Telkkari on vanhan maailman media. Se välkkyy taustalla kuin nuotio, täyttää loimotuksellaan pirtin tai olkkarin, tuottaa tasaisen, kotoisan ääni‐ ja kuvamaton, johon saa kiinnittää sen verran huomiota kuin viitsii.
Telkkari ei viskele ruutuun viestiketjuja, tyrkytä päivityksiä, varoittele vähenevästä akusta, plingahtele tai poksahtele kutsuvasti tai vaativasti, ei vakuuttele joka välissä “We value your privacy” eikä pakota satoja kertoja päivässä täppäämään “Allow”, “Yes I accept”, “OK!” tai “Not now”.
Telkkari näyttää
mitä näyttää, kunnes sen laittaa kiinni.
Nykykulttuurintutkijoilla
ja sosiologeilla, dondelilloilla ja fosterwallaceilla on sanottavansa
televisiosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta kaikkeen
mahdolliseen ja mahdottomaan: on seurattu ja koettu yhdessä
maailmantapahtumia, on viihdytty, passivoiduttu, eläydytty ja
sairastuttu ironiaan.
Itselleni televisio merkitsee lähinnä lapsuutta, kadonnutta aikaa. Muistelen Pastirol-mainosta, joka tuli televisiosta rasittavan usein jossain kohtaa 1990-lukua: on ollut tavanomaisen ikävystyttävä heinäkuun lopun tai elokuun alun iltapäivä mökillä. Olen venynyt ja vanunut pitkin sohvia ja tuoleja ja lattioita kyllästyneenä piirtämään tai leikkimään, odotellen ruokaa tai ruoan jälkeen sitä, että pääsemme lämmittämään saunaa; ei ole ollut vielä ilta muttei enää kunnolla päiväkään — ei mitään tekemistä, kuten minulla muistaakseni oli tapana voivotella.
Sellaisena iltapäivän ja alkuillan välisenä ei oikein minkäänlaisena hetkenä on ukonilmojen rökittämästä putkitelkkarista varmasti kuulunut: “Tää on Pastirol‐päivä – päivä joka muistetaan!”
Nykyään mahdollisuus venyä ja vanua on luksusta. Tuskin mikään palauttaa raskaasta kevätlukukaudesta yhtä hyvin kuin monta peräkkäistä mökillä vietettyä päivää Pastirol‐hetkineen.
Ei mitään tekemistä — miten ihanaa!
Telkkarin katsominen
kuuluu kesämökille siinä missä vanhojen lehtien lueskelu. Olen
elänyt valtaosan aikuisuudestani telkkarittomana, ja saatuani
muutama vuosi sitten kohtuullisen uuden (ehkä noin 15‐vuotiaan)
telkkarin ilmaiseksi käytettynä en ole katsonut siitä kuin jokusen
lätkä‐ ja futismatsin läppärin ja HDMI‐kaapelin kautta. En
tiedä, miten siihen “haetaan kanavat”.
Jos satunnaisia
vierailuita telkkaritalouksissa ei lasketa, niin kesämökki on
oikeastaan ainoa paikka, jossa katson telkkaria satunnaisia väläyksiä
enemmän.
*
Juhannusta
edeltävänä iltana katsoin Vain elämää -sarjaa
osapuilleen kaksikymmentä minuuttia. Se oli reippaasti yli
kaksikymmentä kertaa enemmän kuin siihenastisessa elämässäni
yhteensä. Minulla oli jonkinlainen käsitys formaatista, ja sitähän
se suunnilleen oli: isojen radiokanavien eniten soittamat artistit —
kuuluisi varmaankin sanoa, että “Suomen eturivin artistit” —
laulavat toisilleen toistensa lauluja, kehuvat toisiaan ja
liikuttuvat kyyneliin kuullessaan toisten versioita omista
lauluistaan ja kehuja päälle.
Uutena asiana minulle tuli, ettei lauluideoita ja liikutuksenaiheita kehitäkään ohjelmassa spontaanisti lennosta (jolloin se olisi minusta mielenkiintoisempi); ei, jokaiselle artistille on oma jaksonsa!
Juhannusaattoa edeltävä jakso oli omistettu Kasmirille. Hänen laulujaan laulettiin, häntä imarreltiin, hän sai olla huomion keskipisteenä kuin lapsi synttäreillään. Kasmir pääsi myös kyynelsilmin puhdistautumaan Axl Smith -kohuun liittyvistä syytöksistä, kertomaan versionsa tapahtuneesta ja siitä, millaisen panettelun kohteeksi joutui.
Minut Kasmir onnistui vakuuttamaan moraalisesta puhtoisuudestaan. Kylläkin ajattelin, että kertomusvaaralaiset voisivat rustata kriittisen statuspäivityksen siitä, millainen kertomushistoriallinen tausta on tällaisilla arvovaltaisten henkilöiden julkisilla puhdistautumisilla. Sen verran kuin itse tiedän, niin – tämä tulee lausua opettajamaisesti – jo antiikin Kreikassa julkiset oikeudenkäynnit olivat yleistä kansanhupia vahingoniloisine yleisöineen, raivoisine syytöksineen ja dramaattisine puolustuspuheineen.
Toisaalta, kuinkahan
nopeasti loppuisi kanava‐aika, jos jokainen somen piraijaparville
syyttömänä heitetty pääsisi pitämään oman prime time
-puolustuspuheensa?
Tietenkään minulla
ei ole mitään Kasmiria vastaan, vaikkei hänen musiikkinsa minua
kiinnosta. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen uralleen.
Arttu Wiskari ei vieläkään tehnyt sitä kovasti odottamaani temppua, että toteaa uransa olleen pelkkää läppää. Vieläkään hän ei puhjennut kesken kaiken räkättämään ja tokaissut: “Ette kai te nyt oikeasti luulleet, että kirjoitin Mökkitien tosissani?” Ehkä sen aika tulee sitten joskus, kun on Arttu Wiskarin jakso.
Kasmir ja Wiskari kehuivat toisiaan minkä jaksoivat: lämminsydämisiä, herkkiä ja aikaansaavia perheenisiä kumpikin. Terhi Kokkonen oli hengessä mukana matalammalla profiililla. Hän vaikutti tulleen ohjelmaan ensisijaisesti laulamaan ja kuuntelemaan muiden laulamista, siis täysin vääristä syistä.
Jossain vaiheessa
ohjelmaa artistit alkoivat kokata. On todellakin, pakko myöntää,
jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla kutkuttavaa, että myös
supersuositut artistit voivat kokata, höpötellä kokatessaan, syödä
kokkaamaansa ruokaa ja höpötellä vielä syödessäänkin,
keskinäistä kehumista toki unohtamatta.
Välillä kuvattiin
ulkoa jonkinlaista huvilaa, jossa kaikki ilmeisesti tapahtui.
Ehkä‐tapahtumahuvila näytti sijaitsevan jossain Suomea
huomattavasti lämpimämmässä maassa. Olin luullut ohjelman
sijoittuvan eräänlaiseen paviljonkipömpeliin, joka on ikään kuin
ulkona kotomaisessa järvimaisemassa, mutta jossa ei koskaan tuule
tai ilmene muunkaanlaisia sääilmiöitä. Sellaisessa kuvattuna olin
nähnyt aiemmin jokusen lyhyen Vain elämää -väläyksen.
Vai oliko siinä silloin jonkinlainen nuotio, ehkä takka? En voi
muistaa. Jokin sellainen geneerisellä tavalla ”kotoisaksi” tai
”tunnelmalliseksi” sliipattu ulko- ja sisätilan välimuoto sen
oli oltava.
Kaltaiselleni omilla erityisalueillaan nysvääjälle puolikkaankin Vain elämää -jakson katsominen lienee terve muistutus siitä merkitystodellisuudesta, jossa huomattava osa suomalaisista elää.
Tällaisia ohjelmia katsovilla on valtavasti sellaista ymmärrystä, elämänkokemusta ja yhteiskuntamme pyörimisen kannalta elintärkeää tietotaitoa, jota itselläni ei ole.
*
Juhannuspäivän Pastirol‐hetkenä huomasin katsovani Yleltä tulevaa sarjaa, jossa Krista Kosonen näytteli Yleisradion poliittista toimittajaa 1970‐luvun alussa. Maailmanaika oli sama kuin Hannu Ahon romaanissa Saara (1977), josta puserran gradua: oli Lasse Virénin kultajuoksu, pian sen jälkeen Münchenin kesäolympialaisten verilöyly ja tiukat poliittiset vastakkainasettelut (melkein yhtä tiukat kuin nykyään). Tietenkin kaikkialla käryltettiin koko ajan röökiä, kuten Saarassakin.
