Digivallan lumous

9789510404805_frontcover_final_original
Kuva: #kirja | www.kirja.fi

Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti-illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa. Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.

Keskushenkilö on 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman ”sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – ja keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika kun tekijä tapettiin: ”Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”

Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa. Projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla – helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.

Sanataiteesta sisällöntuotantoon

Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen ”mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” -paradigmaksi.

Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän- ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:

Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.

Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: ”Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele tai työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen ”tätä Aapo ei ymmärtänyt” -kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:

Kirjoittaminen ei tuonnut hänelle iloa ja voimaa, yksinäisyyden vahvuutta, joka olisi muistuttanut joidenkin vanhojen ihmisten tyyntynyttä rauhaa. Koska hän ei uskaltanut viedä mitään äärimmäisyyksiin, hän ei saanut mitään näkyviin. Hän ei kirjoittanut kirjan ehdoin. Hän ei kirjoittanut vastahakoiselle lukijalle. Aapo tiesi vain teorian tasolla kirjailijoiden henkilöhistorioiden olevan vieraannuttavien kokemusten hirstoriaa, häneltä ne puuttuivat.
Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.

Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru. Mutta kuinka ollakaan, menekki hänen ”sisällöilleen” osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä ”sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: ”Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa. Saati verkossa.

Maailma muuttuu, ihminen ei

Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun ”niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.

Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä-Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.

Maalitauluna on tällä kertaa internet ja digitalisoitunut massakulttuuri, videopeleistä kirjablogeihin. Proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) ”Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: ”Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”

Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena osuva. Kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010-luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, sitten konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio. Hashtag-hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:

Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.

Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.

Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.

PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *