Talvi tuli kuin tulikin, vihdoin. Vuoden toisella viikolla kävin katsomassa, joko on lähikentällä jää. Kun kuulin luistinten rouskinnan ja kaukalon kajahtelun ja näin tusinat ylävartalot liukumassa vinhasti aitojen ja lumivallien yllä, into iski kuin piikillä pistettynä.

Kolmentoista vuoden tauon jälkeen löysin sen uudestaan viime talvena: luistelun. Yskien ja ontuen lähti liikeratojen hakeminen käyntiin. Kokoa ja painoa ehti tulla puolet lisää. Tuntuman hiljalleen löytyessä, kehon alkaessa totella paremmin ja paremmin tunne vetää vertoja unille, joissa oppii lentämään. Hakkaa joogan mennen tullen. Uskallan väittää näin, vaikken ole ikinä joogannut. Realiteetit iskevät vastaan, kun yläasteikäiset koltiaiset kysyvät pelaamaan, ja joudun kieltäytymään siinä pelossa, etten pysyisi tahdissa mukana. Mutta entä sitten?

Hetkessä on veri kurkussa, kun innostuu spurttailemaan, veivailemaan ja vetelemään. Hengästyneenä pysähtyminen ja nojaaminen vasten ylärimaa, valonheittimien yllä utuinen kuunsirppi ja tähtien arka värähtely, puna poskilla, hönkäysten höyry, hanska vasten sierainta ja rään niiskautus hankeen. Kiekon kaivaminen lumivallista – kovemmat kokkareet mailalla kahtia, puuterilumi pöllyää haravoidessa, minne hemmettiin voi musta kumilätty kadota? Tuosta se meni, sisäänmenoreikäkin näkyy hangessa kuin sankarivainajan otsassa. Montako kiekkoa löytyy kentän reunalta keväällä?

Luistinten jälkeen kenkien hivelevä pehmeys ja raitin narina, kotimatka posket punaisina.

Mikään ei auta kestämään talven yli yhtä hyvin kuin luistelu ja pipolätkä. Tämä laji saa minut toivomaan, että talvi kestäisi kauemmin.

Tulevista viikoista täytyi tulla vielä oikein todella erityisiä. Nyt ei nimittäin ole vain se aika vuodesta, vaan se aika neljästä vuodesta. Kuulun siihen osaan kansasta, jolla on syyskuusta lähtien ollut mielipiteitä siitä, keitä Erkan pitäisi tai ei pitäisi ottaa kisoihin, miten hyökkäysketjut ja pakkiparit tulisi rakentaa ja roolittaa. Mielipiteisiini on ollut huomattava vaikutus sillä, millaisia otsikoita Jatkoajan ja NHL:n etusivulle on ilmestynyt ottelukierrosten jälkeisinä aamuina.

Mutta mitä kävi? Ensi tuli suojasäitä ja sumua, sitten karmeita uutisia. Ensin nuoremman Koivun nilkka, sitten Timosen pahaenteiset varoittelut. Tiedättekö tunteen – tähtäimessä on suuri ryyppyreissu, mutta kaikilla on seiskan aamuvuoro ja romanttinen sushi-ilta tyttöystävän kanssa. Yksi feidaa, sitten kaikki feidaavat.

Jännittynein tunnelmin odottelin väliaikatietoja Jatkoajan Suomi Sotshissa -ketjuun. Sitten. Perjantaina. Yhtäkkiä – Koivu ja Filppula. Filppula-kin.

Yhtäkkiä hänkin.

Pettymys, kauhu, raivo! Ei miksi minä – vaan miksi hän? Miksi juuri nyt? Vanhempi Koivu oli käsiteltävissä oleva vastoinkäyminen, nuorempi Koivu tyrmäävä isku palleaan. Siihenkin varauduin, mutta Filppula… Vietiin tuhkatkin pesästä! Miten monena aamuna olinkaan avannut Jatkoajan, seuraillut Filppulan tehopisteitä ja edesottamuksia… miten hänen onnistui melkein täyttää Stamkosin kokoinen aukko Tampa Bayssa… Ja nyt… yhtäkkiä… kaikki se… tai siis mikään siitä… mikään siitä ei merkitse enää mitään!

