Aihearkisto: Yleinen

Hajamiete vallasta ja vallankäytöstä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Elias Canetti kirjoittaa fragmenttikokoelmassaan Ihmisen alue (suom. Liisa Laukkarinen, 1982):

En olisi koskaan tullut todella tuntemaan valtaa ellen olisi käyttänyt sitä ja joutunut oman vallankäyttöni uhriksi. Niinpä valta on minulle kolminkertaisesti tuttu: olen tarkkaillut sitä, käyttänyt sitä ja kärsinyt siitä.

Yle Puheen Mielen jäljillä -ohjelman taannoisessa jaksossa esiintyi samansuuntaisia ajatuksia vallankäytöstä ja vallan monista puolista. Susani Mahaduran vieraina kävivät työpsykologian tohtori Helena Åhman sekä väitöskirjatutkija ja tietokirjailija Sami Keto. Pohdittiin, kuinka julkisessa keskustelussa on viime vuosina puhuttu kovasti vallankäytöstä ja valtarakenteista, yksilöstä toisten vallankäytön uhrina. Todettiin, että yksilö voi käyttää valtaa myös suhteessa itseensä.

Vallan tätä puolta toivoisin mietittävän useammin ja näkyvämmin.

Ainakin minulle oman vallankäyttöni uhrina oleminen on vähintään yhtä tuttua kuin Elias Canettille. Röyhkeimmin olen käyttänyt valtaa suhteessa itseeni silloin, kun olen kovasti uskotellut jonkun muun käyttävän valtaa suhteessa minuun.

Mökkitie ja aikamatkailua telkkarin äärellä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Telkkari on vanhan maailman media. Se välkkyy taustalla kuin nuotio, täyttää loimotuksellaan pirtin tai olkkarin, tuottaa tasaisen, kotoisan ääni‐ ja kuvamaton, johon saa kiinnittää sen verran huomiota kuin viitsii.

Telkkari ei viskele ruutuun viestiketjuja, tyrkytä päivityksiä, varoittele vähenevästä akusta, plingahtele tai poksahtele kutsuvasti tai vaativasti, ei vakuuttele joka välissä “We value your privacy” eikä pakota satoja kertoja päivässä täppäämään “Allow”, “Yes I accept”, “OK!” tai “Not now”.

Telkkari näyttää mitä näyttää, kunnes sen laittaa kiinni.

Nykykulttuurintutkijoilla ja sosiologeilla, dondelilloilla ja fosterwallaceilla on sanottavansa televisiosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan: on seurattu ja koettu yhdessä maailmantapahtumia, on viihdytty, passivoiduttu, eläydytty ja sairastuttu ironiaan.

Itselleni televisio merkitsee lähinnä lapsuutta, kadonnutta aikaa. Muistelen Pastirol-mainosta, joka tuli televisiosta rasittavan usein jossain kohtaa 1990-lukua. Tavanomaisen ikävystyttävä heinäkuun lopun tai elokuun alun iltapäivä mökillä: venyn ja vanun pitkin sohvia ja tuoleja ja lattioita kyllästyneenä piirtämään tai leikkimään. Odottelen ruokaa tai ruoan jälkeen sitä, että pääsemme lämmittämään saunaa. Vielä ei ole ilta, muttei kunnolla enää päiväkään. Ei ole mitään tekemistä. Sellaisena iltapäivän ja alkuillan välisenä hetkenä on ukonilmojen rökittämästä putkitelkkarista kuulunut: “Tää on Pastirol‐päivä – päivä joka muistetaan!”

Telkkarin katsominen kuuluu kesämökille siinä missä vanhojen lehtien lueskelu. Olen elänyt valtaosan aikuisuudestani telkkarittomana, ja saatuani muutama vuosi sitten kohtuullisen uuden (ehkä noin 15‐vuotiaan) telkkarin ilmaiseksi käytettynä en ole katsonut siitä kuin jokusen lätkä‐ ja futismatsin läppärin ja HDMI‐kaapelin kautta. En tiedä, miten siihen “haetaan kanavat”.

Jos satunnaisia vierailuita telkkaritalouksissa ei lasketa, kesämökki on oikeastaan ainoa paikka, jossa katson telkkaria satunnaisia väläyksiä enemmän.

*

Juhannusta edeltävänä iltana katsoin Vain elämää -sarjaa osapuilleen kaksikymmentä minuuttia. Se oli reippaasti yli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin siihenastisessa elämässäni yhteensä. Minulla oli jonkinlainen käsitys formaatista, ja sitähän se suunnilleen oli: isojen radiokanavien eniten soittamat artistit — “Suomen eturivin artistit”, kuuluisi varmaankin sanoa — laulavat toisilleen toistensa lauluja, kehuvat toisiaan ja liikuttuvat kyyneliin kuullessaan toisten versioita omista lauluistaan ja kehuja päälle.

Uutena asiana minulle tuli, ettei lauluideoita ja liikutuksenaiheita kehitäkään ohjelmassa spontaanisti lennosta (jolloin se olisi minusta mielenkiintoisempi); ei, jokaiselle artistille on oma jaksonsa!

Juhannusaattoa edeltävä jakso oli omistettu Kasmirille. Hänen laulujaan laulettiin, häntä imarreltiin, hän sai olla huomion keskipisteenä kuin lapsi synttäreillään. Kasmir pääsi myös kyynelsilmin puhdistautumaan Axl Smith -kohuun liittyvistä syytöksistä, kertomaan versionsa tapahtuneesta ja siitä, millaisen panettelun kohteeksi joutui.

Minut Kasmir onnistui vakuuttamaan puhtoisuudestaan. Kylläkin ajattelin, että kertomusvaaralaiset voisivat rustata kriittisen statuspäivityksen siitä, millainen kertomushistoriallinen tausta on tällaisilla arvovaltaisten henkilöiden julkisilla puhdistautumisilla. Eikös jo antiikin Kreikassa julkiset oikeudenkäynnit olleet yleistä kansanhupia vahingoniloisine yleisöineen, raivoisine syytöksineen ja dramaattisine puolustuspuheineen? Toisaalta, kuinkahan nopeasti loppuisi kanava‐aika, jos jokainen somen piraijaparville syyttömänä heitetty pääsisi pitämään oman prime time -puolustuspuheensa?

Tietenkään minulla ei ole mitään Kasmiria vastaan, vaikkei hänen musiikkinsa minua kiinnosta. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen uralleen.

