Aihearkisto: Runous

Kuvia ja huomioita Japanista, metroruno Tokiosta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lokakuun loppupuolella kävin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, Japanissa. Pyörin kolmen kaverini kanssa Tokiossa ja tein yksin eräänlaisen reilausreissun pohjoiseen, pääteasemana Sapporo. Matkamuistiinpanoja kertyi jonkin verran, vaikutelmia ja mietteitä enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittelen jotain matkakertomuksen tapaista ehkä jossain vaiheessa tätä tai seuraavaa elämää. Tässä tyydyn kymmeneen instant-hajahuomioon:

1.
Japanissa kaikkialla on pieniä virvoitusjuoma-automaatteja, hassuja, vilkkuvia, välkkyviä ja aina sopuhintaisia. Ilmeisesti automaateista vastaa useampi keskenään kilpaileva firma. Erään firman automaateista saa Boss-merkkistä tölkkikahvia kuumana. Aamuisin ostelin sitä ns. ihan päällikkönä.

2.
Liikennepoliiseja on paljon myös. Risteyksissä he viittovat tietä punaisilla sauvoilla, jotka muistuttavat Star Warsin valomiekkoja. Tyypillinen liikennepoliisi kumartaa jokaiselle ohittavalle pyöräilijälle erikseen.

3.
Sähköjohdot riippuvat katujen yllä villeinä röykkiöinä. Otaksun, ettei niitä maanjäristysvaaran vuoksi kannata kaivaa maan alle tai valaa seinien sisään. Ensimmäisillä vilkaisuilla johdot synnyttivät pikkuisen slummimaisen vaikutelman, minkä kanssa asettui jyrkkään ristiriitaan se, että kaikki olikin putipuhdasta, tiptop-kunnossa ja neliömetri kerrallaan kivaksi laitettua, eräänlaista tiheästi massoiteltua Theme Park -todellisuutta.

4.
Ravintolat mainostavat ruokiaan täyttämällä kadunpuoleiset ikkunat muovisilla näytekappaleilla annoksistaan.

5.
Tokion Yodobashi Akihabara -megatavaratalo soittaa koko päivän repeatilla tunnusmelodiaansa, joka on japanilainen sovellus “Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut” -lastenlaulusta. Tempomuunnelmia on muutama, ainakin lapsikuoro-marssiversio ja aikuisen naisen laulama laukkatempoinen. Jäin ihmettelemään, miten tavaratalon työntekijät eivät sekoa. Yhä kotona yllätän itseni hyräilemästä Yodobashi Akihabaran tunnaria.

6.
Myös Family Marteilla on oma pikku tunnarinsa. (Family Mart on eräänlainen Ärrän ja Alepan välimuoto, hyvin yleinen ja kätevä ketjupuoti eväiden, iltapalojen ja iltakaljojen ostoon.) Tunnari soitahtaa aina kun liukuovet avautuvat ja joku astuu myymälään sisään. Kahdeksan iskua, tempo 85 iskua minuutissa, maailman rauhoittavin ja kotoisin pikku melodia. Tervetuloa myymäläämme. Kaikki on hyvin. Löydät siisteiltä hyllyiltämme kaiken mitä tarvitset kotiin, kelmuun pakattua merilevää myöten. Melodiasta on kehkeytynyt useita Youtube-remixejä. Toistaiseksi lennokkain lienee tämä.

7.
Japanilaisilla on ylipäätään taipumus soittaa hassua musiikkia ja musiikillisia äänihäivähdyksiä kaikkialla. Suurilla juna-asemilla kuulutuksia säestävät avaruusleffaäänet, ja eräässä ravintolassa minut yllätti jazz-melodia, jonka muistin 90-lukulaisesta Radiolinjan mainoksesta. Miyako-nimisessä pikkukaupungissa valopylväisiin oli ripustettu kaiuttimia, joista kuului hissimusiikkia. Kun saavuin Super Hokutolla (juna) Sapporoon, ennen virallista kuulutusta soi elektronisena jäljitelmänä, mikäli korvani eivät erehtyneet, J. S. Bachin Jesus bleibet meine Freuden alku (jäljitin ulkomuistista kotona).

8.
Raaka kananmuna nuudelikeittoon? Miksei? Kokeilin kotona. Toimii!

9.
Japanilaisen vessanpöntön vieressä on yleensä avaruusaluksen ohjaamo. Minulle suositeltiin – ja suosittelen eteenpäin – etsimään tavallisen vetokahvan ohjaamon takaa ja käyttämään ainoastaan sitä. Liikkeellä on villejäkin tarinoita, mitä on käynyt turisteille, jotka ovat pytyllä istuessaan menneet painelemaan vääriä nappuloita (esim. automaattinen tamponinpoistaja hanurissa).

10.
Japanilainen vessapaperi on ohutta. Ehkä siksi, etteivät viemärit tukkeudu. Tai sitten siksi, ettei lähes 127-miljoonainen, verrattain pienellä saarirykelmällä asuva kansa kerta kaikkiaan voi olla paperituotannon suhteen omavarainen. Koska japanilaiset haluavat säilyttää hienot alkuperäiset metsänsä (joita on, uskokaa tai älkää ja runsaasti onkin, kunhan pääsee tarpeeksi kauas pohjoiseen), kaikki mahdollinen paperitavara joudutaan ostamaan muualta ja vessapaperin paksuudessa sen vuoksi kitsastellaan. Näin järkeilin.

Tapakulttuuri on kokonaan oma maailmansa. Kohteliaisuus ja avuliaisuus oli jopa ylivirittyneempää kuin odotin. Asian kääntöpuoli on avoin tai kätketty vieraankammo. Petoksen Harmaan alueen säe “jos ei kiesei näy missään totta vitus sä kävelet punasii päin” ei puhuttele japanilaisia. He odottavat vihreitä myös pikkutunteina typötyhjillä sivukaduilla, vaikka Japanissa on maailman ehkä hitaimmat liikennevalokierrot. Japanilaisesta ei myöskään tilaisuus tee varasta: kaupat säilyttävät luottavaisin mielen kaljalavoja ulkona kaupan edessä. (Ajatelkaa käytäntöä Hesarin tai Kurvin Alepassa.) Tokion öisillä kaduilla ja pimeillä syrjäkujilla pelottavinta on tulla koetuksi pelottavana paikallisten keskuudessa. Se on oikeasti vaivaannuttavaa. Sosiaalinen kontrolli on hiljaista ja näkymätöntä, mutta ilmeisen vahvaa: kukaan ei sylje tai tumppaa tupakkaa kadulle, eivätkä hyvien perheiden pojat imitoi leffagangstereita. Kaikkialta huokuva säntillisyys ja perfektionismi on samanaikaisesti ihailtavaa ja pelottavaa, ja minun on oikeastaan vaikea ymmärtää, miten se voi toteutua ilman Singaporen lainsäädäntöä ja virkavallan jatkuvaa läsnäoloa. Suomi tuntuu Japanin jälkeen sottaisalta ja kaoottiselta kehitysmaalta, jossa minunlaisen on kuitenkin hyvä rypeä kaltaisteni keskellä. Tämä on tietysti turistin eksotisoivaa ensivaikutelmaa vailla minkäänlaista syvempää ymmärrystä. En halua tehdä kulttuurien välistä vertailua saati laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, kunhan puran vaikutelmiani.

Muutama kuva Tokiosta.


_MG_1915_ikkunan_lapi_ilta_1500_MG_1822_auringonlasku1_crop_1500
_MG_2250_1500
_MG_2986_tsiigaataa_1500
_MG_2673_esikaupunki_crop_1500
_MG_4275_pyorataustadf_1500
_MG_2100_kalamias_siima_1500
_MG_3038_shinjukukatu_1500
_MG_2436_darkalley_SUORcrop_NELIO_1500
_MG_2498_KAS_asakusayo1_1500
_MG_4460_1500

Metroruno

Kirjoitin Tokiossa elämäni ensimmäisen metrorunon. Suhtauduin penseästi menetelmälliseen kirjoittamiseen ennen kuin törmäsin tähän ideaan. Metrorunon menetelmä siis on, jos en ole väärin ymmärtänyt:

1) Mieti säettä junassa.
2) Kirjoita se heti laiturilla.
3) Hyppää toiseen junaan miettimään seuraavaa säettä.
4) Kirjoita se heti laiturilla.
5) Jatka tätä sen verran kuin ehdit tai jaksat.

Rajoitteena ilmeisesti on, ettei laiturilla saa miettiä säettä eikä junassa kirjoittaa. Mitään ei kai saisi myöskään jälkikäteen editoida. Rikoin sääntöä sikäli, että otin viimeisen säkeen Suomessa pois, sen verran huono se oli. Virallinen syy olkoon se, etten kirjoittanut sitä enää metrossa, vaan JR:n (Japanin VR, logo myös vihreä) paikallisjunassa, täkäläisessä S-Bahnissa. Runosta tuli tällainen:

 

Hukkareissu taas, lyhyt matka venyi.
Uskaltaa täytyy, piilossa.
Nimi ei jäänyt taaskaan mieleen.
Hetki ehkä jäi, naamoista ei moni.
Tämäkin päivä on nopeasti ohi.

 

Fraasimainen? Ehkä. Säkeiden aatokset eivät todellisuudessa yritä tavoitella mitään elämän suuria totuuksia. Ne liittyvät pieniin ja konkreettisiin matkateknisiin probleemeihin. Tässä vielä asiaan liittyviä kuvia, osa otettu runoajelun aikana, osa ei:

_MG_4316_kohtajuna_1500_MG_4353_kas_1500_mv
_MG_4317_metromies_1500
_MG_4334_metrolahtee_1500
_MG_2710_metrolepi1_1500

Sitten se reissuni pohjoiseen.

Tohoku Shinkansen ajoi Tokiosta Moriokaan niin että heilahti, viitisensataa kilometriä kahdessa tunnissa. Siitä köröttelin kiskobussilla Miyakoon Tyynenmeren rannalle, seitsemänkymmentä kilometriä, puolitoista tuntia. Maisemat olivat upeita, ja niin noloa kuin tämä onkin myöntää, niistä tuli mieleen Viimeinen samurai. Miyakosta jatkoin yksityisellä kiskobussilla Kujiin, siellä vaihto JR:n Kita-rias -linjan kiskobussiin, sillä Hachinoheen, yö siellä ja seuraavana päivänä kolmella junalla Sapporoon, vaihdot Aomorissa ja Hakodatessa. Tyyntä valtamerta en ollut aiemmin nähnyt, komeita olivat mainingit tyynenäkin päivänä. Junatunneli Hokkaidoon oli pitkä ja pimeä. Honshun pohjoisrannikon ja varsinkin Hokkaidon tasaisemmat alueet muistuttavat yllättävän paljon Suomea, joskin tarkemmin katsoen havupuiden tupsut järjestyvät eri tavalla kuin tällä pallonpuoliskolla. Sapporon esikaupunkien reunamilla näin ensilumen. Samaan aikaan Tokiossa oli vielä täysi kesä, reilut kaksikymmentä astetta varjossa.

Äskeinen antoi ehkä vaikutelman, että reittisuunnittelu ja junanvaihdot hoituivat tuosta noin vaan lennosta. Ei todellakaan. Melkoista ähkimistä se oli elekielen, sanakirjasta alleviivattujen sanojen ja lapuille kirjoitettujen aikataulujen kanssa. Oli minulla myös junaliikenneäppi tabletillani, mutta toimiakseen se edellytti interwebziä, ja wifi oli saatavissa ainoastaan luotijunissa, ei näissä pienemmissä, joilla valtaosin ajelin. Lisäksi oli epäselvyyksiä, missä kaikissa junissa ja millä kaikilla osuuksilla saa matkustaa JapanRailPassilla, kun on kaiken maailman muitakin paikallisia firmoja.

_MG_3339_kiskobussimutka_1500
_MG_3393_KAS_yodogahama_1500
_MG_3451_1500
_MG_3527_samuraihama_1500
_MG_3605_tiebiitsille_kas_1500
_MG_3640_piitsi1_1500_uusklv
_MG_3819_1500
_MG_3904_neonsapporo_1500

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaista päivää kohden vähintään yksi tanka tai haiku. Eihän siitä mitään tullut. Mitä nyt lentokoneessa menomatkalla tavailin tunnelmiani tankamuotoon:

Kipsissä perse,
turbiinin huminassa
ei voi nukkua.
Aikavyöhyke vaihtuu
Siperian taivaalla.

Lopuksi postaan kuvan itsestäni syömässä Family Martista ostettua valmisnuudelikeittoa.

_MG_2503_safkaa_eisalamaa_1500_mv

Lisää kuvia reissulle omistamassani Flickr-albumissa.

Ai niin. Toisin kuin muutama matkaseuralaiseni, en ole koskaan harrastanut japanilaista pop-kulttuuria, lukenut mangaa, katsonut animea, pelannut yhtäkään Final Fantasyä tai muuta. Tämän verran opin kuitenkin japania (tuskin kirjoitettu oikein, mutta suunnilleen näin kiitin aina, ruoasta, palvelusta, mistä hyvänsä): arikatoo gosai maas!

Sateen jälkeen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Eilen illalla siinä kymmenen maissa läksin vanhoilta kunnon Vuokin hoodeilta kohti kotia. Sadekuuro oli jättänyt maan märäksi. Ilta-aurinko valeli valkoisten elementtitalojen ylimmät kerrokset keltaisiksi, Cirruksen melkein kokonaan. Nutan kohdalla huomasin tymäkän sateenkaaren. Se alkoi Cirruksen juurelta, piirtyi hehkuvana vanhan kunnon Mustankivenpuiston ylle ja päättyi vielä vanhemman kunnon Sasekan liepeille. Kirosin, ettei sattunut olemaan järkkäri olemaan mukana. Sentään oli pokkari. Tein sillä parhaani.

Metriksen sillalta katsottuna aarteen piti löytymän kauppakeskus Columbuksen S-Marketin puoleiselta parkkipaikalta. Epäilen vahvasti. En käynyt tarkistamassa.

vuokinhoodit1_kp1_900

Auringonlaskut sadekuurojen lomassa tietävä aina kuvaamisen arvoisia asioita. Luvassa oli siis metromatka kamera kiinni ikkunassa. Vuosaaren sillalla näkyi etiäinen alkavasta. Kokeilin hädissäni pokkarin kuvausmoodeja. Pokkarissa ei niin paljoa haitannut resoluutio ja kuvan yleinen laatu, ei edes synteettinen repaleisuus, vaan pokkarin hitaus. Voi jukoliste että pokkari on hidas! Kun olet ottanut kuvan, pokkari näyttää väkisin: katso, otit äsken tällaisen kuvan, katso, tällaisen kuvan, katso sitä vielä muutama sekunti ennen kuin pääset ottamaan seuraavaa… Niin, häh-hää, miltä nyt tuntuu, etpäs pääse ottamaan seuraavaa ennen kuin olet vielä pari sekuntia katsonut, millainen kuva tuli äsken otettua. Joo joo, huomasin jo, huomasin jo, meni pieleen, haluan äkkiä ottaa uuden – ja kun vihdoin pääset ottamaan seuraavaa kuvaa, painat sulkimen pohjaan, pokkarikamera miettii miettii miettii, nyt täytyy ottaa kuva, otanko kuvan, otanko kuvan, ruutu pimenee, milloin tulee se hemmetin kuva — ja eteen on tullut puita tai muita näköesteitä.

