Lokakuun loppupuolella kävin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, Japanissa. Pyörin kolmen kaverini kanssa Tokiossa ja tein yksin eräänlaisen reilausreissun pohjoiseen, pääteasemana Sapporo. Matkamuistiinpanoja kertyi jonkin verran, vaikutelmia ja mietteitä enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittelen jotain matkakertomuksen tapaista ehkä jossain vaiheessa tätä tai seuraavaa elämää. Tässä tyydyn kymmeneen instant-hajahuomioon:

1.
Japanissa kaikkialla on pieniä virvoitusjuoma-automaatteja, hassuja, vilkkuvia, välkkyviä ja aina sopuhintaisia. Ilmeisesti automaateista vastaa useampi keskenään kilpaileva firma. Erään firman automaateista saa Boss-merkkistä tölkkikahvia kuumana. Aamuisin ostelin sitä ns. ihan päällikkönä.

2.
Liikennepoliiseja on paljon myös. Risteyksissä he viittovat tietä punaisilla sauvoilla, jotka muistuttavat Star Warsin valomiekkoja. Tyypillinen liikennepoliisi kumartaa jokaiselle ohittavalle pyöräilijälle erikseen.

3.
Sähköjohdot riippuvat katujen yllä villeinä röykkiöinä. Otaksun, ettei niitä maanjäristysvaaran vuoksi kannata kaivaa maan alle tai valaa seinien sisään. Ensimmäisillä vilkaisuilla johdot synnyttivät pikkuisen slummimaisen vaikutelman, minkä kanssa asettui jyrkkään ristiriitaan se, että kaikki olikin putipuhdasta, tiptop-kunnossa ja neliömetri kerrallaan kivaksi laitettua, eräänlaista tiheästi massoiteltua Theme Park -todellisuutta.

4.
Ravintolat mainostavat ruokiaan täyttämällä kadunpuoleiset ikkunat muovisilla näytekappaleilla annoksistaan.

5.
Tokion Yodobashi Akihabara -megatavaratalo soittaa koko päivän repeatilla tunnusmelodiaansa, joka on japanilainen sovellus “Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut” -lastenlaulusta. Tempomuunnelmia on muutama, ainakin lapsikuoro-marssiversio ja aikuisen naisen laulama laukkatempoinen. Jäin ihmettelemään, miten tavaratalon työntekijät eivät sekoa. Yhä kotona yllätän itseni hyräilemästä Yodobashi Akihabaran tunnaria.

6.
Myös Family Marteilla on oma pikku tunnarinsa. (Family Mart on eräänlainen Ärrän ja Alepan välimuoto, hyvin yleinen ja kätevä ketjupuoti eväiden, iltapalojen ja iltakaljojen ostoon.) Tunnari soitahtaa aina kun liukuovet avautuvat ja joku astuu myymälään sisään. Kahdeksan iskua, tempo 85 iskua minuutissa, maailman rauhoittavin ja kotoisin pikku melodia. Tervetuloa myymäläämme. Kaikki on hyvin. Löydät siisteiltä hyllyiltämme kaiken mitä tarvitset kotiin, kelmuun pakattua merilevää myöten. Melodiasta on kehkeytynyt useita Youtube-remixejä. Toistaiseksi lennokkain lienee tämä.

7.
Japanilaisilla on ylipäätään taipumus soittaa hassua musiikkia ja musiikillisia äänihäivähdyksiä kaikkialla. Suurilla juna-asemilla kuulutuksia säestävät avaruusleffaäänet, ja eräässä ravintolassa minut yllätti jazz-melodia, jonka muistin 90-lukulaisesta Radiolinjan mainoksesta. Miyako-nimisessä pikkukaupungissa valopylväisiin oli ripustettu kaiuttimia, joista kuului hissimusiikkia. Kun saavuin Super Hokutolla (juna) Sapporoon, ennen virallista kuulutusta soi elektronisena jäljitelmänä, mikäli korvani eivät erehtyneet, J. S. Bachin Jesus bleibet meine Freuden alku (jäljitin ulkomuistista kotona).