Arttu Wiskari ei vieläkään tehnyt sitä kovasti odottamaani temppua, että toteaa uransa olleen pelkkää läppää. Vieläkään hän ei puhjennut kesken kaiken räkättämään ja tokaissut: “Ette kai te nyt oikeasti luulleet, että kirjoitin Mökkitien tosissani?” Ehkä sen aika tulee sitten joskus, kun on Arttu Wiskarin jakso.

Kasmir ja Wiskari kehuivat toisiaan minkä jaksoivat: lämminsydämisiä, herkkiä ja aikaansaavia perheenisiä kumpikin. Terhi Kokkonen oli hengessä mukana matalammalla profiililla. Hän vaikutti tulleen ohjelmaan ensisijaisesti laulamaan ja kuuntelemaan muiden laulamista, siis täysin vääristä syistä.

Jossain vaiheessa ohjelmaa artistit alkoivat kokata. On todellakin, pakko myöntää, jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla kutkuttavaa, että myös supersuositut artistit voivat kokata, höpötellä kokatessaan, syödä kokkaamaansa ruokaa ja höpötellä vielä syödessäänkin, keskinäistä kehumista toki unohtamatta.

Välillä kuvattiin ulkoa jonkinlaista huvilaa, jossa kaikki ilmeisesti tapahtui. Ehkä‐tapahtumahuvila näytti sijaitsevan jossain Suomea huomattavasti lämpimämmässä maassa. Olin luullut ohjelman sijoittuvan eräänlaiseen paviljonkipömpeliin, joka on ikään kuin ulkona kotomaisessa järvimaisemassa, mutta jossa ei koskaan tuule tai ilmene muunkaanlaisia sääilmiöitä. Sellaisessa kuvattuna olin nähnyt aiemmin jokusen lyhyen Vain elämää -väläyksen. Vai oliko siinä silloin jonkinlainen nuotio, ehkä takka? En voi muistaa. Jokin sellainen geneerisellä tavalla ”kotoisaksi” tai ”tunnelmalliseksi” sliipattu ulko- ja sisätilan välimuoto sen oli oltava.

Kaltaiselleni omilla erityisalueillaan nysvääjälle puolikkaankin Vain elämää -jakson katsominen lienee terve muistutus siitä merkitystodellisuudesta, jossa huomattava osa suomalaisista elää. Tällaisia ohjelmia katsovilla on valtavasti sellaista ymmärrystä, elämänkokemusta ja yhteiskuntamme pyörimisen kannalta elintärkeää tietotaitoa, jota itselläni ei ole.

*

Juhannuspäivän Pastirol‐hetkenä huomasin katsovani Yleltä tulevaa sarjaa, jossa Krista Kosonen näytteli Yleisradion poliittista toimittajaa 1970‐luvun alussa. Maailmanaika oli sama kuin Hannu Ahon romaanissa Saara (1977), josta puserran gradua: oli Lasse Virénin kultajuoksu, Münchenin kesäolympialaisten verilöyly ja tiukat poliittiset vastakkainasettelut (melkein yhtä tiukat kuin nykyään). Tietenkin kaikkialla käryltettiin koko ajan röökiä, kuten Saarassakin.

Sarjan eräänlaiseksi päähenkilöksi otaksumani Raija (jota siis Krista Kosonen näytteli) oli perustamassa perhettä, mutta porvarillisuus piiritti häntä kaikkialta. “Poliittisten voimasuhteiden” — toimituspäällikkö lausui sanaparin jylhästi! — vuoksi jommankumman, Raijan tai Raijan miespuolisen työtoverin, oli joko allekirjoitettava Kokoomuksen jäsenkirja tai lähdettävä talosta. Raijan työtoveri (näyttelijä, jonka nimeä en saa mieleeni, mutta joka on tuttu noin miljoonasta kotimaisesta leffasta ja sarjasta) tokaisi pomolleen määrätietoisena: “Minun isoisäni isä oli perustamassa demareita, ei tule kuuloonkaan!” Raijalle ajatus oli totta kai yhtä mahdoton.

Kotona Raijan mies, kokoomuslainen uranousija, rakensi koottavaa sotalentokonetta, jonka siivissä oli Suomen ilmavoimien hakaristit. Raija siihen, että tuollaisilla ei sitten meidän lapsemme leiki, fasistileluilla!

Yleisradion toimituskokouksissa kaikki mielenkiintoiset ja haastavat hommat delegoitiin miehille, kaikki paperinmakuinen lapioduuni Raijalle, naiselle. Kotona Raija valitteli miehelleen, että avoimissa tapauksissa vakanssit menevät aina ensisijaisesti miehille. Mies ei ymmärtänyt, miltä sellainen tuntuu.

En epäile mielivallan todenvastaavuutta, olenhan nähnyt tuona aikana aikuistuneiden asennoituvan ja toimivan hyvissäkin asemissa yhä samoin. Raija vaikutti kuitenkin jatkuvasti siltä kuin olisi marssinut 1970‐lukulaisiin kulisseihin suoraan 2010‐luvulta. Sarja oli myös korostuneen nykyaikainen olettaessaan, että prototyyppisesti tiedostavien, ruuhkavuosiaan esimerkillisesti elävien kolmekymppis‐kaupunkilaisten ura‐perhe‐politiikka -palloilut ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia. “Tuollaista minun ja lähipiirini elämä olisi, jos nyt olisi 1970‐luku”, saattaa ajatella Hesarin kesätoimittaja matkalla Sanomatalosta Kaisa‐kirjaston kautta Prideille ja peukuttaessaan Instassa luentosalista tuttua opiskelijapoliitikkoa, joka meni kevään euro‐ tai eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa läpi.

Silmäätekevä yläkeskiluokka olettamassa, että heidän ja vain heidän arkensa on “ajankuvaa” — siinä on aina jotakin häiritsevää.

*

Seuraavan päivän Pastirol‐hetkenä (tai jos totta puhutaan, mifutortillaähkyissä) huomasin katselevani salkkareita ja ihmetteleväni, tuleeko sarja todella yhä. Aikamatkustelun tuntua lisäsi, että kuvakerronnan keskeyttivät “flashback”-takaumat ysärisalkkareista. Takaumissa kuvasuhdekin muuttui 2010‐luvun 16:9:stä 90‐luvun 4:3:een, ja suhteellisen modernin, ehkä kymmenen vuotta sitten littanaksi päivitetyn mökkitelkkarin reunoihin ilmestyi mustat palkit.

