitti! Tempaus johtaa odottamattomaan häpeän ja vieraantumisen kierteeseen, jossa ei pikavippiveloilta, ahdistuskohtauksilta ja suihkun lattialla itkemisiltä säästytä. Työkkärin tädeille hän on pelkkä numero muiden joukossa. Sossubyrokratian helvetissä täytyy valehdella, jos haluaa sen, mikä kansalaiselle lain mukaan kuuluu – tässä tapauksessa maksusitoumuksen kauppaan. Maksusitoumuksen ympärille rakentuu myös käänteen tekevä keskikohta:

Myyjä kassalla katsoi lappua: ”Joo tota, mä en tiiä hyväksytääks me näitä täällä…” Jonoa taakseni alkoi kertyä, ihmiset mulkoilivat ja ihmettelivät. ”Hei! Onks meillä käytös tämmöset sossun maksusitoumukset?” Näin avoimesti huudeltiin viereiselle kassalle tilanteestani. Valahdin punaiseksi ja toivoin, etten olisi koskaan käynyt siellä. Ihmiset jatkoivat tuijottelua ja miltei kuulin veren pauhaavan häpeästä korvissani.

Nousujohteisessa lopussa kertoja onnistuu pelastamaan itsensä takaisin työn syrjään ja sitä kautta palauttamaan omanarvontuntonsa. Opetus on, mikäli oikein ymmärsin, että työ kannattaa. Ei siksi, että työ olisi aina sinänsä mielekästä tai kunniakasta, vaan koska itsensä ankkuroiminen johonkin sosiaaliseen yhteisöön on tärkeää.

Nimimerkki Kulkuri sai kunniamaininnan tekstillään Vapaan miehen muistelmat. Sekin kuvaa vapaaehtoista työttömyyttä, mutta niin romantisoidusti, itseriittoisesti ja maailmoja syleilevästi, etten pystynyt samaistumaan ollenkaan. Kulutusyhteiskunta ole mielekäs juttu, se on kirjoituksen sanoma. Oivallus ei tapahdu kirjoituksen tai kirjoituksessa kerrotun aikana, se on tapahtunut kauan ennen ensimmäistä lausetta. Oikealle tielle ovat johdatelleet muun muassa Henry Thoreau, William McNeill, Karl Marx, Leo Tolstoi sekä ”itämainen filosofia”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan (jos muutakin kuin avausvirkkeen anekdoottia). Kertoja on vapaa, viisas ja jalo, ja mitä enemmän hän osoittaa vapauttaan, viisauttaan ja jalouttaan muille, sitä syvemmälle hän pääsee vapauden, viisastumisen ja henkisen kasvamisen syövereihin.

Omien sanojensa mukaan kertoja on ”brutaali downshiftaaja”, joka ”ostaa yksinkertaisella elämällä vapauden itsensä kehittämiseen, lintujen ja käpyjen ihmettelyyn, lukemiseen, mietiskelyyn”. Hän asuu ensin ”teltassa ja metsässä, ympäriinsä”, sittemmin ”Maunulan uurnalehdon takana, missä tapaa rastaita ja uusia ihmisiä”. Hän myös opiskelee, ”ei instituutioiden tasolla”, vaan ”lukemalla itsekseen kirjoja”, onhan se ”palkitsevinta mitä ihminen voi tehdä”. Ja koska kirjaston kierrätyshyllyt eivät ilmeisestikään ole riittävän tarunhohtoisia, hän jättää kirjansa puistoihin voidakseen todeta:

Olen ”unohdellut” puistoihin kultaisia siemeniä. Kaikki kiertää, vesi ja tieto ja hyvä. Mitä on itsekään muuta kuin palanen universumin kierrossa?

Hyvä kysymys. Muista universumeista en tiedä, mutta kertoja muodostaa äärimmäisen keskipisteen ainakin oman tarinansa universumissa. Ulkomaailma muine ihmisineen pyörii ympärillä lähinnä oman henkisen kasvun peilinä:

Sain asiaan uuden näkökulman, kun tapasin metrossa afrikkalaisen naisen, joka oli ryppyinen kuin viisas lisko. Nainen jäi tarkastuksen saaviin ja sai sakot. Ojensin hänelle 80 euroa, yhtä paljon protestina HSL:ää kohtaan kuin filantrooppisena tekona. Sillä mitä tarkoitusta voivat palvella nuo murhaavat hinnat, yhdistettynä surkeaan tuotteeseen ja markkinan monopoliin? Ainakin vaikutus on kirkas: köyhä ihminen syrjäytetään myös geografisesti, hänet lukitaan taajamaansa, ja joukkoliikenne eristää juuri ne, jotka täytyisi repiä esiin saariltaan. Maksoin riehakkaasti hänen sakkonsa, ja nainen kutsui minut syömään perheensä kanssa – kaikin puolin loistava kohtaaminen, josta nousi uusi idea.

