Viittä vuotta vaille esikoiskirjailija

laiturilla_etukansi_iso_900px
Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.

Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.

Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.

Viiden vuoden ikuisuus

En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli-ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:

Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.

Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.

Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.

Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick-ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.

Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessä kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.

Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää syvää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderin kuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:

Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.

Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha-Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:

Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta jossain vaiheessa kokeneensa näin, edes hetkittäin.

Paniikkinappulan pauketta

Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:

Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.

Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…

Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto- ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa-arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi saati palkituksi.

Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.

Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.

Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:

1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.

Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!

Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.

Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.

Fail again, fail better

Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa. Ajatus lähtemisestä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa on käynyt hankalaksi.

Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.

Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.

Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.

Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: ”Try again. Fail again. Fail better.”

Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman teidän tukea ja apua Laituri ei olisi kirja.

____________________

¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki-kirjat 2012, s. 94-97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.

EDIT 23.10.2016: Booky.fi-tilauslinkki poistettu.

Kuvia ja huomioita Japanista, metroruno Tokiosta

Lokakuun loppupuolella kävin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, Japanissa. Pyörin kolmen kaverini kanssa Tokiossa ja tein yksin eräänlaisen ”reilausreissun” pohjoiseen, pääteasemana Sapporo. Matkamuistiinpanoja kertyi jonkin verran, vaikutelmia ja mietteitä enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittelen jotain matkakertomuksen tapaista ehkä jossain vaiheessa tätä tai seuraavaa elämää. Tässä tyydyn kymmeneen instant-hajahuomioon:

1.
Japanissa kaikkialla on pieniä virvoitusjuoma-automaatteja, hassuja, vilkkuvia, välkkyviä ja aina sopuhintaisia. Ilmeisesti automaateista vastaa useampi keskenään kilpaileva firma. Erään firman automaateista saa Boss-merkkistä tölkkikahvia kuumana. Aamuisin ostelin sitä ns. ihan päällikkönä.

2.
Liikennepoliiseja on paljon myös. Risteyksissä he viittovat tietä punaisilla sauvoilla, jotka muistuttavat Star Warsin valomiekkoja. Tyypillinen liikennepoliisi kumartaa jokaiselle ohittavalle pyöräilijälle erikseen.

3.
Sähköjohdot riippuvat katujen yllä villeinä röykkiöinä. Otaksun, ettei niitä maanjäristysvaaran vuoksi kannata kaivaa maan alle tai valaa seinien sisään. Ensimmäisillä vilkaisuilla johdot synnyttivät pikkuisen ”slummimaisen” vaikutelman, minkä kanssa asettui jyrkkään ristiriitaan se, että kaikki olikin putipuhdasta, tiptop-kunnossa ja neliömetri kerrallaan kivaksi laitettua, eräänlaista tiheästi massoiteltua Theme Park -todellisuutta.

4.
Ravintolat mainostavat ruokiaan täyttämällä kadunpuoleiset ikkunat muovisilla näytekappaleilla annoksistaan.

5.
Tokion Yodobashi Akihabara -megatavaratalo soittaa koko päivän repeatilla tunnusmelodiaansa, joka on japanilainen sovellus ”Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut” -lastenlaulusta. Tempomuunnelmia on muutama, ainakin lapsikuoro-marssiversio ja aikuisen naisen laulama laukkatempoinen. Miten tavaratalon työntekijät eivät sekoa? Yhä kotona yllätän itseni hyräilemästä Yodobashi Akihabaran tunnaria.

6.
Myös Family Marteilla on oma pikku tunnarinsa. (Family Mart on eräänlainen Ärrän ja Alepan välimuoto, hyvin yleinen ja kätevä ketjupuoti eväiden, iltapalan, iltakaljojen, tms. ostoon.) Tunnari soitahtaa aina kun liukuovet avautuvat ja joku astuu myymälään sisään. Kahdeksan iskua, tempo 85 iskua minuutissa, maailman rauhoittavin ja kotoisin pikku melodia. Tervetuloa myymäläämme. Kaikki on hyvin. Löydät siisteiltä hyllyiltämme kaiken mitä tarvitset kotiin, kelmuun pakattua merilevää myöten. Melodiasta on kehkeytynyt useita Youtube-remixejä. Toistaiseksi lennokkain lienee tämä.