Muutaman takauman jälkeen äimistyin, kun tajusin, että ei hemmetti, Venla Saartamohan siinä näyttelee Miian hahmoa jälleen, kaksikymmentä vuotta vanhempana!

Heti nousi ilmoille kysymys, onko Jasper Pääkkösen näyttelemä Saku yhä olemassa ja voisiko kaksikymmentä vuotta sitten mahdottomaksi osoittautunut romanssi olla sittenkin vielä mahdollinen. Aloin tosissani jännittää asiaa, ja vaikka Sakun ja Miian jälleennäkeminen (ei sitä tarvinnut kauaa odottaa) oli sarjan linjalle uskollisesti huvittavan jäykkä, se herätti minussa merkillisen riemun tunteen. Saku ja Miia, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen!

Seuratessani salkkareita lueskelin puhelimeni ruudulta Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua esseetä, jossa ikäiseni kulttuuritoimittaja muisteli kahdenkymmenen vuoden takaista esimurrosikäänsä ja tarkasteli sekä itseään että silloista pop‐idoliaan rakenteiden uhrina. Formaatille ominaisesti henkilökohtainen oli ohennettua laastia, jolla kirjoittaja muurasi yhteen yhdysvaltalaisista popmedioista ja sukupuolentutkimuksen tenttikirjoista raahaamiaan lohkareita. Kevyistä lauserakenteista, runsaasta kuvituksesta ja videoupotuksista huolimatta tekstin yleisvire oli hyvin raskas.

Sattumoisin tiedän, että muussa kuin toimittajan roolissa samainen kirjoittaja on saanut näppiksestään tavattoman tarkkanäköistä, kielellisesti kekseliästä ja särmikästä tekstiä, jossa kaikki on kirjoittajan itsensä kokemaa ja sanoittamaa. Kirjabloginsakin, jota hän piti puoli vuosikymmentä sitten, oli parhaita tietämiäni — aina suoraan asiaan menevä, massasta erottuvalla tavalla suorapuheinen ja havaintoonsa sellaisenaan luottava.

Mitä on tällekin kirjoittajalle mahtanut tapahtua, huomasin harmittelevani, vaikka eihän asia kuulu minulle vähimmässäkään määrin.

Mieleeni tuli myös jonkun joskus jossain esittämä ajatus historiasta tarinana, joka ihmisillä on tapana sepittää kulloisenkin nyt‐hetken tarpeisiin: oli kyse yleisestä tai yksityisestä historiasta, 1970‐luvun ajankuvasta tai vuosituhannen vaihteessa koetusta esimurrosiästä, vuonna 2019 sieltä löytyvät kuin löytyvätkin vuoden 2019 juuri nyt kuumimmat puheenaiheet ja niihin liittyvät tunnot.

*

Kuistin portailta näin, kun harakka lensi hirmuista vauhtia metsänreunasta kimpussaan kolme kiukkuista räkättirastasta. Ilmeisesti pesänryöstö epäonnistui. Kyyditettyään isompansa pellon toiselle puolelle räkättirastaat muodostivat pihapiirin reunamille hehtaareiden laajuisen etuvartioiden renkaan ja säksättivät kovasti jotakin toisilleen tai oletetuille vihollisilleen.

Aamuisin kuului aittaan palokärki tai tikka narauttelemassa puunrunkoa jossakin niillä main, missä pikkuhiljaa metsän tapaista muistuttamaan alkava koivutaimikko muuttuu ehkä noin itseni ikäiseksi sekametsäksi.

Haarapääskyjäkin parveili taas puhelinlangoilla jonkin verran, ja hämäränkuulaina öinä kuului saunarannassa pitkänä, hiljalleen muuntelehtivana kehrääjän merkillinen porinan sekainen särinä. Kun siihen vielä sekoittui käen kukkuminen ja ruisrääkkien rääksytys monelta suunnalta samaan aikaan, läheltä ja kaukaa, tuntui melkein siltä kuin lajikato ei olisikaan aivan yhtä totta kuin edellisenä kesänä. Vaikka taitaa se olla.

Vihreän kullan kulttuuritie on edellisiäkin vuosia enemmän avohakkuiden, ohuiden matalien pusikoiden ja monotonisten copypaste‐taimikoiden tie. Kerrostuneeseen, kunnolla paikoilleen kasvaneeseen metsään pääsee nykyään helpommin Helsingin Vuosaaressa kuin yhdessä maamme suosituimmista mökkikunnista, joka sijaitsee Saimaan rannalla.

Ehkä joskus tulevaisuudessa Helsinki ja isoimmat kaupunkikeskukset ovat myös Suomen kasvi‐ ja eliökunnan keskittymiä. Ehkä maaseutu jää satunnaisia reservaatteja lukuun ottamatta lajiköyhäksi laidunmaaksi ja raakapuupelloksi.

Helle, aurinko, kuu, viettiteoria ja muuta sekavaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Mua ei oo luotu tähän ilmastoon
ja alan pikkuhiljaa vittuuntuu tähän ilmastoon
– Seyed Ali

Foliolevyt ikkunoissa, kylmäkallet ja jääkalikat ilmanviilentimen vesisäiliössä ovat tässä taistelussa turhia: koko kerrostalo on kuin kiviuuni, jossa voisi paistaa aitoa italialaista pizzaa. Ei tämä näin armotonta ollut kesällä 2014, vaikka Ilmatieteenlaitoksen arkistosta löytyvä tiedote sellaista viiveellä vihjailee, ja vaikka silloisessakin kämpässäni kaikki ikkunat avautuivat samaan suuntaan ja juuri siihen suuntaan, josta aurinko paistoi koko päivä sisään – ei, ei se näin armotonta silloin ollut, voinut olla. Ei mitenkään.

Foreca on ottanut tavakseen lupailla sadetta aina viikon päähän. Mitä lähemmäs nämä ehkä-sadepäivät ovat tulleet, sitä littanammaksi sadepalkit ovat käyneet. Varma täyssade on muuttunut mahdolliseksi kuurottaiseksi, ja kun edes mahdollisen kuurottaisen päivä on ollut vihdoin käsillä, palkit ovat haihtuneet olemattomiin, eikä taivaalta ole tullut tippakaan.