8.
Raaka kananmuna nuudelikeittoon? Miksei? Kokeilin kotona. Toimii!

9.
Japanilaisen vessanpöntön vieressä on yleensä avaruusaluksen ohjaamo. Minulle suositeltiin – ja suosittelen eteenpäin – etsimään tavallisen vetokahvan ohjaamon takaa ja käyttämään ainoastaan sitä. Liikkeellä on villejäkin tarinoita, mitä on käynyt turisteille, jotka ovat pytyllä istuessaan menneet painelemaan vääriä nappuloita (esim. automaattinen tamponinpoistaja hanurissa).

10.
Japanilainen vessapaperi on ohutta. Ehkä siksi, etteivät viemärit tukkeudu. Tai sitten siksi, ettei lähes 127-miljoonainen, verrattain pienellä saarirykelmällä asuva kansa kerta kaikkiaan voi olla paperituotannon suhteen omavarainen. Koska japanilaiset haluavat säilyttää hienot alkuperäiset metsänsä (joita on, uskokaa tai älkää ja runsaasti onkin, kunhan pääsee tarpeeksi kauas pohjoiseen), kaikki mahdollinen paperitavara joudutaan ostamaan muualta ja vessapaperin paksuudessa sen vuoksi kitsastellaan. Näin järkeilin.

Tapakulttuuri on kokonaan oma maailmansa. Kohteliaisuus ja avuliaisuus oli jopa ylivirittyneempää kuin odotin. Asian kääntöpuoli on avoin tai kätketty vieraankammo. Petoksen Harmaan alueen säe “jos ei kiesei näy missään totta vitus sä kävelet punasii päin” ei puhuttele japanilaisia. He odottavat vihreitä myös pikkutunteina typötyhjillä sivukaduilla, vaikka Japanissa on maailman ehkä hitaimmat liikennevalokierrot. Japanilaisesta ei myöskään tilaisuus tee varasta: kaupat säilyttävät luottavaisin mielen kaljalavoja ulkona kaupan edessä. (Ajatelkaa käytäntöä Hesarin tai Kurvin Alepassa.) Tokion öisillä kaduilla ja pimeillä syrjäkujilla pelottavinta on tulla koetuksi pelottavana paikallisten keskuudessa. Se on oikeasti vaivaannuttavaa. Sosiaalinen kontrolli on hiljaista ja näkymätöntä, mutta ilmeisen vahvaa: kukaan ei sylje tai tumppaa tupakkaa kadulle, eivätkä hyvien perheiden pojat imitoi leffagangstereita. Kaikkialta huokuva säntillisyys ja perfektionismi on samanaikaisesti ihailtavaa ja pelottavaa, ja minun on oikeastaan vaikea ymmärtää, miten se voi toteutua ilman Singaporen lainsäädäntöä ja virkavallan jatkuvaa läsnäoloa. Suomi tuntuu Japanin jälkeen sottaisalta ja kaoottiselta kehitysmaalta, jossa minunlaisen on kuitenkin hyvä rypeä kaltaisteni keskellä. Tämä on tietysti turistin eksotisoivaa ensivaikutelmaa vailla minkäänlaista syvempää ymmärrystä. En halua tehdä kulttuurien välistä vertailua saati laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, kunhan puran vaikutelmiani.

Muutama kuva Tokiosta.

Metroruno

Kirjoitin Tokiossa elämäni ensimmäisen metrorunon. Suhtauduin penseästi menetelmälliseen kirjoittamiseen ennen kuin törmäsin tähän ideaan. Metrorunon menetelmä siis on, jos en ole väärin ymmärtänyt:

1) Mieti säettä junassa.
2) Kirjoita se heti laiturilla.
3) Hyppää toiseen junaan miettimään seuraavaa säettä.
4) Kirjoita se heti laiturilla.
5) Jatka tätä sen verran kuin ehdit tai jaksat.

