Aihearkisto: Yleinen

Hajamiete haavoittuvuudesta ja vahingonilosta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Miksi sosiaalisen median huomionkipeissä besserwissereissä ja ideologisissa monomaanikoissa on jotain kierolla tavalla puoleensavetävää? Miksi hakeudun heidän moskansa ääreen, vaikka hyvin tiedän, että siitä tulee paha ja levoton olo?

Olen heille vihainen siitä, että he onnistuvat uudestaan ja uudestaan ryöstämään huomioni ja ajatukseni. Toisaalta miksi itse annan heidän ryöstää huomioni ja ajatukseni?

Olen yrittänyt selittää asiaa suojautumisen vaikeudella. En muka mahda sille mitään, että he puikkelehtivat somevirtaani yhteisten tuttujemme kautta, tykittelevät menemään ja tavoittavat minut. Tavallaan se on totta, mutta selitys ei ole riittävä. Miksei minusta ole vain toteamaan, että siinäpähän vaahtoavat, raukkaparat, ja jatkamaan tyynenä omien asioideni pariin?

Jokin heidän tuotoksissaan resonoi minussa. Asia on näin, vaikken myönnä sitä mielelläni.

Olen myös yrittänyt uskotella itselleni ja muille suhtautuvani heihin paljon viileämmin kuin oikeasti suhtaudun. Olen selitellyt, kuinka tietynlaiseen (itsetehosteiseen, provosoivaan, marttyroivaan, syyllistävään, polarisoivaan) retoriikkaan törmätessäni otan jalat alleni; todellisuudessa otan esiin suurennuslasin ja kauhistelen, katson läheltä ja irvistelen. Miten he osaavatkin olla niin saatanan raskaita?

Juuri se saattaa olla heidän tarkoituksensakin. Ylipäätään heidän tunneskaalansa laajuuden tunnistaa niistä tunteista, jotka he yleisössään herättävät: kritiikitön ihailu, takertuva samaistuminen, ärtymys, kateus, kostonhalu. Välimuotoja ei ole.

Mitä häpeämättömämpiä ja röyhkeämpiä he ovat, sitä räikeämmin heistä paistaa läpi häpeä, hätä ja haavoittuvuus. Vaahtoaminen milloin minkäkin mission tai oppirakennelman nimissä on heidän keinonsa varjella omanarvontuntonsa rippeitä, torjua sisäistä kaaostaan suuntaamalla huomio ulkomaailmaan. Toisten ihmisten huomion ryöstäminen lienee ainoa heidän hallitsemansa tapa olla suhteessa muihin.

Ehkä he ovat ulkoistaneet paitsi omanarvontuntonsa, myös itsekritiikkinsä: tavallaan he kerjäävät muita kritisoimaan itseään, koska eivät itse siihen kykene. Surullisen usein öyhöttäjän vastustajat (ja vastentahtoiset seuraajat) ovat öyhöttäjän traumoista ja komplekseista paremmin perillä kuin öyhöttäjä itse. Siksi onkin erityisen tärkeää muistaa (ja kirjoitan tämän ennen kaikkea itselleni): miten ikinä reagoitkin heidän tuotoksiinsa, julkisesti tai itseksesi, pelaat jo silloin heidän peliään, olet jo silloin heidän hallussaan. Jos heidän kovapäisyytensä, yksisilmäisyytensä, kaikenkaikkinen toivottomuutensa alkaa ottaa pannuun, se on juuri se, mitä he haluavatkin saada sinut tuntemaan.

Myös vahingonilo vetää puoleensa. Joku osa itsestäni haluaisi kovasti osoittaa heitä sormella, jättää heidät housut kintuissa kiinni kahjoudestaan. Olisin se, joka osoittaa, en se, jota osoitetaan.

Olen heille parempaa riistaa kuin moni muu, valitettavasti. Vaikka kynnykseni osallistua mihinkään somemittelöön edes peukutuksin on äärimmäisen korkea, olen kirjoittanut tiiliskiviromaanin verran vastineita, joita en ole onneksi koskaan julkaissut. Mitä kaikkea antoisampaa olisinkaan voinut tehdä samalla ajalla ja energialla?

Ongelma on vaivannut minua vuosia. Ratkaisu ei ole ainakaan ”somepaastot” tai koirankoulutusbehavioristiset ”tee aina näin, kun alat tuntea näin” -harjoitukset.

Toimivammaksi lääkkeeksi ovat osoittautuneet ne tilanteet, joissa tahtomattani joudun vastatusten oman irrationaalisuuteni kanssa. Paljastuu, etteivät omien affektieni ja ajatusratojeni väliset ristikytkennät ole sen vähempää hullunkurisia kuin heilläkään, joita somessa kauhistelen, joita haluaisin osoittaa ja jotka haluaisin paljastaa. Viime kädessä tunnen samaa (tai ainakin hyvin samansuuntaista) hätää kuin hekin, vaikka se minun kohdallani tyypillisesti saakin hiukan erilaisen ulkoisen hahmon ja tarttumapinnan (ja vaikka saatankin olla piirun verran parempi käymään asioita läpi itsekseni, toivottavasti).

Vasta lähemmäs kolmekymppisenä aloin oivaltaa, että suorin väylä omien kompleksien ääreen on sen ääreen pysähtyminen, mikä muissa ihmisissä toistuvasti ja eniten ärsyttää.

Samalla olen joutunut myöntämään, että itsereflektio on puolivillaista aina silloin, kun se ei suoraan vähennä tarvetta arvostella muita.

Tytti Parras ja se jokin, mitä en kotimaisesta nykyproosasta löydä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen nyt lukenut kaksi romaania Tytti Parrasta, Jojon (1968) ja Pienen hyvinkasvatetun tytön (1978). Molemmat ovat ilmaisullisesti tavattoman rikkaita. Niissä sählätään ja säädetään, myös (ja varsinkin) sanan nykykielisessä merkityksessä, eikä se ole pois tunnelmakuvilta, takaumilta, sivupoluilta ja mielleyhtymiltä.

Parraksen äärellä tulee hyvin vahvasti tunne, että joku todella kertoo, asiat todella näyttävät ja tuntuvat joltain ja niistä todella tulee asioita mieleen. Näissä romaaneissa on rehevää, orgaanista, konstailematonta ja omillaan seisovaa elinvoimaa.

Jojo, Parraksen suurta porua aiheuttanut esikoisteos, on ensimmäisessä persoonassa kerrottu ”slice of life” aikansa nuorten opiskelijaelämästä. Alussa menemisistään ja tekemisistään kertoileva Tinja tekee pisteliäitä huomioita museovahdista ja käy lääkäri-isoveljensä vastaanotolla abortoimassa salaa lapsensa. Pitkäksi venyvillä kommuunijatkoilla Tinja päätyy säätämään hyvän ystävänsä Eevin poikaystävän Riston kanssa. Sitä ennen ja sen jälkeen lorvaillaan ja ryypiskellään. Olennaisista asioista keskusteleminen limittyy vuolaaseen yleishölöttelyyn. Lopussa ollaan autossa, ja poliisit käyvät penäämässä jotakin. Meno on enimmäkseen melko sekavaa, nykykielellä randomia. Hetket ovat tarkasti nähtyjä ja kerrottuja. Parras ottaa niistä kaiken ilon irti, tapahtui merkittävää tai ei (enimmäkseen ei tapahdu, vaikka ilmestymisajankohtana maailmalla tapahtui).

On helppoa ymmärtää, miksi Jojo oli joillekin aikalaisille liikaa. Viidennen luvun aborttikuvaus aiheutti itsessänikin fyysistä inhotusta, etenkin tämä lopetus:

Kipu oli hiljentynyt säryksi vatsanpohjassa. Lasse nousi ja meni pesemään käsiään. Se kysyi halusinko minä nähdä mitä minussa oli ollut. Minä halusin ja se otti metallivadin, meni altaalle ja kaatoi vähän pois ja huuhtoi loppuja.
Käännettyään pöydän normaaliasentoon se käski minun panna jalat suoriksi ja mennä vatsalleni. Piti sanoa heti jos alkaisi oksettaa, että se ennättäisi antaa rondikupin. Minä kysyin näyttäisikö se minulle ja se toi vadin ja käski katsoa, vaikka saisinkin neurooseja.
Vesi oli vieläkin punaista ja lähellä kirkasta metallipohjaa kellui rosoinen suuren viinirypäleen kokoinen möykky. Se oli osittain repeytynyt ja kun Lasse tönäisi sitä pinseteillä se kääntyi ja silloin sen sisältä näkyi vaalea, parin sentin mittainen sikiö. Sillä oli silmät ja melkein kädet ja jalat. Lasse kuori pois istukkaa. Siitä pöllysi verta ja veli sanoi, että harvoin sitä sai näinkään kokonaisena. Minä katsoin läheltä ja näin nenän ja jonkinlaisen suun. Se oli kuulemma jo ainakin kahdeksan viikkoa, koska silmät olivat alkaneet mennä umpeen. Sikiöllä oli napanuora, joka lähti tummasta isosta maksasta. Kaikki suonet olivat helakan punaisia ja niitä oli eniten päässä ja rinnassa. Eikä kaikesta syntynyt oikeastaan mitään ajatusta, vasta myöhemmin niin kuin aina. Minä vain katsoin ja minua alkoi oksettaa. Lasse työnsi kiireesti kupin alle ja minä annoin ylen.

Edellisen luvun lopussa pikkutyttö jää bussin alle. Nainen itkeä huutaa ulkona, ja kuljettaja käy poimimassa kadulta verisen myssyn. Siinä romaanin dramaattisimmat vaiheet.

Voimalla päin näköä iskevän alun jälkeen Jojo puuroutuu tasahitaassa tilannekuvailussaan niin uuvuttavan pikkutarkaksi häsellysdokumentiksi, että jopa minulla – väkisintypistämisen ja juonen tyrannian vakaumuksellisena vastustajana – heräsi kysymys, olisiko kirjailija voinut edes pikkuisen karsia aineistoaan, fokusoida ja kohostaa olennaista.

Kysymys on tyhmä, ja siihen löytyy yksiselitteinen vastaus: ei olisi tarvinnut, eikä hän onneksi myöskään niin tehnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Pieni hyvinkasvatettu tyttö on Jojoa jäsentyneempi, seesteisempi, muistelmamuotoa jäljittelevä perhe- ja sukuromaani – oireilevan hyvän perheen tytön kasvutarina, jossa niin ikään läpivalaistaan sovittamatonta ristiriitaa elämän tosiasioiden ja (silloisen) porvarillisen sukupuolimoraalin välillä. Jojon toimijuus tilanteiden keskellä on muuttunut todistajuudeksi, palojen yhdistelemiseksi jälkikäteen. Kertojaminän, tällä kertaa nimeltään Anun, oma muistelu vuorottelee isoveljen kanssa käytyjen dialogien kanssa. Isoveljeen on jälleen läheinen ja luottamuksellinen suhde.

