Mua ei oo luotu tähän ilmastoon
ja alan pikkuhiljaa vittuuntuu tähän ilmastoon
- Seyed Ali
Foliolevyt ikkunoissa, kylmäkallet ja jääkalikat ilmanviilentimen vesisäiliössä ovat tässä taistelussa turhia: koko kerrostalo on kuin kiviuuni, jossa voisi paistaa aitoa italialaista pizzaa. Ei tämä näin armotonta ollut kesällä 2014, vaikka Ilmatieteenlaitoksen arkistosta löytyvä tiedote sellaista viiveellä vihjailee, ja vaikka silloisessakin kämpässäni kaikki ikkunat avautuivat samaan suuntaan ja juuri siihen suuntaan, josta aurinko paistoi koko päivä sisään — ei, ei se näin armotonta silloin ollut, voinut olla. Ei mitenkään.
Foreca on ottanut tavakseen lupailla sadetta aina viikon päähän. Mitä lähemmäs nämä ehkä‐sadepäivät ovat tulleet, sitä littanammaksi sadepalkit ovat käyneet. Varma täyssininen sade on muuttunut mahdolliseksi kuurottaiseksi, ja kun edes mahdollisen kuurottaisen sateen päivä on ollut vihdoin käsillä, palkit ovat haihtuneet olemattomiin, eikä taivaalta ole tullut tippakaan. Pian kiipeän lähikukkulalle rukoilemaan sadetta kuin jenkkihihhulit kerran näkemässäni dokumentissa, jossa he kivenkovaan väittivät, ettei kuivuus johdu ihmisen toimista, varsinkaan siitä, että osavaltion vahvin korporaatio oli kuivattanut lähijärvet, vaan että kyse on Jumalan tahdosta. Kun avaan Forecan, joka päivä päivän perään sylkee pelkkiä paljaita aurinkoja ja hellelukemia (alin +21, ylin +28), mieleni tekee huutaa: “Eiku nyt vittu ihan oikeesti hei, jotain armoa nyt, ei, ei, ei enää…”
Ala‐asteella koin samanaikaisesti kiehtovana ja pelottavana ajatuksen, että meitä lähimmästä tähdestä saattoi leimahdella maapallon kokoisia tulilieskoja. Kun kävelin kaverini luo pelaamaan Need For Speed 3:a, pysähdyin lähiparkkihallin taakse katsomaan aurinkoa. Yritin erottaa liekkejä, mutta en kyennyt. Silmiini alkoi sattua, vaikka palava kaasupallo oli jo painumassa mailleen ja ilmassa oli runsaanlaisesti utua, auteretta, kevättomua, mitä lie.
Päiväkodin piirustuksissa auringolle kuului piirtää silmät ja hymyilevä suu. Aurinko opetettiin näkemään iloisena ja lempeänä, mikä oli oikeastaan melko käsittämätöntä. Paljon totuudenmukaisempi oli Super Mario Bros 3:n autiomaatason aurinko: irvistävä, vihamielinen, iänikuinen rasite. Syvälle iskostuneen häpeän tavoin se seurasi kaikkialle, mihin ikinä liikuitkaan ja kuinka nopeasti, se pysyi matkassa, irvisti jähmettyneenä kaikelle, mitä teit. Välillä se irtosi paikaltaan, teki viheliäisiä syöksyjä päin ja palasi tutulle paikalleen kaiken ylle.
Irvistävän auringon kanssa pystyi elämään, jatkamaan ja etenemään, mutta koskaan se ei jättänyt rauhaan.
Myöskään Mirkka Rekolan tunnetussa runossa auringonvalo ei elävöitä tai ylevöitä, vaan latistaa ja eristää, tekee avuttomaksi.
Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.
Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.
Kun luin Rekolan runon ensimmäistä kertaa luentomonisteesta, se ei välittänyt minulle yhtikäs mitään. Kun vuotta myöhemmin luin runon toista kertaa kotona pimeänä syysiltana, se aiheutti minussa fyysisen reaktion.
Surullisinta ei ole minkään päättyminen, vaan jatkuva, väistämätön kohoaminen tyhjään valjuun ei mihinkään, pitkittyvään välitilaan – vaillinaisena, sirppinä, osana itseään, ei kokonaisena.
Kuluneena kesänä olen lukenut psykoanalyyttistä viettiteoriaa, jonka mukaan ihmistä hallitsee kaksi keskenään ristiriitaista voimaa, eros ja thanatos. Eros (“elämänvietti”) edustaa ihmisen pyrkimystä eheytyä sisäisesti ja sulautua ulkopuoliseen, viljellä itseä maailmaan häiriönkin uhalla, thanatos (“kuolemanvietti”) vetoa rauhaan, häiriöttömään tilaan. Tietenkin kaikessa, mitä ihminen tekee, on aina enemmän tai vähemmän kumpaakin, ja viettien ilmenemiskirjo on valtava. Erosta on käytännössä kaikessa paitsi totaalierakoitumisessa tai itsemurhassa. Ja mitä thanatokseen tulee, varsinaista kuolemankaipuuta edeltää laaja spektri kaikenlaista passiivisuutta ja välttämiskäyttäytymistä, torjuntaa, eristäytymistä ja eristämistä. Ristivetoa viettien välillä, elämänvietin niskalenkkiä tuhoutumis‐ ja eristäytymishalusta, kuvaavat hyvin nämä Sairast T:n säkeet Aika valuu -kappaleessa:
Tajusin etten pelkää kuolla vaan elää
en pelkää nukahtaa mä pelkään herää
Kuitenki roikkuu täällä tiukalla otteella
niin pitkään ennen ku alkaa koskemaan liikaa
Viettien välillä pitäisi pyrkiä tasapainoon. Kummankaan ei pitäisi dominoida liikaa. Ei ole mahdollista järjestää sellaista kaikkien aikojen superkesää, että olisi tarpeeksi elossa; aina pitäisi rällätä muiden kanssa enemmän, päästä lähemmäs ihmisiä, luontoa ja elämää — eikä ole mahdollista luoda sellaista viileyden ja hämäryyden täyttämää suojakapselia, jonka rauhaa ei riko yksikään tungettelevan, häiritsevän, mielivaltaisen ulkomaailman langettama odotus, muistutus, pyyde, vaade tai pettymys.
Kesä on niiden aikaa, jotka rynnivät kohti elämää häiriön ja konfliktinkin uhalla, syksy meidän aikaa, jotka haluamme rauhaan, takaisin sinisenmustat yömme ja tähdet.
Kymmenen kertaa mieluummin hukkuisin mustaan kylmään järveen kuin paahtuisin elävältä Saharassa.
Onneksi tiedän jo nyt, että kun sitten joskus ensimmäiset syyssateet ja pakkasyöt koittavat, pulppuan taas uutta energiaa. Vielä sekin aika tulee.