Aloin nostaa toimeentulotukea: en käyttääkseni sitä itseeni, vaan rahastona toisten ihmisten auttamiseen. Se olisi ylimääräinen tulonsiirto valtiolta yhteiskunnalle, vaatimaton tietysti, mutta hienoinen tehoste sosiaaliturvaan, jonka vaikutus oli riittämätön. Muutaman viikon ajan jakelin viidenkympin seteleitä Arabianrannan pummeille – ja se oli yhtä hullua kuin se oli täydellistä elämän kannalta.

Haluan muuttaa vapaan miehen tarinauniversumiin! Jos sossusta saa siellä rahaa noin, heti vaan, kuin napista painamalla, ilman että kukaan syynää tiliotteita tai vaatii dokumentteja tuloista ja menoista. ”Pieniä prekaareja hommia” kertoja saa aina juuri kun ”pakon edessä” haluaa niitä tehdä; eikä mitään puhelinmyyntiä, ilmaislehtien tai lentolehtisten jakoa, promohommia, siivousta tai festaritelttojen purkua, vaan kaupungin puistotöitä, jotka tunnetusti ovat haluttuja ja kilpailtuja. ”Konserttiarvostelu pikkulehteen” menee myös mitä ilmeisemmin kertalaakista läpi, sen enemmittä hylsyittä tai toimittajapiireihin verkostoitumatta. Sivutienestit eivät myöskään näytä vaikuttavan tukien saantiin mitenkään.

Päädyin ihmettelemään, kuinka tosissaan Vapaan miehen muistelmat on kirjoitettu. Teksti on hyvä, peräti loistava, jos sen on kirjoittanut ylppäreiden jälkeisestä elämästä haaveksiva lukiolainen. Jotain liikuttavaa tekstin maailmankuvassa on, lausekin kulkee, mutta totuudellisuus ja uskottavuus ontuvat. Päällimmäiset yksityiskohdat kun raaputtaa pois, asiain kulku on kuin nuorkokoomuslaisen superyrittäjän CV:stä. Ehkä tekstiä pitäisi kokeilla lukea samassa asennossa kuin kuuntelen Laineen Kasperin Valtakuntaa, biisiä, jossa metrot kulkevat ajatuksen voimalla, kouluissa opitaan unelmoimalla, tarkastusmaksun tilalla on tarkastusjuustonaksu ja lentokoneet lentävät bongivedellä kuuhun.

Kai Käkelän Tyhjän pantti on roppakaupalla uskottavampi, vivahteikkaampi ja ajatellumman oloinen kuvaus yhteiskuntakriittisen ja pohdiskelevan kaduilla haahuilijan elämästä. Ääneen pääsee pullonkerääjä, joka on, vastaantulijoiden aina yhtä suureksi hämmästykseksi kantasuomalainen, vielä melko nuori, eikä edes alkoholisti. Hän aloittaa ja lopettaa ”päivänsä” – siis iltansa ja yönsä – syömällä rahkan ja juomalla puoli litraa vettä. Reissun pituudesta riippuen hän polttaa ”yhden tai kaksi tupakkaa”, ei enempää, sillä ”kun askin eteen saa kävellä pari tuntia öisessä kaupungissa, miettii kaksi kertaa ennen kuin pistää filtterin huulien väliin”. Havainnollinen esimerkki korostaa Tyhjän pantin eroa Vapaan miehen muistelmiin: kaiken eteen on tehtävä jotain. Rattaista pudonnut ei myöskään ole ohikulkijoiden sääliviltä katseilta ja vittuiluilta suojassa.

Työskentely-ympäristöni sisältö mikrotasolla on melko äkkiä läpikäyty. Pieniä sinisiä ja mustia pusseja täynnä koirien ulostetta, vaippoja, hedelmien kuoria, rikkinäisiä sateenvarjoja, kurkkupikkelsin ja sinapin sotkemia pyyhepapereita, satunnaisia porno-DVD:itä.

Mutta puolensa ja puolensa:

Öisin olen melko onnellinen. Saan olla yksin, kukaan ei kyttää eikä pelaa arvovaltapelejä ammattitaidon tai muun kompetenssin puutteessa. Liikunta on hyväksi, keskivartalolihavuudesta en kärsi.