Eräs Jatkoajan nimimerkki kiteytti perjantaiset tunnelmani täydellisesti:

Aamullahan tuntu hyvältä lähtö kisoihin. Nyt vituttaa!

Minulta vietiin kisat ennen kuin ne ehtivät alkaa. Ei Filppulalta tai Koivun Mikolta viety kisoja, ei suomalaisilta lätkäfaneilta, vaan minulta vietiin kisat. Minulta, joka olen jostain 2012 MM-kisoista lähtien hahmotellut Suomen olympiarosteria. Luonnollisesti Koivu ja Filppula saivat kaikissa hahmotelmissa isot roolit kärkiketjuista. Kiperin kysymys oli lähinnä se, pitäisikö Vallea peluuttaa Koivun laiturina ykkösessä vai kakkosen keskellä.

Muutenkin koko syksyn olivat suomalaisten änäripelaajien edesottamukset suurennuslasin alla. Ja mitä haaveita minulla olikaan helmikuusta. Neppailisin kiekkoa ulkojäällä, urheilisin, hengittäisin raikasta pakkasilmaa joka solulla, sitten siirtyisin suihkun kautta töllön ääreen hengittämään kisatunnelmaa joka solulla. Siellä pelaisi joukkue, joka koostuisi tämän hetken parhaista suomalaisista pelaajista. Parhaat parhaita vastaan. Päästäisiin mitalipeleihin tai ei, parhaat suomalaiset pelaajat pistäisivät siellä parastaan.

Miten niin tämä oli muka liikaa toivottu? Miksei näin yksinkertaista iloa voitu minulle suoda? Päädyin hengittämään joka solulla Refresh-nappulaa siinä internetin kolkassa, jonne väliaikatietoja loukkaantumisista saattoi odottaa copypastettavaksi Twitteristä.

Ja suojasäät jatkuvat. Vettä tippuu taivaalta ja lumipeite ohenee. Luistelumahdollisuudet vesittyivät, joukkue kuivui kasaan…

No niin, lopetetaan surkuttelu. Niin sanotussa tyyneysrukouksessa piilee viisauden siemen:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Aloitan asennemuutokseni esittämällä kaksi mahdollista kauhuskenaariota:

1. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä eilispäivän tähtiä mailanpäät leuassa kiinni.

2. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä nuoria lupauksia – kisat takana, ura edessä, nälkä tuleville vuosille yltyy.

Ensimmäinen on vaihtoehdoista ikävämpi. Ainakaan se ei nyt toteudu. Täytyy muistaa, että Filppuloineen ja molempine Koivuineenkin olisimme olleet pelaajamateriaalin puolesta altavastaajia suurimpia vastaan. Nyt saavat tulevaisuuden lupaukset suurta roolia kovassa paikassa. Sitä paitsi minne katosivat muut syksyn otsikoiden ilonaiheet, Barkov ja Määttä? Eivät minnekään. Granlundkin aivotärähdyksistä huolimatta parantanut otteitaan Minnesotassa. Isossa kaukalossa vasta pääseekin elementtiinsä syöttölinjajuonittelijana. Kunhan eivät nuorukaiset lysähdä jäähän sen viitan painosta, joka heidän harteilleen heitetään.

Ja tiedän, esimerkki ei ole vertailukelpoinen olympialaisiin, mutta kuitenkin, mitä kävi äsken junnukisoissa? Ilman Barkovia ja Määttää, ja vielä Kasperi Kapanenkin loukkaantui kisojen alla. Mitä kävi silti? Ennen ikimuistoista Torinoakin harrastettiin kansallisen tason itkemistä koska Niittymäki eikä Kiprusoff. Liiemmin ei (kuulemma) Naganossakaan olleet vedonlyöntikertoimet Suomen puolella (itsehän en silloin tajunnut mistään mitään).

Ehdin haukkua rosteriamme jo MM-tasoiseksi. Mutta onhan siellä vielä tuoreiden junnujen lisäksi sitä kokeneempaa kansainvälistä huipputasoa, mm. Kalajoen Jussi (NHL:n paras suomalainen pistemies tällä hetkellä, 16+26=42), OJ, Korppari, Leksa Komarov ja kumppanit. Ja mikä tärkeintä, Timosta ei menetetty, silloin olisi vajavainen puolustus levinnyt pahemman kerran käsiin. Onneksi Timosta ei menetetty.