7.
Japanilaisilla on ylipäätään taipumus soittaa hassua musiikkia ja musiikillisia äänihäivähdyksiä kaikkialla. Suurilla juna-asemilla kuulutuksia säestävät avaruusleffaäänet. Eräässä ravintolassa minut yllätti melodia, jonka muistin 90-lukulaisesta Radiolinjan mainoksesta. Miyako-nimisessä pikkukaupungissa soitetaan hissimusiikkia kaduilla, kaiuttimia on ripustettu valopylväisiin. Kun saavuin Super Hokutolla (juna) Sapporoon, ennen virallista kuulutusta soi elektronisena jäljitelmänä, mikäli korvani eivät erehtyneet, J. S. Bachin Jesus bleibet meine Freuden alku (jäljitin ulkomuistista kotona).

8.
Raaka kananmuna nuudelikeittoon? Miksei? Kokeilin kotona. Toimii!

9.
Japanilaisen vessanpöntön vieressä on yleensä avaruusaluksen ohjaamo. Minulle suositeltiin – ja suosittelen eteenpäin – etsimään tavallisen vetokahvan ohjaamon takaa ja käyttämään ainoastaan sitä. Liikkeellä on villejäkin tarinoita, mitä on käynyt turisteille, jotka ovat pytyllä istuessaan menneet painelemaan vääriä nappuloita (esim. automaattinen tamponinpoistaja hanurissa).

10.
Japanilainen vessapaperi on ohutta. Ehkä siksi, etteivät viemärit tukkeudu. Tai sitten siksi, ettei lähes satakaksikymmentäseitsemänmiljoonainen, verrattain pienellä saarirykelmällä asuva kansa kerta kaikkiaan voi olla paperituotannon suhteen omavarainen. Koska japanilaiset haluavat säilyttää hienot alkuperäiset metsänsä (joita on, uskokaa tai älkää ja runsaasti onkin, kunhan pääsee tarpeeksi kauas pohjoiseen), kaikki mahdollinen paperitavara joudutaan ostamaan muualta ja vessapaperin paksuudessa sen vuoksi kitsastellaan. Näin järkeilin.

Tapakulttuuri on kokonaan oma maailmansa. Kohteliaisuus ja avuliaisuus oli jopa ylivirittyneempää kuin odotin. Asian kääntöpuoli on avoin tai kätketty vieraankammo. Petoksen Harmaan alueen säe ”jos ei kiesei näy missään totta vitus sä kävelet punasii päin” ei puhuttele japanilaisia. He odottavat vihreitä myös pikkutunteina typötyhjillä sivukaduilla, siitä huolimatta, että Japanissa on maailman ehkä hitaimmat liikennevalokierrot. Japanilaisesta ei myöskään tilaisuus tee varasta: kaupat säilyttävät luottavaisin mielen kaljalavoja ulkona kaupan edessä. (Ajatelkaa käytäntöä Hesarin tai Kurvin Alepassa.) Tokion öisillä kaduilla ja pimeillä syrjäkujilla pelottavinta on tulla koetuksi pelottavana paikallisten keskuudessa. Se on oikeasti vaivaannuttavaa. Sosiaalinen kontrolli on hiljaista ja näkymätöntä, mutta ilmeisen vahvaa: kukaan ei sylje saati tumppaa tupakkaa kadulle, eivätkä hyvien perheiden pojat rakentele identiteettiään imitoimalla leffagangstereita. Kaikkialta huokuva säntillisyys ja perfektionismi on samanaikaisesti ihailtavaa ja pelottavaa, ja minun on oikeastaan vaikea ymmärtää, miten se voi toteutua ilman Singaporen lainsäädäntöä tai virkavallan näkyvää läsnäoloa. Suomi tuntuu Japanin jälkeen sottaisalta ja kaoottiselta kehitysmaalta, jossa minunlaisen on kuitenkin hyvä rypeä kaltaisteni keskellä. Tämä on tietysti turistin eksotisoivaa ensivaikutelmaa vailla minkäänlaista syvempää ymmärrystä. En halua tehdä kulttuurien välistä vertailua saati laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, kunhan puran vaikutelmiani.

Muutama kuva Tokiosta.


_MG_1915_ikkunan_lapi_ilta_1500_MG_1822_auringonlasku1_crop_1500
_MG_2250_1500
_MG_2986_tsiigaataa_1500
_MG_2673_esikaupunki_crop_1500
_MG_4275_pyorataustadf_1500
_MG_2100_kalamias_siima_1500
_MG_3038_shinjukukatu_1500
_MG_2436_darkalley_SUORcrop_NELIO_1500
_MG_2498_KAS_asakusayo1_1500
_MG_4460_1500

Metroruno

Kirjoitin Tokiossa elämäni ensimmäisen metrorunon. Suhtauduin penseästi menetelmälliseen kirjoittamiseen ennen kuin törmäsin tähän ideaan. Metrorunon menetelmä siis on, jos en ole väärin ymmärtänyt:

1) Mieti säettä junassa.
2) Kirjoita se heti laiturilla.
3) Hyppää toiseen junaan miettimään seuraavaa säettä.
4) Kirjoita se heti laiturilla.
5) Jatka tätä sen verran kuin ehdit tai jaksat.