Itseäni juuri tässä – äskettäin suureksi onnekseni loppuneessa – tilanteessa kosketti eniten antologian toinen nimimerkillä (turkulainen humanisti) kirjoitettu teksti, otsikoltaan Hyödytön tutkinto mutta tulipahan tehtyä. Siinä korkeakoulutuksen marginaaliselta alalta hankkinut ruotii tuloksettoman työnhakunsa tympäiseviä tunnelmia. Isojen alkukirjainten puute ja tekstin keskitys muistuttavat, että kyse on kaunokirjallisesta tekstistä. Eihän tällaista kateellista ankeutuspuhetta voi kenenkään reaalimaailman ihmisen suusta päästä, työmarkkinoille pyrkivän varsinkaan:

toisten työssään tekemät virheet herättävät suhteetonta katkeruutta – miten tuokin kyvytön laiskuri on työllistynyt, mutta minä en? puhumattakaan siitä, millaisia palkkoja maksetaan sellaisesta, mitä osaisin itsekin aivan hyvin tehdä. olin ilmeisesti jossain muualla silloin, kun olisi ollut oikea aika ja paikka. rahaa ei paljonkaan tarvitse, aivan muut asiat tekevät olemassaolosta miellyttävää. pyydän niin vähän, että kenties ongelma onkin juuri siinä. pyydä kuuta taivaalta niin saat mitä vaan! sanotaan, että tekevälle töitä riittää – vitsinä sitä useimmat jo pitävätkin. tai ei, odotas, toki töitä riittää, mutta oikeudenmukaista palkkaa välttämättä ei. hah, nytpä sen tajusinkin.

kerrotaan, että asiallinen ja ahkera kouluttautunut ihminen, kyllähän sinä töitä saat jos vaan haluat. positiivinen asenne ratkaisee. asenteella kirjoitan hakemukset, joko oman mielen mukaan tai virallisten työnhakukonsulttien opastuksella. rehellisesti. monet kuulemma valehtelevat, pitäisiköhän minunkin, no ei tunnu ihan omalta sellainen. kyllä varmaan kohta tärppää ja ainakin on puhdas omatunto.

Tähän aamen.

Paljon olisi sanottavaa muistakin antologian teksteistä, mutta nyt täytyy lopettaa. Kiitoksia Milla Peltonen ja muut, jotka teitte tämän mahdolliseksi. Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi, mikäli pieni Vapaan miehen muistelmien ”vertaispiikittely” aiheutti jossain ilmansuunnassa närää. Jokin sisälläni huutaisi pahasti vastaan, jos tällaisessa yhteydessä syntyisi blogimerkinnällinen pelkkää kivakivajeetä. Eikä sitä paitsi olisi reiluakaan napata tähän yksipuolisesti antologian vahvimmiksi katsomiani tekstejä ja suitsia niitä.

Joka tapauksessa antologia saattoi hyvinkin täyttää jonkin kokoisen raon proosakentässämme, vieläpä harvinaisen ilmeikkäästi ja moniäänisesti. Ehkä. Kuinka suuri askel Päätön on suomalaiselle proosalle, se jää nähtäväksi, mutta varmasti se on suuri askel monelle pöytälaatikkokynäilijälle. Minulle ainakin oli.

Minä ja Knausgård vastaan maailma, neljäs erä

taisteluni4_0Kuva: Like | http://like.fi/kirjat/taisteluni-iv/

Vuosi sitten luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kaikki kolme suomennettua osaa putkeen. Yritin eritellä lukukokemustani blogimerkinnässä, joka paisui sellaiseksi jättikattilalliseksi löysää, rönsyilevää ja sekavaa ajatuspuuroa, että oksat pois (merkintä muutettu yksityiseksi). Kokeilen uudestaan neljännen kirjan kanssa. Tuskin pysyn nytkään asiassa, mutta paremmin tämän on mentävä kuin viime yrittämällä.

Herkän kirjailijanalun hybris

18-vuotias Knausgård muuttaa Pohjois-Norjaan, opettajaksi Håfjordin syrjäkyläkouluun. Kaverit lähtivät armeijaan tai yliopistoon. Knausgård kulkee omaa tietään, kirjailijan tietä. Pohjois-Norjan kautta se koukkaa kolmesta syystä:

1) Asuisin kaukana, kaukana kaikesta ja kaikista jotka tunsin ja olisin aivan vapaa. 2) Ansaitsisin omaa rahaa kunnon työssä. 3) Voisin kirjoittaa.

Ihailtavaa päämäärätietoisuutta abiturientilta!

Uuten paikkaan saavutaan totta kai hitaasti, yksityiskohtia säästelemättä. Mainitaan pohjoisnorjalaisen maiseman karu kauneus, silmäpelit ja seisokit bussissa, ensimmäinen uneton yö ensimmäisessä omassa kodissa, nakkikioskin rasvasta kupruiset ikkunat ja kiusalliset tilanteet pojankloppien kanssa. Ensimmäiset samaistuvat hörähdykset sain tästä (avautuu asiayhteydessään paremmin):

– Minulla on walkman, sanoin. – Kiitos kuitenkin. Oli oikein kilttiä tulla käymään.
”Oikein kilttiä.”