Että toivoa on. Nyt se on sitten kaikki peliin, mitään hävittävää ei ole. Syteen tai saveen perkele!

Onneksi on myös mieluisa lohkojako. Ei toki yhtä mieluisa kuin Ruotsilla – eipä tietenkään – mutta ykköslohkon Slovakiaa ei käy kateeksi. Vielä uskallan luulla, että Norja ja Itävalta kaadetaan ilman suurempia pulmia. Lepopäiväkin sattui sopivasti väliin ennen alkusarjan viimeistä ottelua, jossa saattaa silti tulla turpaan niin että tukka lähtee, tasoero on yksinkertaisesti liian kova.

Ketjukoostumuksissa ei sovi Erkkaa syyttää kaavoihin kangistumisesta ja saunakaveripappojen suosimisesta. Tulosvastuullisessa ykkösvitjassa Sasha ja MG64 löytänevät ”Isä-Selänteen” kanssa yhteisen sävelen, jahka saavat poikavuosiensa idolilta ensin nimmarit. (Mä keksin tän nimmariläpän eka!) Määtän olisin laittanut kakkosylivoimaan Salon tilalle, hänen napakoilla siniviivavedoillaan on ratkaistu jopa NHL-otteluita. Ehkä Erkka kuitenkin tietää mitä tekee, luotan niin. Ehkä Erkka on pitkin syksyä tutkinut muutakin kuin NHL Video Centeriä ja Jatkoaikaa, ehkä hän on jopa minua paremmin ymmärtänyt näkemäänsä.

Tekisi hirveästi mieli latoa kantojani Suomen pelaajista, päteä oikein olan takaa näkymättömälle internet-yleisölle, mitä kaikkea tiedänkään NHL:stä tältä kaudelta. Mikä hauskinta, en ole katsonut yhtäkään kokonaista matsia, kaikki perustuu tilastojen, game highlightsien ja otsikoiden väijymiseen sinivalkolasit päässä. On se helppoa nykyään, voi esittää tietävänsä ja ymmärtävänsä asioista, vaikka vain toistaa huippupoimintoja ja muiden sanomisia. Saan näppylöitä kun huomaan muiden tekevän tätä “vakavien” asioiden kanssa. Sitten jääkiekon kohdalla syyllistyn siihen itse, kuin jääkiekko ei muka olisi vakava asia. Olympiajääkiekko varsinkin.

Pitkin syksyä näin Sotshin peleistä enneunia, hyviä ja pahoja. Erillinen jännityksenaihe on ollut jo se, kuinka tulen itse kestämään pudotuspeli(e)n jännityksen. Tässä asiassa on käännettävä vastoinkäyminen voitoksi – ehkä tämän Koivut & Filppula -pettymyksen jälkeen olen valmiimpi ottamaan vastaan mikä tuleva on. Ehkä sain kokea osan siitä jo etukäteen.

Mutta kun edes luistelemaan pääsisi. Eilen koukkasin kauppareissulla lähikentän kautta. Portit olivat kiinni ja lukossa, luistinrata niiden takana yhtä tuulessa väreilevää lammikkoa, pukuhuoneen ovelta jäälle johtava ramppi sulanut puhki. Betonilaatat irvistivät alta. Se oli kamalan surullinen näky. Loska litisi ja lätisi, lätäköiden yli joutui hyppimään. Teki mieli kohottaa kasvot kohti taivasta, sumuisen tukkoista, valosaasteen paskanruskeaksi värjäämää pilvimassaa ja kysyä huutaen, miksi näin piti käydä. Suomessa on ikuinen lama, ja olen vajaatyöllistetty keikkatyöläis-työtön. Mikseivät edes pakkaset voineet jatkua tai Koivu ja Filppula liittyä Suomen joukkueeseen?

On uskottava myös elämään jälkeen luistelukelien, elämään jälkeen Sotshin ja lyhyen seitsemän pelin lätkäturnauksen.

Saatan alkaa uskoa myös Lassilan tekojäähän.

www.foreca.fi
www.jatkoaika.com
www.yle.fi/urheilu