Tässä katkelmassa Pientä hyvinkasvatettua Anu muistelee pitkää ja poikkeuksellisen sateista jaksoa yhtenä lapsuudenkesistään:

Öisin pantiin jokaisen sänkyyn kuumennettu tiilikivi, ja päivisin patjoja ja peitteitä kuivattiin huomisevien kaakeliuunien edessä. Vesitynnyrit räystäiden alla vuotivat yli kuin pienet niagarat, kourut pärskivät, pyykkisoikoissa sikisi itikoita, krassintaimet venyivät hullunvauhdilla. Koko maailma kiilsi, litisi ja läikkyi, tippui vettä, valutti vettä, haisi kastuneelta villatakilta ja kumisaappailta jotka olivat alkaneet homehtua. Tauon aikana toiveikkaasti avattu ja ulos unohtunut sanomalehti oli seuraavana aamuna pelkkää pöperöä. Sammakot hyppivät kuistilla metrin loikkia, kastemadot pitivät kellarissa joukkokokousta.
– Hulluksi tässä tulee, sanoi Irja.
– Leikkikää joku mun kanssa, karjui Tapio.
– Epäilen että vintissä on vuoto, valitti äiti.
– KUKA HELVETTI JÄTTI MAAPALLON ELÄINKUVASTON ULOS? huusi Hanne.
– Älä RÄHJÄÄ, kiljuin minä.
– Taidanpa keskeyttää lomani, sanoi isä.
Vasta juuri ennen juhannusta hellitti vähän.
Rapisevat, läpinäkyvät ja jäykät plastikkisadetakit sullottiin komeroihin. Tyynyt, patjat, peitot laidunsivat auringossa laihojen tuolinjalkojen varassa. Ruoho oli vielä märkää, mutta lämmintä jo ja lemusi pökerryttävästi. Kaikki säntäsivät ulos niinkuin olisivat päässeet karkuun karsserista.
– Ja nyt pysyt ryöttiläs siellä ainakin sen aikaa että minä saan pyykit narulle ja kellarin kuivattua, Irja puhisi, ja uhkasi aurinkoa haarukalla.

Jokke ”joklaaja” on luonut kirjablogissaan Pienen hyvinkasvatetun tytön maailmaan ja hahmogalleriaan sen verran hyvän yleiskatsauksen, etten koe tarpeelliseksi toistaa tässä samaa omin sanoin. Jojosta ja sen synnyttämästä moraalipaniikista tehtiin itsenäisyyden juhlavuonna Ylen 101 kirjaa -sarjaan jakso.

***

Luettuani muutaman perheauton takakontillisen 2000-luvulla julkaistua kotimaista proosaa voin vain ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten Parraksen. Mihin on kadonnut hänen edustamansa tapa kirjoittaa: realistinen mutta ilotteleva, asioita sellaisenaan katsova, omaan sanontaansa ja todistusvoimaansa luottava? Minne on kadonnut kuvailun perusteellisuus, kirjailijan vapaus valita, minkä kokee huomionarvoisena ja lukijan vapaus valita, miten siihen suhtautuu? Dialogi, joka virtaa ja rönsyää vapaana juonenkuljetuksen pakkopaidasta?

Ennen kuin menen pidemmälle, niin kyllä: tiedän, että harvasta asiasta on yhtä helppoa tehdä asenteellisia yleistyksiä kuin kotimaisesta proosasta. Sitä on vuosikymmenestä toiseen syytetty milloin mistäkin, useimmiten valikoiduin ja tarkoitushakuisin perustein.

Mutta kuitenkin. Jos pitäisi määritellä yksi asia, joka minua suomenkielisessä nykyproosassa kaiken kaikkiaan eniten risoo, se ei ole mies- eikä naisnäkökulman yli- tai aliedustus, ei liika muodikkuus eikä perinteisyys, ei juuttuminen arkirealismiin tai historian merkkitapahtumiin eikä vieraantuminen niistä, ei liika helppous tai vaikeus, kaupallisuus tai epäkaupallisuus, ei edes ”klapilauseen” tai ”pertsan” tai kauniin kielen ylivalta.

Ongelma on epämääräinen todisteluntarve, kaiken yllä häilyvä pakko olla selvästi jotakin.

Olen kerta kaikkiaan uupunut tunteeseen, että velvollisuuteni lukijana on koukuttua tai vaikuttua, sivistyä tai samaistua, voimaantua, virnuilla tai hämmentyä, huolestua tai tuntea empatiaa, ärsyyntyä tai ahdistua ”hyvällä tavalla”, löytää oikeat vihjeet, tuntea esikuvat, kulttuuriviittaukset tai teoreettinen kehys, lähteä tulkinnalliseen leikkiin tai hypertekstien väliseen kujanjuoksuun.

Vähänkään isommin noteerattujen teosten kohdalla lukutapahtuma tuntuu lähinnä viiteryhmärituaalilta, joka on jokaista reaktiota ja sanankäännettä myöten käsikirjoitettu jossain etukäteen – samantekevää, onko kyseessä konventionaalinen ihmissuhdedraama, kulttuurijournalistinen tunne-esseily, mielikuvituksellinen allegoria vai poliittisena satiirina markkinoitu superkokeellinen jättijärkäle.

Määritelmien ja reaktioiden kerjääminen, laskelmoiva kehystäminen, itsensä tarjoileminen kirjallisuushistoriikkeihin, akateemisiin opinnäytteisiin ja julkisen keskustelun polttoaineeksi milloin milläkin vipstaakilla – nämä ovat nykykirjallisuuden tympäisevimpiä piirteitä.

Linkkaamassani Ylen keskustelussa pyöritellään, onko Jojo yhä tänä päivänä luettuna hurja romaani, mikä voisi nyt olla yhtä hurja tai vastaavanlainen sukupolviromaani, mikä nyt kohahduttaisi ja rikkoisi tabuja.

Minusta sellaista mietitään aivan liikaa. Jojosta uskottavan tekee juuri se, ettei se todistele mitään; se vain välittää, näyttää, katsoo läheltä ja luottaa siihen, että se riittää. Pakottamalla pakotetun provosoivat ja ajankohtaiset ja tärkeät yhteiskunnalliset romaanit ovat järjestään aina puisevia ja vanhenevat alta aikayksikön.

Väitetään, että kirjallisuutemme on monimuotoisempaa kuin koskaan. Se saattaa pitää paikkansa. Kirjoja ainakin kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että monimuotoisuuden määrä kasvaa suoraan verrannollisesti suhteessa julkaistujen nimekkeiden määrään.

Diversiteetin nimiin vannovassa kirjallisuuspuheessa on usein sisäänrakennettuna oletus, että realistinen kerronta (jota meillä on kuulemma liikaa) on jotenkin a priori jäykkää, ilotonta ja vanhanaikaista. Todisteiksi uudenlaisen monimuotoisuuden olemassaolosta esitetään joidenkin tiettyjen genrejen tai tyylilajien tulemista: maagista tai hysteeristä realismia, absurdistista lyhytproosaa, ekodystopioita tai hyppelyitä spekulatiivissa sisäkkäis- ja rinnakkaistodellisuuksissa – toisinaan myös puhtaasti teknisiä (ja omaan silmääni melko triviaaleja) ratkaisuja, kuten sitä, että kirjailija kirjoittaa teokselleen useita loppuja, joista lukija saa valita mieleisimmän.

Parraksen ilmeisin tausta on ajalleen ominainen yhteiskunnallinen realismi, tavallaan siis “kuivin” mahdollinen. Sekä Jojossa että Pienessä hyvinkasvatetussa tytössä koetellaan ja rikotaan sovinnaisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä tabuja, tarkastellaan kriittisesti naisen osaa ja roolia, oikeutta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Parras on myös helppoa liittää siihen sotien jälkeen syntyneeseen kirjailijapolveen, joka kyseenalaisti jyrkästi sodan nähneiden vanhempiensa arvot ja normit, eikä epäröinyt tuoda sitä proosassaan ilmi.

Asioiden toteileminen tällä tasolla ei tee kuitenkaan oikeutta sille, millaisella havainnoimisella ja sanonnalla Parras on sivunsa täyttänyt. Itselleni Parras on ennen kaikkea osoitus siitä, miten tavattoman ilmeikästä ja leikittelevää realistinen kerronta voi olla, silloinkin, kun se käsittelee vaikeita, arkoja, räjähdysherkkiäkin aiheita. Parras näyttää tunteneen aineistonsa äärellä ensisijaisesti uteliaisuutta.

Ja kun luonnehdin Parraksen kerrontaa leikitteleväksi, en tarkoita – toisin kuin kirjallisuuspuheessa, jollaiseen usein törmään – punchline-hassuttelua enkä myöskään ”älyllistä leikkiä” (joka lähes aina on käytännössä älyllistä todisteluntarvetta eli leikin ja luovuuden vastakohtaa). Parraksen leikittelevyys on sitä, että kouriintuntuvaa, hassua, kiehtovaa, rumaa ja vieraannuttavaakin tosimaailmaa katsotaan ja kielennetään leikittelevästi, lukijan kanssa samalta viivalta.

Sellaista minun on kotimaisesta nykyproosasta harmillisen vaikeaa löytää.

Tietenkään en ole fabrikoimassa Parraksen ympärille minkäänlaista idealisoitua menneisyyttä, aikaa, jona kirjallisuus oli ”aidompaa” tai ”parempaa”. Sitten näiden kahden Parraksen romaanin olemme saaneet kirjallisuuteemme paljon, ja suomenkielisen proosan horisontti on todennäköisesti laventunut huomattavasti.

Silti mietin usein, olemmeko samalla menettäneet tai unohtaneet jotain. Tai oikeammin: onko jonkinlainen estetiikka ja kirjallisuuskäsitys ajettu (tai vahingossa ajautunut) pois siltäkin tontilta, jota usein itsetyytyväisesti kutsutaan marginaaliksi? Entä jos oman aikamme kirjallisuus ei olekaan sitä, mitä me aikalaiset uskottelemme sen olevan? Jos ennennäkemättömän monimuotoisena mosaiikkina pitämämme ylle piirtyykin myöhemmin sellaisia ilmiselviä rajoitteita ja yhteisiä nimittäjiä, joita emme osaa vielä kunnolla tunnistaa, tilanteen ollessa niin sanotusti päällä?

Näin on käynyt monesti ennenkin, enkä näe syytä sille, ettei niin voisi käydä nytkin.

Muotojen, ideoiden, aiheiden ja määritelmien runsaus ei välttämättä tarkoita kokemisen, havainnoimisen ja sanomisen tapojen runsautta.

Mökkitie ja aikamatkailua telkkarin äärellä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Telkkari on vanhan maailman media. Se välkkyy taustalla kuin nuotio, täyttää loimotuksellaan pirtin tai olkkarin, tuottaa tasaisen, kotoisan ääni‐ ja kuvamaton, johon saa kiinnittää sen verran huomiota kuin viitsii.

Telkkari ei viskele ruutuun viestiketjuja, tyrkytä päivityksiä, varoittele vähenevästä akusta, plingahtele tai poksahtele kutsuvasti tai vaativasti, ei vakuuttele joka välissä “We value your privacy” eikä pakota satoja kertoja päivässä täppäämään “Allow”, “Yes I accept”, “OK!” tai “Not now”.

Telkkari näyttää mitä näyttää, kunnes sen laittaa kiinni.

Nykykulttuurintutkijoilla ja sosiologeilla, dondelilloilla ja fosterwallaceilla on sanottavansa televisiosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan: on seurattu ja koettu yhdessä maailmantapahtumia, on viihdytty, passivoiduttu, eläydytty ja sairastuttu ironiaan.