Ennen pitkää alkaa kattotematiikkakin hahmottua: kirjailijaksi kasvaminen, kirjoittamaan opetteleminen, vaikutteiden haaliminen, ensikosketukset maailmankirjallisuuteen. Kun Knausgård on kirjoittanut elämänsä ensimmäisen novellin, hän pitää sitä Hemingwayn novellin tasoisena. Mikä parasta, Knausgård ei vesitä kohtaa jälkiviisastelevalla itseironialla, mitä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä kirjailijasta tekisi.

Varhaisissa novelliyritelmissä, jotka Knausgård on liittänyt tähän neljänteen kirjaan ilmeisen sellaisenaan, vilahtelevat kolmannesta kirjasta tutut tapahtumat. Tässä näen jo selviä etiäisiä Taisteluni-sarjasta:

Minulla oli vain yksi maailma, ja siitä minun piti kirjoittaa. Ainakin toistaiseksi. Yritin kuitenkin ympätä siihen García Márquezin rehevyyttä. Myös tarinoiden runsautta. Ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.

Halu saada teksteistä palautetta on valtava. Enimmäkseen palaute on, kuten asiaan kuuluu, ympäripyöreän myönteistä. Joo-o, kiva kun kirjoitat, ihan hyvin kirjoitat, joo. Se ei riitä. Se tuntuu hyvältä, mutta se ei riitä! Kun totuus tulee ilmi isoveli Yngven suusta, Knausgård vetäytyy siilipuolustukseen:

– Joo, se oli oikein hyvä, hän sanoi.
– Varmastiko?
– Joo, joo. Samanlainen kuin ne muut jotka olen lukenut.
– Hyvä, sanoin. – Niitä on nyt kuusi. Jos onnistun kiristämään tahtia, voin ehkä saada kokoon viisitoista ennen kuin koulu loppuu.
– Mitä aiot sitten tehdä? Yngve kysyi ja työnsä hieman vinon sätkän huultensa väliin ja sytytti sen.
– Lähetän ne kustantamoon, sanoin. – Mitä luulit?
Hän katsoi minua.- Et kai kuvittele että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Sieluani kylmäsi kun kohtasin hänen katseensa. Kaikki veri kaikkosi päästäni.
Hän hymyili.
– Kuvittelit niin, hän sanoi.
Silmäni kostuivat, ja minun oli pakko kääntää pääni pois.
– Mikäs siinä, sen kuin lähetät vain, hän sanoi. – Sittenpähän näet mitä mieltä niistä ollaan. Ehkäpä joku innostuu niistä.
– Sinähän sanoit että pidit niistä, sanoin ja nousin seisomaan. – Etkö tarkoittanutkaan sitä?
– Tarkoitin toki. Mutta kaikki on suhteellista. Luin ne teksteinä jotka yhdeksäntoistavuotias veljeni on kirjoittanut. Ja ne ovat hyviä. En vain usko että ne ovat tarpeeksi hyviä julkaistaviksi.
– Okei, sanoin ja menin takaisin verannalle. Näin miten hän alkoi taas lukea Flögstadin kirjaa jonka oli saanut äidiltä. Konjakkilasi lepäsi hänen kädessään. Ikään kuin hänen sanansa eivät olisi merkinneet mitään erityistä.
Ikään kuin kirjoittamiseni ei olisi mitään erityistä.
Piru hänet periköön.
Mitä hän oikeastaan tiesi? Miksi minun olisi pitänyt kuunnella nimenomaan häntä? Kjartan piti teksteistäni, ja Kjartan oli kirjailija. Vai sanoiko hänkin niin vain siksi että olin hänen yhdeksäntoistavuotias siskonpoikansa ja että siihen katsoen ne olivat hyviä?
Äiti oli sanonut niitä lukiessaan ajatelleensa että olin kirjailija. Olet kirjailija, hän oli sanonut. Ikään kuin se olisi yllättänyt hänet, ikään kuin hän ei olisi arvannut sitä. Sitä hän ei olisi pystynyt teeskentelemään. Hän tarkoitti sitä.
Mutta helvetti, minähän olin hänen poikansa.
Et kai luule että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Jumalauta, minä näyttäisin Yngvelle. Jumalauta, minä näyttäisin koko vitun paskamaailmalle kuka olin ja mistä minut oli tehty. Murskaisin jokaisen. Saisin heidät kaikki mykistymään. Niin saisin. Niin saisin. Sen tekisin, saatana. Minusta tulisi niin suuri ettei kukaan tavoittaisi minua. Ei kukaan. Ei kukaan. Ei koskaan. Ei milloinkaan. Minusta tulisi suurempi kuin kukaan. Siis ne vitun idiootit. Jumalauta, minä murskaisin heistä jokaisen.
Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko.
Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.

Vielä verisempää on loukkaantuminen, kun kaverit löytävät Knausgårdin kaunokirjalliset tekeleet, vielä oikein herkän kohtauksen ja kirjoittavat siihen alatyylis-eroottisen lopun. Saakelin nuuskijat, voiko röyhkeämmin tehdä! Ja pitävät vitsiä vielä hauskana! Osuvasti on kuvattu myös se, miten loukkaantumisesta joutuu kuin joutuukin arjen jatkuessa luopumaan. Mököttäminen on pidemmän päälle kamalan rankkaa.

”High school is such a serious thing”

Taisteluni-sarjalle ominainen yllättävä ja odottamaton aikahyppäys, äkillinen assosiaatiosta ponkaiseva poistuminen ajasta ja paikasta toiseen aikaan ja paikkaan tapahtuu neljännessä kirjassa sivulla 126. Knausgård on vetänyt opettajakollegoidensa kanssa perusteelliset jurrit. Seuraavana aamuna hän tyhjentää vatsalaukkunsa suun kautta pönttöön (puhuu siis norjaa pöntölle), pysähtyy pähkäilemään, mitä ihmettä mahtoi loppuillasta tapahtua. Knausgård muistaa jokusen irrallisen väläyksen. Samalla hän muistaa, missä vaiheessa elämää alkoi kärsiä muistinmenetyksistä. Se alkoi silloin, niinä aikoina…

Siirrytään sadoiksi sivuiksi ensimmäisen kirjan maisemiin ja vaiheisiin, Kristiansandin tienoille Etelä-Norjaan ja Knausgårdin lukioikään. Totaalista ja kaikenkattavaa on rakastumisen kokemus ja oman ainutkertaisuuden kokemus, yhtä totaalista ja kaikenkattavaa varmuus omasta mitättömyydestä ja epäonnensoturiudesta.

Lukion oppitunneilla Knausgård ottaa näkyvästi ja itsevarmasti kantaa uskontoa ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Luokkahuoneesta poistuttuaan hänet valtaa sietämätön ujous ja ulkopuolisuus.

Kun puhutaan homoudesta tai katsotaan tv-sarjaa, jossa joku hahmoista on homo, Knausgård pelkää punastuvansa. Ei siksi, että Knausgård epäilisi itseään homoksi, vaan siksi, että jos hän punastuisi kun puhutaan homoudesta, muut saattaisivat epäillä häntä homoksi. Koska Knausgård pelkää punastuvansa, häntä alkaa myös punastuttaa aina kun homoudesta puhutaan. Kierre on sietämätön. Knausgård ei siis kärsi homofobiasta vaan homoistapuhumisfobiasta. Tähän ei kuitenkaan päde se, kun futiskentällä huudetaan muuten vaan ”vitun homo”.

Pelko homoepäilyjen kohteeksi joutumisesta johtuu siitäkin, ettei Knausgårdilla ole (ainakaan omasta mielestään tarpeeksi) äksöniä naisrintamalla. Nuori Knausgård näyttää kyllä herättävän naisten silmissä myönteistä huomiota. Hän ei vain osaa, ymmärrä tai uskalla reagoida siihen oikein, ja mikä ikävintä, hänen kohtalonsa on rakastua Hanneen, varattuun naiseen. Hanne on hänen muusansa, muiden kanssa hän voisi suorittaa vain sukupuoliyhdynnän. Ja aina kun jotain (poikuuden menetys) voisi tapahtua jonkun muun kanssa, Knausgård joko jäätyy tai on vetänyt liian pahat naamat, eikä jälkeenpäin muista, kuinka kävi. (Ja sen kerran kun ei jäädy eikä ole liian päissään, futisjoukkuetoverit jäynämielessä pilaavat kaiken!)

Lukiopoika-Knausgårdin juominen on suomalaisvinkkelistä katsoen ”tolkuttomuudessaan” (kuten takakannessa luonnehditaan) kerrassaan kotoista; se on runsasta ja humalahakuista. Kannabis kiinnostaa myös. Abikeväästä menee huomattava siivu kännissä ja pilvessä. Turpaan tulee Shellin huoltoasemalla niin että nenä murtuu. Katoilla hypitään ja hotellihuone laitetaan remonttiin.

Päihdesekoilu on aikuistumista, portti pois lapsuudesta, ujoudesta, tie rentouteen, vapauteen, iloon, bileisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, naisten luo.

Rakastin kännissä olemista. Tulin lähemmäs sitä mitä oikeasti olin, ja uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti halusin.

Samaan aikaan Knausgårdin isä aloittaa järjestelmällisen itsensä tuhoamisen juomalla. Kun isä tulee ruokapöydässä puheeksi, äiti puolustelee: isällä nyt vaan oli sellainen kaaos päänsä sisällä, koska ei saanut lapsuudessaan vastakaikua. Vasta nyt neljännessä kirjassa arvaamaton olohuonetyranni pääsee kertomaan itse omia versioitaan tapahtuneesta – Knausgård on sisällyttänyt tekstiin ilmeisen autenttisia otteita isänsä päiväkirjasta:

Perjantai 9. tammikuuta.
Ylös klo 7.00. Paha olo aamiaispöydässä.
Töissä. Jaksoin häthätää ensimmäiset kolme tuntia. Ruokatunnilla ripuli ja pakko antaa oppilaille vapaata. Kotiin parantelemaan oloa – rommia + colaa. Uskomatonta miten se auttaa. Rauhallinen iltapäivä ja ilta. Nukahdin ennen Dagsrevyeniä.

Lauantai 10. tammikuuta
Nukuin pitkään. Korkkasin keittiössä sherryn. Ilta kului sinisen Smirnoffin parissa!

Sunnuntai 11. tammikuuta
Tunsin heti herättyäni että tästä tulee huono päivä. Piti paikkansa!

Entä Knausgård itse isänsä silmin? Kummalliset, pelottavat ja äärimmäisen jännittyneet tilanteet, jotka ovat imeytyneet Knausgårdin kehomuistiin? Mitä sanottavaa isällä on niistä?

Perjantai 6. maaliskuuta
K.O.:n ja Fredrikin kanssa uimahallissa.
Outoa uida taas. Kotiin fonduelle ja katsomaan Kiinan-dioja.
Sen jälkeen juttelua. Liikaa juomista. Kohtauksia. Unni pahoitti mielensä – rikkoi kellon.
Pahoillani tästä.

Isän touhut kylmäävät, mutta oma dokaaminen on ihanaa, mahtavaa, vapauttavaa – niin perusteellista ja laajennettua kuin Knausgårdin kerronta onkin, hän jättää myös rivien väliin. Ja kuin sivumennen hän tulee kiteyttäneeksi kaiken olennaisen teini-iästä ja nuoruudesta yhteen virkkeeseen:

Olin rehellinen, eri totuuteni vain eivät olleet yhteensopivia.

Neljännen kirjan paras – ja kamalin – kohta liittyy Knausgårdin suuren ensirakkauteen Hanneen. Hanne tulee Knausgårdille kylään. En edes yritä tässä kuvailla, millainen lataus tilanteeseen sisältyy, niin paljon on Knausgård siinä vaiheessa Hannesta haaveillut. Sanotaan lyhyesti, että lataus on melkoinen. Kämppä tyhjänä, kummallakin vapaa ilta ja vapaapäivä. Hanne kertoo, ettei enää seurustele, hän on nyt vapaa. Sen kerrottuaan Hanne haluaa jäädä Knausgårdille yöksi, koska ei (muka) uskalla ajaa pimeällä kotiin. Hanne haluaa myös Knausgårdin viereen nukkumaan. Valojen sammuttua hän pyytää Knausgårdia silittämään itseään. Mitä käy?

Hän veti peiton sivuun ja veti T-paitaansa ylös niin että selkä tuli paljaaksi. Nielaisin ja sivelin kämmenelläni hänen selkäänsä, edestakaisin, edestakaisin.
– Voi miten hyvältä tuntuu, hän sanoi.
En tiedä miten kauan tein sitä, ehkä pari minuuttia, mutta sitten minun oli pakko lopettaa, muuten olisin tullut hulluksi.
– Saatko nyt nukuttua? kysyin ja vedin käteni takaisin
– Joo, hän sanoi ja kiskoi T-paidan alas. – Hyvää yötä taas.
– Hyvää yötä, sanoin.