Siltä tuntuu pokkarikamera järkkäriin tottuneelle, “kaikki mulle heti nyt just niinku mä haluun” -valokuvaamiseen tottuneelle. Tätä tämä nykyään on – vaikeaa elämöidä hienoa hetkeä stressaamatta, saako siitä kuvan. Sosiaalisissa tapahtumissa en kärsi tästä dokumentointipakosta, mutta hienot sääilmiöt täytyy ehdottomasti saada talteen. Niihin täytyy “osallistua”. Kulosaaren ja Herttoniemen välinen pikkusilta meni pokkarikameran pykimisten takia widuiksi. Onneksi oli vielä jäljellä itse Kulosaaren silta. Kun et voi välttää heijastuksia, ota ne kunnolla mukaan kuvaan.

vanhankaupungilahti1_amtk1_900

Vanhankaupunginselällä näytti tihuttavan. Silti laskevan auringon kiekko iski horisonttiin. Yhtä äkkiarvaamatta smurffit olivat iskeneet vaunuun, ilmeisesti Kulosaaressa. Taivaanranta loimusi kuin loimulohi, yhtä punaisena. Matkakorttini oli voimassa. Kirosin hiljaa pokkarikameraa. Muutaman penkin päässä nuorimies kirosi kovempaa, koska sai 80 euron sakot.

loimotus_venesatama1_amtk1_900

Hetken näytti ydinräjähdykseltä:

loimutaivas1_amtk1_900

Photoshoppia pelissä? Vähän – oikeasti vähän – koitin kuroa umpeen, vain sen, mitä ei pokkarikameran tekniikka pystynyt välittämään. Kyllä se aika pitkälti tuolta näytti. Vesi heijastaa valoa, silloinkin kun sitä, siis vettä, on ilmassa, uskokaa tai älkää. Tai tarkistakaa Wikipediasta.

Kotimatka oli loppuun asti hieno. Tähän aikaan vuodesta illat tuppaavat olemaan räjähtäneen turboeloisia ja ylivärikkäitä, kuin maailma olisi Photoshopin Raw Plugin ja joku vetänyt Saturation– ja Vibrance-sliderit oikeaan reunaan. Päälle vielä Adoben ohjelmista puuttuvat märän nurtsin ja kastuneiden oksistojen tuoksut, eri lintulajien laulut sekaisin plus muistot ja mielleyhtymät.

Tuli mieleen Saima Harmajan runokokoelma Sateen jälkeen (1935), josta löytyi harvinaisen sopivasti Toukokuun sade:

Niin kylmä tuuli nousi ulapalta
ja rankka sadekuuro kastoi maan.
Nyt kadut siintää lammikoiden alta,
ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.
Pois yli kirkastuvan puiston lentää
jo huimakutri parvi pilvien,
mut ihanimman siipeen vielä entää
keväisen päivän kulta viimeinen.

Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,
taas helläs helenee ja joutsenlentoon
se kohoo yli vihertävän maan,
niin taivaallinen loiste saattonaan,
ma että mykkänä ja hurmaantuen
sen tiestä oman kohtaloni luen,
ja silmin kyynelien kastamin
en enää muista, miksi nyyhkytin.

3.5.1933

Muistinpa vielä vuosien, melkein vuosikymmenen takaa Mikeri.netistä löytäneeni Herra Eevert -nimiseltä artistilta oikein mehukkaan ja potkivan biitti-instrumentaalin, jonka nimi oli myös Sateen jälkeen. Täytyi katsoa, onko se siellä vielä? On se vielä siellä, kuunnelkaa!