Rajoitteena ilmeisesti on, ettei laiturilla saa miettiä säettä eikä junassa kirjoittaa. Mitään ei kai saisi myöskään jälkikäteen editoida. Rikoin sääntöä sikäli, että otin viimeisen säkeen Suomessa pois, sen verran huono se oli. Virallinen syy olkoon se, etten kirjoittanut sitä enää metrossa, vaan JR:n (Japanin VR, logo myös vihreä) paikallisjunassa, täkäläisessä S-Bahnissa. Runosta tuli tällainen:

 

Hukkareissu taas, lyhyt matka venyi.
Uskaltaa täytyy, piilossa.
Nimi ei jäänyt taaskaan mieleen.
Hetki ehkä jäi, naamoista ei moni.
Tämäkin päivä on nopeasti ohi.

 

Fraasimainen? Ehkä. Säkeiden aatokset eivät todellisuudessa yritä tavoitella mitään elämän suuria totuuksia. Ne liittyvät pieniin ja konkreettisiin matkateknisiin probleemeihin. Tässä vielä asiaan liittyviä kuvia, osa otettu runoajelun aikana, osa ei:

_MG_4316_kohtajuna_1500_MG_4353_kas_1500_mv
_MG_4317_metromies_1500
_MG_4334_metrolahtee_1500
_MG_2710_metrolepi1_1500

Sitten se reissuni pohjoiseen.

Tohoku Shinkansen ajoi Tokiosta Moriokaan niin että heilahti, viitisensataa kilometriä kahdessa tunnissa. Siitä köröttelin kiskobussilla Miyakoon Tyynenmeren rannalle, seitsemänkymmentä kilometriä, puolitoista tuntia. Maisemat olivat upeita, ja niin noloa kuin tämä onkin myöntää, niistä tuli mieleen Viimeinen samurai. Miyakosta jatkoin yksityisellä kiskobussilla Kujiin, siellä vaihto JR:n Kita-rias -linjan kiskobussiin, sillä Hachinoheen, yö siellä, koko päivä kolmella junalla Sapporoon (vaihdot Aomorissa ja Hakodatessa). Tyyntä valtamerta en ollut aiemmin nähnyt, komeita olivat mainingit tyynenäkin päivänä. Junatunneli Hokkaidoon oli pitkä ja pimeä. Honshun pohjoisrannikon ja varsinkin Hokkaidon tasaisemmat alueet muistuttavat yllättävän paljon Suomea (kylläkin havupuiden tupsut järjestyvät lähempää katsoen eri tavalla kuin tällä pallonpuoliskolla). Sapporon esikaupunkien reunamilla näin ensilumen. Samaan aikaan Tokiossa oli vielä täysi kesä, reilut kaksikymmentä astetta varjossa.

Äskeinen antoi ehkä vaikutelman, että reittisuunnittelu ja junanvaihdot hoituivat tuosta noin vaan lennosta. Ei todellakaan. Melkoista ähkimistä se oli elekielen, sanakirjasta alleviivattujen sanojen ja lapuille kirjoitettujen aikataulujen kanssa. Oli minulla myös junaliikenneäppi Android-laitteellani, mutta toimiakseen se edellytti interwebziä. JR Wifi toimi ainoastaan luotijunissa, ei näissä pienemmissä, joilla valtaosin ajelin. Lisäksi oli epäselvyyksiä, missä kaikissa junissa ja millä kaikilla osuuksilla saa matkustaa JapanRailPassilla, kun on kaiken maailman muitakin paikallisia firmoja.

_MG_3339_kiskobussimutka_1500
_MG_3393_KAS_yodogahama_1500
_MG_3451_1500
_MG_3527_samuraihama_1500
_MG_3605_tiebiitsille_kas_1500
_MG_3640_piitsi1_1500_uusklv
_MG_3819_1500
_MG_3904_neonsapporo_1500

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaista päivää kohden vähintään yksi tanka tai haiku. Eihän siitä mitään tullut. Mitä nyt lentokoneessa menomatkalla tavailin tunnelmiani tankamuotoon:

Kipsissä perse,
turbiinin huminassa
ei voi nukkua.
Aikavyöhyke vaihtuu
Siperian taivaalla.