Itselleni televisio merkitsee lähinnä lapsuutta, kadonnutta aikaa. Muistelen Pastirol-mainosta, joka tuli televisiosta rasittavan usein jossain kohtaa 1990-lukua: on ollut tavanomaisen ikävystyttävä heinäkuun lopun tai elokuun alun iltapäivä mökillä. Olen venynyt ja vanunut pitkin sohvia ja tuoleja ja lattioita kyllästyneenä piirtämään tai leikkimään, odotellen ruokaa tai ruoan jälkeen sitä, että pääsemme lämmittämään saunaa; ei ole ollut vielä ilta muttei enää kunnolla päiväkään — ei mitään tekemistä, kuten minulla muistaakseni oli tapana voivotella.

Sellaisena iltapäivän ja alkuillan välisenä ei oikein minkäänlaisena hetkenä on ukonilmojen rökittämästä putkitelkkarista varmasti kuulunut: “Tää on Pastirol‐päivä – päivä joka muistetaan!”

Nykyään mahdollisuus venyä ja vanua on luksusta. Tuskin mikään palauttaa raskaasta kevätlukukaudesta yhtä hyvin kuin monta peräkkäistä mökillä vietettyä päivää Pastirol‐hetkineen.

Ei mitään tekemistä — miten ihanaa!

Telkkarin katsominen kuuluu kesämökille siinä missä vanhojen lehtien lueskelu. Olen elänyt valtaosan aikuisuudestani telkkarittomana, ja saatuani muutama vuosi sitten kohtuullisen uuden (ehkä noin 15‐vuotiaan) telkkarin ilmaiseksi käytettynä en ole katsonut siitä kuin jokusen lätkä‐ ja futismatsin läppärin ja HDMI‐kaapelin kautta. En tiedä, miten siihen “haetaan kanavat”.

Jos satunnaisia vierailuita telkkaritalouksissa ei lasketa, niin kesämökki on oikeastaan ainoa paikka, jossa katson telkkaria satunnaisia väläyksiä enemmän.

*

Juhannusta edeltävänä iltana katsoin Vain elämää -sarjaa osapuilleen kaksikymmentä minuuttia. Se oli reippaasti yli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin siihenastisessa elämässäni yhteensä. Minulla oli jonkinlainen käsitys formaatista, ja sitähän se suunnilleen oli: isojen radiokanavien eniten soittamat artistit — kuuluisi varmaankin sanoa, että “Suomen eturivin artistit” — laulavat toisilleen toistensa lauluja, kehuvat toisiaan ja liikuttuvat kyyneliin kuullessaan toisten versioita omista lauluistaan ja kehuja päälle.

Uutena asiana minulle tuli, ettei lauluideoita ja liikutuksenaiheita kehitäkään ohjelmassa spontaanisti lennosta (jolloin se olisi minusta mielenkiintoisempi); ei, jokaiselle artistille on oma jaksonsa!

Juhannusaattoa edeltävä jakso oli omistettu Kasmirille. Hänen laulujaan laulettiin, häntä imarreltiin, hän sai olla huomion keskipisteenä kuin lapsi synttäreillään. Kasmir pääsi myös kyynelsilmin puhdistautumaan Axl Smith -kohuun liittyvistä syytöksistä, kertomaan versionsa tapahtuneesta ja siitä, millaisen panettelun kohteeksi joutui.

Minut Kasmir onnistui vakuuttamaan moraalisesta puhtoisuudestaan. Kylläkin ajattelin, että kertomusvaaralaiset voisivat rustata kriittisen statuspäivityksen siitä, millainen kertomushistoriallinen tausta on tällaisilla arvovaltaisten henkilöiden julkisilla puhdistautumisilla. Sen verran kuin itse tiedän, niin – tämä tulee lausua opettajamaisesti – jo antiikin Kreikassa julkiset oikeudenkäynnit olivat yleistä kansanhupia vahingoniloisine yleisöineen, raivoisine syytöksineen ja dramaattisine puolustuspuheineen.

Toisaalta, kuinkahan nopeasti loppuisi kanava‐aika, jos jokainen somen piraijaparville syyttömänä heitetty pääsisi pitämään oman prime time -puolustuspuheensa?

Tietenkään minulla ei ole mitään Kasmiria vastaan, vaikkei hänen musiikkinsa minua kiinnosta. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen uralleen.

Arttu Wiskari ei vieläkään tehnyt sitä kovasti odottamaani temppua, että toteaa uransa olleen pelkkää läppää. Vieläkään hän ei puhjennut kesken kaiken räkättämään ja tokaissut: “Ette kai te nyt oikeasti luulleet, että kirjoitin Mökkitien tosissani?” Ehkä sen aika tulee sitten joskus, kun on Arttu Wiskarin jakso.

Kasmir ja Wiskari kehuivat toisiaan minkä jaksoivat: lämminsydämisiä, herkkiä ja aikaansaavia perheenisiä kumpikin. Terhi Kokkonen oli hengessä mukana matalammalla profiililla. Hän vaikutti tulleen ohjelmaan ensisijaisesti laulamaan ja kuuntelemaan muiden laulamista, siis täysin vääristä syistä.

Jossain vaiheessa ohjelmaa artistit alkoivat kokata. On todellakin, pakko myöntää, jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla kutkuttavaa, että myös supersuositut artistit voivat kokata, höpötellä kokatessaan, syödä kokkaamaansa ruokaa ja höpötellä vielä syödessäänkin, keskinäistä kehumista toki unohtamatta.

Välillä kuvattiin ulkoa jonkinlaista huvilaa, jossa kaikki ilmeisesti tapahtui. Ehkä‐tapahtumahuvila näytti sijaitsevan jossain Suomea huomattavasti lämpimämmässä maassa. Olin luullut ohjelman sijoittuvan eräänlaiseen paviljonkipömpeliin, joka on ikään kuin ulkona kotomaisessa järvimaisemassa, mutta jossa ei koskaan tuule tai ilmene muunkaanlaisia sääilmiöitä. Sellaisessa kuvattuna olin nähnyt aiemmin jokusen lyhyen Vain elämää -väläyksen. Vai oliko siinä silloin jonkinlainen nuotio, ehkä takka? En voi muistaa. Jokin sellainen geneerisellä tavalla ”kotoisaksi” tai ”tunnelmalliseksi” sliipattu ulko- ja sisätilan välimuoto sen oli oltava.

Kaltaiselleni omilla erityisalueillaan nysvääjälle puolikkaankin Vain elämää -jakson katsominen lienee terve muistutus siitä merkitystodellisuudesta, jossa huomattava osa suomalaisista elää.

Tällaisia ohjelmia katsovilla on valtavasti sellaista ymmärrystä, elämänkokemusta ja yhteiskuntamme pyörimisen kannalta elintärkeää tietotaitoa, jota itselläni ei ole.

*

Juhannuspäivän Pastirol‐hetkenä huomasin katsovani Yleltä tulevaa sarjaa, jossa Krista Kosonen näytteli Yleisradion poliittista toimittajaa 1970‐luvun alussa. Maailmanaika oli sama kuin Hannu Ahon romaanissa Saara (1977), josta puserran gradua: oli Lasse Virénin kultajuoksu, pian sen jälkeen Münchenin kesäolympialaisten verilöyly ja tiukat poliittiset vastakkainasettelut (melkein yhtä tiukat kuin nykyään). Tietenkin kaikkialla käryltettiin koko ajan röökiä, kuten Saarassakin.

Sarjan eräänlaiseksi päähenkilöksi otaksumani Raija (jota siis Krista Kosonen näytteli) oli perustamassa perhettä, mutta porvarillisuus piiritti häntä kaikkialta. “Poliittisten voimasuhteiden” — toimituspäällikkö lausui sanaparin jylhästi! — vuoksi jommankumman, Raijan tai Raijan miespuolisen työtoverin, oli joko allekirjoitettava Kokoomuksen jäsenkirja tai lähdettävä talosta. Raijan työtoveri (näyttelijä, jonka nimeä en saa mieleeni, mutta joka on tuttu noin miljoonasta kotimaisesta leffasta ja sarjasta) tokaisi pomolleen määrätietoisena: “Minun isoisäni isä oli perustamassa demareita, ei tule kuuloonkaan!” Raijalle ajatus oli totta kai yhtä mahdoton.

Kotona Raijan mies, kokoomuslainen uranousija, rakensi koottavaa sotalentokonetta, jonka siivissä oli Suomen ilmavoimien hakaristit. Raija siihen, että tuollaisilla ei sitten meidän lapsemme leiki, fasistileluilla!

Yleisradion toimituskokouksissa kaikki mielenkiintoiset ja haastavat hommat delegoitiin miehille, kaikki paperinmakuinen lapioduuni Raijalle, naiselle. Kotona Raija valitteli miehelleen, että avoimissa tapauksissa vakanssit menevät aina ensisijaisesti miehille. Mies ei ymmärtänyt, miltä sellainen tuntuu.

En epäile mielivallan todenvastaavuutta, olenhan nähnyt tuona aikana aikuistuneiden asennoituvan ja toimivan hyvissäkin asemissa yhä samoin. Raija vaikutti kuitenkin jatkuvasti siltä kuin olisi marssinut 1970‐lukulaisiin kulisseihin suoraan 2010‐luvulta. Sarja oli myös korostuneen nykyaikainen olettaessaan, että prototyyppisesti tiedostavien, ruuhkavuosiaan esimerkillisesti elävien kolmekymppis‐kaupunkilaisten ura‐perhe‐politiikka -palloilut ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia. “Tuollaista minun ja lähipiirini elämä olisi, jos nyt olisi 1970‐luku”, saattaa ajatella Hesarin kesätoimittaja matkalla Sanomatalosta Kaisa‐kirjaston kautta Prideille ja peukuttaessaan Instassa luentosalista tuttua opiskelijapoliitikkoa, joka meni kevään euro‐ tai eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa läpi.

Silmäätekevä yläkeskiluokka hännystelijöineen olettamassa, että heidän ja vain heidän arkensa on todellista “ajankuvaa” — siinä on aina jotakin häiritsevää.

*

Seuraavan päivän Pastirol‐hetkenä (tai jos totta puhutaan, mifutortillaähkyissä) huomasin katselevani salkkareita ja ihmetteleväni, tuleeko sarja todella yhä. Aikamatkustelun tuntua lisäsi, että kuvakerronnan keskeyttivät “flashback”-takaumat ysärisalkkareista. Takaumissa kuvasuhdekin muuttui 2010‐luvun 16:9:stä 90‐luvun 4:3:een, ja suhteellisen modernin, ehkä kymmenen vuotta sitten littanaksi päivitetyn mökkitelkkarin reunoihin ilmestyi mustat palkit.

Muutaman takauman jälkeen äimistyin, kun tajusin, että ei hemmetti, Venla Saartamohan siinä näyttelee Miian hahmoa jälleen, kaksikymmentä vuotta vanhempana!

Heti nousi ilmoille kysymys, onko Jasper Pääkkösen näyttelemä Saku yhä olemassa ja voisiko kaksikymmentä vuotta sitten mahdottomaksi osoittautunut romanssi olla sittenkin vielä mahdollinen. Aloin tosissani jännittää asiaa, ja vaikka Sakun ja Miian jälleennäkeminen (ei sitä tarvinnut kauaa odottaa) oli sarjan linjalle uskollisesti huvittavan jäykkä, se herätti minussa merkillisen riemun tunteen. Saku ja Miia, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen!