Poetry Jam Mascotissa ja kevätpäivän tasauksen värejä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Joskus umpipilvisen päivän päätteeksi horisonttiin ilmestyy tuima punertava hehku. Mäkkylän asemalla ilmiö näytti muutama viikko takaperin tältä:

taivaslyotulta_flirt_ajaa_ohi1_1024

Mitä muuta? Paljon kaikenlaista. Eräs viime aikojen tapahtumakokemus ansaitsee jopa internet-maininnan. Nimittäin Helsinki Poetry Connectionin (HPC) Poetry Jam -lavarunoilta 20.3. Cafe Mascotissa.

Iänikuisen lupailun ja empimisen ja unohtelun ja oikeiden syiden ja tekosyiden jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa katsomaan, mitä on tämä helsinkiläinen lavarunous, jonka elinvoimaisuutta on moneen otteeseen hehkutettu muun muassa Luutii-blogissa. Jään rikkomiseen rohkaisi esiintyjälistan huipentumana (lue: ainoana ennestään tuttuna nimenä) Laineen Kasperi. En halunnut missata mahdollisuutta nähdä Kassua ilmaiseksi livenä. Samalla sain verukkeen tutustua HPC:n antimiin.

kassu1_jammaa_1024

Tilaisuus alkoi tiedotteen mukaan klo 19.00. Saavuin paikalle reilua varttia yli siinä uskossa, ettei tilaisuus ollut vielä ehtinyt alkaa.

Tietenkään tilaisuus ei ollut alkanut. Eikä se näyttänyt olevan alkamassa pitkään aikaan.

Ajantappo yksin kuppilassa ei ole mielipuuhaani. Femman tuoppeihin ei ole varaa, eikä muutenkaan kiinnosta ottaa pientä pöhnää arki-iltana. Tilasin teen. Ryhdyin hörppimään sitä mahdollisimman hitaasti etsiskellen paikkaa, jossa olisin edes vähän vähemmän muiden tiellä (täyttä oli, se herkisti ylimääräisyyden kokemukselle). Kulutin kupin tyhjentämiseen puoli tuntia. Kuuma juoma ehti jäähtyä, eikä esiintyjiä senkään jälkeen näkynyt tai kuulunut. Kun kysyin santsiteen hintaa, tiskin tyttö täytti ilmaiseksi kuumalla vedellä. Kiitos siitä!

Reilun tunnin odottelun jälkeen lavalle käppäili Merja Virolainen. Hän luki Valloittaja-kokoelmaltaan runon, joka oli yhtä lihallisten ilojen ylistystä. Runo soljui ja poukkoili rytmikkäästi, alku- ja loppusoinnut kietoutuivat toisiinsa kuin paneskelevien ihmisten raajat. Ikinä ei voinut tietää, iskeekö Virolainen seuraavalla sanalla alku- vai loppusointuun, seuraako ruoka- ja herkuttelumetafora vai astetta tuhmempi suora ilmaus. Odottelutunnin jäykkyyden karisti viimeistään se, kun kesken kulinarististen kiertoilmaisujen Virolainen läväytti naama peruslukemilla – vieläpä harvinaisen hyvin edellisiin soljumisiin rimmaten – että “mullipullia, kuharullia, jatkan pitkin kullia”.

Miten Virolaisen runoa kontekstoisi tai arvottaisi näin ei-niin-runoihmisenä? Kulttuurimme on sen verran täynnä seksin ja seksuaalisuuden epätoivoisen pakonomaista, tyhjää, tympeänlaimeaa ja muovisen mielikuvituksetonta rutiiniesittämistä (surullisena esimerkkinä vaikkapa Cityn suuri seksikysely), että tällainen vivahteikkaampi ja lennokkaampi ote on ehdottomasti tervetullutta. Ruoan ja seksin rinnastaminen on sinänsä kaikkea paitsi kekseliästä, mutta Virolaisen tapa – sanojen sointuvuus ja kielen epätyypillisyys – teki esityksestä kiinnostavan.

Toisena esiintyjänä asteli lavalle Eino Santanen. Hän lausui pitkän runoesityksen uudehkolta Tekniikan maailmat -kokoelmaltaan. Esitys alkoi pitkällä (ja pitkäpiimäisellä) binäärijonolla. Santanen mumisi mieli ja ääni matalana nolla nolla… nolla… yksi… nolla… Ensireaktioni oli että joo, ymmärrettiin jo, hoet nollaa, nollaa ja ykköstä, kyllä, kaikki on pohjimmiltaan pelkkää ykköstä ja nollaa. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Melkein teki mieli ryhtyä persulaiseksi ja ajatella rumasti postmodernista tekotaiteesta. Eräs paikalla olijoista — tuntomerkkejä en anna — tuhahtikin, että ei jumalauta, tätäkö ihmiset on tullu tänne kuuntelemaan.

Sitten nousi binäärijonon takaa ihmisen ääni. Eikä mikään lempeä, läsnäoleva ja ymmärtävä ihmisen ääni. Vaan some-ihminen, joka huutaen – HUUTAEN! – KAIKESSA KOLKOSSA TEKOPIRTEYDESSÄÄN HALUAA VAHVISTAA OMAN OLEMASSAOLONSA. Ulkomuistista en uskalla edes yrittää lainata Santasen esitystä (sitä paitsi lavahabituksella, äänenpainojen ja -voimakkuuksien vaihtelulla, ynnä muulla nonverbaliikalla oli paljon merkitystä), mutta suunnaton hätä omasta olemassaolosta siitä minun korvaani välittyi. Loppuhuipennus loi hienon vastapainon alun apatialle. Draaman kaari täydentyi.

Tauon jälkeen Bentality räppäsi englanniksi biitteihin, jotka näppäili tabletiltaan. Tiukahko flow ja teknisesti hyvinkin vaikuttavat enkkuräbäytystaidot jäivät mieleen, mutta paikka ja aika juuri tämän tyyppiselle live-esitykselle tuntui hiukan väärältä. Lyriikoihin ei saanut tarttumapintaa, eikä toisaalta hyppiminen ja hypettäminen sopinut sekään kuvaan. Bentality vaikutti nuorelta ja nälkäiseltä tapaukselta, jolla on suuri halu saada yleisö messiin ja kaikkien kädet ilmaan. Poetry Jamin keskivertoyleisö näytti koostuvan enemmän seestyneemmistä kylddyyri-intellektuelleista (tai sellaiseksi itsensä mieltävistä), jotka mieluummin taputtavat istuallaan. Ehkä joku toinen kerta.

Koitti tauko. Taas, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tauon jälkeen oli lavalle astuva Laineen Kasperi. Hän, jonka tuotanto on vakuuttava osoitus siitä, että suomipuhelaulu on kypsynyt omaääniseksi ja vakavasti otettavaksi taiteenlajikseen. Että se ammentaa paikallisesta maisemasta ja mielenmaisemasta, ettei sen tarvitse hiki hatussa apinoida suuren maailman hiphopmeininkejä. Ettei kantaaottavuuden tarvitse olla fraasipohjais-itsetyytyväistä julistusta tai tunnollisen nuoleskelevaa huolestuttavien lehtiotsikoiden luettelointia (vrt. Palefake). Ei, mikrotason hämmästely ja kummastelu riittää, tuokiokuva tylsästä hetkestä dösärillä, “vähän liikaa melua / kielletyn hedelmän järjestäytynyttä jakelua / toiminta täs lääväs tähtää vähän turhan taivaaseen / ei täs hässäkäs kukaan saa mitään hyvää aikaseks”.

Lavalle astui siis Laineen Kasperi. Astui ja istui alas:

laineen_kasperi_mascotissa1_hp_1024

Ja keikka oli hyvä.