Lopuksi postaan kuvan itsestäni syömässä Family Martista ostettua valmisnuudelikeittoa.

_MG_2503_safkaa_eisalamaa_1500_mv

Lisää kuvia reissulle omistamassani Flickr-albumissa.

Ai niin. Toisin kuin muutama matkaseuralaiseni, en ole koskaan harrastanut japanilaista pop-kulttuuria, lukenut mangaa, katsonut animea, pelannut yhtäkään Final Fantasyä tai muuta. Tämän verran opin kuitenkin japania (tuskin kirjoitettu oikein, mutta suunnilleen näin kiitin aina, ruoasta, palvelusta, mistä hyvänsä): arikatoo gosai maas!

Murheita luistinradalla

Teinipoika näppäilee kännykkää kaukalon reunalla, pysähtyy tuijottamaan ruutua ja huutaa kavereilleen: ”Ei vittu, Flyers johtaa Rangersii…”

Kaveri jäältä: ”Paljo?”

Kännykkätyyppi: ”Kaks-yks… Ei oo vittu mahdollista, ei Flyers voi johtaa Rangerssii! Voi vitun runkkarit opetelkaa pelaa! Nyt on Tottenhamin pakko voittaa Chelsea… Mä en enää ikinä kuuntele sua jos nää rahat meni täs…”

Ala-asteikäinen poika ottaa luistintaan pois jalasta, harmittelee missattua maalipaikkaa.

”Hyvin sä pelasit”, isä lohduttelee. ”Ei kukaan voi tehdä maalia joka paikasta.”

Jäältä kuuluu terien rouskinta.

”Jonku se on sunki lätkäharrastukset maksettava”, isä huokaa. ”Ku se on niin, että jos isiltä loppuu nyt työt, niin sitte loppuu myös sun lätkäharrastus.”

Poika vilkaisee isäänsä. Ei sano mitään, jatkaa nauhojen löystämistä.

”Jos isiltä loppuu nyt työt”, isä jatkaa. ”Niin sitte… sitte loppuu kaikki.”

Mediatoimisto Kickass Helsinki

 

 

Täyden palven mediatoimisto Kickass Helsinki. Logossa Jackie Chan vetää lenttarin Tuomiokirkkoa päin. Osaamisaluettamme ovat kickass-luokan strateginen sisältömarkkintointi, luova mittarointi sekä yleinen ajatteleminen ja ideoiminen. Mikä meidät erottaa mainostoimisto Punk Helsingistä, Ellun kanoista, ynnä muista nuorekkaat, rennot, mageet ja räväkät nimet ennen meitä keksineistä? Meillä pyörii toimistolla isoilla screeneillä esikuvamme Jackie Chanin kickass-leffoja. Näin kauas olemme päässeet 1900-lukulaisen homeisesta työelämästä. Jackie Chanin leffoissa on myös painokas filosofinen sanoma: pahiksia täytyy vetää turpaan. Pahikset ovat niitä, jotka eivät tykkää uusista ideoista, jotka eivät osaa thinkata outside the boxin ulkopuolelta. Sinunkin sisältäsi saattaa löytyä pahis. Vedä sitä turpaan tekemällä asennemuutos. Mediatoimisto Kickass Helsingin webbisivuilla ei klikata vaan kickataan. Kick here to see our kickass showreel. Asiakastyöt löytyvät naviotsikon ”whose asses have we already kicked” alta. Jackie Chan -leffojen lomassa kuuntelemme digitoitua sademetsälintujen viserrystä, koska todellisten kickass-ideoiden syntymiseen tarvitaan huikeaa ja rentoa meininkiä. Työpäivän aikana saa myös pelata Pleikkaria, Guitar Heroa ja pingistä, kokolattiamatoilla saa juoksennella pipo päässä sukkasillaan, ja jos siltä tuntuu, saa mennä myös hiekkalaatikolle tekemään hiekkakakkuja tai päiväunille imemään peukkua, miten vain kukin saavuttaa sen tilan, jossa kickass-ideat syntyvät. Lähetä avoin hakemuksesi CV:n ja portfolion kanssa tähän ja tähän osoitteeseen to become a member of our fabulous kickass family. Löydä unelmaduunisi pienestä ja pippurisesta kickass-tiimistämme. Palkasta tai sopparista ei puhuta, koska kaikki haluavat olla meillä töissä. Tärkeintä on kickass ideat, niiden kickass esilletuominen ja ennen kaikkea oikeanlainen kickass-pöhinä.