Rajoitteena ilmeisesti on, ettei laiturilla saa miettiä säettä eikä junassa kirjoittaa. Mitään ei kai saisi myöskään jälkikäteen editoida. Rikoin sääntöä sikäli, että otin viimeisen säkeen Suomessa pois, sen verran huono se oli. Virallinen syy olkoon se, etten kirjoittanut sitä enää metrossa, vaan JR:n (Japanin VR, logo myös vihreä) paikallisjunassa, täkäläisessä S-Bahnissa. Runosta tuli tällainen:

 

Hukkareissu taas, lyhyt matka venyi.
Uskaltaa täytyy, piilossa.
Nimi ei jäänyt taaskaan mieleen.
Hetki ehkä jäi, naamoista ei moni.
Tämäkin päivä on nopeasti ohi.

 

Fraasimainen? Ehkä. Säkeiden aatokset eivät todellisuudessa yritä tavoitella mitään elämän suuria totuuksia. Ne liittyvät pieniin ja konkreettisiin matkateknisiin probleemeihin. Tässä vielä asiaan liittyviä kuvia, osa otettu runoajelun aikana, osa ei:

Sitten se reissuni pohjoiseen.

Tohoku Shinkansen ajoi Tokiosta Moriokaan niin että heilahti, viitisensataa kilometriä kahdessa tunnissa. Siitä köröttelin kiskobussilla Miyakoon Tyynenmeren rannalle, seitsemänkymmentä kilometriä, puolitoista tuntia. Maisemat olivat upeita, ja niin noloa kuin tämä onkin myöntää, niistä tuli mieleen Viimeinen samurai. Miyakosta jatkoin yksityisellä kiskobussilla Kujiin, siellä vaihto JR:n Kita-rias -linjan kiskobussiin, sillä Hachinoheen, yö siellä ja seuraavana päivänä kolmella junalla Sapporoon, vaihdot Aomorissa ja Hakodatessa. Tyyntä valtamerta en ollut aiemmin nähnyt, komeita olivat mainingit tyynenäkin päivänä. Junatunneli Hokkaidoon oli pitkä ja pimeä. Honshun pohjoisrannikon ja varsinkin Hokkaidon tasaisemmat alueet muistuttavat yllättävän paljon Suomea, joskin tarkemmin katsoen havupuiden tupsut järjestyvät eri tavalla kuin tällä pallonpuoliskolla. Sapporon esikaupunkien reunamilla näin ensilumen. Samaan aikaan Tokiossa oli vielä täysi kesä, reilut kaksikymmentä astetta varjossa.

Äskeinen antoi ehkä vaikutelman, että reittisuunnittelu ja junanvaihdot hoituivat tuosta noin vaan lennosta. Ei todellakaan. Melkoista ähkimistä se oli elekielen, sanakirjasta alleviivattujen sanojen ja lapuille kirjoitettujen aikataulujen kanssa. Oli minulla myös junaliikenneäppi tabletillani, mutta toimiakseen se edellytti interwebziä, ja wifi oli saatavissa ainoastaan luotijunissa, ei näissä pienemmissä, joilla valtaosin ajelin. Lisäksi oli epäselvyyksiä, missä kaikissa junissa ja millä kaikilla osuuksilla saa matkustaa JapanRailPassilla, kun on kaiken maailman muitakin paikallisia firmoja.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaista päivää kohden vähintään yksi tanka tai haiku. Eihän siitä mitään tullut. Mitä nyt lentokoneessa menomatkalla tavailin tunnelmiani tankamuotoon:

Kipsissä perse,
turbiinin huminassa
ei voi nukkua.
Aikavyöhyke vaihtuu
Siperian taivaalla.

Lopuksi postaan kuvan itsestäni syömässä Family Martista ostettua valmisnuudelikeittoa.

Lisää kuvia reissulle omistamassani Flickr-albumissa.

Ai niin. Toisin kuin muutama matkaseuralaiseni, en ole koskaan harrastanut japanilaista pop-kulttuuria, lukenut mangaa, katsonut animea, pelannut yhtäkään Final Fantasyä tai muuta. Tämän verran opin kuitenkin japania (tuskin kirjoitettu oikein, mutta suunnilleen näin kiitin aina, ruoasta, palvelusta, mistä hyvänsä): arikatoo gosai maas!