Vieläpä aivan erilaisella tavalla hyvä kuin räppikeikat yleensä. Huge L sanoi aikoinaan Bassoradion haastattelussa, että hänen keikoillaan (jos hän siis keikkailisi) pitäisi homman toimia niin, että kaikki istuskelevat rauhassa alas jonkinlaisilla sohvilla tai säkkituoleilla ja keskittyvät kuuntelemaan. Kaljanhuuruinen älämölöhypetysmeininki on yksi Hugen kestoirvailunaiheita, se kun “konsertist ei jääny ku krapula ku piti huutaa ja digata”, kuten hän tässäkin kappaleessa sanallistaa.

Tämä Laineen Kasperin keikka muistutti Hugen konsepti-ideaa. Esiintyjä istui tuolilla, lueskeli runojaan ja räppäili, välillä biittiin, välillä acapellana, nousi joksikin aikaa seisomaan ja sitten taas istahti. Ja yleisö kuunteli. Osa istuallaan, osa seisaallaan, osa hieman tanssahdellenkin. Muttei riehuttu. Kuunneltiin. Taputettiin välissä, hurrattiin ja sitten taas hiljennyttiin. Eikä yksikään kalja läikkynyt, ainakaan en nähnyt.

Kuvia, vertauskuvia ja rinnastuksia maalaileva Unta on kaikki tää tuli tunnelmallista biittiään vasten. Hullun marssin Kasperi veti acapellana. Kappale on uuskielistä ilmaisua käyttääkseni voimaannuttava: “mitä osaan sen lisäksi paitsi näitä kaavakkeita täytellä? / mitä osaa ois järkee täs komediassa näytellä? / en oo tärkee vaan nälkänen / oon jo aikuisen ikänen / kun koko päiväni säntäilen on maa ja mieliki räntänen” – ah, ja kertsiä kun hokee, sielu puhdistuu ja oma olemassaolo tuntuu melkein oikeutetulta.

Keikan viimeinen biisi oli 7 miljardia soluttautujaa. Tämän kappaleen olen levyä kuunnellessani tottunut skippaamaan, mutta livenä se toimi yllättävän hyvin.

Open micciä en jäänyt enää yyteröimään, koska univelat ja aikainen herätys töihin. “Nään ilmasen elämän menevän palkkatyössä”, oli Kasperi juuri päässyt lausumasta, vaan minäpä näen ilmaisen elämän menevän palkattomassa työssä.

Jamin aikana räntämyrsky oli tyyntynyt. Kun varttia yli kymmenen poistuin Mascotista ulos litsauttelemaan isänmaani lätäköitä, minua lämmitti kovasti vaikutelma, että kirjallisuuskene ja räppiskene ovat lähentymässä toisiaan. Että on muitakin, jotka näkevät niiden välisen sukulaisuuden. Minun ei tarvitse kirjoittaa ehkä koskaan valmiiksi luonnosta, joka lojuu muistitikulla vuodesta toiseen otsikolla “Kirjallisuus ja puhelaulu – kaukana lähellä toisiaan”. Kun tällaisia avoimia ja ilmaisia iltamia järjestetään, hiljalleen myös kansanvalistustehtävä toteutuu. Muillekin kuin alan hifistelijöille ilmenee, että sekä kirjallisuutta että puhelaulua tehdään kaiken maailman Finlandia-, kirjamessu-, Emma- ja muiden myynninedistämishässäköiden katveessa omaleimaisemmin, omaehtoisemmin ja hyvin usein myös ilmeikkäämmin. Tämä kuulostaa nyt pikkuvanhalta fanipoikajeesustelulta, mutta näin se vain on, katsokaa vaikka itse.

Totean siis yhden jamin otannalla ykskantaan, että Poetry Jamit ovat hehkutuksensa ansainneet. Enemmän ja hienompia kuvia 20.3. järjestetystä iltamasta Helsinki Poetry Connectionin sivuilla.

Lopuksi toisen taannoisen auringonlaskun värejä. Epätarkensin tarkoituksella saadakseni vain värit talteen. Tässä olisi kiva taustabokeh, enää puuttuu malli:

kivabokeh2_amtk2_1024