Hänne lähti seuraavana aamupäivänä, ja makasin koko päivän sohvalla lukemassa, illalla söin pizzaa ja katsoin äidin kanssa televisiota. Hän istui kissa sylissään ja kahvikuppi pöydällä edessään. Olin syönyt yksin melkein koko pizzan, istuin jalat pöydällä ja lasi kokista kädessäni ja katsoin Albert & Herbertiä, se oli ihan älytön, niin varmasti äidinkin mielestä, mutta kun nyt olimme päätyneet tähän, tarvittaisiin voimia ennen kuin siitä jaksaisi nousta.
Hanne oli täyttänyt minut kuin astian. Olin ajatellut häntä koko päivän. Oli pitkä aika siitä kun olin yrittänyt unohtaa hänet, koska hän ei halunnut olla kanssansi, mutta nyt se kaikki palautui mieleeni kuin vanha, ruosteinen ja kerran niin hohtava ja tuikkiva tivoli.
Mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt viime yönä makaamaan hänen viereensä?
Yhtäkkiä kaikki näyttäytyi eri valossa. Yhtäkkiä näin mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Herrajumala.
Siihenhän hän oli koko ajan pyrkinyt.
Voi, se oli itsestään selvää.
Herrajumala. Herrajumala.

Meni jo.

Koomiseksi kääntyvä pohjatragiikka on osittain samaa, josta kumpuaa Family Guyn ”high shool is such a serious thing, these problems matter” -läppä. Ero on silti valtava: Family Guyssa kuitataan nopealla pikku hähätyksellä se, mikä Knausgårdilla on väkevä ja pitkä elämänvaihe, täynnä käänteitä ja kinkkisiä kysymyksiä, ilon- ja kauhunaiheita.

Hajanaisuudesta sommitelmaan

Puolen välin jälkeen luulin Knausgårdin unohtaneen Pohjois-Norjan, Håfjordin ja opettajan työt kokonaan, jättäneen ne kirjan alkupuolelle. Luulin, että Knausgård käytti niitä pelkkänä ponnahduslautana jonkinlaiseen ”tämä piti vielä kertomani lukioajoista siinä ensimmäisessä kirjassa” -täyteosaan.

Mutta ei. Jälleen Knausgård käyttää toisesta kirjasta tuttua ”mielleyhtymästä takauman ja satojen sivujen kaaren kautta takaisin mielleyhtymän alkupisteeseen” -menetelmää.

Toisessa kirjassa alku- ja loppupiste oli Skåne, perhe, auto ja lapset takapenkillä, neljännessä kirjassa vessanpönttö Håfjordissa. Sivulla 126 kuvatusta krapulaoksentamisesta ja ”mitä ttua eilen tapahtu?” -hetkestä alkava satojen sivujen mittainen muistelu päättyy sivulle 357. Siinä vaiheessa alkaa hahmottua vanha kunnon vuodenkierron narratiivi. Totta tosiaan, kirjan ensimmäisillä sivuilla oli kesä ja Knausgård saapui Håfjordiin. Tuli syksy, alkoi pimetä. Kaamoksen arkimustuudessa sopi muistella lukioaikojen raskasta juomista, lukioahdistusta, lukiotieteilyjä, isän ensiaskeleita itsetuhon tiellä, ynnä muuta karua. Kun Håfjordiin palataan, kevät alkaa tehdä tuloaan. Napapiirin pohjoispuolella vuodenajan vaihtuminen korostuu, näkyy kaikessa. Knausgård saa hyväksymiskirjeen bergeniläisestä kirjoittajakoulusta. Orastava kevät rinnastuu orastavaan aikuisuuteen ja orastavaan kirjailijanuraan – klisee jää niin hienovaraiseksi, ettei se haittaa. Lopussa Knausgård juo opettajakollegansa kanssa kaljaa vuonon rannassa, päivittelee vuoden aikana tapahtunutta, on lähdössä takaisin etelään, eikä totisesti aio enää koskaan palata Håfjordiin.

Perussommitelmaltaan neljäs kirja muistuttaa myös kolmatta. Taas tullaan aluksi jonnekin kaukaa, uppoudutaan paikkaan, paikassa vallinneeseen elämänvaiheeseen, paikan ja elämänvaiheen ihmisiin, tapahtumiin ja tunnelmiin. Mitä keskemmällä kirjaa ollaan (noin suunnilleen), sitä enemmän pyöritään muistospiraalien syövereissä. Loppua kohden aikahyppäilyt harvenevat, kerronta asettuu, palataan alkuun ja aivan lopuksi lähdetään paikasta pois – sellainen reissu. Kolmannessa kirjassa se oli Tybakken, neljännessä kirjassa Håfjord.

Toisin kuin aluksi luulin (ja moni taitaa luulla yhä), Knausgård ei hylkää kertomuksellistavia kaavoja. Hän vain soveltaa niitä poikkeuksellisen luovasti.