Pian kiipeän lähikukkulalle rukoilemaan sadetta kuin jenkkihihhulit kerran näkemässäni dokumentissa, jossa he kivenkovaan väittivät, ettei kuivuus johdu ihmisen toimista, varsinkaan siitä, että osavaltion vahvin korporaatio oli kuivattanut lähijärvet, vaan että kyse on Jumalan tahdosta. Kun avaan Forecan, joka päivä päivän perään sylkee pelkkiä paljaita aurinkoja ja hellelukemia (alin +21, ylin +28), mieleni tekee huutaa: “Eiku nyt ihan oikeesti hei, jotain armoa nyt, ei, ei, ei enää…”

Ala-asteiässä oli samanaikaisesti kiehtovaa ja pelottavaa, että meitä lähimmästä tähdestä saattoi leimahdella maapallon kokoisia tulilieskoja. Kun kävelin kaverini luo pelaamaan Need For Speed 3:a, pysähdyin lähiparkkihallin taakse katsomaan aurinkoa. Yritin erottaa liekkejä, mutta en kyennyt. Silmiini alkoi sattua, vaikka palava kaasupallo oli jo painumassa mailleen ja ilmassa oli runsaanlaisesti utua, auteretta, kevättomua, mitä lie.

Päiväkodin piirustuksissa auringolle kuului piirtää silmät ja hymyilevä suu. Aurinko opetettiin näkemään iloisena ja lempeänä. Paljon totuudenmukaisempi oli Super Mario Bros 3:n autiomaatason aurinko: vihamielinen, iänikuinen rasite. Syvälle iskostuneen häpeän tavoin se seurasi kaikkialle, mihin ikinä liikuitkaan ja kuinka nopeasti, se pysyi matkassa, irvisti jähmettyneenä kaikelle, mitä teit. Välillä se irtosi paikaltaan, teki viheliäisiä syöksyjä päin ja palasi tutulle paikalleen kaiken ylle.

Auringon kanssa pystyi elämään, jatkamaan ja etenemään, mutta koskaan se ei jättänyt rauhaan.

Myöskään Mirkka Rekolan tunnetussa runossa auringonvalo ei elävöitä tai ylevöitä, vaan latistaa ja eristää, tekee avuttomaksi.

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.

Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kun luin Rekolan runon ensimmäistä kertaa luentomonisteesta, se ei välittänyt minulle yhtikäs mitään. Kun vuotta myöhemmin luin sen toista kertaa kotona pimeänä syysiltana, se aiheutti minussa fyysisen reaktion.

Runo on niin totta: surullisinta ei ole minkään päättyminen, vaan jatkuva, väistämätön kohoaminen tyhjään valjuun ei mihinkään, pitkittyvään välitilaan – vaillinaisena, sirppinä, osana itseään, ei kokonaisena.

Freudilaisen viettiteorian mukaan ihmistä hallitsee kaksi keskenään ristiriitaista voimaa, eros ja thanatos. Eros (“elämänvietti”) edustaa ihmisen pyrkimystä eheytyä sisäisesti ja sulautua ulkopuoliseen, laajentua ja viljellä itseä maailmaan häiriönkin uhalla, thanatos (“kuolemanvietti”) kaikenlaisia pyrkimyksiä rauhaan, häiriöttömään tilaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, on aina enemmän tai vähemmän kumpaakin, ja viettien ilmenemiskirjo on valtava. Erosta on käytännössä kaikessa paitsi totaalierakoitumisessa tai itsemurhassa, ja varsinaista kuolemankaipuuta edeltää laaja spektri kaikenlaista passiivisuutta, välttämiskäyttäytymistä ja torjuntaa, itsen eristämistä muista ja omien mielensisältöjen eristämistä toisistaan. Sairas T:n säkeet kappaleessa Aika valuu kuvailevat hienosti ristivetoa viettien välillä, elämänvietin niskalenkkiä tuhoutumis- ja eristäytymishalusta:

Tajusin etten pelkää kuolla vaan elää
en pelkää nukahtaa mä pelkään herää
Kuitenki roikkuu täällä tiukalla otteella
niin pitkään ennen ku alkaa koskemaan liikaa

Kumpaakaan – erosta eikä thanatosta – ei voi täysin tyydyttää. Ei ole mahdollista järjestää sellaista kaikkien aikojen superkesää, että olisi tarpeeksi elossa; aina pitäisi rällätä muiden kanssa enemmän, päästä lähemmäs ihmisiä, luontoa ja elämää. Eikä ole mahdollista luoda sellaista viileyden ja hämäryyden täyttämää suojakapselia, jonka rauhaa ei riko yksikään tungettelevan, häiritsevän, mielivaltaisen ulkomaailman langettama pyyde, vaade tai pettymys.

Niin tai näin, kesä on niiden aikaa, jotka rynnivät kohti elämää häiriön ja konfliktinkin uhalla, syksy meidän aikaa, jotka haluamme rauhaan, takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.

Kymmenen kertaa mieluummin hukkuisin mustaan kylmään järveen kuin paahtuisin elävältä Saharassa.

Onneksi tiedän jo nyt, että kun sitten joskus ensimmäiset syyssateet ja pakkasyöt koittavat, pulppuan taas uutta energiaa. Vielä sekin aika tulee.

Mitä jää mieleen kesästä 2016

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Valvomon Mikä kesä on poikkeuksellisen imelä jopa kesähittirenkutukseksi. Silti siitä on tullut minulle kaikista männäkesien hiteistä rakkain. Miten näin pääsi käymään, en tiedä. Tämä on jo toinen tai kolmas kesä putkeen, kun löydän itseni kuuntelemasta tuota kesän 2006 tunnaria, jota syvästi ja vakaumuksellisesti vihasin biisin ollessa tuore.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. En suostu uskomaan.

Kuluneena kesänä olen palaillut kesään 2006, vertaillut tätä kesää siihen kesään, 27-vuotiasta itseäni 17-vuotiaaseen itseeni. Samalla olen ajatellut, mitä Schopenhauer kirjoitti esseessään Siitä mitä ihminen on:

Nuoruudessa ajatellaan maailmasta löytyvän ties mitä onnea ja nautintoa, johon vain on vaikea päästä käsiksi. Vanhuudessa taas tiedetään, ettei maailmalta kannata mitään tavoitella, ja siihen tyytyen nautitaan siedettävästä nykyisyydestä, vieläpä iloitaan pikkuseikoista.
(suom. Sirkka Salomaa)

Jotain schopenhauerilaista on myös Mikä kesän loppupuolen säkeessä “oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa”.

Mutta etteikö mitään kannattaisi tavoitella? Kannattaa kyllä. Ennemmin niin, että vanhuudessa – 27 on nykykontekstissa vanhuutta – ymmärtää jo pikkuisen, mitä kannattaa tavoitella ja mitä ei, mitä sen eteen kannattaa tehdä ja mitä ei, mikä on noloa ja mikä ei. Eläminen ja oleminen on huomattavasti helpompaa, kun kaikesta ei joka hetki tarvitse olla niin hädissään.

Tästäkin kesästä tulee jäämään mieleeni jotain. Lämpö on jees, ja hellepäiviäkin sietää, kunhan niitä ei kerry montaa peräkkäin. Alexandriassa on mihin tahansa aikaan päivästä kymmeniä koneita vapaana. Rahaa ei paljoa ole, mutta ei sitä tarvitse paljoa käyttääkään. Välttelen aurinkoa ja fiilistelen muistoja, joita aurinkorasvan tuoksu laukaisee.

Kaivopihan Unicafen edessä ehdin luulla parikin kertaa, että siinä olisi alkamassa jonkin sortin ulkoilmakonsertti. Miksi muuten portailla istuisi niin sankoin joukoin väkeä? Kaikilla oli puhelimet kourassa, mutta niin on tätä nykyä kaikkialla muuallakin.

Tässä vaiheessa lukija jo nauraa: enkö minä tiennyt tämän kesän hittipeliä? Hah, en tiennyt. Nyt tiedän.

Aikaa on ajaa seutulipulla kaukaisiin sivukirjastoihin hakemaan bestseller-hyllyjen kirjoja. Äskettäin päädyin Kummatukkaisen tytön (uusin David Foster Wallace -suomennos) perässä Korsoon. Jännitin koko junamatkan, ehtiikö joku viedä Kummatukkaisen ennen minua. Poistuin kuin poistuinkin Lumon kirjastosta kädessäni Kummatukkainen tyttö.

Korson asematunnelin suulla tuli vastaan tummatukkainen, hieman kummallisen oloinen tyttö. Hän viittoi minua luokseen, pyysi “ihan vähän rahaa”. “Katotaan onks mulla yhtään”, sanoin. Tyttö värjötteli, valitteli vilua ja kipua nivusissaan, nosti pipoa ja näytti ilkeän näköistä vekkiä otsansyrjässään, kertoi, että edellisenä yönä häntä oli lyöty jakoavaimella päähän. Sanoin “auts” ja tarjosin muutamaa hilua, 40-50 sentin edestä. Tyttö kieltäytyi, sanoi ajatelleensa “ainaki parii euroa, et sais särkylääkettä”. Tarjosin kolmea Ibumaxia. Tyttö otti ne vastaan ja kiitti, mutta selväksi kävi, että tarve oli selvästi stydimmille rohdoille. “Sä tiiät, pirihorkat”, tyttö sanoi. “Ehkä nää jeesaa edes vähän”, sanoin, vaikkei minulla ole pirihorkista kokemusta.

*

Mökkiloma meni mainiosti. Sain nukuttua aitassa makoisasti, läiskiä hyttysiä vasten hirsiä, saunottua joka ilta. Löylyjen lomassa kelluin viileässä järvessä meritähtenä kuunnellen naapuritontin koiran katkeamatonta haukuntaa. Rymistelin ikivanhalla romupyörällä pitkin pehmeitä hiekkateitä ja yritin ottaa telelinssillä lähikuvia lentävistä kimalaisista.

Yhtenä iltana saunaan meneminen viivästyi, koska katsoin Islanti-Englanti -ottelua tabletilla. Loppuvihellyksen jälkeen jynkytin kantapäilläni saunakamarin lattiaa. Meinasin statuspäivittää JÄÄMAA ON LIEKEISSÄ, mutten statuspäivittänyt. Vaihdoin Facebook-kansikuvaksi Islannin lipun, enkä saanut yhtäkään peukutusta.

Siimaleikkurilta otin henkisesti kuonoon. Periaatteessa muistin, miten se tulee käynnistää: ensin ryyppy, kiskaisu käyntiin ylikierrosmoodissa, ja heti kun käynnistyminen näyttää varmalta, pudotus normaalikierrosmoodiin. Mutta leikkurissa oli vielä kolmas namiska, vipu, joka saattoi olla ylhäällä tai alhaalla. Sen funktiota en kuollaksenikaan muistanut.

Lähdin käynnistämään kuin kolmatta namiskaa ei olisikaan. Katsoin saaneeni siimaleikkurin käyntiin. Se ehti pöristä viitisen sekuntia yhteen menoon, no niin, jes! Nyt ylikierrosmoodista äkkiä normaalimoodiin, ajattelin, äkkiä ennen kuin…

Leikkuri sammui. Oltuaan noinkin pitkään käynnissä? Sammui se.

Perkele, mitä tein väärin? Yritin uudestaan. Uudestaan. Välillä juotin bensaa lisää, kiskoin käteni maitohapoille laihoin tuloksin. Silkasta vittuilun ilosta leikkuri saattoi päästää kaksi tai kolmekin prlrlrlr-prutkautusta ennen kuin väsyi. Sitten väsyin minä, ja koko paska oli lentää järveen.

Kaasutinko liikaa vai enkö kaasuttanut tarpeeksi? Olisiko ylikierrosmoodista pitänyt tiputtaa normaalikierrosmoodiin sekunnin aiemmin vai myöhemmin? Muistelin Avon Barksdalen yleispäteviä viisauksia:

The thing is… you only got to fuck up once. Be a little slow, be a little late, just once. And how you ain’t gonna never be slow? Never be late? You can’t plan for no shit like this man, it’s life. Yeah…

Nöyrryin soittamaan henkilölle J, jonka tiesin käytelleen leikkuria aiempina kesinä. J ei vastannut. Kun menin uimaan rauhoittuakseni, puhelin alkoi soida. Kipitin laiturilta saunan kuistille, kuivasin käteni äkkiä. J:n takaisinsoittoyritys katkesi ennen kuin ehdin vastata. Yritin soittaa takaisin, J ei vastannut. Reilun tunnin päästä hän soitti takaisin. Silloin olin jo ylhäällä kirjallisuuden pauloissa.