Seuratessani salkkareita lueskelin puhelimeni ruudulta Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua esseetä, jossa ikäiseni kulttuuritoimittaja muisteli kahdenkymmenen vuoden takaista esimurrosikäänsä ja tarkasteli sekä itseään että silloista pop‐idoliaan rakenteiden uhrina. Formaatille ominaisesti henkilökohtainen oli ohennettua laastia, jolla kirjoittaja muurasi yhteen yhdysvaltalaisista popmedioista ja sukupuolentutkimuksen tenttikirjoista raahaamiaan lohkareita. Kevyistä lauserakenteista, runsaasta kuvituksesta ja videoupotuksista huolimatta tekstin yleisvire oli hyvin raskas.

Sattumoisin tiedän, että muussa kuin toimittajan roolissa samainen kirjoittaja on saanut näppiksestään tavattoman tarkkanäköistä, kielellisesti kekseliästä ja särmikästä tekstiä, jossa kaikki on kirjoittajan itsensä kokemaa ja sanoittamaa. Kirjabloginsakin, jota hän piti puoli vuosikymmentä sitten, oli parhaita tietämiäni — aina suoraan asiaan menevä, massasta erottuvalla tavalla suorapuheinen ja havaintoonsa sellaisenaan luottava.

Mitä on tällekin kirjoittajalle mahtanut tapahtua, huomasin harmittelevani, vaikka eihän asia kuulu minulle vähimmässäkään määrin.

Mieleeni tuli myös jonkun joskus jossain esittämä ajatus historiasta tarinana, joka ihmisillä on tapana sepittää kulloisenkin nyt‐hetken tarpeisiin: oli kyse yleisestä tai yksityisestä historiasta, 1970‐luvun ajankuvasta tai vuosituhannen vaihteessa koetusta esimurrosiästä, vuonna 2019 sieltä löytyvät kuin löytyvätkin vuoden 2019 juuri nyt kuumimmat puheenaiheet ja niihin liittyvät tunnot.

*

Kuistin portailta näin, kun harakka lensi hirmuista vauhtia metsänreunasta kimpussaan kolme kiukkuista räkättirastasta. Ilmeisesti pesänryöstö epäonnistui. Kyyditettyään isompansa pellon toiselle puolelle räkättirastaat muodostivat pihapiirin reunamille hehtaareiden laajuisen etuvartioiden renkaan ja säksättivät kovasti jotakin toisilleen tai oletetuille vihollisilleen.

Aamuisin kuului aittaan palokärki tai tikka narauttelemassa puunrunkoa jossakin niillä main, missä pikkuhiljaa metsän tapaista muistuttamaan alkava koivutaimikko muuttuu ehkä noin itseni ikäiseksi sekametsäksi.

Haarapääskyjäkin parveili taas puhelinlangoilla jonkin verran, ja hämäränkuulaina öinä kuului saunarannassa pitkänä, hiljalleen muuntelehtivana kehrääjän merkillinen porinan sekainen särinä. Kun siihen vielä sekoittui käen kukkuminen ja ruisrääkkien rääksytys monelta suunnalta samaan aikaan, läheltä ja kaukaa, tuntui melkein siltä kuin lajikato ei olisikaan aivan yhtä totta kuin edellisenä kesänä. Vaikka taitaa se olla.

Vihreän kullan kulttuuritie on edellisiäkin vuosia enemmän avohakkuiden, ohuiden matalien pusikoiden ja monotonisten copypaste‐taimikoiden tie. Kerrostuneeseen, kunnolla paikoilleen kasvaneeseen metsään pääsee nykyään helpommin Helsingin Vuosaaressa kuin yhdessä maamme suosituimmista mökkikunnista, joka sijaitsee Saimaan rannalla.

Ehkä joskus tulevaisuudessa Helsinki ja isoimmat kaupunkikeskukset ovat myös Suomen kasvi‐ ja eliökunnan keskittymiä. Ehkä maaseutu jää satunnaisia reservaatteja lukuun ottamatta lajiköyhäksi laidunmaaksi ja raakapuupelloksi.

Muutama lyhyt otsikoitu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Syksyllä 2017

Aamu oli lyijynharmaa. Keltaoranssi metsä heijastui höyryävään tyyneen ennen kuin metro sujahti tunneliin. Elämäntaparemontin aloitus viivästyi puolella vuodella. Tuuli hajotti sontsan, joka ei ollut minun. Yödösässä liukastuin laattaan, joka ei ollut minun. Jääkaapin kylki hehkui hetken aamuauringossa. Jos tämä megabestseller-tiiliskiviromaani ei saa sinua itkemään, olet tunnevammainen paska. Jos sinua ei kiinnosta lukea koko paskaa, olet sitäkin tunnevammaisempi. Minä jos kuka olen itseeni kohdistuneiden vääryyksien paras ja ainoa asiantuntija. Nyt saatana päitä pölkylle! Ketä viskellään virtuaalitomaateilla tänään? Tunti somessa, ja taas tuntuu kuin olisi keuhkot täynnä vaahtomuovia. Kastuminen ei sadepäivinä kismitä, vaan se, kun joutuu ohittamaan sateenvarjollisia kiireessä. Milloin minulta repeää silmäkulma sivullisen sontsaan? Eniten vituttaa lagaava puhelin. Kirkuvat lapset pääsevät hyvin ansaitulle kakkossijalle. Liukas suhju kastelee kengät. Mistä lähtien maailma on ollut esterata? Auki revityt kadut, työmaa-aidat, panssarivaunun kokoiset lastenvaunut, hitaasti reagoivat liukuovet (ikään kuin itse olisin riittävän nopea), miten jumalattoman saatanasti vie tilaa pieni lapsi, joka ei tiedä minne mennä (ikään kuin itse tietäisin). Paljon puhutaan siitä, kenellä on oikeus olla ja näkyä julkisessa tilassa, mutta aikuiset ihmiset eivät herran vuonna 2017 osaa jättää rullaportaissa vasenta kaistaa vapaaksi. Ilmastoa voimme muuttaa, päivän säälle emme mahda mitään. Juhannusaattona vesisade on so what, jouluaattona pyhäinhäväistys.

Stockholm torsdag 25 januari 2018 (metroproosaruno)

Kansalaiset. Medborgarplatsen. Torilla eivät tapaa kuin puliukot, eikä

Folkets Kebabissa maksa vesi mitään. Det finns en möjlighet att Söderin snobirihkamat kiinnostelee.

Skarpnäck. Terävänäkki? Teräväinen syötti, Ristolainen viimeisteli, Filip Forsberg itki. Siitäkin on nyt neljä vuotta. Jerusalem Kebab oli yksi Absojen nuoruushäröilyprojektin nimi. Tuostako sen keksivät, osoitteesta Götgatan 59?

Puhetta ymmärtää, mutta liian hyvännäköiset myyjät eivät saisi liian nopeasti tulla kysymään liian vaikeita. RödaKorsetin kirpparilta lähtisi ysäritähdenlentoja kymmenellä kruunulla. Onko se enemmän vai vähemmän kuin euro?

Muistelin että Södertull tai jotain, mutta olikin Skanstull. Piru vie mitkä maisemat työmatkalaisilla. Ei ole Stadissa tällaisia eikä tuommoisia kaarisiltoja tai viadukteja. Taas alkaa alusmaalaisen alemmuus. Tvärbanankin ollut täällä iät ja ajat, eikä Jokeri-linjaa toisella puolella merta saada koskaan raiteille. Miksi byta till on johonkin vaihtamista, ei johonkin oksentamista? Kaverini byyttasi metroon 17-vuotiaana. Samassa iässä minä byyttasin sporaan.

Antidepressiva för djur ökar kraftigt, kertoo Metro-lehti. Jos siltaan on spreijattu Hammarby, sillä tarkoitetaan enemmän futisjengiä kuin kaupunginosaa, tror jag. 22 Sicla 2 min. Aika sickiä! Höhöhö… Ikuisesti jaksan ihailla infraa, joka uhmaa korkeuseroja ja kustannuksia, tavanomaisen komeita kerrostaloja kallioiden päällä. Miten voi tavallisesta tehdä pikkuisen tavallista parempaa? Tämän ruotsalaiset osaavat, Ikea ja H&M, niin, suurpääoma tätäkin hyvinvointivaltiota pyörittää. Tuskin se lohduttaa riutunutta rupumummoa, jota keltaliivimiehet taluttavat ulos Liljeholmenin asemalta. Ett helt vanligt läkarbesök, tarjoilee mainos. Hän jos kuka olisi sen tarpeessa.

Laiturilla part II

Varokaa ohi ajavaa junaa raiteella yksi.
Se upp för tåg som passerar på spår ett.

Burger Kingin pahvimuki poukkoilee
tuulessa, äiti

on kietonut pienokaisensa torkkupeittoon.

Viemärintulppa

Viikonloppuna aukesi viemärintulppa.
Kaveri huomautti
siitä

ja kaulaliina
katosi baariin.

Loppukuun olen
epäkelpo ihminen.

Tapiolan ikävä

Ei jää ikävä
satakutosta aina myöhässä,

paitsi jos olin ajoissa
kerrankin jos –

jää ikävä vauvankakanruskeita rappauksia,
sivistysporvareiden kirjahyllyjä,
Otsonlahden valoja, puista nallekarhua,
jota jok’ikisellä yökävelyllä

säikähdin
jos nyt –

jää ikävä

lenkkejä
Stubbinrannan saaristoon.

Ulkoilupolku venesataman liepeiltä
johti siihen pisteeseen, sitä yökävelyä

ei jää ikävä.

Tuuli heitti Heikintorilla ständin kumoon.

Monttu auki katsoin
työmaamonttua, ei tänne
raskasmetro sovi.

Pikaratikka sopisi,
mutta hänelle kuulemma
ei elämäntilanne sopinut,

vaikka jo mitä ehdin –

you are among friends,
kertoi Radio Helsingin täti.

Jäikö päälle?

Ihmettelin on se perkele kun ei puurovesi kuumene tietysti olin laittanut väärän hellanlevyn päälle lits läts reikäkenkä hörppäsi kuraa metrosta riensin tarkistamaan oliko oikea hellanlevy jäänyt päälle kontrolli katosi kaaos vyöryi päälle ensin hesarin trendijeesustoimittaja sitten kaikki minussa näytti kammottavalta irvikuvalta vaihdoin kuivat kengät tarkistin toistamiseen hellan laitoin viestin että myöhästyn enkä vieläkään tiedä mikä vittu on se vaihe joka minulla

jäi päälle.

Helle, aurinko, kuu, viettiteoria ja muuta sekavaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Mua ei oo luotu tähän ilmastoon
ja alan pikkuhiljaa vittuuntuu tähän ilmastoon
– Seyed Ali

Foliolevyt ikkunoissa, kylmäkallet ja jääkalikat ilmanviilentimen vesisäiliössä ovat tässä taistelussa turhia: koko kerrostalo on kuin kiviuuni, jossa voisi paistaa aitoa italialaista pizzaa. Ei tämä näin armotonta ollut kesällä 2014, vaikka Ilmatieteenlaitoksen arkistosta löytyvä tiedote sellaista viiveellä vihjailee, ja vaikka silloisessakin kämpässäni kaikki ikkunat avautuivat samaan suuntaan ja juuri siihen suuntaan, josta aurinko paistoi koko päivä sisään – ei, ei se näin armotonta silloin ollut, voinut olla. Ei mitenkään.

