Kannet ovat omaa kädenjälkeäni myös. Takakanteen taittaja teki muutaman formaatin edellyttämän muutoksen.
Esikoisromaanini Laiturilla. Taantumistarina ilmestyy näinä päivinä Tornin kustantamana. Kirjan voi tilata Unipressin verkkokaupasta.
Tässä en itse kirjaa esittele. Kerron oman versioni siitä, millaista esikoiskirjailijaksi tuleminen voi myös olla.
Viiden vuoden ikuisuus
En voisi vähempää samaistua kirjailijoihin, joita surettaa luopua tarinoistaan ja henkilöhahmoistaan. Laituri ei ole mikään maailmalle lähtevä pienokaiseni, pikemminkin yli-ikäinen peräkammarin poika. Samaistun lähinnä Riku Korhoseen, joka vuonna 2003 kirjoitti päiväkirjaansa, esikoisensa viimeisen version jätettyään¹:
Suhteellisuudentaju tiessään. Vihaan koko kasaa ja ajattelen, etten halua olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Kun kirja tulee painosta, en tiedä otanko sitä vastaan vai kiellänkö isyyteni.
Laiturin ensimmäinen tiedosto näkyy tallentuneen kovalevylleni elokuussa 2010. Käsikirjoitus oli mielestäni valmis jo saman vuoden jouluna. Luulin – aivan tosissani luulin – jo silloin olevani viittä vaille esikoiskirjailija.
Seuraavan viiden vuoden aikana ehdin hioa Laituria vielä neljässä eri kämpässä. Ehdin irtisanoa vanhan työsuhteeni ja aloittaa uuden, tehdä 322 vuoroa vuokrafirman kautta, vaihtaa työnantajaa ja tehdä toista sataa työvuoroa lisää, käydä kaksi Oriveden Opiston vapaata kirjoittajakoulua, valmistua Metropoliasta medianomiksi, suorittaa neljä työharjoittelua ja työllistyä omalle alalleni vaihtelevanlaisesti.
Projektin loppupuolella ehdin vielä aloittaa kotimaisen kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistolla ja valmistua kandiksi. Ehdin saada rutosti kirjallisia gimmick-ideoita ja todeta ne ulkokohtaisiksi ja pikkuvanhoiksi. Toisaalta tarkempi perehtyminen ilmaisutraditioon vaikutti Laiturin muotoratkaisuihin peruuttamattomasti.
Moneen kertaan ehdin vakuuttua, että väylät tulla julkaistuksi ovat kerta kaikkiaan tukossa. Parhaina päivinä julkaisukynnyksen ylittäminen tuntui olevan lähinnä ajan kysymys, huonoimpina sula mahdottomuus. Hanskojen lyöminen tiskiin ei käynyt mielessäni kertaakaan, vaikka hetkittäin uskoa oli hyvinkin vähän.
Mitä nämä vuodet opettivat? Kirjoittaminen tyynnyttää, vapauttaa, synnyttää helpotusta ja merkityksellisyyden tuntua elämään. Mutta kun tekeminen muuttuu päämäärätietoiseksi, siis julkaisuun tähtääväksi, siihen alkaa salakavalasti vuotaa myös turhamaisuutta, pikkumaista ylpeyttä, joka vastakaikua vaille jäädessään – kuten usein käy – kääntyy uhriutumiseksi. Tämä puoli helposti unohtuu, kun esikoiskirjailijoista leivotaan mediassa juttua. Olen tutustunut tunnetiloihin, jotka vaikuttavat Tommi Melenderin kuvaaman kirjailijahelvetin ensimmäiseltä vaiheelta:
Kun kirjailija ei ole vielä kirjailija, vaan pelkkä harrastajakirjoittaja, hän ahdistuu huomatessaan minkälaista paskaa kustantamot suoltavat markkinoille. Tuhansien muiden harrastajakirjoittajien tavoin hän on vakuuttunut siitä, että kustantamot ovat solmineet salaliiton, jonka nojalla jättävät julkaisematta parhaat ja ansiokkaimmat käsikirjoitukset.
Lisää vettä marttyyrimyllyyni kaatoi Juha-Pekka Koskinen toteamalla esikoiskirjailijaksi pääsemisestä²:
Jos verkostot ovat kunnossa, hienoa! Jos ei, edessä on pitkä matka. Kirjoittamisen laadulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Päivälehtikritiikeissä esikoiset (ne jotka noteerataan) ovat järjestään aina ilahduttavia ja lupaavia. Samaan aikaan hylsyn saanut sadattelee, miten niin muka. Miksi tämä jos ei minun? En usko yhteenkään kutsumukselliseen kirjoittajaan, joka ei tunnusta kokeneensa näin.
Paniikkinappulan pauketta
Vuosi sitten avasin metrossa Gmailin tabletillani. Nipistinkö itseäni? En ole varma, mutta epäuskoinen naurahdus minulta pääsi, sen muistan varmuudella. Torni Kustannukselta oli tullut viesti:
Jos kässäri on vielä vapaana ja olet kiinnostunut sen työstämisestä julkaisukuntoon, voisimme ensi viikon aikana neuvotella kustannussopimuksen tekemisestä.
Tättärää, minulta tulee kohta kirja! Aloin luonnostella blogimerkintää: käykää ostamassa, levittäkää sanaa, peukuttakaa, olkaa niin kilttejä…
Toki olin hyvissä ajoin tullut tietoiseksi kirjojen elinkaarien lyhyydestä, tuotanto- ja jakelusysteemien haasteista digiaikana, kustantamoiden välisestä epätasa-arvosta, mitä tulee mahdollisuuksiin päästä kirjakaupan hyllylle tai tulla noteeratuksi, saati palkituksi.
Olin silti kuvitellut esikoisromaanin julkaisemisen, jos ei triumfaaliseksi, ainakin helpottavaksi tapahtumaksi.
Mitä se ilman muuta olikin. Niin kauan kuin taittajalle ei tarvinnut lähettää mitään.
Katastrofi koitti vasta jätettyäni viimeisen – siis viimeiseksi tarkoitetun – version. Kun seuraavana päivänä palasin sen ääreen tabletillani, tajusin kauhukseni kaksi tosiasiaa:
1) En osaa kirjoittaa.
2) Laiturista tulee todella huono esikoiskirja.
Vuosien saatossa jalostunut teoskokonaisuus oli yhdessä yössä muuttunut avuttomaksi häsellykseksi!
Taittaja oli pitkämielinen. Mitä enemmän löysin vikakohtia, sitä enemmän niitä ilmestyi lisää, aina pienellä viiveellä. Tämä jatkui, ei päivästä, vaan yöstä ja aamuyöstä toiseen. Haave muuttui toteutumishetkellään valvepainajaiseksi.
Paljoa eivät auttaneet kustannustoimittajan, entisen kirjoittamisen opettajan tai kenenkään rohkaisut. Samaan aikaan vielä Parnasso (2/2016) kehtasi kannessaan väittää, että hylsykirje romahduttaa unelmat. Saatoin onnitella itseäni sentään siitä, että olin pitänyt matalaa profiilia kirjoittamiseni kanssa. Etukäteishäly tästä vielä olisi puuttunut.
Fail again, fail better
Viisi plus yksi yhtä kuin kuusi vuotta siihen meni. Tänä aikana kirjallisuus on täyttänyt elämästäni suuremman osan kuin alun perin oli tarkoitus. Kirjastolla käyn nykyään useammin kuin ruokakaupassa, ja tuntuu vaikealta lähteä ruokakauppaa kauemmas ilman kirjaa.
Laituri-vuosien aikana opettelin paitsi kirjoittamaan, myös suhteuttamaan kirjoittamistani muuhun elämään. Onhan se vaikeaa, pitäisi olla ehdoton ja kuitenkin kommunikoida, sulkeutua oman tekstin maailmaan ja käydä silti vuoropuhelua muun maailman kanssa.
Kevään loppukiri oli harvinaisen kuormittava. Korjausmerkintätenniksen venyessä jatkoerän jatkoerään täytyi kirjoittaa kandi, käydä töissä ja sotia toimeentulosta virastojen kanssa. Samalla yritin vaalia sosiaalisia suhteita ja pysyä järjissäni. Kesä tuli parhaaseen mahdolliseen saumaan.
Onneksi mitään ei ole enää tehtävissä. Uteliain ja pikkuisen pelokkain mielin odottelen, millaisen vastaanoton Laituri saa vai saako minkäänlaista. Samalla uskon Melenderiä³, jonka mukaan oman teoksen vastaanotossa rypemisestä ei seuraa mitään hyvää.
Julkaisuhätäkin kouli ja kasvatti. Suhtaudun nyt armeliaammin niihin prosaisteihin, joita olen pitänyt yliarvostettuina ja väärin perustein kustannettuina. Kuka minä olen skenepoliisia leikkimään, jos jo näytön paikan saaminen horjuttaa itseluottamustani näin? Sitä paitsi jos verrokkini ovat käyneet läpi mitään samantapaista kuin minä keväällä 2016 – moni uskoakseni on, vaikkei sitä julkisesti myöntäisi – pitäköön varttinsa valokeilassa.
Aika on kriitikoista parhain ja puolueettomin. Häpeä ja epävarmuus kuuluvat kaiketi asiaan. Laituri on sellainen kuin on, kirjoittamatta sitä ei voinut jättää. Kesän levättyäni pahin paniikki on hälvennyt, suhteellisuudentajukin osoittaa pieniä palautumisen merkkejä. Jos pahimpien hetkieni pelot osoittautuvat vielä aiheellisiksi, se on jatkossa niin kuin kuluneessa Samuel Beckett -sitaatissa: “Try again. Fail again. Fail better.”
Kiitän kourallista ihmisiä erikseen sähköpostilla tai kasvotusten. Ilman tukeanne ja apuanne Laituri ei olisi kirja.
____________________
¹ ja ² Jera Hänninen ja Jyri Hänninen (toim): Haluatko todella kirjailijaksi. Helsinki-kirjat 2012, s. 94-97.
³ Kirjailijaidiootti-essee kokoelmalla Onnellisuudesta. WSOY 2016, s. 109.
EDIT 23.10.2016: Booky.fi-tilauslinkki poistettu.