Sarjan eräänlaiseksi
päähenkilöksi otaksumani Raija (jota siis Krista Kosonen näytteli)
oli perustamassa perhettä, mutta porvarillisuus piiritti häntä
kaikkialta. “Poliittisten voimasuhteiden” —
toimituspäällikkö lausui sanaparin jylhästi! — vuoksi
jommankumman, Raijan tai Raijan miespuolisen työtoverin, oli joko
allekirjoitettava Kokoomuksen jäsenkirja tai lähdettävä talosta.
Raijan työtoveri (näyttelijä, jonka nimeä en saa mieleeni, mutta
joka on tuttu noin miljoonasta kotimaisesta leffasta ja sarjasta)
tokaisi pomolleen määrätietoisena: “Minun isoisäni isä oli
perustamassa demareita, ei tule kuuloonkaan!” Raijalle ajatus oli
totta kai yhtä mahdoton.
Kotona Raijan mies,
kokoomuslainen uranousija, rakensi koottavaa sotalentokonetta, jonka
siivissä oli Suomen ilmavoimien hakaristit. Raija siihen, että
tuollaisilla ei sitten meidän lapsemme leiki, fasistileluilla!
Yleisradion
toimituskokouksissa kaikki mielenkiintoiset ja haastavat hommat
delegoitiin miehille, kaikki paperinmakuinen lapioduuni Raijalle,
naiselle. Kotona Raija valitteli miehelleen, että avoimissa
tapauksissa vakanssit menevät aina ensisijaisesti miehille. Mies ei
ymmärtänyt, miltä sellainen tuntuu.
En epäile
mielivallan todenvastaavuutta, olenhan nähnyt tuona aikana
aikuistuneiden asennoituvan ja toimivan hyvissäkin asemissa yhä
samoin. Raija vaikutti kuitenkin jatkuvasti siltä kuin olisi
marssinut 1970‐lukulaisiin kulisseihin suoraan 2010‐luvulta.
Sarja oli myös korostuneen nykyaikainen olettaessaan, että
prototyyppisesti tiedostavien, ruuhkavuosiaan esimerkillisesti
elävien kolmekymppis‐kaupunkilaisten ura‐perhe‐politiikka
-palloilut ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia. “Tuollaista
minun ja lähipiirini elämä olisi, jos nyt olisi 1970‐luku”,
saattaa ajatella Hesarin kesätoimittaja matkalla Sanomatalosta
Kaisa‐kirjaston kautta Prideille ja peukuttaessaan Instassa
luentosalista tuttua opiskelijapoliitikkoa, joka meni kevään euro‐
tai eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa läpi.
Silmäätekevä
yläkeskiluokka hännystelijöineen olettamassa, että heidän ja
vain heidän arkensa on todellista “ajankuvaa” — siinä on
aina jotakin häiritsevää.
*
Seuraavan päivän
Pastirol‐hetkenä (tai jos totta puhutaan, mifutortillaähkyissä)
huomasin katselevani salkkareita ja ihmetteleväni, tuleeko sarja
todella yhä. Aikamatkustelun tuntua lisäsi, että kuvakerronnan
keskeyttivät “flashback”-takaumat ysärisalkkareista.
Takaumissa kuvasuhdekin muuttui 2010‐luvun 16:9:stä 90‐luvun
4:3:een, ja suhteellisen modernin, ehkä kymmenen vuotta sitten
littanaksi päivitetyn mökkitelkkarin reunoihin ilmestyi mustat
palkit.
Muutaman takauman jälkeen äimistyin, kun tajusin, että ei hemmetti, Venla Saartamohan siinä näyttelee Miian hahmoa jälleen, kaksikymmentä vuotta vanhempana!
Heti nousi ilmoille kysymys, onko Jasper Pääkkösen näyttelemä Saku yhä olemassa ja voisiko kaksikymmentä vuotta sitten mahdottomaksi osoittautunut romanssi olla sittenkin vielä mahdollinen. Aloin tosissani jännittää asiaa, ja vaikka Sakun ja Miian jälleennäkeminen (ei sitä tarvinnut kauaa odottaa) oli sarjan linjalle uskollisesti huvittavan jäykkä, se herätti minussa merkillisen riemun tunteen. Saku ja Miia, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen!