Foreca on ottanut tavakseen lupailla sadetta aina viikon päähän. Mitä lähemmäs nämä ehkä-sadepäivät ovat tulleet, sitä littanammaksi sadepalkit ovat käyneet. Varma täyssade on muuttunut mahdolliseksi kuurottaiseksi, ja kun edes mahdollisen kuurottaisen päivä on ollut vihdoin käsillä, palkit ovat haihtuneet olemattomiin, eikä taivaalta ole tullut tippakaan.

Pian kiipeän lähikukkulalle rukoilemaan sadetta kuin jenkkihihhulit kerran näkemässäni dokumentissa, jossa he kivenkovaan väittivät, ettei kuivuus johdu ihmisen toimista, varsinkaan siitä, että osavaltion vahvin korporaatio oli kuivattanut lähijärvet, vaan että kyse on Jumalan tahdosta. Kun avaan Forecan, joka päivä päivän perään sylkee pelkkiä paljaita aurinkoja ja hellelukemia (alin +21, ylin +28), mieleni tekee huutaa: “Eiku nyt vittu ihan oikeesti hei, jotain armoa nyt, ei, ei, ei enää…”

Ala-asteiässä oli samanaikaisesti kiehtovaa ja pelottavaa, että meitä lähimmästä tähdestä saattoi leimahdella maapallon kokoisia tulilieskoja. Kun kävelin kaverini luo pelaamaan Need For Speed 3:a, pysähdyin lähiparkkihallin taakse katsomaan aurinkoa. Yritin erottaa liekkejä, mutta en kyennyt. Silmiini alkoi sattua, vaikka palava kaasupallo oli jo painumassa mailleen ja ilmassa oli runsaanlaisesti utua, auteretta, kevättomua, mitä lie.

Päiväkodin piirustuksissa auringolle kuului piirtää silmät ja hymyilevä suu. Aurinko opetettiin näkemään iloisena ja lempeänä. Paljon totuudenmukaisempi oli Super Mario Bros 3:n autiomaatason aurinko: vihamielinen, iänikuinen rasite. Syvälle iskostuneen häpeän tavoin se seurasi kaikkialle, mihin ikinä liikuitkaan ja kuinka nopeasti, se pysyi matkassa, irvisti jähmettyneenä kaikelle, mitä teit. Välillä se irtosi paikaltaan, teki viheliäisiä syöksyjä päin ja palasi tutulle paikalleen kaiken ylle.

Auringon kanssa pystyi elämään, jatkamaan ja etenemään, mutta koskaan se ei jättänyt rauhaan.

Myöskään Mirkka Rekolan tunnetussa runossa auringonvalo ei elävöitä tai ylevöitä, vaan latistaa ja eristää, tekee avuttomaksi.

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.

Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kun luin Rekolan runon ensimmäistä kertaa luentomonisteesta, se ei välittänyt minulle yhtikäs mitään. Kun vuotta myöhemmin luin sen toista kertaa kotona pimeänä syysiltana, se aiheutti minussa fyysisen reaktion.

Runo on niin totta: surullisinta ei ole minkään päättyminen, vaan jatkuva, väistämätön kohoaminen tyhjään valjuun ei mihinkään, pitkittyvään välitilaan – vaillinaisena, sirppinä, osana itseään, ei kokonaisena.

Freudilaisen viettiteorian mukaan ihmistä hallitsee kaksi keskenään ristiriitaista voimaa, eros ja thanatos. Eros (“elämänvietti”) edustaa ihmisen pyrkimystä eheytyä sisäisesti ja sulautua ulkopuoliseen, laajentua ja viljellä itseä maailmaan häiriönkin uhalla, thanatos (“kuolemanvietti”) kaikenlaisia pyrkimyksiä rauhaan, häiriöttömään tilaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, on aina enemmän tai vähemmän kumpaakin, ja viettien ilmenemiskirjo on valtava. Erosta on käytännössä kaikessa paitsi totaalierakoitumisessa tai itsemurhassa, ja varsinaista kuolemankaipuuta edeltää laaja spektri kaikenlaista passiivisuutta, välttämiskäyttäytymistä ja torjuntaa, itsen eristämistä muista ja omien mielensisältöjen eristämistä toisistaan. Nämä Sairas T:n säkeet kappaleessa Aika valuu kuvailevat hienosti ristivetoa viettien välillä, elämänvietin niskalenkkiä tuhoutumis- ja eristäytymishalusta:

Tajusin etten pelkää kuolla vaan elää
en pelkää nukahtaa mä pelkään herää
Kuitenki roikkuu täällä tiukalla otteella
niin pitkään ennen ku alkaa koskemaan liikaa

Kumpaakaan – erosta eikä thanatosta – ei voi täysin tyydyttää. Ei ole mahdollista järjestää sellaista kaikkien aikojen superkesää, että olisi tarpeeksi elossa; aina pitäisi rällätä muiden kanssa enemmän, päästä lähemmäs ihmisiä, luontoa ja elämää. Eikä ole mahdollista luoda sellaista viileyden ja hämäryyden täyttämää suojakapselia, jonka rauhaa ei riko yksikään tungettelevan, häiritsevän, mielivaltaisen ulkomaailman langettama odotus, muistutus, pyyde, vaade tai pettymys.

Niin tai näin, kesä on niiden aikaa, jotka rynnivät kohti elämää häiriön ja konfliktinkin uhalla, syksy meidän aikaa, jotka haluamme rauhaan, takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kymmenen kertaa mieluummin hukkuisin mustaan kylmään järveen kuin paahtuisin elävältä Saharassa.

Onneksi tiedän jo nyt, että kun sitten joskus ensimmäiset syyssateet ja pakkasyöt koittavat, pulppuan taas uutta energiaa. Vielä sekin aika tulee.

Proosalastu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

Tapahtui T-junassa

Sinä iltana olin ottanut maltillisesti, kolme tai neljä, korkeintaan kuusi olutta, en varmasti enempää. Ehkä siksi muistan tämän niin tarkasti. Seisoin Pukinmäen asemalaiturilla. Kello oli jonkin verran alle tai yli kahden. Saapuva T-juna näytti pyrstötähdeltä ennen kuin valoläikkä jakautui kolmeksi ja äänen erotti.
Nousin junaan ja lähdin etsimään sen vessaa. Junamatkaa seuraisi vielä reilun puolen tunnin yöbussimatka vaihtoineen. Sitä ei rakkoni kestäisi.
Minua jokusen vuoden vanhempi mies etsi junan vessaa myös. Seurasin häntä usean vaunuosaston läpi. Vessan ovelle päästyään mies tarttui kahvaan kuin saaliiseen, remplasi ja kiskoi. Katossa paloi punainen valo. Varattu. Mies ehti jysäyttää ovea nyrkillään kahdesti ennen kuin hänen suustaan valahti mojova roiske oranssinruskeaa oksennusta.
Siirryin taaemmas, penkille istumaan. Mies asetti jalkansa haralleen, nojasi kämmenillään oveen ja öyskytti antaumuksella. Koko vessan edustan hän täytti oksennuksellaan. Välillä kuului huohotusta ja syljeskelyä, ja kun luulin toimituksen jo loppuneen, lattialle läiskähteli lisää.
Kaksi naista istui minua vinosti vastapäisillä penkeillä. Tuskin he olivat kaksikymmentäviisivuotiaita, mutta pidin heitä silloin vanhoina, varmasti omillaan asuvina aikuisina. Naiset pälyilivät kohti onnettomuuspaikkaa suupielet nykien, lakkasivat hörppimästä tölkistä, jonka olivat kätkeneet villalapaseen.
Vessan ovi lonksahti auki. Sieltä tuli mies maastohousuissa ja maihareissa, lyhyt, lyhythiuksinen ja vanttera, oikea kovanaama.
Vieläks sä laattaat? kovanaama kysyi öyskyttäjältä.
Emmäh… enää…
Kovanaama käveli osaston läpi. Ilmeestä en saanut selvää, oliko se toverillinen vai ivallinen, tyyliin sattuuhan sitä, vai vittu mikä känniääliö, pitäis vetää dunkkuun.
Öyskyttäjä siirtyi vapautuneeseen vessaan. Oksentelun ääniä ei enää kuulunut, vain renkaiden ulinaa ulkoa, pling ja kuulutus: Oulunkylä Åggelby.
Juna alkoi jarruttaa. Yrjölätäköstä erkani noro, juonne haituvaisen sameaa lientä venyi, pyrki kuin kiipeillen kohti osaston toista päätyä. Siellä seisoi konduktööri, nuori ja virkaintoisen oloinen kaveri. Katsoi vessan ovelle ilmestynyttä sotkua, ja tuimana katsoikin. Teki nonverbaliikallaan harvinaisen selväksi, että nyt on luvassa muutakin kuin sanomista.
Laattasit sä tonne? hän tiuskaisi nuorehkolta mieheltä.
En
Se riitti. Mies ei ollut lainkaan humalassa.
Konduktööri käveli läpi osaston noroa väistellen, vilkuili ympärilleen kuin odottaen vapaaehtoista ilmoittautuvaksi, siirtyi koputtelemaan vessan ovea. Syyllinen tuli ulos – voisi jopa sanoa, että kreivin aikaan.
Säkö tohon oksensit? konduktööri tivasi.
Ööh… en.
Kuka tohon oksens?
Kaikki olivat vaiti.
Oksensit sä?
Konduktööri lähestyi minua.
En. Kuulu jotain ääntä, mut en sitte tullu kattoneeks.
Konduktööri asteli pois päätään puistellen.
Kun juna alkoi kaartaa kohti Pasilaa, lattia kallistui. Noro pysähtyi, muutti kulkusuuntaansa. Ehkä kaksikymmentäviisivuotiaat naiset siirsivät vikkelästi saappaankärkiään.
Pasilassa syyllinen livahti ulos. Muut vaihtoivat osastoa. Miksen minä vaihtanut? En tiedä. Muistaakseni en huomannut muidenkaan vaihtaneen. Eläintarhan kohdalla äkkäsin jääneeni osastolle kahdestaan kovanaaman kanssa. Kovanaama katsoi minua usean penkkirivin päästä, viittoi luokseen kummallisella käsimerkillä. En ollut huomaavinani, vaikka pelko alkoi pistellä ja sydämeni takoa. Miksi kovanaama haluaisi minut mukiloida? Koska olin valehdellut konnarille, suojellut öyskyttäjää sanktiolta? Niin olivat kaikki muutkin. Mutta he olivat vaihtaneet osastoa.
Koskaan ennen saapuminen päärautatieasemalle ei ole ollut yhtä hidas, vaikka hidas se on aina. Pikkutunneillakaan eivät lähijunat osaa ajaa suoraan laituriin. On kiemurreltava ja madeltava, jyskähdettävä yli tuhannesta ja yhdestä vaihteesta. Eduskuntatalo ja Finlandia-talo yövaloineen heittivät Töölönlahden pintaan hohtavia juonteita. Kaukana Kampissa pyöri Mercedes-Benzin logo marmorisen melkein-tornitalon katolla. Syrjäkarein valvoin näkökenttäni toista reunaa.
Muistin vessahätäni. Nyt jos koskaan.
Oksentaminen oli jatkunut vessassa sittenkin. Kopin lattia oli luistinrataa liukkaampi, kuin saippuoitu, broilerinsuikaleet ja vihannekset yhä tunnistettavissa, haju hirvittävä. Ja entä jos kovanaama olikin tällä välin tullut oven taakse odottamaan, tajusin. Kun avaisin oven, hän saattaisi aloittaa mätkimisen heti, runnoa minut vessaan, iskeä kasvoni vasten peiliä, lyödä ilmat pihalle, painaa polvilleni oksennukseen ja työntää pääni pönttöön.
Ei moiseen tarvita päteviä syitä. Sen olin siinä iässä oppinut.
Suoriuduin toimituksesta. Vaikeinta oli pitää päkiät paikoillaan. Kun avasin oven valmiina avunhuutoon ja kamppailuun, siinä ei ollut ketään.
Juna nytkähti laituriin, ovet avautuivat. Loikin ulos, liityin hälisevään väkivirtaan, joka vaappui kohti laiturin päätyä. Huppupäinen hahmo oli sammunut Aseman Wurstin ikkunaa vasten kytevä tulipää sormiensa välissä. Elielinaukion reunalla glitteriblondi kaipaili varastettua käsilaukkuaan. Siel oli kaikki, ihan kaikki, hän ulvoi.
 