Luin loppuun Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen ja viimeisen osan. Siitä kertyi sanottavaa sen verran, etten edes aloita. Tyydyn ottamaan virkkeen kirjan loppupuolelta. Tämä kuvaa osuvasti, mitä tapahtui siimaleikkurin kanssa saatuani sen vihdoin käyntiin J:n neuvoista viisastuneena:

Kuljetin sitä hitaasti epätasaisella, lähes keinuvanpehmeällä nurmikolla, joka oli siinä kohtaa niin sammaloitunutta että leikkurin terät pöyrivät enimmäkseen ilmassa.

Tämän kesän aittakirjana tulen kuitenkin muistamaan Imre Kertészin Lopetuksen. Aloitin Kertésziin tutustumisen Lopetuksesta, koska se oli lyhyin niistä Kertészeistä, joita lähikirjastolla oli tarjota. En lukenut takakantta saati googlaillut, ja hyvä niin: heti ensimmäisillä sivuilla ilmeni, että Lopetus on niitä kirjoja, joissa kiinnostavinta on kerronnasta hohkaava näkemys ja tyyli. Kertészin apparaatti osoittautui heti jäljittelemättömäksi. Miten kuvailisin tarkemmin? Oivaltava mutta nöyrä, epäraatoilevalla, kerrassaan veikeällä tavalla pessimististinen.

Onnibussissa matkalla kaupunkiin kuuntelin Kubea. Kube on tyylitajulla tehtyä ja luontevaa aikalais-aivokuolemamusaa. Tällaisen ajatuksen minussa herätti Plug. Vertailun vuoksi: Tuomas Kauhasen männäkevään kisahittiyritelmä oli väkinäistä ja tyylitajutonta aikalais-aivokuolemamusaa. Kovasti se yritti elää ajan hermolla, olla tätä päivää, mikäli kyseessä siis ei ollut silkka parodia, mitä on vaikea uskoa YleX:n haastattelun luettuani. Kauhanen oli kopioinut konseptinsa JVG:n läpilyöntiajoilta viiden vuoden takaa. Köykäisistä mahtailulyriikoista ja pinnistetystä ulosannista tuli mieleen 2000-luvun alun Mikseri-artistit (“tahdon olla paras / suurimmista suurin / tehdä mollista duurin / unelmasta duunin” – voi apua). Kuben träpfounibuumaus-autotunepajariläppiin saattaa sen sijaan hyvinkin kiteytyä jotain olennaista vuodesta 2016, tästä maailmanajasta, kuin konsanaan Aikakoneeseen ysärin puolivälistä. Kube on ytimiään myöten ja konstailematta juuri tämän ajan musaa.

Minkähänlaisia ajatuksia Plug herättää muutaman vuosikymmenen päästä? “Hah. Radiohiteissäkin sai jo puhua pajarinpoltosta, mutta siinä oli vielä sellaista vähän salamyhkäistä gangstavibaakin jäljellä. Kaikkialla oli häässhshshtägejä, kaikki hokivat swägää, ja träp oli se juttu. Hammasta purren oli hyväksytty, että autotune on tullut jäädäkseen, ettei kukaan mahda sille mitään. Sitten oli se Pokémon-peli. Nettiaddiktiota pidettiin vielä hyveenä. Älypuhelimet olivat kuin tupakka 1970-luvulla. Netissä oli kamala vouhotus, kuka pelastaa tai tuhoaa Suomen tai Euroopan, hah, ne oli niitä aikoja. Tällaista oli musa silloin.”

Ehkä kymmenen vuoden päästä kuuntelen Kubea ja vertailen 37-vuotiasta itseäni tähän minään, joka tässä vaiheessa olen. Veikkaan, että yhä silloin ihmettelen samaa kuin nyt. Nimittäin sitä, “mis mä oon ja mitä must on tullu” (Köyhä-Jonnea lainatakseni).

En minä oikeasti ole tällainen. Näppiksen äärellä pääsee valloilleen tämä pikkuvanha moralisti. Sitä paitsi jos Stig Dogg viljelee yhä – puhun tietysti Lei Remixistä – samoja pikkurivoja kaksimielisyyksiään kuin kymmenen vuotta sitten, miksen minä saisi olla vielä tässäkin iässä tällainen?

Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.
Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.
Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

“Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio-verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010-lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook-profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800-lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?

Juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki (pieni hajakirjamerkintä)

Julkaistu , kirjoittanut
2

Petroiskoissa syntynyt venäjänkarjalais-suomalainen kirjailija Arvi Perttu sijoitti vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi – minnepä muualle kuin Petroskoihin.

Romaanissa on monta hienoa ja mielenkiintoista kohtaa. Vaikka “mikä loppujen lopuksi edes on totta ja mikä kerrottua tarinaa, kuka kertoo ja kenellä on oikeus kertoa asiat mitenkin” -metakikkailu alkoi loppua kohden hiukan ärsyttää, tekstistä välittyi harvinaislaatuinen ilmaisunhalu ja -tarve. Pidin varsinkin tästä:

Nyt minun mereni on tämä öinen kaupunki, kaikista kaupungeista kaunein. Sama kaupunki voi olla hyvinkin erilainen: on sairaan kaupunki, joka koostuu apteekeista, sairaaloista ja lääkärin vastaanottoajoista joiden mukaan ihminen mitoittaa kaupungin aikaa ja avaruutta, ja on rakastuneen kaupunki, jossa tärkeintä ovat katukellojen viisarit, puistopenkit, puhelinkopit ja rakastetun ikkunat, ja on juopon kaupunki, jonka laskupisteet muodostuvat viinakaupoista, kapakoista palveluaikoineen ja ryyppykavereitten puhelinnumeroista. (s. 20)

Myöhemmin luin Vasili Grossmanin romaania Kaikki virtaa. Kun siinä Ivan Grigorjevitš haahuilee leiriltä palattuaan kotikaupunkinsa Leningradin kaduilla, kertoja toteaa:

Kroonisesti sairaallehan kaupungissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia. Juopon kaupunki taas on rakennettu puolikaspulloista ”kolmeen pekkaan”. Rakastuneen mielessä kaupunki koostuu treffien kellonaikaa osoittavista kellonviisareista, bulevardien penkeistä ja puhelinrahoista eli kahden kopeekan kolikoista. (s. 68)

Ensin tunsin itseni huijatuksi. Sitten äkkäsin, että Pertun juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki on mukaelma, päällekirjoitettu kunnianosoitus, joka samalla väittää vastaan. Grossmanin maailman staattinen joukkoidentiteetti on muuttunut identiteetiksi, joka vaihtuu pitkin elämää, aina tilanteen mukaan. Pertun romaanihenkilön kaupunkisuhderuotiminen jatkuu nimittäin näin:

Mutta mitä on kaupunkini minulle? En osaa laskea itseäni mihinkään ryhmään koska olen elänyt täällä terveenä ja sairaana, rakastuneena ja pettyneenä, olen juopotellut, vaihtanut työpaikkoja ja asuntoja, avioitunut, saanut pojan ja eronnut. Mutta voin sanoa ainakin sen, että eniten pidän kaupunkini öisistä kaduista. (s. 20)

Avioliitot ja lapset poislukien pystyn rileittaamaan sataprosenttisesti. Asunnot, tilanteet ja elämäntilanteet vaihtuvat, kaupunki ympärillä pysyy. Eikä sen öisistä kaduista voi olla pitämättä!

Vieläkö on olemassa jokin Grossmannia edeltävän ajan venäläinen klassikko, johon Grossman juopon, sairaan ja rakastuneen kaupungissaan viittaa?

Poetry Jam Mascotissa ja kevätpäivän tasauksen värejä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Joskus umpipilvisen päivän päätteeksi horisonttiin ilmestyy tuima punertava hehku. Mäkkylän asemalla ilmiö näytti muutama viikko takaperin tältä:

taivaslyotulta_flirt_ajaa_ohi1_1024

Mitä muuta? Paljon kaikenlaista. Eräs viime aikojen tapahtumakokemus ansaitsee jopa internet-maininnan. Nimittäin Helsinki Poetry Connectionin (HPC) Poetry Jam -lavarunoilta 20.3. Cafe Mascotissa.

Iänikuisen lupailun ja empimisen ja unohtelun ja oikeiden syiden ja tekosyiden jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa katsomaan, mitä on tämä helsinkiläinen lavarunous, jonka elinvoimaisuutta on moneen otteeseen hehkutettu muun muassa Luutii-blogissa. Jään rikkomiseen rohkaisi esiintyjälistan huipentumana (lue: ainoana ennestään tuttuna nimenä) Laineen Kasperi. En halunnut missata mahdollisuutta nähdä Kassua ilmaiseksi livenä. Samalla sain verukkeen tutustua HPC:n antimiin.

kassu1_jammaa_1024

Tilaisuus alkoi tiedotteen mukaan klo 19.00. Saavuin paikalle reilua varttia yli siinä uskossa, ettei tilaisuus ollut vielä ehtinyt alkaa.

Tietenkään tilaisuus ei ollut alkanut. Eikä se näyttänyt olevan alkamassa pitkään aikaan.

Ajantappo yksin kuppilassa ei ole mielipuuhaani. Femman tuoppeihin ei ole varaa, eikä muutenkaan kiinnosta ottaa pientä pöhnää arki-iltana. Tilasin teen. Ryhdyin hörppimään sitä mahdollisimman hitaasti etsiskellen paikkaa, jossa olisin edes vähän vähemmän muiden tiellä (täyttä oli, se herkisti ylimääräisyyden kokemukselle). Kulutin kupin tyhjentämiseen puoli tuntia. Kuuma juoma ehti jäähtyä, eikä esiintyjiä senkään jälkeen näkynyt tai kuulunut. Kun kysyin santsiteen hintaa, tiskin tyttö täytti ilmaiseksi kuumalla vedellä. Kiitos siitä!

Reilun tunnin odottelun jälkeen lavalle käppäili Merja Virolainen. Hän luki Valloittaja-kokoelmaltaan runon, joka oli yhtä lihallisten ilojen ylistystä. Runo soljui ja poukkoili rytmikkäästi, alku- ja loppusoinnut kietoutuivat toisiinsa kuin paneskelevien ihmisten raajat. Ikinä ei voinut tietää, iskeekö Virolainen seuraavalla sanalla alku- vai loppusointuun, seuraako ruoka- ja herkuttelumetafora vai astetta tuhmempi suora ilmaus. Odottelutunnin jäykkyyden karisti viimeistään se, kun kesken kulinarististen kiertoilmaisujen Virolainen läväytti naama peruslukemilla – vieläpä harvinaisen hyvin edellisiin soljumisiin rimmaten – että “mullipullia, kuharullia, jatkan pitkin kullia”.

Miten Virolaisen runoa kontekstoisi tai arvottaisi näin ei-niin-runoihmisenä? Kulttuurimme on sen verran täynnä seksin ja seksuaalisuuden epätoivoisen pakonomaista, tyhjää, tympeänlaimeaa ja muovisen mielikuvituksetonta rutiiniesittämistä (surullisena esimerkkinä vaikkapa Cityn suuri seksikysely), että tällainen vivahteikkaampi ja lennokkaampi ote on ehdottomasti tervetullutta. Ruoan ja seksin rinnastaminen on sinänsä kaikkea paitsi kekseliästä, mutta Virolaisen tapa – sanojen sointuvuus ja kielen epätyypillisyys – teki esityksestä kiinnostavan.

Toisena esiintyjänä asteli lavalle Eino Santanen. Hän lausui pitkän runoesityksen uudehkolta Tekniikan maailmat -kokoelmaltaan. Esitys alkoi pitkällä (ja pitkäpiimäisellä) binäärijonolla. Santanen mumisi mieli ja ääni matalana nolla nolla… nolla… yksi… nolla… Ensireaktioni oli että joo, ymmärrettiin jo, hoet nollaa, nollaa ja ykköstä, kyllä, kaikki on pohjimmiltaan pelkkää ykköstä ja nollaa. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Melkein teki mieli ryhtyä persulaiseksi ja ajatella rumasti postmodernista tekotaiteesta. Eräs paikalla olijoista — tuntomerkkejä en anna — tuhahtikin, että ei jumalauta, tätäkö ihmiset on tullu tänne kuuntelemaan.

Sitten nousi binäärijonon takaa ihmisen ääni. Eikä mikään lempeä, läsnäoleva ja ymmärtävä ihmisen ääni. Vaan some-ihminen, joka huutaen – HUUTAEN! – KAIKESSA KOLKOSSA TEKOPIRTEYDESSÄÄN HALUAA VAHVISTAA OMAN OLEMASSAOLONSA. Ulkomuistista en uskalla edes yrittää lainata Santasen esitystä (sitä paitsi lavahabituksella, äänenpainojen ja -voimakkuuksien vaihtelulla, ynnä muulla nonverbaliikalla oli paljon merkitystä), mutta suunnaton hätä omasta olemassaolosta siitä minun korvaani välittyi. Loppuhuipennus loi hienon vastapainon alun apatialle. Draaman kaari täydentyi.

Tauon jälkeen Bentality räppäsi englanniksi biitteihin, jotka näppäili tabletiltaan. Tiukahko flow ja teknisesti hyvinkin vaikuttavat enkkuräbäytystaidot jäivät mieleen, mutta paikka ja aika juuri tämän tyyppiselle live-esitykselle tuntui hiukan väärältä. Lyriikoihin ei saanut tarttumapintaa, eikä toisaalta hyppiminen ja hypettäminen sopinut sekään kuvaan. Bentality vaikutti nuorelta ja nälkäiseltä tapaukselta, jolla on suuri halu saada yleisö messiin ja kaikkien kädet ilmaan. Poetry Jamin keskivertoyleisö näytti koostuvan enemmän seestyneemmistä kylddyyri-intellektuelleista (tai sellaiseksi itsensä mieltävistä), jotka mieluummin taputtavat istuallaan. Ehkä joku toinen kerta.

Koitti tauko. Taas, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tauon jälkeen oli lavalle astuva Laineen Kasperi. Hän, jonka tuotanto on vakuuttava osoitus siitä, että suomipuhelaulu on kypsynyt omaääniseksi ja vakavasti otettavaksi taiteenlajikseen. Että se ammentaa paikallisesta maisemasta ja mielenmaisemasta, ettei sen tarvitse hiki hatussa apinoida suuren maailman hiphopmeininkejä. Ettei kantaaottavuuden tarvitse olla fraasipohjais-itsetyytyväistä julistusta tai tunnollisen nuoleskelevaa huolestuttavien lehtiotsikoiden luettelointia (vrt. Palefake). Ei, mikrotason hämmästely ja kummastelu riittää, tuokiokuva tylsästä hetkestä dösärillä, “vähän liikaa melua / kielletyn hedelmän järjestäytynyttä jakelua / toiminta täs lääväs tähtää vähän turhan taivaaseen / ei täs hässäkäs kukaan saa mitään hyvää aikaseks”.

Lavalle astui siis Laineen Kasperi. Astui ja istui alas:

laineen_kasperi_mascotissa1_hp_1024

Ja keikka oli hyvä.

Vieläpä aivan erilaisella tavalla hyvä kuin räppikeikat yleensä. Huge L sanoi aikoinaan Bassoradion haastattelussa, että hänen keikoillaan (jos hän siis keikkailisi) pitäisi homman toimia niin, että kaikki istuskelevat rauhassa alas jonkinlaisilla sohvilla tai säkkituoleilla ja keskittyvät kuuntelemaan. Kaljanhuuruinen älämölöhypetysmeininki on yksi Hugen kestoirvailunaiheita, se kun “konsertist ei jääny ku krapula ku piti huutaa ja digata”, kuten hän tässäkin kappaleessa sanallistaa.

Tämä Laineen Kasperin keikka muistutti Hugen konsepti-ideaa. Esiintyjä istui tuolilla, lueskeli runojaan ja räppäili, välillä biittiin, välillä acapellana, nousi joksikin aikaa seisomaan ja sitten taas istahti. Ja yleisö kuunteli. Osa istuallaan, osa seisaallaan, osa hieman tanssahdellenkin. Muttei riehuttu. Kuunneltiin. Taputettiin välissä, hurrattiin ja sitten taas hiljennyttiin. Eikä yksikään kalja läikkynyt, ainakaan en nähnyt.

Kuvia, vertauskuvia ja rinnastuksia maalaileva Unta on kaikki tää tuli tunnelmallista biittiään vasten. Hullun marssin Kasperi veti acapellana. Kappale on uuskielistä ilmaisua käyttääkseni voimaannuttava: “mitä osaan sen lisäksi paitsi näitä kaavakkeita täytellä? / mitä osaa ois järkee täs komediassa näytellä? / en oo tärkee vaan nälkänen / oon jo aikuisen ikänen / kun koko päiväni säntäilen on maa ja mieliki räntänen” – ah, ja kertsiä kun hokee, sielu puhdistuu ja oma olemassaolo tuntuu melkein oikeutetulta.

Keikan viimeinen biisi oli 7 miljardia soluttautujaa. Tämän kappaleen olen levyä kuunnellessani tottunut skippaamaan, mutta livenä se toimi yllättävän hyvin.

Open micciä en jäänyt enää yyteröimään, koska univelat ja aikainen herätys töihin. “Nään ilmasen elämän menevän palkkatyössä”, oli Kasperi juuri päässyt lausumasta, vaan minäpä näen ilmaisen elämän menevän palkattomassa työssä.

Jamin aikana räntämyrsky oli tyyntynyt. Kun varttia yli kymmenen poistuin Mascotista ulos litsauttelemaan isänmaani lätäköitä, minua lämmitti kovasti vaikutelma, että kirjallisuuskene ja räppiskene ovat lähentymässä toisiaan. Että on muitakin, jotka näkevät niiden välisen sukulaisuuden. Minun ei tarvitse kirjoittaa ehkä koskaan valmiiksi luonnosta, joka lojuu muistitikulla vuodesta toiseen otsikolla “Kirjallisuus ja puhelaulu – kaukana lähellä toisiaan”. Kun tällaisia avoimia ja ilmaisia iltamia järjestetään, hiljalleen myös kansanvalistustehtävä toteutuu. Muillekin kuin alan hifistelijöille ilmenee, että sekä kirjallisuutta että puhelaulua tehdään kaiken maailman Finlandia-, kirjamessu-, Emma- ja muiden myynninedistämishässäköiden katveessa omaleimaisemmin, omaehtoisemmin ja hyvin usein myös ilmeikkäämmin. Tämä kuulostaa nyt pikkuvanhalta fanipoikajeesustelulta, mutta näin se vain on, katsokaa vaikka itse.

Totean siis yhden jamin otannalla ykskantaan, että Poetry Jamit ovat hehkutuksensa ansainneet. Enemmän ja hienompia kuvia 20.3. järjestetystä iltamasta Helsinki Poetry Connectionin sivuilla.

Lopuksi toisen taannoisen auringonlaskun värejä. Epätarkensin tarkoituksella saadakseni vain värit talteen. Tässä olisi kiva taustabokeh, enää puuttuu malli:

kivabokeh2_amtk2_1024