Seuratessani
salkkareita lueskelin puhelimeni ruudulta Hesarin kulttuurisivuilla
julkaistua esseetä, jossa ikäiseni kulttuuritoimittaja muisteli
kahdenkymmenen vuoden takaista esimurrosikäänsä ja tarkasteli sekä
itseään että silloista pop‐idoliaan rakenteiden uhrina.
Formaatille ominaisesti henkilökohtainen oli ohennettua laastia,
jolla kirjoittaja muurasi yhteen yhdysvaltalaisista popmedioista ja
sukupuolentutkimuksen tenttikirjoista raahaamiaan lohkareita.
Kevyistä lauserakenteista, runsaasta kuvituksesta ja
videoupotuksista huolimatta tekstin yleisvire oli hyvin raskas.
Sattumoisin tiedän,
että muussa kuin toimittajan roolissa samainen kirjoittaja on saanut
näppiksestään tavattoman tarkkanäköistä, kielellisesti
kekseliästä ja särmikästä tekstiä, jossa kaikki on kirjoittajan
itsensä kokemaa ja sanoittamaa. Kirjabloginsakin, jota hän piti
puoli vuosikymmentä sitten, oli parhaita tietämiäni — aina
suoraan asiaan menevä, massasta erottuvalla tavalla suorapuheinen ja
havaintoonsa sellaisenaan luottava.
Mitä on tällekin
kirjoittajalle mahtanut tapahtua, huomasin harmittelevani, vaikka
eihän asia kuulu minulle vähimmässäkään määrin.
Mieleeni
tuli myös jonkun joskus jossain esittämä ajatus historiasta
tarinana, joka ihmisillä on tapana sepittää kulloisenkin
nyt‐hetken tarpeisiin: oli kyse yleisestä tai yksityisestä
historiasta, 1970‐luvun ajankuvasta tai vuosituhannen vaihteessa
koetusta esimurrosiästä, vuonna 2019 sieltä löytyvät kuin
löytyvätkin vuoden 2019 juuri nyt kuumimmat puheenaiheet ja
niihin liittyvät tunnot.
*
Kuistin portailta
näin, kun harakka lensi hirmuista vauhtia metsänreunasta kimpussaan
kolme kiukkuista räkättirastasta. Ilmeisesti pesänryöstö
epäonnistui. Kyyditettyään isompansa pellon toiselle puolelle
räkättirastaat muodostivat pihapiirin reunamille hehtaareiden
laajuisen etuvartioiden renkaan ja säksättivät kovasti jotakin
toisilleen tai oletetuille vihollisilleen.
Aamuisin kuului
aittaan palokärki tai tikka narauttelemassa puunrunkoa jossakin
niillä main, missä pikkuhiljaa metsän tapaista muistuttamaan
alkava koivutaimikko muuttuu ehkä noin itseni ikäiseksi
sekametsäksi.
Haarapääskyjäkin parveili taas puhelinlangoilla jonkin verran, ja hämäränkuulaina öinä kuului saunarannassa pitkänä, hiljalleen muuntelehtivana kehrääjän merkillinen porinan sekainen särinä. Kun siihen vielä sekoittui käen kukkuminen ja ruisrääkkien rääksytys monelta suunnalta samaan aikaan, läheltä ja kaukaa, tuntui melkein siltä kuin lajikato ei olisikaan aivan yhtä totta kuin edellisenä kesänä. Vaikka taitaa se olla.
Vihreän kullan
kulttuuritie on edellisiäkin vuosia enemmän avohakkuiden, ohuiden
matalien pusikoiden ja monotonisten copypaste‐taimikoiden tie.
Kerrostuneeseen, kunnolla paikoilleen kasvaneeseen metsään pääsee
nykyään helpommin Helsingin Vuosaaressa kuin yhdessä maamme
suosituimmista mökkikunnista, joka sijaitsee Saimaan rannalla.
Ehkä joskus
tulevaisuudessa Helsinki ja isoimmat kaupunkikeskukset ovat myös
Suomen kasvi‐ ja eliökunnan keskittymiä. Ehkä maaseutu jää
satunnaisia reservaatteja lukuun ottamatta lajiköyhäksi
laidunmaaksi ja raakapuupelloksi.