 

 

Julkaistiin Käkriäisen Raaka-numerossa (4/2017), jonka teimme sessarihenkisesti opiskelutovereidemme kanssa. Tapahtumasta – siis kirjoittamiskokoontumisesta, ei oksennusepisodista yöjunassa – jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi myös Flickr-albumi.

Jaan Kaplinskin kaukonäkö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Totuudesta on tulossa samanlainen valinnan kysymys kuin kodista, vaimosta tai miehestä, urasta ja harrastuksista. Joskus saatamme jopa tuntea ja ajatella, että ei ole enää mitään totuutta, on vain erilaisia mielipiteitä, uskoja ja makuja. Mielipiteenvapaus on toisinaan tulkittu valinnanvapaudeksi, esteenä ei ole mikään subjektiivinen tai objektiivinen pakko, ei myöskään mikään ulkopuolellamme oleva totuus.

[…] Totuudet ovat usein monimutkaisia ja epämukavia, niiden ymmärtäminen vaatii paljon älyllistä vaivannäköä. Kaupataksemme ne meidän on yksinkertaistettava niitä ja tehtävä niistä helpommin hyväksyttäviä. Myydäkseen hyvin totuus kaipaa perusteellista ehostusta. Älyllinen ponnistelu on varmasti yksi niistä asioista, joita postmoderni maailma välttää. Usein se tarkoittaa totuuden hajottamista, sen korvaamista puolitotuuksilla tai pseudototuuksilla. Monimutkaisuus, toisinaan jopa paradoksisuus näyttää olevan ympärillämme olevan maailman olennainen piirre, tämän seikan hylkääminen, maailmaa koskevien käsitystemme virtaviivaistaminen tarkoittaa, että emme käsitä maailmaa.

[…] Tavat joilla ehostamme, uudistamme, parantelemme totuutta, ovat tuttuja meille hyvin kaukaisista ajoista. Löydämme niitä folkloristisista teksteistä, saduista, legendoista ja myyteistä, mutta ne esiintyvät myös kirjallisuudessa, myös aivan uusimmassa kirjallisuudessa ja journalismissa.

[…] Kun maailma ympärillämme käy teknologian ja politiikan ansiosta yhä monimutkaisemmaksi, me pyrimme käyttämään yhä arkaaisempia, folkloristisempia keinoja sen kuvaamiseen ja ymmärtämiseen ja siihen reagoimiseen. Me olemme mytologisoimassa ja folklorisoimassa maailmaa uudelleen. Tämä uudelleenmytologisoitu maailma on selkeästi polarisoitunut maailma, jossa on sankareita ja konnia, enkeleitä ja paholaisia, ja yliluonnolliset tapahtumat ja voimat ohjaamassa elämäämme. Se on yksinkertaisten juonien, yksinkertaisten tapahtumasarjojen ja yksinkertaisten lauseiden maailma, jossa on vähän tilaa epäilyksille, vähän tilaa sanoille ’mutta’, ’kuitenkin’ ja ’siitä huolimatta’. Se on maailma, jossa vihollinen on vihollinen on vihollinen, joka täytyy tuhota, ja sankari on sankari on sankari, jota täytyy palvoa. Se on lineaarinen maailma, jolla on selvät rajat ja vastapoolit.

Kuulostaako tutulta? Ei todellakaan uskoisi, että tämä Jaan Kaplinskin teksti ”Kaunistelematon totuus” (kokoelmalta Törmäys Todellisuuteen, Otava 2002, suom. Anja Salokannel) ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1999. Kaikenlaista laatukamaa yliopiston kirjasto laittaakin kierrätyshyllyyn!

PS. Onneksi kävin kuuntelemassa Kaplinskia Metsätalolla keväällä 2016. Ehtiiköhän enää montaa kertaa tulla Suomeen luennoimaan?

Koskaan ei ole myöhäistä kasata 15-vuotiaana ostettua koottavaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

I
Teini-ikäni seesteisemmässä keskivaiheessa harrastin hetken koottavia. Rajua esimurrosikää seurasi väliaikainen rauhoittuminen ennen pakkobilettämisen sävyttämää lukioangstivaihetta. Tästä suvannosta, eräänlaisesta jälkilapsuus-välivaiheesta, jäi kaappini pohjalle muutama kokoamaton muovirakennussarja, muun muassa Eastern Express -merkkinen majakkalaiva South Goodwin, jonka ostin Viipurista kesällä 2004.

Reilut kaksitoista vuotta kannoin kokoamatonta South Goodwinia kämpästä toiseen. Neljästä muutosta se selvisi. Kaikki nämä vuodet olin varma, että jonain päivänä vielä kokoan South Goodwinin. Joulupyhinä 2016 ryhdyin hommiin. Välineet ja maalit löytyivät vanhastaan. Yksi maalipurkeista oli hintalapun perusteella ostettu Ihme ja kumma -nimisestä kaupasta hintaan 10 markkaa.

Alun perin South Goodwinin kasaamiseen piti mennä vain joulupyhät, sitten joulun ja uudenvuoden välipäivät. Loppujen lopuksi projekti valmistui tammikuun 2017 lopussa.

II
Majakkalaivalle tyypillisesti South Goodwin nimettiin sijoituspaikkansa mukaan. Goodwin Sands sijaitsee Englannin kanaalin kapeimmassa kohtaa. Paikka on erittäin myrskyherkkä: virtaukset ovat voimakkaita, nousu- ja laskuveden välinen vaihtelu suurinta maailmassa. Yli 2000 laivan uskotaan haaksirikkoutuneen Hyvänvoiton Hiekoille. Majakkalaiva South Goodwinin vuoro koitti vuonna 1954. PPRuNe-keskustelupalstalta löytyy mielenkiintoista aikalaismuistelua turman tiimoilta.

Lifeboats from Dover, Deal and Ramsgate could not get closer than 700 yards - Copy

Kuvan lähde: Kent History Forum


Suorastaan ihme, ettei W. G. Sebald sisällyttänyt South Goodwinin tapausta Saturnuksen renkaisiin. Kirjahan sijoittuu tuonne noin, Britteinsaarten kaakkoisrannoille, ja on täynnä kaikenlaista unohtumiseen, katoamiseen, kulumiseen, rapistumiseen ja huuhtoutumiseen liittyvää.

Mutta muovirakennussarjasta piti puhumani. Oikeastaan hyvä, etten käynyt kasaamaan South Goodwiniä vielä silloin, teini-ikäisenä. Projekti oli huomattavasti hankalampi kuin osasin odottaa. Eastern Express -merkkisessä rakennussarjassa oli (esimerkiksi Revelleihin verrattuna) hirmuisen paljon pieniä osia, joiden kanssa oli kärsivällisyys koetteilla. Isommissa osissa oli jonkin verran ylijäämävalumia ja asiaankuulumattomia ulokkeita, nystyröitä, joita täytyi nyppiä irti kynsisaksilla ja vuoleskella veitsellä. Lisäksi muovi oli koostumukseltaan jotenkin sellaista, että maalia oli laitettava vähintään kaksi kerrosta, jottei harmaa pohjaväri päässyt kuultamaan alta.

Rungon puoliskot eivät millään tahtoneet asettua paikoilleen. Paperinpuristimia ne sentään tottelivat.

Pyrin maalaamaan osat mahdollisimman oikeanvärisiksi ennen kuin ryhdyin liimaamaan niitä yhteen. Pieniä, helposti hukkuvia osia säilyttelin tiskatuissa perunasalaattirasioissa.

Yläkansien kaiteet olivat varsinainen murheenkryyni. Kaideosat täytyi itse taivutella yhdeksänkymmenen asteen kulmiin, mitä tehdessä maali kuoriutui ja varisi. Helposti eivät kaiteet myöskään sujahtaneet niille tarkoitettuihin reikiin, saati pysyneet niissä. Lisäksi siirtokuvat olivat heiveröisempää tekoa kuin mihin muistin tottuneeni: ne täytyi hyvin, hyvin hitaasti ja hyvin, hyvin lionneina liu’uttaa kartongin päältä paikoilleen, koska pinsettejä ne eivät kestäneet. (Revellin siirtokuvia muistan nostaneeni pinseteillä vetisistä astioista ilman haaverin haaveria.) Muutama SOUTH GOODWIN -kylkikirjain pääsi kuin pääsikin repeämään. Korjailin vahinkoja mustalla inkkitussilla, valkoisella geelikynällä ja ohutpäisellä pensselillä. Etukannen ankkuriketjusysteemien vittumaisuudesta en edes aloita.

Kaikkien haasteiden jälkeen on sanottava, että olen lopputulokseen tyytyväinen. Mike Ristuccia arvioi Modelships.infossa saman rakennussarjan perinpohjaisemmin ja vähemmän dramatisoiden.

III
Pakkobilettämis-teiniangstivaiheessa piilottelin South Goodwin -pakkauksessa päiväkirjaa ja päihteitä. Pakkauksesta löytyi yhä vuonna 2016 pieni, siis vain kymmenen savuketta sisältänyt lämäaski ilman minkäänlaisia varoitustekstejä tai -kuvia (!) sekä tyhjä pullo Hundijala Vesi -nimistä tulilientä, “kasaria”, kuten sitä silloin kutsuimme (Vägev Eesti Viin 80%). Pieniä, varoitustekstittömiä tupakka-askeja ei ole ollut missään enää vuosikymmeneen, ja googlamalla selvisi, ettei myöskään Hundijalaa ole valmistettu sitten vuoden 2008, Igor Savenkovin omistaman Onistar-yhtiön mentyä konkurssiin. Tällaisen lähtemättömän jäljen Hundijala jätti suomalaiseen folkloreen: Raimo: Passaa Hundijala vesi Lasnamäki Räemix.

Varsinainen South Goodwin -laatikon aarre on kuitenkin päiväkirja, jota pidin elokuusta 2005 tammikuuhun 2006, myöhäisestä 16-vuotiaisuudesta varhaiseen 17-vuotiaisuuteen.

Torstai-ilta, elokuun ? [2005]
Nyt se alkoi. Päiväkirja. Tämä Suomalaisesta ostetun “ah-niin hienosti” koristellun kirjasen olisi tarkoitus täyttyä turhista vuodatuksistani, sillä mulla on jo pitkään ollut kyltymätön tarve kirjoittaa elämäni suurista ja pienistä tapahtumista. Nyt se saa vihdoin luvan alkaa.
Eli mikä on nyt sitten ajankohtaista? Huomiseksi (perjantai) olen kaavaillut [nimipois]:n kanssa jonkinmoista juomakeikkaa… Mielenkiintoista hommassa on se, että mukaan on [nimipois]:n mukaan tulossa peräti 4 muijaa , lienee siis turhaa edes sanoa, mitä päässäni liikkuu.

Heti perään toki kirjoitin, mitä päässäni liikkui, eikä sitä voi tässä toistaa.

Päiväkirjan toinen merkintä elokuulta 2005 alkaa näin: “Perjantai-ilta oli mitä mainioin, vaikkakaan ei lähellekään sitä, millaista siitä odotin.” Kirjoitin virkkeen vakavissani, olen siitä varma. Kuten formaattiin kuuluu, puhuin myös kanssaihmisistä paskaa ja reflektoin itseäni parhaani mukaan:

Ehkä hän [kaverini] ei vain ole kypsä tähän elämänvaiheeseen – en väitä että itsekään olisin, mutta oma kypsymättömyyteni on lähinnä ujoutta, paikoin ehkä “minä tiedän kaiken” -ylimielisyyttä (sentään tajuan sen itse!). Mutta minä en sentään juoksuta muita ostamassa itselleni erikoissiidereitä, “koska hellanlettas sentään kalja on niin pahaa”, kikata siiderihumalassa kuin äm-irk -pissis, tongi muiden laatikoita ja väännä aina tahtoani väkisin läpi.
(marraskuu 2005)

Viimeiseksi jääneen merkinnän lopetus on tahattoman paljonpuhuva. Suttuineen se ei ole litteroitavissa, joten laitan sen tähän sellaisenaan, käsialoineen päivineen:

Aina kun luen teinipäiväkirjaani, ei voi olla tulematta mieleen tämä katkelma Hannu Ahon romaanista Pelistä pois (1985):

[O]lin vähällä langeta hankeen kiittämään jumalaa siitä ettei enää ollut samalla tavalla kakara kuin joskus, epävarma ja ujo ja arka ja tietämätön ja pohjattoman onneton, tai vaikka kaikkea sitä olisikin, sen suhteellisuuden tajusi.

IV
Suosittelen koottavaharrastusta erityisesti luoville kirjoittajille. Koottavien kanssa näperteleminen nimittäin suo mahdollisuuden saada valmiiksi, hallita, onnistua ja olla itseensä tyytyväinen. Mieltäylentävään lopputulokseen pääsee noudattamalla ohjeita ja jäljittelemällä. Ei tarvitse aina ja kaikessa rämpiä umpihangessa kuin Hellaakosken säkeissä, vaan saa olla myös tietä käyden tien vanki. Se on ihanaa.

South Goodwin -projekti laittoi minut myös ajattelemaan uudessa valossa Lester Freamonin hahmoa The Wiressä, erityisesti hänen doll house miniature -harrastustaan. Nukkekotipienoismallit, joiden parissa Freamon ensimmäisestä viimeiseen tuotantokauteen askartelee, eivät ole suinkaan kuriositeetti tai ulkokohtainen hahmotunniste. Ne edustavat ennen kaikkea sitä, mikä toiselta natural policelta, Jim McNultylta, puuttuu: kärsivällisyys, maltti ja tasapainottava elementti. Asetelma kiteytyy keskustelussa, jonka Freamon ja McNulty käyvät kolmannen tuotantokauden yhdeksännessä jaksossa: Freamon ei anna päättymättömän ja helvetillisen kiittämättömän kutsumuksensa (phou-lice work) viedä häneltä sitä, mikä on kaikesta huolimatta myös arvokasta ja tärkeää: “Life. The shit that happens while you’re waiting for moments that never come.”

Freamonin sanat kannattaa myös jokaisen tosissaan kirjoittavan muistaa. Tekstimaailmassakin keissit aina sulkeutuvat, jos hyvin käy. Oli kyse 5000 merkin normikritiikistä tai 300 sivun romaanista, lopussa odottaa sama kuin McNultya oikeustalolla: “what the fuck did I do?” -hämmennys, takaisinmaksu muun elämän laiminlyönneistä ja neuvottomuus sen edessä, miten systeemi, instituutioiden kudelma, The Game toimii, miten se jauhaa rattaisiinsa kovapäisimmänkin individualistin pyrinnöt.

Kirjoittaminen: mitä intensiivisemmin sitä tekee, sitä tärkeämpää on tehdä muitakin asioita.

Aina pitäisi löytää ja kehiä väkisin kaikenlaista uutta. Miten aliarvostettua ja antoisaa voikaan olla vanhan uudelleenlöytäminen!

Mitä jää mieleen kesästä 2016

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Valvomon Mikä kesä on poikkeuksellisen imelä jopa kesähittirenkutukseksi. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. En suostu uskomaan.

Kuluneena kesänä olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27-vuotiasta itseäni 17-vuotiaaseen itseeni. Samalla olen ajatellut, mitä Schopenhauer kirjoitti esseessään “Siitä mitä ihminen on”:

Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)

Jotain schopenhauerilaista on myös Mikä kesän loppupuolen säkeessä “oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa”.

Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää jo pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei. Eläminen ja oleminen on huomattavasti helpompaa, kun kaikesta ei joka hetki tarvitse olla niin hädissään.

Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees, ja hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.

Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa, mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.

Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.

Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller-hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön (uusin David Foster Wallace -suomennos) perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua. Poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.

Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi “ihan vähän rahaa”. “Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi, että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin “auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40-50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa “ainaki parii euroa, et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. “Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. “Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.

*

Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä kuunnellen naapuritontin koiran katkeamatonta haukuntaa. Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.

Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti-Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook-kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.

Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.

Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon, no niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin…

Leikkuri sammui. Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Sammui se.

Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr-prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä, ja koko paska oli lentää järveen.

Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:

The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…

Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.

Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:

Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.

Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin: heti ensimmäisillä sivuilla ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava näkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.

Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais-aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais-aivokuolemamusaa. Se yritti – biisistä täytyy jo nyt puhua imperfektissä – elää ajan hermolla, olla tätä päivää, mikäli kyseessä siis ei ollut silkka parodia, mitä on vaikea uskoa YleX:n haastattelun luettuani. Kauhanen oli kopioinut konseptinsa JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa. Köykäisistä mahtailulyriikoista ja pinnistetystä ulosannista tuli mieleen 2000-luvun alun Mikseri-artistit (“tahdon olla paras / suurimmista suurin / tehdä mollista duurin / unelmasta duunin” – voi apua). Kuben träpfounibuumaus-autotunepajariläppiin saattaa sen sijaan hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.

Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? “Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää, ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon-peli. Nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970-luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”

Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37-vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt. Nimittäin sitä, “mis mä oon ja mitä must on tullu” (Köyhä-Jonnea lainatakseni).

En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?

Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.
Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.
Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

“Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio-verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010-lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook-profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800-lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?

Juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki (pieni hajakirjamerkintä)

Julkaistu , kirjoittanut
2

Petroiskoissa syntynyt venäjänkarjalais-suomalainen kirjailija Arvi Perttu sijoitti vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi – minnepä muualle kuin Petroskoihin.

Romaanissa on monta hienoa ja mielenkiintoista kohtaa. Vaikka “mikä loppujen lopuksi edes on totta ja mikä kerrottua tarinaa, kuka kertoo ja kenellä on oikeus kertoa asiat mitenkin” -metakikkailu alkoi loppua kohden hiukan ärsyttää, tekstistä välittyi harvinaislaatuinen ilmaisunhalu ja -tarve. Pidin varsinkin tästä:

Nyt minun mereni on tämä öinen kaupunki, kaikista kaupungeista kaunein. Sama kaupunki voi olla hyvinkin erilainen: on sairaan kaupunki, joka koostuu apteekeista, sairaaloista ja lääkärin vastaanottoajoista joiden mukaan ihminen mitoittaa kaupungin aikaa ja avaruutta, ja on rakastuneen kaupunki, jossa tärkeintä ovat katukellojen viisarit, puistopenkit, puhelinkopit ja rakastetun ikkunat, ja on juopon kaupunki, jonka laskupisteet muodostuvat viinakaupoista, kapakoista palveluaikoineen ja ryyppykavereitten puhelinnumeroista. (s. 20)

Myöhemmin luin Vasili Grossmanin romaania Kaikki virtaa. Kun siinä Ivan Grigorjevitš haahuilee leiriltä palattuaan kotikaupunkinsa Leningradin kaduilla, kertoja toteaa:

Kroonisesti sairaallehan kaupungissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia. Juopon kaupunki taas on rakennettu puolikaspulloista ”kolmeen pekkaan”. Rakastuneen mielessä kaupunki koostuu treffien kellonaikaa osoittavista kellonviisareista, bulevardien penkeistä ja puhelinrahoista eli kahden kopeekan kolikoista. (s. 68)

Ensin tunsin itseni huijatuksi. Sitten äkkäsin, että Pertun juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki on mukaelma, päällekirjoitettu kunnianosoitus, joka samalla väittää vastaan. Grossmanin maailman staattinen joukkoidentiteetti on muuttunut identiteetiksi, joka vaihtuu pitkin elämää, aina tilanteen mukaan. Pertun romaanihenkilön kaupunkisuhderuotiminen jatkuu nimittäin näin:

Mutta mitä on kaupunkini minulle? En osaa laskea itseäni mihinkään ryhmään koska olen elänyt täällä terveenä ja sairaana, rakastuneena ja pettyneenä, olen juopotellut, vaihtanut työpaikkoja ja asuntoja, avioitunut, saanut pojan ja eronnut. Mutta voin sanoa ainakin sen, että eniten pidän kaupunkini öisistä kaduista. (s. 20)

Avioliitot ja lapset poislukien pystyn rileittaamaan sataprosenttisesti. Asunnot, tilanteet ja elämäntilanteet vaihtuvat, kaupunki ympärillä pysyy. Eikä sen öisistä kaduista voi olla pitämättä!

Vieläkö on olemassa jokin Grossmannia edeltävän ajan venäläinen klassikko, johon Grossman juopon, sairaan ja rakastuneen kaupungissaan viittaa?

Poetry Jam Mascotissa ja kevätpäivän tasauksen värejä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Joskus umpipilvisen päivän päätteeksi horisonttiin ilmestyy tuima punertava hehku. Mäkkylän asemalla ilmiö näytti muutama viikko takaperin tältä:

taivaslyotulta_flirt_ajaa_ohi1_1024

Mitä muuta? Paljon kaikenlaista. Eräs viime aikojen tapahtumakokemus ansaitsee jopa internet-maininnan. Nimittäin Helsinki Poetry Connectionin (HPC) Poetry Jam -lavarunoilta 20.3. Cafe Mascotissa.

Iänikuisen lupailun ja empimisen ja unohtelun ja oikeiden syiden ja tekosyiden jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa katsomaan, mitä on tämä helsinkiläinen lavarunous, jonka elinvoimaisuutta on moneen otteeseen hehkutettu muun muassa Luutii-blogissa. Jään rikkomiseen rohkaisi esiintyjälistan huipentumana (lue: ainoana ennestään tuttuna nimenä) Laineen Kasperi. En halunnut missata mahdollisuutta nähdä Kassua ilmaiseksi livenä. Samalla sain verukkeen tutustua HPC:n antimiin.

kassu1_jammaa_1024

Tilaisuus alkoi tiedotteen mukaan klo 19.00. Saavuin paikalle reilua varttia yli siinä uskossa, ettei tilaisuus ollut vielä ehtinyt alkaa.

Tietenkään tilaisuus ei ollut alkanut. Eikä se näyttänyt olevan alkamassa pitkään aikaan.

Ajantappo yksin kuppilassa ei ole mielipuuhaani. Femman tuoppeihin ei ole varaa, eikä muutenkaan kiinnosta ottaa pientä pöhnää arki-iltana. Tilasin teen. Ryhdyin hörppimään sitä mahdollisimman hitaasti etsiskellen paikkaa, jossa olisin edes vähän vähemmän muiden tiellä (täyttä oli, se herkisti ylimääräisyyden kokemukselle). Kulutin kupin tyhjentämiseen puoli tuntia. Kuuma juoma ehti jäähtyä, eikä esiintyjiä senkään jälkeen näkynyt tai kuulunut. Kun kysyin santsiteen hintaa, tiskin tyttö täytti ilmaiseksi kuumalla vedellä. Kiitos siitä!

Reilun tunnin odottelun jälkeen lavalle käppäili Merja Virolainen. Hän luki Valloittaja-kokoelmaltaan runon, joka oli yhtä lihallisten ilojen ylistystä. Runo soljui ja poukkoili rytmikkäästi, alku- ja loppusoinnut kietoutuivat toisiinsa kuin paneskelevien ihmisten raajat. Ikinä ei voinut tietää, iskeekö Virolainen seuraavalla sanalla alku- vai loppusointuun, seuraako ruoka- ja herkuttelumetafora vai astetta tuhmempi suora ilmaus. Odottelutunnin jäykkyyden karisti viimeistään se, kun kesken kulinarististen kiertoilmaisujen Virolainen läväytti naama peruslukemilla – vieläpä harvinaisen hyvin edellisiin soljumisiin rimmaten – että “mullipullia, kuharullia, jatkan pitkin kullia”.

Miten Virolaisen runoa kontekstoisi tai arvottaisi näin ei-niin-runoihmisenä? Kulttuurimme on sen verran täynnä seksin ja seksuaalisuuden epätoivoisen pakonomaista, tyhjää, tympeänlaimeaa ja muovisen mielikuvituksetonta rutiiniesittämistä (surullisena esimerkkinä vaikkapa Cityn suuri seksikysely), että tällainen vivahteikkaampi ja lennokkaampi ote on ehdottomasti tervetullutta. Ruoan ja seksin rinnastaminen on sinänsä kaikkea paitsi kekseliästä, mutta Virolaisen tapa – sanojen sointuvuus ja kielen epätyypillisyys – teki esityksestä kiinnostavan.

Toisena esiintyjänä asteli lavalle Eino Santanen. Hän lausui pitkän runoesityksen uudehkolta Tekniikan maailmat -kokoelmaltaan. Esitys alkoi pitkällä (ja pitkäpiimäisellä) binäärijonolla. Santanen mumisi mieli ja ääni matalana nolla nolla… nolla… yksi… nolla… Ensireaktioni oli että joo, ymmärrettiin jo, hoet nollaa, nollaa ja ykköstä, kyllä, kaikki on pohjimmiltaan pelkkää ykköstä ja nollaa. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Melkein teki mieli ryhtyä persulaiseksi ja ajatella rumasti postmodernista tekotaiteesta. Eräs paikalla olijoista — tuntomerkkejä en anna — tuhahtikin, että ei jumalauta, tätäkö ihmiset on tullu tänne kuuntelemaan.

Sitten nousi binäärijonon takaa ihmisen ääni. Eikä mikään lempeä, läsnäoleva ja ymmärtävä ihmisen ääni. Vaan some-ihminen, joka huutaen – HUUTAEN! – KAIKESSA KOLKOSSA TEKOPIRTEYDESSÄÄN HALUAA VAHVISTAA OMAN OLEMASSAOLONSA. Ulkomuistista en uskalla edes yrittää lainata Santasen esitystä (sitä paitsi lavahabituksella, äänenpainojen ja -voimakkuuksien vaihtelulla, ynnä muulla nonverbaliikalla oli paljon merkitystä), mutta suunnaton hätä omasta olemassaolosta siitä minun korvaani välittyi. Loppuhuipennus loi hienon vastapainon alun apatialle. Draaman kaari täydentyi.

Tauon jälkeen Bentality räppäsi englanniksi biitteihin, jotka näppäili tabletiltaan. Tiukahko flow ja teknisesti hyvinkin vaikuttavat enkkuräbäytystaidot jäivät mieleen, mutta paikka ja aika juuri tämän tyyppiselle live-esitykselle tuntui hiukan väärältä. Lyriikoihin ei saanut tarttumapintaa, eikä toisaalta hyppiminen ja hypettäminen sopinut sekään kuvaan. Bentality vaikutti nuorelta ja nälkäiseltä tapaukselta, jolla on suuri halu saada yleisö messiin ja kaikkien kädet ilmaan. Poetry Jamin keskivertoyleisö näytti koostuvan enemmän seestyneemmistä kylddyyri-intellektuelleista (tai sellaiseksi itsensä mieltävistä), jotka mieluummin taputtavat istuallaan. Ehkä joku toinen kerta.

Koitti tauko. Taas, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tauon jälkeen oli lavalle astuva Laineen Kasperi. Hän, jonka tuotanto on vakuuttava osoitus siitä, että suomipuhelaulu on kypsynyt omaääniseksi ja vakavasti otettavaksi taiteenlajikseen. Että se ammentaa paikallisesta maisemasta ja mielenmaisemasta, ettei sen tarvitse hiki hatussa apinoida suuren maailman hiphopmeininkejä. Ettei kantaaottavuuden tarvitse olla fraasipohjais-itsetyytyväistä julistusta tai tunnollisen nuoleskelevaa huolestuttavien lehtiotsikoiden luettelointia (vrt. Palefake). Ei, mikrotason hämmästely ja kummastelu riittää, tuokiokuva tylsästä hetkestä dösärillä, “vähän liikaa melua / kielletyn hedelmän järjestäytynyttä jakelua / toiminta täs lääväs tähtää vähän turhan taivaaseen / ei täs hässäkäs kukaan saa mitään hyvää aikaseks”.

Lavalle astui siis Laineen Kasperi. Astui ja istui alas:

laineen_kasperi_mascotissa1_hp_1024

Ja keikka oli hyvä.

Vieläpä aivan erilaisella tavalla hyvä kuin räppikeikat yleensä. Huge L sanoi aikoinaan Bassoradion haastattelussa, että hänen keikoillaan (jos hän siis keikkailisi) pitäisi homman toimia niin, että kaikki istuskelevat rauhassa alas jonkinlaisilla sohvilla tai säkkituoleilla ja keskittyvät kuuntelemaan. Kaljanhuuruinen älämölöhypetysmeininki on yksi Hugen kestoirvailunaiheita, se kun “konsertist ei jääny ku krapula ku piti huutaa ja digata”, kuten hän tässäkin kappaleessa sanallistaa.

Tämä Laineen Kasperin keikka muistutti Hugen konsepti-ideaa. Esiintyjä istui tuolilla, lueskeli runojaan ja räppäili, välillä biittiin, välillä acapellana, nousi joksikin aikaa seisomaan ja sitten taas istahti. Ja yleisö kuunteli. Osa istuallaan, osa seisaallaan, osa hieman tanssahdellenkin. Muttei riehuttu. Kuunneltiin. Taputettiin välissä, hurrattiin ja sitten taas hiljennyttiin. Eikä yksikään kalja läikkynyt, ainakaan en nähnyt.

Kuvia, vertauskuvia ja rinnastuksia maalaileva Unta on kaikki tää tuli tunnelmallista biittiään vasten. Hullun marssin Kasperi veti acapellana. Kappale on uuskielistä ilmaisua käyttääkseni voimaannuttava: “mitä osaan sen lisäksi paitsi näitä kaavakkeita täytellä? / mitä osaa ois järkee täs komediassa näytellä? / en oo tärkee vaan nälkänen / oon jo aikuisen ikänen / kun koko päiväni säntäilen on maa ja mieliki räntänen” – ah, ja kertsiä kun hokee, sielu puhdistuu ja oma olemassaolo tuntuu melkein oikeutetulta.

Keikan viimeinen biisi oli 7 miljardia soluttautujaa. Tämän kappaleen olen levyä kuunnellessani tottunut skippaamaan, mutta livenä se toimi yllättävän hyvin.

Open micciä en jäänyt enää yyteröimään, koska univelat ja aikainen herätys töihin. “Nään ilmasen elämän menevän palkkatyössä”, oli Kasperi juuri päässyt lausumasta, vaan minäpä näen ilmaisen elämän menevän palkattomassa työssä.

Jamin aikana räntämyrsky oli tyyntynyt. Kun varttia yli kymmenen poistuin Mascotista ulos litsauttelemaan isänmaani lätäköitä, minua lämmitti kovasti vaikutelma, että kirjallisuuskene ja räppiskene ovat lähentymässä toisiaan. Että on muitakin, jotka näkevät niiden välisen sukulaisuuden. Minun ei tarvitse kirjoittaa ehkä koskaan valmiiksi luonnosta, joka lojuu muistitikulla vuodesta toiseen otsikolla “Kirjallisuus ja puhelaulu – kaukana lähellä toisiaan”. Kun tällaisia avoimia ja ilmaisia iltamia järjestetään, hiljalleen myös kansanvalistustehtävä toteutuu. Muillekin kuin alan hifistelijöille ilmenee, että sekä kirjallisuutta että puhelaulua tehdään kaiken maailman Finlandia-, kirjamessu-, Emma- ja muiden myynninedistämishässäköiden katveessa omaleimaisemmin, omaehtoisemmin ja hyvin usein myös ilmeikkäämmin. Tämä kuulostaa nyt pikkuvanhalta fanipoikajeesustelulta, mutta näin se vain on, katsokaa vaikka itse.

Totean siis yhden jamin otannalla ykskantaan, että Poetry Jamit ovat hehkutuksensa ansainneet. Enemmän ja hienompia kuvia 20.3. järjestetystä iltamasta Helsinki Poetry Connectionin sivuilla.

Lopuksi toisen taannoisen auringonlaskun värejä. Epätarkensin tarkoituksella saadakseni vain värit talteen. Tässä olisi kiva taustabokeh, enää puuttuu malli:

kivabokeh2_amtk2_1024