Neljäs kirja päättyy kesään ja ”Roskilden huipennokseen”, joka on, kuten loppuhuipennoksen kuuluu, totaalinen sovitus. Paha saa vihdoin palkkansa ja hyvä voittaa. Tapahtuu se, minkä on koko ajan pitänyt tapahtua. Siihen mennessä kaikki Knausgårdin yritykset päästä poikuudestaan ovat ryvettyneet, jos eivät Knausgårdin omiin mokiin, niin liian syvään humalatilaan tai vastasukupuolen ”antaa ymmärtää muttei” -venkoiluun, viimeistään ennenaikaisiin siemensyöksyihin (jotka vasta kiusallista luettavaa ovatkin). Roskilden festareilla protagonistimme sitten saa kuin saakin. Hän siis ihan oikeasti saa, kuten sanonta kuuluu, onnistuu työntämään kokonaiset kaksi kertaa ennen kuin se on ohi.

Voi, se kävi äkkiä ja oli noloa.

Kumppani ei edes pety, ei kyllästy eikä lähde saman tien lipettiin, vaan jää hengailemaan ja juomaan viiniä Knausgårdin kanssa. Suostuu kokeilemaan yhtymistä uudestaan. Toisella kertaa se kestää jo kaksikymmentä sekuntia.

Siihen loppuu yksi tuskallinen elämänvaihe. Siihen on hyvä lopettaa myös siitä elämänvaiheesta kertova kirja.

Lopuksi

Muutama pitkäpiimäisempi jatksokin neljänteen kirjaan mahtui, mutta olen siitä yhtä vaikuttunut kuin kolmesta aiemmasta vuosi sitten. Neljännen kerran Taisteluni ravisutti kyvyllään vapauttaa aikamme vitsauksista, kuten myrkyllisestä ironiasta, pelkurimaisesta pakkohymyilystä, sosiaalisen median ja työ- ja hyvänpäiväntuttumarkkinoiden roolileikeistä, äärikliseisesti ”iskeviksi” typistetyistä itsensäesittelytarinoista, ynnä muusta vieraantuneen pintaekshibitionistisesta kuvien taakse kätkeytymisestä. On vaikeaa kuvitella mitään niin raikastavaa ja puhdistavaa kuin verkkainen, perusteellinen, konstailematon, kaikista valmiiksi määritellyistä viitekehyksistä vapaa, läpeensä laskelmoimaton ja häpeää vastaan rohkeasti puskeva tulkinta siitä, miltä elämä ja maailma on tuntunut.

Fiktion keinoin toteutettua fiktiota Taisteluni on, muistetaan se. Mutta se kertoo tosielämästä enemmän kuin kaikki näkemäni Facebook-aikajanat ja kaikissa aikakauslehdessä koskaan lukemani henkilökuvat yhteensä.

Loppuun katkelma, joka ei sopinut mihinkään kohtaan itse tekstiä. Laitan sen tähän:

Pian sen jälkeen kun bändi oli lopettanut soittamisen ja levysoitinkin sammutettiin, ja kun ihmiset alkoivat poistua salista, sytytettiin valot, terävät ja väräjävät, ja kaiken sisäänsä kiertonut hämärän taianomainen vaippa repäistiin sivuun. Lattia oli vastikaan ollut suloisten ja kuumien haaveiden tyyssija, nyt se oli paljas ja tyhjä ja täynnä sohjoa ja soraa jota oli kantautunut saappaiden pohjissa pitkin iltaa. Salin katto oli sykkinyt vedenalaista tunnelmaa punaisena ja vihreänä ja sinisenä tai tuikkinut kuin tähtitaivas, mutta enää siinä ei ollut mitään muuta kuin valonheittimet ja idioottimainen, kiiltävä ja halpa diskopallo. Ihmiset olivat istuneet iltaa ja pitäneet hauskaa pöytien ääressä kuin jonkinlaisen inhimillisen lämmön syleilyssä, mutta nyt pöydät olivat sikin sokin, niiden alla ajelehti tyhjiä pulloja ja tyhjiä tupakka-askeja, lasinsiruja ja vessapaperin riekaleita, joita on kulkeutunut ihmisten jaloissa. Pöydillä oli tahmeita tahroja ja tupakan polttamia pieniä merkkejä, pursuavia tuhkakuppeja, pinoittain kuppeja ja laseja, kaikenlaisia tyhjiä pulloja ja halpoja termoskannuja joiden nokasta valui pitkiä kuivuneita kahvinoroja. Jäljellä olevien kasvot olivat uupuneita ja elottomia, valkoisen ja ryppyisen ihon peittämiä luurakennelmia, silmät hyytelömäisiä kokkareita, vartalot jotka olivat rasvan ja poimujen peittämiä tai niin luisevia ja laihoja että ajatukset karkasivat väistämättä luurankoon joka oli siellä alla ja makaisi pian puhtaaksi kaluttuna ja rauhassa maan povessa tuulen tuivertamalla hautausmaalla suolapitoisessa mullassa meren rannassa.

Oletteko olleet ikinä Ale Pubissa pilkun aikaan?