Valvomon Mikä kesä on jopa kesähittirenkutukseksi poikkeuksellisen lattea. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.
Siitä on nyt kymmenen vuotta.
Olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27-vuotiasta itseäni 17-vuotiaaseen itseeni. Schopenhauer esseessään ”Siitä mitä ihminen on”:
Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)
Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei.
Muutosta on tapahtunut myös harrastuksiin liittyvissä yksityiskohdissa. Alkukesästä 2006 yritin ottaa kuutamokuvaa Canon EOS 300D:llä a.k.a Hopeakuulalla ja sinänsä oivallisella EF 50 mm f/1.8 -linssillä. Lopputulos ei ollut tyydyttävä. En päässyt tarpeeksi lähelle kuuta, enkä valotettua niin, että näkyisi sekä kuun pintaa että ympäröivää maisemaa. Oli joko pikkuriikkinen kuu keskellä mustaa tai säihkyvä valopallo oikein valottuneessa kesäyössä. Nyt pääsin 700D + EF-S 55-250mm f/4-5.6 IS -yhdistelmällä lähemmäs ja valotettua paremmin, niin että molempia näkyy, kuun pintaa ja maisemaa. Kroppikennorunko ja halvimman hintaluokan telelinssi tekevät kuvaan toki säleisyyttä, bittipuuroa ja kromaattista apperpopperpapperpaatiota, jotka etenkin läppärini überkirkkaalla näytöllä näyttävät ilkeähköiltä – mutta kaikkea ei voi saada. Puhelimien näytöiltähän näitä enimmäkseen katsotaan.
Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees. Hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.
Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa. Mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.
Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.
Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller-hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua, mutta poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.
Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi ”ihan vähän rahaa”. ”Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin ”auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40-50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa ”ainaki parii euroa et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. ”Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. ”Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.
*
Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä, eikä minua häirinnyt edes naapuritontin koiran katkeamaton haukunta.
Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.
Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti-Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook-kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.
Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.
Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon. No niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin… leikkuri sammui.
Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Se sammui. Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille, laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr-prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä ja koko paska oli lentää järveen.
Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:
The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…
Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.
Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:
Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.
Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin. Heti ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava elämännäkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.
Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais-aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais-aivokuolemamusaa. Se yritti – biisistä on jo nyt puhuttava imperfektissä – elää ajan hermolla, olla tätä päivää. Mutta konsepti oli kopioitu JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa, lyriikoista ja ulosannista tuli mieleen 2000-luvun alun Skandaalia ja Konala Cartellia hännystelleet Mikseri-artistit. Suomiräpin evoluutio on verrattain lyhyt. Reilussa kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua valtavasti sellaista, mikä Kauhaselta näyttää jääneen huomaamatta tai sisäistämättä.
Kuben träpfounibuumaus-autotunepajariläppiin saattaa hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.
Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? ”Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon-peli, nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970-luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”
Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37-vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt (Köyhä-Jonnen sanoin) ”mis mä oon ja mitä must on tullu”.
En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha itsensähauskuuttaja ja hysteerinen moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?
