Mökkitie ja aikamatkailua telkkarin äärellä

Telkkari on vanhan maailman media. Se välkkyy taustalla kuin nuotio, täyttää loimotuksellaan pirtin tai olkkarin, tuottaa tasaisen, kotoisan ääni‐ ja kuvamaton, johon saa kiinnittää sen verran huomiota kuin viitsii.

Telkkari ei viskele ruutuun viestiketjuja, tyrkytä päivityksiä, varoittele vähenevästä akusta, plingahtele tai poksahtele kutsuvasti tai vaativasti, ei vakuuttele joka välissä “We value your privacy” eikä pakota satoja kertoja päivässä täppäämään “Allow”, “Yes I accept”, “OK!” tai “Not now”.

Telkkari näyttää mitä näyttää, kunnes sen laittaa kiinni.

Nykykulttuurintutkijoilla ja sosiologeilla, dondelilloilla ja fosterwallaceilla on sanottavansa televisiosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan: on seurattu ja koettu yhdessä maailmantapahtumia, on viihdytty, passivoiduttu, eläydytty ja sairastuttu ironiaan.

Itselleni televisio merkitsee lähinnä lapsuutta, kadonnutta aikaa. Muistelen Pastirol‐mainosta, joka tuli televisiosta rasittavan usein jossain kohtaa 1990‐lukua: on ollut tavanomaisen ikävystyttävä heinäkuun lopun tai elokuun alun iltapäivä mökillä. Olen venynyt ja vanunut pitkin sohvia ja tuoleja ja lattioita kyllästyneenä piirtämään tai leikkimään, odotellen ruokaa tai ruoan jälkeen sitä, että pääsemme lämmittämään saunaa; ei ole ollut vielä ilta muttei enää kunnolla päiväkään — ei mitään tekemistä, kuten minulla muistaakseni oli tapana voivotella.

Sellaisena iltapäivän ja alkuillan välisenä ei oikein minkäänlaisena hetkenä on ukonilmojen rökittämästä putkitelkkarista varmasti kuulunut: “Tää on Pastirol‐päivä – päivä joka muistetaan!”

Nykyään mahdollisuus venyä ja vanua on luksusta. Tuskin mikään palauttaa raskaasta kevätlukukaudesta yhtä hyvin kuin monta peräkkäistä mökillä vietettyä päivää Pastirol‐hetkineen.

Ei mitään tekemistä — miten ihanaa!

Telkkarin katsominen kuuluu kesämökille siinä missä vanhojen lehtien lueskelu. Olen elänyt valtaosan aikuisuudestani telkkarittomana, ja saatuani muutama vuosi sitten kohtuullisen uuden (ehkä noin 15‐vuotiaan) telkkarin ilmaiseksi käytettynä en ole katsonut siitä kuin jokusen lätkä‐ ja futismatsin läppärin ja HDMI‐kaapelin kautta. En tiedä, miten siihen “haetaan kanavat”.

Jos satunnaisia vierailuita telkkaritalouksissa ei lasketa, niin kesämökki on oikeastaan ainoa paikka, jossa katson telkkaria satunnaisia väläyksiä enemmän.

*

Juhannusta edeltävänä iltana katsoin Vain elämää -sarjaa osapuilleen kaksikymmentä minuuttia. Se oli reippaasti yli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin siihenastisessa elämässäni yhteensä. Minulla oli jonkinlainen käsitys formaatista, ja sitähän se suunnilleen oli: isojen radiokanavien eniten soittamat artistit — kuuluisi varmaankin sanoa, että “Suomen eturivin artistit” — laulavat toisilleen toistensa lauluja, kehuvat toisiaan ja liikuttuvat kyyneliin kuullessaan toisten versioita omista lauluistaan ja kehuja päälle.

Uutena asiana minulle tuli, ettei lauluideoita ja liikutuksenaiheita kehitäkään ohjelmassa spontaanisti lennosta (jolloin se olisi minusta mielenkiintoisempi); ei, jokaiselle artistille on oma jaksonsa!

Juhannusaattoa edeltävä jakso oli omistettu Kasmirille. Hänen laulujaan laulettiin, häntä imarreltiin, hän sai olla huomion keskipisteenä kuin lapsi synttäreillään. Kasmir pääsi myös kyynelsilmin puhdistautumaan Axl Smith -kohuun liittyvistä syytöksistä, kertomaan versionsa tapahtuneesta ja siitä, millaisen panettelun kohteeksi joutui.

Minut Kasmir onnistui vakuuttamaan moraalisesta puhtoisuudestaan. Kylläkin ajattelin, että kertomusvaaralaiset voisivat rustata kriittisen statuspäivityksen siitä, millainen kertomushistoriallinen tausta on tällaisilla arvovaltaisten henkilöiden julkisilla puhdistautumisilla. Sen verran kuin itse tiedän, niin – tämä tulee lausua opettajamaisesti – jo antiikin Kreikassa julkiset oikeudenkäynnit olivat yleistä kansanhupia vahingoniloisine yleisöineen, raivoisine syytöksineen ja dramaattisine puolustuspuheineen.

Toisaalta, kuinkahan nopeasti loppuisi kanava‐aika, jos jokainen somen piraijaparville syyttömänä heitetty pääsisi pitämään oman prime time -puolustuspuheensa?

Tietenkään minulla ei ole mitään Kasmiria vastaan, vaikkei hänen musiikkinsa minua kiinnosta. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen uralleen.

Arttu Wiskari ei vieläkään tehnyt sitä kovasti odottamaani temppua, että toteaa uransa olleen pelkkää läppää. Vieläkään hän ei puhjennut kesken kaiken räkättämään ja tokaissut: “Ette kai te nyt oikeasti luulleet, että kirjoitin Mökkitien tosissani?” Ehkä sen aika tulee sitten joskus, kun on Arttu Wiskarin jakso.

Kasmir ja Wiskari kehuivat toisiaan minkä jaksoivat: lämminsydämisiä, herkkiä ja aikaansaavia perheenisiä kumpikin. Terhi Kokkonen oli hengessä mukana matalammalla profiililla. Hän vaikutti tulleen ohjelmaan ensisijaisesti laulamaan ja kuuntelemaan muiden laulamista, siis täysin vääristä syistä.

Jossain vaiheessa ohjelmaa artistit alkoivat kokata. On todellakin, pakko myöntää, jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla kutkuttavaa, että myös supersuositut artistit voivat kokata, höpötellä kokatessaan, syödä kokkaamaansa ruokaa ja höpötellä vielä syödessäänkin, keskinäistä kehumista toki unohtamatta.

Välillä kuvattiin ulkoa jonkinlaista huvilaa, jossa kaikki ilmeisesti tapahtui. Ehkä‐tapahtumahuvila näytti sijaitsevan jossain Suomea huomattavasti lämpimämmässä maassa. Olin luullut ohjelman sijoittuvan eräänlaiseen paviljonkipömpeliin, joka on ikään kuin ulkona kotomaisessa järvimaisemassa, mutta jossa ei koskaan tuule tai ilmene muunkaanlaisia sääilmiöitä. Sellaisessa kuvattuna olin nähnyt aiemmin jokusen lyhyen Vain elämää -väläyksen. Vai oliko siinä silloin jonkinlainen nuotio, ehkä takka? En voi muistaa. Jokin sellainen geneerisellä tavalla ”kotoisaksi” tai ”tunnelmalliseksi” sliipattu ulko‐ ja sisätilan välimuoto sen oli oltava.

Kaltaiselleni omilla erityisalueillaan nysvääjälle puolikkaankin Vain elämää -jakson katsominen lienee terve muistutus siitä merkitystodellisuudesta, jossa huomattava osa suomalaisista elää.

Tällaisia ohjelmia katsovilla on valtavasti sellaista ymmärrystä, elämänkokemusta ja yhteiskuntamme pyörimisen kannalta elintärkeää tietotaitoa, jota itselläni ei ole.

*

Juhannuspäivän Pastirol‐hetkenä huomasin katsovani Yleltä tulevaa sarjaa, jossa Krista Kosonen näytteli Yleisradion poliittista toimittajaa 1970‐luvun alussa. Maailmanaika oli sama kuin Hannu Ahon romaanissa Saara (1977), josta puserran gradua: oli Lasse Virénin kultajuoksu, pian sen jälkeen Münchenin kesäolympialaisten verilöyly ja tiukat poliittiset vastakkainasettelut (melkein yhtä tiukat kuin nykyään). Tietenkin kaikkialla käryltettiin koko ajan röökiä, kuten Saarassakin.

Sarjan eräänlaiseksi päähenkilöksi otaksumani Raija (jota siis Krista Kosonen näytteli) oli perustamassa perhettä, mutta porvarillisuus piiritti häntä kaikkialta. “Poliittisten voimasuhteiden” — toimituspäällikkö lausui sanaparin jylhästi! — vuoksi jommankumman, Raijan tai Raijan miespuolisen työtoverin, oli joko allekirjoitettava Kokoomuksen jäsenkirja tai lähdettävä talosta. Raijan työtoveri (näyttelijä, jonka nimeä en saa mieleeni, mutta joka on tuttu noin miljoonasta kotimaisesta leffasta ja sarjasta) tokaisi pomolleen määrätietoisena: “Minun isoisäni isä oli perustamassa demareita, ei tule kuuloonkaan!” Raijalle ajatus oli totta kai yhtä mahdoton.

Kotona Raijan mies, kokoomuslainen uranousija, rakensi koottavaa sotalentokonetta, jonka siivissä oli Suomen ilmavoimien hakaristit. Raija siihen, että tuollaisilla ei sitten meidän lapsemme leiki, fasistileluilla!

Yleisradion toimituskokouksissa kaikki mielenkiintoiset ja haastavat hommat delegoitiin miehille, kaikki paperinmakuinen lapioduuni Raijalle, naiselle. Kotona Raija valitteli miehelleen, että avoimissa tapauksissa vakanssit menevät aina ensisijaisesti miehille. Mies ei ymmärtänyt, miltä sellainen tuntuu.

En epäile mielivallan todenvastaavuutta, olenhan nähnyt tuona aikana aikuistuneiden asennoituvan ja toimivan hyvissäkin asemissa yhä samoin. Raija vaikutti kuitenkin jatkuvasti siltä kuin olisi marssinut 1970‐lukulaisiin kulisseihin suoraan 2010‐luvulta. Sarja oli myös korostuneen nykyaikainen olettaessaan, että prototyyppisesti tiedostavien, ruuhkavuosiaan esimerkillisesti elävien kolmekymppis‐kaupunkilaisten ura‐perhe‐politiikka -palloilut ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia. “Tuollaista minun ja lähipiirini elämä olisi, jos nyt olisi 1970‐luku”, saattaa ajatella Hesarin kesätoimittaja matkalla Sanomatalosta Kaisa‐kirjaston kautta Prideille ja peukuttaessaan Instassa luentosalista tuttua opiskelijapoliitikkoa, joka meni kevään euro‐ tai eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa läpi.

Silmäätekevä yläkeskiluokka hännystelijöineen olettamassa, että heidän ja vain heidän arkensa on todellista “ajankuvaa” — siinä on aina jotakin häiritsevää.

*

Seuraavan päivän Pastirol‐hetkenä (tai jos totta puhutaan, mifutortillaähkyissä) huomasin katselevani salkkareita ja ihmetteleväni, tuleeko sarja todella yhä. Aikamatkustelun tuntua lisäsi, että kuvakerronnan keskeyttivät “flashback”-takaumat ysärisalkkareista. Takaumissa kuvasuhdekin muuttui 2010‐luvun 16:9:stä 90‐luvun 4:3:een, ja suhteellisen modernin, ehkä kymmenen vuotta sitten littanaksi päivitetyn mökkitelkkarin reunoihin ilmestyi mustat palkit.

Muutaman takauman jälkeen äimistyin, kun tajusin, että ei hemmetti, Venla Saartamohan siinä näyttelee Miian hahmoa jälleen, kaksikymmentä vuotta vanhempana!

Heti nousi ilmoille kysymys, onko Jasper Pääkkösen näyttelemä Saku yhä olemassa ja voisiko kaksikymmentä vuotta sitten mahdottomaksi osoittautunut romanssi olla sittenkin vielä mahdollinen. Aloin tosissani jännittää asiaa, ja vaikka Sakun ja Miian jälleennäkeminen (ei sitä tarvinnut kauaa odottaa) oli sarjan linjalle uskollisesti huvittavan jäykkä, se herätti minussa merkillisen riemun tunteen. Saku ja Miia, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen!

Seuratessani salkkareita lueskelin puhelimeni ruudulta Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua esseetä, jossa ikäiseni kulttuuritoimittaja muisteli kahdenkymmenen vuoden takaista esimurrosikäänsä ja tarkasteli sekä itseään että silloista pop‐idoliaan rakenteiden uhrina. Formaatille ominaisesti henkilökohtainen oli ohennettua laastia, jolla kirjoittaja muurasi yhteen yhdysvaltalaisista popmedioista ja sukupuolentutkimuksen tenttikirjoista raahaamiaan lohkareita. Kevyistä lauserakenteista, runsaasta kuvituksesta ja videoupotuksista huolimatta tekstin yleisvire oli hyvin raskas.

Sattumoisin tiedän, että muussa kuin toimittajan roolissa samainen kirjoittaja on saanut näppiksestään tavattoman tarkkanäköistä, kielellisesti kekseliästä ja särmikästä tekstiä, jossa kaikki on kirjoittajan itsensä kokemaa ja sanoittamaa. Kirjabloginsakin, jota hän piti puoli vuosikymmentä sitten, oli parhaita tietämiäni — aina suoraan asiaan menevä, massasta erottuvalla tavalla suorapuheinen ja havaintoonsa sellaisenaan luottava.

Mitä on tällekin kirjoittajalle mahtanut tapahtua, huomasin harmittelevani, vaikka eihän asia kuulu minulle vähimmässäkään määrin.

Mieleeni tuli myös jonkun joskus jossain esittämä ajatus historiasta tarinana, joka ihmisillä on tapana sepittää kulloisenkin nyt‐hetken tarpeisiin: oli kyse yleisestä tai yksityisestä historiasta, 1970‐luvun ajankuvasta tai vuosituhannen vaihteessa koetusta esimurrosiästä, vuonna 2019 sieltä löytyvät kuin löytyvätkin vuoden 2019 juuri nyt kuumimmat puheenaiheet ja niihin liittyvät tunnot.

*

Kuistin portailta näin, kun harakka lensi hirmuista vauhtia metsänreunasta kimpussaan kolme kiukkuista räkättirastasta. Ilmeisesti pesänryöstö epäonnistui. Kyyditettyään isompansa pellon toiselle puolelle räkättirastaat muodostivat pihapiirin reunamille hehtaareiden laajuisen etuvartioiden renkaan ja säksättivät kovasti jotakin toisilleen tai oletetuille vihollisilleen.

Aamuisin kuului aittaan palokärki tai tikka narauttelemassa puunrunkoa jossakin niillä main, missä pikkuhiljaa metsän tapaista muistuttamaan alkava koivutaimikko muuttuu ehkä noin itseni ikäiseksi sekametsäksi.

Haarapääskyjäkin parveili taas puhelinlangoilla jonkin verran, ja hämäränkuulaina öinä kuului saunarannassa pitkänä, hiljalleen muuntelehtivana kehrääjän merkillinen porinan sekainen särinä. Kun siihen vielä sekoittui käen kukkuminen ja ruisrääkkien rääksytys monelta suunnalta samaan aikaan, läheltä ja kaukaa, tuntui melkein siltä kuin lajikato ei olisikaan aivan yhtä totta kuin edellisenä kesänä. Vaikka taitaa se olla.

Vihreän kullan kulttuuritie on edellisiäkin vuosia enemmän avohakkuiden, ohuiden matalien pusikoiden ja monotonisten copypaste‐taimikoiden tie. Kerrostuneeseen, kunnolla paikoilleen kasvaneeseen metsään pääsee nykyään helpommin Helsingin Vuosaaressa kuin yhdessä maamme suosituimmista mökkikunnista, joka sijaitsee Saimaan rannalla.

Ehkä joskus tulevaisuudessa Helsinki ja isoimmat kaupunkikeskukset ovat myös Suomen kasvi‐ ja eliökunnan keskittymiä. Ehkä maaseutu jää satunnaisia reservaatteja lukuun ottamatta lajiköyhäksi laidunmaaksi ja raakapuupelloksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *