Juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki (pieni hajakirjamerkintä)

Petroiskoissa syntynyt venäjänkarjalais-suomalainen kirjailija Arvi Perttu sijoitti vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi – minnepä muualle kuin Petroskoihin.

Romaanissa on monta hienoa ja mielenkiintoista kohtaa. Vaikka “mikä loppujen lopuksi edes on totta ja mikä kerrottua tarinaa, kuka kertoo ja kenellä on oikeus kertoa asiat mitenkin” -metakikkailu alkoi loppua kohden hiukan ärsyttää, tekstistä välittyi harvinaislaatuinen ilmaisunhalu ja -tarve. Pidin varsinkin tästä:

Nyt minun mereni on tämä öinen kaupunki, kaikista kaupungeista kaunein. Sama kaupunki voi olla hyvinkin erilainen: on sairaan kaupunki, joka koostuu apteekeista, sairaaloista ja lääkärin vastaanottoajoista joiden mukaan ihminen mitoittaa kaupungin aikaa ja avaruutta, ja on rakastuneen kaupunki, jossa tärkeintä ovat katukellojen viisarit, puistopenkit, puhelinkopit ja rakastetun ikkunat, ja on juopon kaupunki, jonka laskupisteet muodostuvat viinakaupoista, kapakoista palveluaikoineen ja ryyppykavereitten puhelinnumeroista. (s. 20)

Myöhemmin luin Vasili Grossmanin romaania Kaikki virtaa. Kun siinä Ivan Grigorjevitš haahuilee leiriltä palattuaan kotikaupunkinsa Leningradin kaduilla, kertoja toteaa:

Kroonisesti sairaallehan kaupungissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia. Juopon kaupunki taas on rakennettu puolikaspulloista ”kolmeen pekkaan”. Rakastuneen mielessä kaupunki koostuu treffien kellonaikaa osoittavista kellonviisareista, bulevardien penkeistä ja puhelinrahoista eli kahden kopeekan kolikoista. (s. 68)

Ensin tunsin itseni huijatuksi. Sitten äkkäsin, että Pertun juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki on mukaelma, päällekirjoitettu kunnianosoitus, joka samalla väittää vastaan. Grossmanin maailman staattinen joukkoidentiteetti on muuttunut identiteetiksi, joka vaihtuu pitkin elämää, aina tilanteen mukaan. Pertun romaanihenkilön kaupunkisuhderuotiminen jatkuu nimittäin näin:

Mutta mitä on kaupunkini minulle? En osaa laskea itseäni mihinkään ryhmään koska olen elänyt täällä terveenä ja sairaana, rakastuneena ja pettyneenä, olen juopotellut, vaihtanut työpaikkoja ja asuntoja, avioitunut, saanut pojan ja eronnut. Mutta voin sanoa ainakin sen, että eniten pidän kaupunkini öisistä kaduista. (s. 20)

Avioliitot ja lapset poislukien pystyn rileittaamaan sataprosenttisesti. Asunnot, tilanteet ja elämäntilanteet vaihtuvat, kaupunki ympärillä pysyy. Eikä sen öisistä kaduista voi olla pitämättä!

Vieläkö on olemassa jokin Grossmannia edeltävän ajan venäläinen klassikko, johon Grossman juopon, sairaan ja rakastuneen kaupungissaan viittaa?

Sateen jälkeen

Eilen illalla siinä kymmenen maissa läksin vanhoilta kunnon Vuokin hoodeilta kohti kotia. Sadekuuro oli jättänyt maan märäksi. Ilta-aurinko valeli valkoisten elementtitalojen ylimmät kerrokset keltaisiksi, Cirruksen melkein kokonaan. Nutan kohdalla huomasin tymäkän sateenkaaren. Se alkoi Cirruksen juurelta, piirtyi hehkuvana vanhan kunnon Mustankivenpuiston ylle ja päättyi vielä vanhemman kunnon Sasekan liepeille. Ja kirosin kun ei sattunut järkkäri olemaan mukana. Siinä olisi ollut panoraaman paikka.

Metriksen sillalta katsottuna aarteen piti löytymän kauppakeskus Columbuksen S-Marketin puoleiselta parkkipaikalta. Epäilen vahvasti. En käynyt tarkistamassa.

vuokinhoodit1_kp1_900

Auringonlaskut sadekuurojen lomassa tietävä aina kuvaamisen arvoisia asioita. Luvassa siis metromatka kamera kiinni ikkunassa. Vuosaaren sillalla näkyi etiäinen alkavasta. Paremman puutteessa pakko yrittää pokkarilla. Kokeilin hädissäni erilaisia ohjelmia ja kuvausmoodeja. Pokkarissa ei niin paljoa haitannut resoluutio ja kuvan yleinen laatu, ei edes synteettinen repaleisuus, vaan pokkarin hitaus. Voi jukoliste että pokkari on hidas! Kun olet ottanut kuvan, pokkari näyttää väkisin, katso, otit äsken tällaisen kuvan, katso, tällaisen kuvan, katso sitä vielä muutama sekunti ennen kuin pääset ottamaan seuraavaa… Niin, häh-hää, miltä nyt tuntuu, etpäs pääse ottamaan seuraavaa ennen kuin olet vielä pari sekuntia katsonut, millainen kuva tuli äsken otettua. Joo joo, huomasin jo, huomasin jo, meni pieleen, haluan äkkiä ottaa uuden – ja kun vihdoin pääset ottamaan seuraavaa kuvaa, painat sulkimen pohjaan, pokkarikamera miettii miettii miettii, nyt täytyy ottaa kuva, otanko kuvan, otanko kuvan… ruutu pimenee, milloin tulee se hemmetin kuva… Ja eteen on tullut jo puita tai muita näköesteitä.

Siltä tuntuu pokkarikamera järkkäriin tottuneelle, kaikkimullehetinytjustniinkumähaluun-valokuvaamiseen tottuneelle. Tätä se nykyään on – vaikeaa elämöidä hienoa hetkeä stressaamatta, saako siitä kuvan. Sosiaalisissa tapahtumissa en kärsi tästä dokumentointipakosta, mutta hienot sääilmiöt täytyy ehdottomasti saada talteen. Niihin täytyy “osallistua”. Kulosaaren ja Herttoniemen välinen pikkusilta meni pokkarikameran pykimisten takia widuiksi. Onneksi oli vielä jäljellä itse Kulosaaren silta. Kun et voi välttää heijastuksia, ota ne kunnolla mukaan kuvaan.

vanhankaupungilahti1_amtk1_900

Vanhankaupunginselällä näytti tihuttavan. Silti laskevan auringon kiekko iski horisonttiin. Yhtä äkkiarvaamatta smurffit olivat iskeneet vaunuun, ilmeisesti Kulosaaressa. Taivaanranta loimusi kuin loimulohi, yhtä punaisena. Matkakorttini oli voimassa. Kirosin hiljaa pokkarikameraa. Muutaman penkin päässä nuorimies kirosi kovempaa, koska sai 80 euron sakot.

loimotus_venesatama1_amtk1_900

Hetken näytti ydinräjähdykseltä:

loimutaivas1_amtk1_900

Photoshoppia pelissä? Vähän – oikeasti vähän – koitin kuroa umpeen, vain sen, mitä ei pokkarikameran tekniikka pystynyt välittämään. Kyllä se aika pitkälti tuolta näytti. Vesi heijastaa valoa, silloinkin kun sitä on ilmassa, uskokaa tai älkää. Tai tarkistakaa Wikipediasta.

Kotimatka oli loppuun asti hieno. Tähän aikaan vuodesta illat tuppaavat olemaan sellaisia räjähtäneen turboeloisia ja ylivärikkäitä, kuin maailma olisi Photoshopin Raw Plugin ja joku vetänyt Saturation- ja Vibrance-sliderit oikeaan reunaan. Päälle vielä Adoben ohjelmista puuttuvat märän nurtsin ja kastuneiden oksistojen tuoksut, eri lintulajien laulut sekaisin plus muistot ja mielleyhtymät.

Tuli mieleen Saima Harmajan runokokoelma Sateen jälkeen (1935), josta löytyi harvinaisen sopivasti Toukokuun sade:

Niin kylmä tuuli nousi ulapalta
ja rankka sadekuuro kastoi maan.
Nyt kadut siintää lammikoiden alta,
ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.
Pois yli kirkastuvan puiston lentää
jo huimakutri parvi pilvien,
mut ihanimman siipeen vielä entää
keväisen päivän kulta viimeinen.

Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,
taas helläs helenee ja joutsenlentoon
se kohoo yli vihertävän maan,
niin taivaallinen loiste saattonaan,
ma että mykkänä ja hurmaantuen
sen tiestä oman kohtaloni luen,
ja silmin kyynelien kastamin
en enää muista, miksi nyyhkytin.

3.5.1933

Muistinpa vielä vuosien, melkein vuosikymmenen takaa Mikeri.netistä löytäneeni Herra Eevert -nimiseltä artistilta oikein mehukkaan ja potkivan biitti-instrumentaalin, jonka nimi oli myös Sateen jälkeen. Täytyi katsoa, onko se siellä vielä? On se vielä siellä, kuunnelkaa!

Näitä iltanäytöksiä on on ollut viime aikoina useita. Muutama päivä sitten taivaanranta välähti tällaiseksi – nimenomaan sillä hetkellä kun varmistui, että Erik Haula liittyy Leijonien Minskin joukkueeseen:

tulitaivas2_900

(En jaksa murehtia, mitä tulee käymään Känädän kanssa puolivälierässä. Menköön heikkotasoiset olympiavuoden diktatuurimömmömmit niin penkin alle kuin ovat mennäkseen. Kaikilla on slumppinsa joskus, mieluiten meillä nyt. Malmön junnukulta ja Sotshin pronssi olivat tälle vuodelle hyvä saalis.)

Ah, oih ja voih. En viitsinyt kirjoittaa toista yhtä negatiivista merkintää ensimmäisen perään. Tulipas diipadaapaa, mutta sentään positiivista diipadaapaa. Hihamerkit kaikille jotka puhuvat muuta kuin positiivisia.

Poetry Jam Mascotissa ja kevätpäivän tasauksen värejä

Joskus umpipilvisen päivän päätteeksi horisonttiin ilmestyy tuima punertava hehku. Mäkkylän asemalla ilmiö näytti muutama viikko takaperin tältä:

taivaslyotulta_flirt_ajaa_ohi1_1024

Mitä muuta? Paljon kaikenlaista. Eräs viime aikojen tapahtumakokemus ansaitsee jopa internet-maininnan. Nimittäin Helsinki Poetry Connectionin (HPC) Poetry Jam -lavarunoilta 20.3. Cafe Mascotissa.

Iänikuisen lupailun ja empimisen ja unohtelun ja oikeiden syiden ja tekosyiden jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa katsomaan, mitä on tämä helsinkiläinen lavarunous, jonka elinvoimaisuutta on moneen otteeseen hehkutettu muun muassa Luutii-blogissa. Jään rikkomiseen rohkaisi esiintyjälistan huipentumana (lue: ainoana ennestään tuttuna nimenä) Laineen Kasperi. En halunnut missata mahdollisuutta nähdä Kassua ilmaiseksi livenä. Samalla sain verukkeen tutustua HPC:n antimiin.

kassu1_jammaa_1024

Tilaisuus alkoi tiedotteen mukaan klo 19.00. Saavuin paikalle reilua varttia yli, siinä uskomuksessa, ettei tilaisuus ollut vielä ehtinyt alkaa.

Tietenkään ei ollut ehtinyt alkaa. Eikä se näyttänyt olevan alkamassa pitkään aikaan.

Ajantappo yksin kuppilassa ei ole mielipuuhaani. Femman tuoppeihin ei ole varaa, eikä sitä paitsi kiinnosta ottaa pientä pöhnää arki-iltana. Tilasin teen. Ryhdyin hörppimään sitä mahdollisimman hitaasti etsiskellen paikkaa, jossa olisin edes vähän vähemmän muiden tiellä (täyttä oli, se herkisti ylimääräisyyden kokemukselle). Kulutin kupin tyhjentämiseen puoli tuntia. Kuuma juoma ehti jäähtyä, eikä esiintyjiä senkään jälkeen näkynyt tai kuulunut. Kun kysyin santsiteen hintaa, tiskin tyttö täytti ilmaiseksi kuumalla vedellä. Kiitos siitä!

Reilun tunnin odottelun jälkeen lavalle käppäili Merja Virolainen. Hän luki Valloittaja-kokoelmaltaan runon, joka oli yhtä lihallisten ilojen ylistystä. Runo soljui ja poukkoili rytmikkäästi, alku- ja loppusoinnut kietoutuivat toisiinsa kuin paneskelevien ihmisten raajat. Ikinä ei voinut tietää, iskeekö Virolainen seuraavalla sanalla alku- vai loppusointuun, seuraako ruoka- ja herkuttelumetafora vai astetta tuhmempi suora ilmaus. Odottelutunnin jäykkyyden karisti viimeistään se, kun kesken kulinarististen kiertoilmaisujen Virolainen läväytti naama peruslukemilla vieläpä harvinaisen hyvin edellisiin soljumisiin rimmaten  että “mullipullia, kuharullia, jatkan pitkin kullia”.

Miten Virolaisen runoa kontekstoisi tai arvottaisi näin ei-niin-runoihmisenä? Kulttuurimme on sen verran täynnä seksin ja seksuaalisuuden epätoivoisen pakonomaista, tyhjää, tympeänlaimeaa ja muovisen mielikuvituksetonta rutiiniesittämistä (surullisena esimerkkinä vaikkapa Cityn suuri seksikysely), että tällainen vivahteikkaampi, lennokkaampi ja merkityksellistävä ote ehdottoman tervetullutta. Ruoan ja seksin rinnastaminen on sinänsä kaikkea paitsi kekseliästä, mutta Virolaisen tapa — sanojen sointuvuus ja kielen epätyypillisyys — teki esityksestä kiinnostavan.

Toisena esiintyjänä asteli lavalle Eino Santanen. Hän lausui pitkän runoesityksen uudehkolta Tekniikan maailmat -kokoelmaltaan. Esitys alkoi pitkällä (ja pitkäpiimäisellä) binäärijonolla. Santanen mumisi mieli ja ääni matalana nolla nolla… nolla… yksi… nolla… Ensireaktioni oli että joo, ymmärrettiin jo, hoet nollaa, nollaa ja ykköstä, kyllä, kaikki on pohjimmiltaan pelkkää ykköstä ja nollaa. Tekniikan läpäisemä tyhjyys ja sitä rataa. Melkein teki mieli ryhtyä persulaiseksi ja tuhahtaa jotain postmodernista tekotaiteesta. Eräs paikalla olijoista — tuntomerkkejä en anna — tuhahtikin, että ei jumalauta, tätäkö ihmiset on tullu tänne kuuntelemaan.

Sitten nousi binäärijonon takaa ihmisen ääni. Eikä mikään lempeä, läsnäoleva ja ymmärtävä ihmisen ääni. Vaan some-ihminen, joka huutaen — HUUTAEN! — KAIKESSA KOLKOSSA TEKOPIRTEYDESSÄÄN HALUAA VAHVISTAA OMAN OLEMASSAOLONSA. Ulkomuistista en uskalla edes yrittää lainata Santasen esitystä (sitä paitsi lavahabituksella, äänenpainojen ja -voimakkuuksien vaihtelulla, ynnä muulla nonverbaliikalla oli paljon merkitystä), mutta suunnaton hätä omasta olemassaolosta siitä minun korvaani välittyi. Loppuhuipennus loi hienon vastapainon alun apatialle. Draaman kaari täydentyi.

Tauon jälkeen Bentality räppäsi englanniksi biitteihin, jotka näppäili tabletiltaan. Tiukahko flow ja teknisesti hyvinkin vaikuttavat enkkuräbäytystaidot jäivät mieleen, mutta paikka ja aika juuri tämän tyyppiselle live-esitykselle tuntui hiukan väärältä. Lyriikoihin ei saanut tarttumapintaa, eikä toisaalta hyppiminen ja hypettäminen sopinut sekään kuvaan. Bentality vaikutti nuorelta ja nälkäiseltä tapaukselta, jolla on suuri halu saada yleisö messiin ja kaikkien kädet ilmaan. Poetry Jamin keskivertoyleisö näytti koostuvan enemmän seestyneemmistä kylddyyri-intellektuelleista (tai sellaiseksi itsensä mieltävistä), jotka mieluummin taputtavat istuallaan. Ehkä joku toinen kerta.

Koitti tauko. Taas, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tauon jälkeen oli lavalle astuva Laineen Kasperi. Hän, jonka tuotanto on vakuuttava osoitus siitä, että suomipuhelaulu on kypsynyt omaääniseksi ja vakavasti otettavaksi taiteenlajikseen. Että se ammentaa paikallisesta maisemasta ja mielenmaisemasta, ettei sen tarvitse hiki hatussa apinoida suuren maailman hiphopmeininkejä. Ettei kantaaottavuuden tarvitse olla fraasipohjais-itsetyytyväistä julistusta tai tunnollisen nuoleskelevaa huolestuttavien lehtiotsikoiden luettelointia (vrt. Palefake). Ei, mikrotason hämmästely ja kummastelu riittää, tuokiokuva tylsästä hetkestä dösärillä, “vähän liikaa melua / kielletyn hedelmän järjestäytynyttä jakelua / toiminta täs lääväs tähtää vähän turhan taivaaseen / ei täs hässäkäs kukaan saa mitään hyvää aikaseks”.

Lavalle astui siis Laineen Kasperi. Astui ja istui alas:

laineen_kasperi_mascotissa1_hp_1024

Ja keikka oli hyvä.

Vieläpä aivan erilaisella tavalla hyvä kuin räppikeikat yleensä. Huge L sanoi aikoinaan Bassoradion haastattelussa, että hänen keikoillaan (jos hän siis keikkailisi) pitäisi homman toimia niin, että kaikki istuskelevat rauhassa alas jonkinlaisilla sohvilla tai säkkituoleilla ja keskittyvät kuuntelemaan. Kaljanhuuruinen älämölöhypetysmeininki on yksi Hugen kestoirvailunaiheita, se kun “konsertist ei jääny ku krapula ku piti huutaa ja digata”, kuten hän tässäkin kappaleessa sanallistaa.

Tämä Laineen Kasperin keikka muistutti Hugen konsepti-ideaa. Esiintyjä istui tuolilla, lueskeli runojaan ja räppäili, välillä biittiin, välillä acapellana, nousi joksikin aikaa seisomaan ja sitten taas istahti. Ja yleisö kuunteli. Osa istuallaan, osa seisaallaan, osa hieman tanssahdellenkin. Muttei riehuttu. Kuunneltiin. Taputettiin välissä, hurrattiin ja sitten taas hiljennyttiin. Eikä yksikään kalja läikkynyt, ainakaan en nähnyt.

Kuvia, vertauskuvia ja rinnastuksia maalaileva Unta on kaikki tää tuli tunnelmallista biittiään vasten. Hullun marssin Kasperi veti acapellana. Kappale on uuskielistä ilmaisua käyttääkseni voimaannuttava: “mitä osaan sen lisäksi paitsi näitä kaavakkeita täytellä? / mitä osaa ois järkee täs komediassa näytellä? / en oo tärkee vaan nälkänen / oon jo aikuisen ikänen / kun koko päiväni säntäilen on maa ja mieliki räntänen” – ah, ja kertsiä kun hokee, sielu puhdistuu ja oma olemassaolo tuntuu melkein oikeutetulta.

Keikan viimeinen biisi oli 7 miljardia soluttautujaa. Tämä ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, maailmanparannuskerroin nousee siinä jonkin tietyn rajan yli. Livenä biisi toimi silti paremmin kuin levyllä.

Open micciä en jäänyt enää yyteröimään, koska univelat ja aikainen herätys töihin. “Nään ilmasen elämän menevän palkkatyössä”, oli Kasperi juuri päässyt lausumasta, vaan minäpä näen ilmaisen elämän menevän palkattomassa työssä.

Jamin aikana räntämyrsky oli tyyntynyt. Kun varttia yli kymmenen poistuin Mascotista ulos litsauttelemaan isänmaani lätäköitä, minua lämmitti kovasti vaikutelma, että kirjallisuuskene ja räppiskene ovat lähentymässä toisiaan. Että on muitakin, jotka näkevät niiden välisen sukulaisuuden. Minun ei tarvitse kirjoittaa ehkä koskaan valmiiksi luonnosta, joka lojuu muistitikulla vuodesta toiseen otsikolla “Kirjallisuus ja puhelaulu – kaukana lähellä toisiaan”. Kun tällaisia avoimia ja ilmaisia iltamia järjestetään, hiljalleen myös kansanvalistustehtävä toteutuu. Muillekin kuin alan hifistelijöille ilmenee, että sekä kirjallisuutta että puhelaulua tehdään kaiken maailman Finlandia-, kirjamessu-, Emma- ja muiden myynninedistämishässäköiden katveessa omaleimaisemmin, omaehtoisemmin ja hyvin usein myös ilmeikkäämmin. Tämä kuulostaa nyt pikkuvanhalta fanipoikajeesustelulta, mutta näin se vain on, katsokaa vaikka itse.

Totean siis yhden jamin otannalla ykskantaan, että Poetry Jamit ovat hehkutuksensa ansainneet. Enemmän ja hienompia kuvia 20.3. järjestetystä iltamasta Helsinki Poetry Connectionin sivuilla.

Lopuksi toisen taannoisen auringonlaskun värejä. Epätarkensin tarkoituksella saadakseni vain värit talteen. Tässä olisi kiva taustabokeh, enää puuttuu malli:

kivabokeh2_amtk2_1024

Talvella 2014 luettua, kuultua ja luultua: Thomas Bernhard, Avicii ja Riikka Pulkkinen

Näistä luku- ja kuuntelukokemuksista tulen tämän talven muistamaan. Ehkä, näiltä näkymin.

 

I
Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu

Tekoystävyys, poseeraaaminen ja lisäpisteiden keruu, kaksinaismoralismi, selkärangaton itsensä ja periaatteidensa myyminen sosiaalisilla markkinoilla — tällaiset vastenmielisyydet kuplivat Thomas Bernhardin romaanissa Hakkuu: muuan mielenkuohu. Alkuperäinen teos on vuodelta 1984, Tarja Roinilan suomennos vuodelta 2007.

Hakkuun “tarina” tai “juoni” (paremman sanan puutteessa) on yksinkertainen: Joana, tanssitaiteilija ja kertojan nuoruudenystävä, on hirttänyt itsensä. Auersbergin pariskunta on kutsunut Wienissä vaikuttavaa kulttuuriväkeä Gentzgassen asuntoonsa taiteelliselle illalliselle kunnioittamaan Joanan muistoa. (Sanapari taiteellinen illallinen tulee romaanin edetessä vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti, aina kursivoituna.) Kertoja päättää hänkin kymmenen vuoden tauon jälkeen osallistua. Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, hän raahautuu paikalle, toteaa sen heti kärkeen virheeksi ja joutuu selittämään illan aikana itselleen uudeestaan ja uudestaan, miten näin pääsi käymään.

Yhdestä taiteellisesta illallisesta kirja päällisin puolin kertoo, yhtenä katkeamattomana kappaleena. Sivumennen ja pitkin takaumin kertoja tulee kauhistelleeksi entisen ystäväpiirinsä, Wienin, Itävallan ja jossain määrin koko ihmiskunnan henkistä tilaa. Ainakin Wienin taide- ja kulttuuriväki koostuu pitkälti turhamaisista tyrkyistä. Taustalla he istuvat iltaa tietämättöminä jatkuvista itseensä kohdistuvista sapekkaista syväanalyyseistä. Eripuraa ja mielipahaa ikään kuin on ilmassa, muttei kuitenkaan, ei päällisin puolin. Ei virallisesti.

Ryöpytystä rytmittää palailu tiettyihin samoihin yksityiskohtiin, muistoihin ja toteamuksiin sekä vakiohokemat “näin ajattelin” ja “näin ajattelin laskanlinnassa”. Vaikka päivittely on päällisin puolin raivokasta, siihen limittyy myös epäsuoria kysymyksiä ja surevaa hämmennystä. Miksi tästä ja tästä ihmisestä, johon liittyen minulla on tällaisia ja tällaisia muistoja, miksi hänestäkin täytyi tulla tällainen? Miksi ihmisten on käyttäydyttävä näin, minun heidän imussaan myös? Miksi Joana hirtti itsensä? Miksei kukaan koko asunnossa pohdi tällaisia asioita ääneen, vaan keskittyvät vetämään viheliäisiä roolejaan toistensa silmissä? Jos kertoja olisi ihmisvihaaja-nihilisti (jollaiseksi sydämestään sivistymätön pikkusielu hänet luultavasti leimaa), surisiko hän tällaisia asioita? Ei. Paljon kyynisempiä ovat Auersbergit, pyrkyrikirjailijat, ynnä muu Gentzgassen asunnossa hilluva väki. Tuulikki Viilon kommentti Oskari Onnisen Itsestä kiinni -juttuun painii käytännössä samojen probleemien kanssa kuin Hakkuun kertoja:

Pyrkimys olla miellyttävä ja tahto kiskoa muut tähän miellyttävyyden piiriin on pahimpia vitsauksia niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kohdalla. Monessa tilanteessa kohtaa saman kamppailuasetelman: Tiedän että se mitä olen todistamassa on mielestäni väärin, mutta samalla sisällä nousee suuri pyrkimys olla miellyttävä ja pidetty. […] Sitten voikin palata kotiin vihaamaan ja soimaamaan itseään kuin vierasta ihmistä.

Katkelma, jonka Mika Kukkonen otti omaan oivalliseen Hakkuu-merkintäänsä, on erittäin paljonpuhuva:

Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia […].

Miten sattuvasti virkkeet kuvaavatkaan muuan ihmistyyppiä, joka on tullut minullekin tutuksi. Miten hienosti virkkeet soivatkaan, miten lohdullista niitä onkaan hokea! Kirjoitin itselleni talteen tällaisen katkelman:

He olivat aina olleet minulle käärmeissään siitä, että olin todellakin aina tilaisuuden tullen repinyt heidät palasiksi aivan häikäilemättä, mutta minun kannaltani vallitsi aina yksi lieventävä asianhaara; revin itseni palasiksi vielä perusteellisemmin, en koskaan säästänyt itseäni, paloittelin itseni aina tilaisuuden tullen pieniksi palasiksi, kuten he sanoisivat, sanoin itselleni laiskanlinnassa, aivan yhtä häpeilemättä, aivan yhtä ilkeästi, aivan yhtä säälimättömällä tavalla.

Pidän tätä myös (toki tietyin ehdoin, ei mennä niihin nyt tarkemmin, jottei kirjoitus leviä käsiin) ehdottoman hyvänä lähtökohtana kirjallisuudelle. Siis armottoman tasavertaista itsensä ja muiden paloittelemista. Hakkuu käynee sivaltavana läpileikkauksena mistä hyvänsä alasta tai pienestä pyörivästä piiristä, jonka huomiin on halukkaita paljon, paikkoja piirissä vähän ja virallista tunnustusta rajoitetusti tarjolla. Ahdasta on. Ylevän yhteishengen alla muhii katkeruus, kollegiaalinen kauna ja armoton kilpailu. Vaikken vaikuta missään kulttuuri- tai taidepiireissä, enkä joudu kuluttamaan persettäni tai psyykettäni yksienkään Punavuoren tai Töölön Auersberg Junioreiden taiteellisilla illallisilla, olen jo tähän ikään mennessä saanut osakseni omat muuan mielenkuohuni yllättävän saman suuntaisista asioista:

Sekä Schrekerissä että Billrothissa, kuten myös Schrekerin elämänkumppanissa, henkilöityy tällä hetkellä sellainen jäljittelevä ja tekoälyllinen lörpöttelykirjallisuus, jota olen aina vihannut ja jota fanaattisen muotitietoiset, alati briljeeraavat, kirjallisuustieteelliseen puberteettiin jämähtäneet kustannusvirkailijat rakastavat ja kulttuuriministeriön seniilit virkamiehet Minoritenplatzilla uutterasti subventoivat.

Lause pääsee kunnolla oikeuksiinsa, kun sen lukee osana suurenmoista aukeamaa. Suosittelen klikkaamaan isommaksi. Tämä on mitä paras näyte Bernhardin ihastuttavan vitutusvimmaisesta tykitystyylistä:

hakkuu_aukeama1_1200

Haa, teidän läpi nähdään!

Ja minun. Kuka minä olen tässä leijumaan. Olen viime aikoina ollut syvästi huolissani joidenkin blogi- ja kirjallisuuslehtimaailmassa vaikuttavien hahmojen tahattomasta asemasta oman kirjamakuni tuomareina. Halveksin “massoja”, jotka imevät ja omaksuvat makunsa muualta, vääristä paikoista, siis muualta kuin minä. Mutta etsinkiö, luenko, katsonko, kuuntelenko ja arvotanko kaiken omista lähtökohdistani?

En tietenkään. En todellakaan. Ei ole todellakaan sattumaa, että “löysin” ensin Louis-Ferdinand Célinen (siis sen yhden teoksen, enhän minä Célineltä ole mitään muuta lukenut, tietenkään), sitten Michel Houellebecqin ja sitten vielä Karl Ove Knausgårdin, ja Bernhard oli tähän listaan ikään kuin luonnollinen jatke. Minussa elää juuri se Bernhardin kuvaama hännystelijä, joka Gentzgassen taiteellisilla illallisilla olisi samaa mieltä samoista kirjoista ja näytelmistä kuin muutkin, joka samaan aikaan pitäisi visusti turpansi kiinni kaikesta epäilyttävästä, vaikkei pitäisi, joka kehuisi Auersbergien ruokia ja alentuisi esittelemään valmiiksi ajateltuja ajatuksia ominaan. Tätäkin kirjoittaessa jouduin jatkuvasti vahtimaan itseäni googlailemasta, mitä Bernhardista ja Hakkuusta “pitäisi” “valistuneen lukijan” sanoa.

Mutta on näiden kirjailijoiden löytämiseen muitakin selityksiä kuin halu miellyttää ja myötäillä mystisiä internet-kirjapiirejä, joissa kukaan ei tiedä minun edes virtuaalivierailevan. (Niissä piireissä miellyttämällä ei sitä paitsi saavuta mitään.) Neljää kirjailijaa yhdistää tietty äärirehellisyyden ja konstailemattoman itsensä peliin laittamisen eetos. Olkoonkin, että muotoseikat, painotukset ja sävyt vaihtelevat (Houellebecqin lakonisuus kontra Bernhardin tuju temperamentti). Toisessa blogissa (en muista, missä) eetosta luonnehdittiin osuvasti sanakolmikolla “ihminen kaikkine karvoineen”.

Toisin kuin kivapuheessa lilluteltu saattaa Bernhardia (tai muita vihaisia herkkiksiä) lukiessa luulla, pointti ei ole inhota kaikkea ihmisiin ja maailmaan liittyvää. Pointti on repiä kiiltokuvat alas seiniltä, suunnata valokeila ihmisten todellisiin motiiveihin, kaivaa ne esiin, katsoa, kuka ja mikä loppupeleissä kestää syvemmän tarkastelun.

Hakkuun kertoja löytää kauhistelemaansa myös itsestään. Johonkin hän on näitä ihmisiä tarvinnut aiemmin, jossain mielessä tarvitsee kaiketi yhä. Kun lopussa kertoja lähtee kutsuilta kotiin, hän alentuu eteisessä antamaan (sielu ja omatunto irvistäen!) rouva Auersbergille valheellisia kehuja, oikein lirkuttelemaan. Ja kun hän pääsee ulos ja juoksee halki öisen Wienin, hän joutuu toteamaan, että

tämä kaupunki, jonka läpi juoksen, niin hirvittävältä kuin se minusta aina tuntuukin, ja on aina tuntunut, on minulle kuitenkin paras kaupunki, tämä Wien, jota vihaan ja jota olen aina vihannut, on yhtäkkiä minulle taas paras, minulle paras Wien ja että nämä ihmiset, joita olen aina vihannut ja joita vihaan ja joita tulen aina vihaamaan, ovat kuitenkin parhaita ihmisiä, että vihaan heitä, mutta että he ovat liikuttavia, että vihaan Wieniä ja että on kuitenkin liikuttavaa, että minä kiroan nämä ihmiset ja kuitenkin pakostakin rakastan ja että minä vihaan tätä Wieniä ja minä ajattelin, juostessani jo keskustan läpi, että että tämä kaupunki on kuitenkin minun kaupunkini ja tulee aina olemaan ja että nämä ihmiset ovat minun ihmisiäni ja tulevat aina olemaan ja minä juoksin ja juoksin ja…

 

II
Avicii: Wake me up

Pop-hittien tarkoitus on jäädä mieleen. Pop-hitti on käytännössä sitä parempi, mitä tehokkaammin se jää mieleen. Omalla kohdallani se johtaa usein siihen, että vaikkei biisi itsessään olisi erityisen hyvä, vaikka se olisi itse asiassa melko karmea, siitä muodostuu vuosiluvulle ja vuodenajalle eräänlainen tunnari.

Aviciin Wake me upista tulee tämän talven tunnari. Tiedän sen jo nyt, koska Wake me up soi Radio Novan aamushow’ssa, jäi koko päiväksi päähän ja täytyi kuunnella töiden jälkeen. Se soi työharjoittelupaikan naapurissa pikkutyttöjen tanssiharjoituksissa, yhden yökerhon ovella, toisen yökerhon sisällä, ja myöhäisaamun jatkoillakin se soitettiin keittiössä kännykästä. Olen jo nyt päätynyt katsomaan Wake me upin Lyric Videota Youtubessa.

Wake me upissa on enemmän kuin keskiverrossa jyskehitissä. Country-henkisellä (luullakseni) sävelellä ikään kuin ammennettaan jostain cowboy-perinteestä. Taustalla näkyvät laajat tasangot, auringonlaskut, pilvien liikkeet, vuoristot horisontissa. Timelapset on tietysti toteutettu HDR:nä ja 10 mm -superlaajakulmaobjektiivilla, vähempi ei riitä.

All this time I was finding myself but didn’t know I was lost...

Kovin alakuloista on. Mutta taustakaiku onneksi syvenee, kehittyy. Se on etiäinen jostain pirteämmästä ja kivemmasta, samoin bassorummun jyske. Se kertoo, että kohta, kohta, kohta… Akustinen kitara vaimenee, pitchaus nousee pintaan veden alta…

Sitten räjähtää! Ilotulitteet! Jättimäiset festarit! Jyske ja pimputusmelodia! Koukku! Väkeä valtavasti! Kaikki messissä! Yksi, toinen… kolmas ties monesta kymmenestä tuhannesta päässyt kiljumaan päin kameraa!

Miksen ollut tuolla hyppimässä? Miksen ole enää yhtä nuori ja kaunis kuin nuo, jotka hyppivät? Ei siinä voi olla mitään pahaa, olla viaton ja ehkä vähän yksinkertainen nuori, joka haluaa vain pitää hauskaa…

Otokset kiljuvista teinifaneista kaivavat syvempää kipeitä tunnelmia. Lukioaikojeni sisäinen fruittari- ja pissisfoobikko heräilee. (Tiedän, etenkin käsite “fruittari” on so 2005, nyt on tuoreemmat ja ajanmukaisemmat ihmisviiteryhmät, mutta kuitenkin.) Vaikka lukioikäisenä janosin, kuten lukioikäisen kaiketi kuuluukin janota, ilonpidon ja äksönin ytimeen, katsoin karsastaen heitä, jotka ilonpidon ja äksönin ytimessä keskimäärin hyppivät. En kuulunut heihin edes silloin. En halunnut kuulua. Mutta koska kotona nysvääminen oli (olevinaan) pahinta kaikista, ajauduin mitä kammottavimpiin ilonpitomestoihin ihmettelemään, miksen viihdy.

Oliko minut jo lähtökohtaisesti suljettu ulkopuolelle? Suljinko itse itseni? Pääsevätkö kaikki nauttimaan nuoruuden ja kauneuden hedelmistä tasapuolisesti? Eivät tietenkään, mutta pääsinkö itse tarpeeksi? Olisiko pitänyt päästä enemmän? Vieläköhän ehtisin? Olenko jo liian vanha? I wish that I could stay forever things young. Kukapa ei toivoisi? Life will pass me by if I don’t open up my eyes… Onko yleismodernimpaa yleislänsimaista yleiskokemusta kuin pelko, että elämä valuu hukkaan, että jossain tuolla tapahtuu tai on tapahtunut jotain suurta, josta minä jään tai olen jäänyt paitsi? Erich Fromm kirjoitti siitä jo 1960-luvulla. Digitalisaatio on nostanut volyymin superista turboon.

Ei kai hyvän mielen tanssihitti yllytä vanhenemisen kauhua? Michel Houellebecqin romaaneissa 1960-luvun seksuaalivallankumous on johtanut nuoruuden ja kauneuden ylipalvontaan, seksuaalisen viehättävyyden perusteella tapahtuvaan hierarkiaan, mikä edelleen johtaa seksuaalisen pääoman yhtä polarisoituvaan jakautumiseen kuin taloudellisen ja sosiaalisen pääoman, mikä on pohjimmiltaan fasistista. Toisaalta – lainaan haparoiden ulkomuistista – kyse on palautumisesta luonnontilaan. Ensin vapautui sukupuolielämä, siis 1960-luvulla, seuraavina vuosikymmeninä vapautuivat markkinat. Kombo on kääntänyt ihmiskunnan kehityksen valistuksen ihanteista takaisin kohti alkutilaa: lihaksikkaat miehet (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset siittäjät) ja hyvämuotoiset naiset (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset synnyttäjät) haluavat panna toisiaan ja sillä sipuli. Se on vietti. Vietteihin vedoten tehdään rahaa, sillä sipuli. Talous pyörii sen varassa, että vietteihin vetoamalla tehdään rahaa, sillä sipuli. Tyhmyys tai yksinkertaisuus ei ole paha tai hävettävä asia, koska tärkeintä on lisääntyä ja vakiinnuttaa paikka laumassa.

Entä miten tämä houellebecqläinen väitemaisema liittyy Wake me upiin? Jaa-a, ei välttämättä mitenkään. Tulipa silti mieleen. Wake me upin Lyrics Videossa on nuoruutta ja kauneutta yllin kyllin, kertosäkeiden festariklipeissä koottujen joukkojen voimaa. Jättimäistä väkijoukkoa hallitsee johtaja korokkeeltaan. Ja johtaja, Avicii, on niin tavanomaisen näköinen lippispää, etten tunnistaisi, jos näkisin Alepassa treenikassi olalla energiajuomaa ostamassa. Silti hän on johtaja, kuin kuka tahansa meistä, muttei lähellekään, hän silti enemmän, paljon enemmän. Hänellä on suuri aikaansaannoksena, nimittäin se, että KAIKILLA ON KIVAA!!!

Tähän voisi kehiä jotain nautinnon imperatiiviin käsitteestä, nauttimisen (tai sen esittämisen) pakosta, mutta antaa olla. Aviciin hitti vetoaa minuunkin. Nyt jo, ilman nostalgia-arvoa. Jokin siinä vetoaa. Perusriffi ei ole Ukko Nooaa monimutkaisempi (se taitaa olla vielä yksinkertaisempi), eikä tavanomainen jyske tai pimputuskoukun superhypersynaääni tee siitä sinällään suurta. Viehättävää on kertosäkeen pilipalipirteyden kontrasti säkeistöjen akustiseen kitaraan ja suurten tasankojen orgaaniseen, elämänviisaaseen cowboy-melankoliaan.

Wake me up tökkää ristiriitahermoon. Nuoruus on kiljumista, hauskanpitoa ja hukassaoloa, kamala ja kamalan ahdistava ryminä, äkkiä ohi — silti sitä jää ikävöimään. Vai jääkö ikävöimään mielikuvaa?

Kun aloin kirjoittaa tätä, Wake me upilla oli 166 miljoonaa katsojaa, nyt 170 miljoonaa ja melko isot rapiat. Vaikkei se ole vielä lähellekään Gangnam stylen lukuja, pidän Wake me upia paljon, erittäin paljon parempana biisinä. Wake me upista välittyy muutakin kuin tylsistynyttä hähätystä. Wake me up muistuttaa, kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta on elää kulttuuristaan irrallaan.

 

III
Riikka Pulkkisen äitiyskertomus Imagessa

Samoihin aikoihin kun luin Bernhardin Hakkuun, luin myös (silloin) tuoreimmasta Imagesta (2/2014) “tähtikirjailija” Riikka Pulkkisen kertomuksen omasta tulemisestaan äidiksi.

Tai no, itse asiassa, jos rehellisiä ollaan, luin siitä vain reilun puolen sivun pätkän.

Luin sitä kuitenkin sen verran.

En ole kohderyhmää, tiedän. Lukemaan minut taivutteli JCDecauxin digitaalinen mainostaulu metrovaunun sisällä. Istuin kaikessa rauhassa omiani miettien. Hakaniemen kohdalla havahduin siihen, että mediasta tuttu silmäpari tuijotti koko matkustamoa otsatukkansa alta totisena, filosofisena, vakavana, vangiten. Ahah, hän kertoo nyt äitiydestään. Sillä lailla.

Pulkkisen naaman tilalle ilmestyi Metro-lehden otsikko. Liittyikö säähän, Ukrainan levottomuuksiin vai johonkin pieneen onnettomuuteen kotimaassa, en muista. Joka tapauksessa sain muuta ajateltavaa.

Ennen Kalasatamaa Pulkkinen muistutti itsestään uudestaan. Samalla lcd-mainosruudulla sama naamakuva ja samat houkuttelutekstit. Näin se tapahtui, tällaista se oli. Näin minusta tuli äiti. Vain uusimmassa Imagessa.

Saman metromatkan aikana saman äitiyskertomuksen ääreen houkutteli samalla naamakuvalla varustettu suuri banderolli. Se komeili toimistotalon seinässä Kulosaaren ja Herttoniemen välisellä osuudella. Banderolli ei sentään ollut aivan niin iso kuin syksyn 2012 Sofi Oksanen -banderolli, joka taisi olla yhtä iso, ellei peräti isompi kuin Teemu Selänne -banderolli Hartwall Arenan seinässä – mutta melko iso tämä Imagen Riikka Pulkkinen -banderollikin oli.

Vielä banderollistakin selvisin. Vielä senkään jälkeen en hakeutunut äitiyskertomuksen ääreen.

Sitten Pulkkisen naama äitiyskertomuksineen tuli eteen Keudan aikuisopiston aulassa. Vielä siitäkin selvisin.

Kotona kuuntelin Basson Hikistä iltapäivää. Mainoskatkolla oikein miellyttävä ihmisääni tarjoili Pulkkisen äitiyskertomusta.

Mikä katkaisi kamelinselän, vaikea sanoa tarkalleen. Mutta niin kävi, että seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla tartuin uusimpaan Imageen. Pulkkisen äitiyskertomus oli piirittänyt kaikista ilmansuunnista, tullut liian monta kertaa vastaan, ajautunut käsiini kuin Skubb-säilytyslokerot Ikeassa.

No niin. Avauskappaleessa Pulkkinen kirjoitti mielestäni paremmin kuin romaaneissaan. (Tosin, pakko myöntää, yhtä ainutta Pulkkisen romaania en ole saanut luettua loppuun, kuten en saanut tätä äitiyskertomustakaan.) Pidin aloituskappaleen luonnehdinnoista “pimeä, matala vuodenaika” ja “merikin yhtä hyhmää”. Pidin “inhorealismia” (huomaa lainausmerkeissä) lähentelevästä tyylistä, vaikka “inhorealistisen” (toistamiseen: huomatkaa, käytän lainausmerkkejä) tarkastelun kohteena näytti olevan lähinnä yltäkylläisen yläluokkaisissa raameissa podettu kolmenkympin kriisi. Ajattelin, että onhan tämä julkaistu kuitenkin Imagessa, eikä missään naistenlehdessä. Ehkä tästä voisi myös mieslukija saada jotain irti – siltä tuntui.

Aluksi.

Sitten alkoi napanöyhdän haju käydä turhan väkeväksi. Itseriittoisuusmittari meni punaisen puolelle, kun tuli 2010-luvun naiskirjailijuuden pohtimista (ei ollut epäselvää, että tekstin kirjoittaja kuuluu heihin), lisää brie-juustoa, suklaata ja kahvia (ei ollut ensimmäinen kerta, kun näistä tehdään kohtuuttoman suuri numero). Sitten täytyi vielä jostain ympätä äitiystekstiin Foucault ja Deleuze, jonkin sortin “vallankumous” (whaat?) ja Deleuzen “paon viiva” (mitvit?). Sitten tuli vastaan tämä ratkaiseva virke:

Paon viiva johtaa Viiskulman neuvolasta sushiravintolaan ja kuntosalille, jossa nostan rautaa surutta vielä kun vatsani on rantapallo.

Ääähhh…

Tässä kohtaa läimäytin lehden kiinni ja vein takaisin hyllyyn.

Mutta en minä näin vähällä päässyt. Päästänyt itseäni. Suostunut tai pystynyt päästämään itseäni. Jostain kumman syystä – otapa motiiveistasi selvää – minun täytyi kotona googlata, onko Pulkkisen äitiyskertomukseen reagoitu internetissä. Ehkä halusin vain selvittää, olenko reaktioineni yksin. Ja kyllä vain, tai siis ei, en ollut yksin. Päällimmäisenä Googlessa pomppasi – minkäpä muunkaan kuin – Vauva.fi:n keskustelupalstan ketju “Nyt se Riikka Pulkkinen sit julistaa Imagessa äitiyttään”. Ihmeelliseksi, arveluttavaksi ja raadolliseksi ilokseni huomasin, etteivät internetin nimettömien äitien asenteet Pulkkista ja hänen äitiyskertomustaan kohtaan olleet(kaan) kovin suopeita tai ihastelevia. Vaivaantunut, kummastunut ja hieman ärtynyt “ei pysty rileittaa” -kokemukseni ei siis johtunut ainakaan pelkästään iästäni ja sukupuolestani?

Luulin “ei paljoa puutu” -tyyppiseksi vitsiksi, kun joku heitti, että Pulkkinen lasta ponnistaessaan ajattelisi näyttävänsä kriitikolle närhenmunat. Ilmeni, että New York Timesin kriitikko oli kehdannut luonnehtia Tottaa teennäiseksi romaaniksi. (Pulkkisen romaaneiden teennäisyys on ärsyttänyt myös useita kirjabloggaajia ja Goodreadsin rivilukijoita, mutta heitterit on menestyksen hinta jne. Hesari taasen on tainnut kehua kaikki Pulkkisen teokset pystyyn, miksi, en tiedä, kaiketi valtakunnan ykköslehdellä on velvoitteensa uutta vientituotettamme kohtaan. New York Timesin astetta kärjekkäämpi läpivalaisu saattoi sen jälkeen olla ikävä ylläri.) Seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla päädyin tarkistamaan, olihan se anonyymin nettikirjoittelijan keksimä vitsi. Eihän kukaan voi kirjoittaa lehteen, että lasta ponnistaessani ajattelin näyttäväni kriitikolle rapakon takana?

Ilmeisesti voi.

Ainakin Pulkkinen on samaistunut ammatilliseen rooliinsa esimerkillisesti. Hyödyllisempää kuin osua äitejä äitiyshermoon äitikanavalla on osua kaikkia ihmisiä johonkin hermoon valtakunnallisen mediasfäärin paraatipaikalla. Oli se sitten ihastushermo, vihastushermo, kummastushermo, vaivaannushermo, kateushermo, myötähäpeähermo, mikä hermo sitten kenellekin, se on mahdollisimman monelle kuitenkin jokin hermo. Mitä enemmän hermoja, joihin osua, sitä enemmän yleistä olemassaoloa, näkyvyyttä, pöhinää, asiakkaita, liikevaihtoa.

Vielä jatkoin äitiyskertomuksen lukemista ihmetellen itsekin, miksi niin tein. Toisin kuin annoin aluksi ymmärtää, en lopettanut Deleuze-sushibaari-punttisali -kohtaan. Lopetin siihen järjestelmällisen rivi riviltä lukemisen.

Ei, apua, tai siis, en minä siis varsinaisesti lukenut – siis lukemalla lukenut – Pulkkisen äitiyskertomusta, silmäilin vain ylimalkaisesti onnistumatta päästämään irti. Tunne oli jonkinlaista sukua sille, kun lapsena täytyi syödä liian kirpeät pastillit loppuun, vaikka oli tullut jo paha olo, vaikka ikeniä kirveli, hampaista oli lähtenyt tunto ja vesi valui silmistä, oli pakko purra viimeisetkin pastillit kahtia ja imeä vielä jauheetkin pussin pohjalta.

Niinpä löysin kohdan, jossa Pulkkinen kertoi juoneensa absinttia tuttipullosta lukiessaan Heideggeriä. Siinä kohdassa Pulkkinen teki sosioekonomista pesäeroa neuvolassa näkemäänsä “bitch”-äitiin. Moukkamaisen ja tavismaisen “bitch”-äidin lapsi roiskisi vesipyssyllä, söisi makaronilaatikkoa ja vietäisiin kesällä Visulahteen. Pulkkinen lukisi lapselleen pienestä pitäen maailmankirjallisuutta. He shoppailisivat luomuruokaa ja matkustelisivat eksoottisiin kohteisiin. Lapsesta tulisi jotain parempaa ja erikoista. Lapsi tulisi siis äitiinsä.

Totta kai Pulkkinen kiirehti myöntämään pinnallisuutensa olleen “naurettavaa”. Vaan ei tekstin sävy siitä miksikään muuttunut. Ei, vaikka juttuun oli kai olevinaan ympättynä jonkinlainen henkisen kasvun narratiivikin (“näin opin kohtaamaan äitiyden” tai “näin voitin pikkumaisuuteni ja omistauduin lapselleni”). Itsensä jättäminen kiinni (ennen kuin lukija ehtii) vaikutti enemmän pikaiselta puhdistumisrituaalilta, jonka jälkeen kaikki saa jatkua ennallaan. Seuraavaksi Pulkkinen kertoi lukeneensa netissä muiden äitien synnytyskertomuksia – ei tietenkään tulevana synnyttäjänä, vaan filosofisesti painottuneena kielen ammattilaisena

ÄÄÄ!!!

Irtauduin äitiyskertomuksesta hiljalleen. Kirjaston lehtiosastolla kävin vielä monta sisäistä taistelua ennen kuin ajantappokidutushoukutus alkoi päästä otettaan, ennen kuin uusi Image saapui peittämään Riikka Pulkkisen uusilla journalistisilla sisällöillään. Niin otti äitiyskertomus tervetulleen ensimmäisen askeleensa kohti sitä unohduksen kaivoa, johon valtaosa tällaisista sisällöistä on tuomittu uppoamaan.

Summa summarum: viihdyin Pulkkisen äitiyskertomuksen parissa kuin Hakkuun kertoja Auersbergerien taiteellisella illallisella. Aviciin Wake me upin tavoin äitiyskertomus muistutti, kuinka mahdotonta minun on elää kulttuuristani irrallaan.

Kun 2010-luvun naiskirjailijuudet suklaineen ja kahveineen, Foucaultit, Deleuzet, brie-juustot, absintit tuttipullossa, Heideggerit, maailmankirjallisuus-iltasadut, luomushoppailut, eksoottiset kohteet ja filosofisesti painottuneet kielen ammattilaisuudet vielä kummittelivat jäänteenomaisesti jossakin lähimuistini sivulokerossa, huomasin NYT-liitteen kolumnin, jossa Oskari Onninen ilmaisee epäinnostuksensa Putouksen Jäbäleisson-hipsteriin. Onninen olisi kaivannut satiirin kohteeksi täsmällisempää, todenmukaisempaa ja ajankohtaisempaa ihmiskuplaa:

Leisson alleviivaa idioottiuttaan, vaikka parodisia piirteitä olisi pitänyt tehdä vaikka liiallisesta briljeeraamisesta. Idisten ja kreaamisen hokemisen sijaan hänestä olisi voinut kirjoittaa pseudoälykkään Deleuzen ja Foucault’n siteeraajan, ylikorostetun post-strukturalistin ja omahyväisen kulinaristis-taiteellisen ekletisminsä esittelijän.

Avautuisiko tuollainen koko perheen lauantai-illan ohjelmassa? Tuskin. Mutta luulen ymmärtäväni, mitä Onninen tarkoittaa.

Hanskat tiskiin? Ei!

hanskat_tiskiin1_vaniljaplusrasti

Talvi tuli kuin tulikin, vihdoin. Vuoden toisella viikolla kävin katsomassa, joko on lähikentällä jää. Kun kuulin luistinten rouskinnan ja kaukalon kajahtelun, kun näin tusinat ylävartalot liukumassa vinhasti aitojen ja lumivallien yllä, into iski kuin piikillä pistettynä.

Kolmentoista vuoden tauon jälkeen löysin sen uudestaan viime talvena. Yskien ja ontuen lähti liikeratojen hakeminen käyntiin. Kokoa ja painoa ehti tulla puolet lisää. Tuntuman hiljalleen löytyessä, kehon alkaessa totella paremmin ja paremmin tunne vetää vertoja unille, joissa oppii lentämään. Hakkaa joogan mennen tullen. Uskallan väittää näin, vaikken ole ikinä joogannut. Realiteetit iskevät vastaan, kun yläasteikäiset koltiaiset kysyvät pelaamaan, ja joudun kieltäytymään siinä pelossa, etten pysyisi tahdissa mukana. Mutta entä sitten?

Hetkessä on veri kurkussa kun innostuu spurttailemaan, veivailemaan ja vetelemään. Hengästyneenä pysähtyminen ja nojaaminen vasten ylärimaa. Valonheittimien yllä utuinen kuunsirppi ja tähtien arka värähtely, puna poskilla, hönkäysten höyry, hanska vasten sierainta ja rään niiskautus hankeen. Kiekon kaivaminen lumivallista – kovemmat kokkareet mailalla kahtia, puuterilumi pöllyää haravoidessa, minne hemmettiin voi musta kumilätty kadota? Tuosta se meni, sisäänmenoreikäkin näkyy hangessa kuin sankarivainajan otsassa. Montako kiekkoa paljastuu kentän reunalta keväällä?

Luistinten jälkeen kenkien hivelevä pehmeys ja raitin narina, kotimatka posket punaisina.

Mikään ei auta kestämään talven yli yhtä hyvin kuin luistelu ja pipolätkä. Tämä laji saa minut toivomaan, että talvi kestäisi kauemmin.

Tulevista viikoista täytyi tulla vielä oikein todella erityisiä. Nyt ei nimittäin ole vain se aika vuodesta, nyt on se aika neljästä vuodesta. Kuulun siihen osaan kansasta, jolla on syyskuusta lähtien ollut mielipiteitä siitä, keitä Erkan pitäisi tai ei pitäisi ottaa kisoihin, miten hyökkäysketjut ja pakkiparit tulisi rakentaa ja roolittaa. Mielipiteisiini on ollut huomattava vaikutus sillä, millaisia otsikoita Jatkoajan ja NHL:n etusivulle on ilmestynyt ottelukierrosten jälkeisinä aamuina.

Mutta mitä kävi? Ensi tuli suojasäitä ja sumua, sitten karmeita uutisia. Ensin nuoremman Koivun nilkka, sitten Timosen pahaenteiset varoittelut. Tiedättekö tunteen – tähtäimessä on suuri ryyppyreissu, mutta kaikilla on seiskan aamuvuoro ja romanttinen sushi-ilta tyttöystävän kanssa. Yksi feidaa, sitten kaikki feidaavat.

Jännittynein tunnelmin odottelin väliaikatietoja Jatkoajan Suomi Sotshissa -ketjuun. Sitten. Perjantaina. Yhtäkkiä – Koivu ja Filppula. Filppula-kin.

Yhtäkkiä hänkin.

Pettymys, kauhu, raivo! Ei miksi minä — vaan miksi hän? Miksi juuri nyt? Vanhempi Koivu oli käsiteltävissä oleva vastoinkäyminen, nuorempi Koivu tyrmäävä isku palleaan. Siihenkin varauduin, mutta Filppula… Vietiin tuhkatkin pesästä! Miten monena aamuna avasinkaan Jatkoajan, miten ilahtuneena seurailin Filppulan tehopisteitä ja edesottamuksia… miten hänen onnistui melkein täyttää Stamkosin kokoinen aukko Tampa Bayssa… Ja nyt… yhtäkkiä… kaikki se… tai siis mikään siitä… mikään siitä ei merkitse enää mitään!

Eräs Jatkoajan nimimerkki kiteytti perjantaiset tunnelmani täydellisesti:

Aamullahan tuntu hyvältä lähtö kisoihin. Nyt vituttaa!

Minulta vietiin kisat ennen kuin ne ehtivät alkaa. Ei Filppulalta tai Koivun Mikolta viety kisoja, ei suomalaisilta lätkäfaneilta, vaan minulta vietiin kisat. Minulta, joka olen jostain 2012 MM-kisoista lähtien hahmotellut Suomen olympiarosteria. Luonnollisesti Koivu ja Filppula saivat kaikissa hahmotelmissa isot roolit kärkiketjuista. Kiperin kysymys oli lähinnä se, pitäisikö Vallea peluuttaa Koivun laiturina ykkösessä vai kakkosen keskellä. (En muuten ole ainoa suomalainen, joka on askarrellut tämän kysymyksen parissa.)

Muutenkin koko syksyn olivat suomalaisten änäripelaajien edesottamukset suurennuslasin alla. Ja mitä haaveita minulla olikaan helmikuusta. Neppailisin kiekkoa ulkojäällä, urheilisin, hengittäisin raikasta pakkasilmaa joka solulla, sitten siirtyisin suihkun kautta töllön ääreen hengittämään kisatunnelmaa joka solulla. Siellä pelaisi joukkue, joka koostuisi tämän hetken parhaista suomalaisista pelaajista. Parhaat parhaita vastaan. Päästäisiin mitalipeleihin tai ei, parhaat suomalaiset pelaajat pistäisivät siellä parastaan.

Miten niin tämä oli muka liikaa toivottu? Miksei näin yksinkertaista iloa voitu minulle suoda? Päädyin hengittämään joka solulla Refresh-nappulaa siinä internetin kolkassa, jonne väliaikatietoja loukkaantumisista saattoi odottaa copypastettavaksi Twitteristä.

Ja suojasäät jatkuvat. Vettä tippuu taivaalta ja lumipeite ohenee. Luistelumahdollisuudet vesittyivät, joukkue kuivui kasaan…

No niin, lopetetaan surkuttelu. Niin sanotussa tyyneysrukouksessa piilee viisauden siemen:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Aloitan asennemuutokseni esittämällä kaksi mahdollista kauhuskenaariota:

  1. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä eilispäivän tähtiä mailanpäät leuassa kiinni.
  2. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä nuoria lupauksia – kisat takana, ura edessä, nälkä tuleville vuosille yltyy.

Ensimmäinen on vaihtoehdoista ikävämpi. Ainakaan se ei nyt toteudu. Täytyy muistaa, että Filppuloineen ja molempine Koivuineenkin olisimme olleet pelaajamateriaalin puolesta altavastaajia suurimpia vastaan. Nyt saavat tulevaisuuden lupaukset suurta roolia kovassa paikassa. Sitä paitsi minne katosivat muut syksyn otsikoiden ilonaiheet, Barkov ja Määttä? Eivät minnekään. Granlundkin aivotärähdyksistä huolimatta parantanut otteitaan Minnesotassa. Isossa kaukalossa vasta pääseekin elementtiinsä syöttölinjajuonittelijana. Kunhan eivät nuorukaiset lysähdä jäähän sen viitan painosta, joka heidän harteilleen heitetään.

Ja tiedän, esimerkki ei ole vertailukelpoinen olympialaisiin, mutta kuitenkin, mitä kävi äsken junnukisoissa? Ilman Barkovia ja Määttää, ja vielä Kasperi Kapanenkin loukkaantui kisojen alla. Mitä kävi silti? Ennen ikimuistoista Torinoakin harrastettiin kansallisen tason itkemistä koska Niittymäki eikä Kiprusoff. Liiemmin ei (kuulemma) Naganossakaan olleet vedonlyöntikertoimet Suomen puolella (itsehän en silloin tajunnut mistään mitään).

Ehdin haukkua rosteriamme jo MM-tasoiseksi. Mutta onhan siellä vielä tuoreiden junnujen lisäksi sitä kokeneempaa kansainvälistä huipputasoa, mm. Kalajoen Jussi (NHL:n paras suomalainen pistemies tällä hetkellä, 16+26=42), OJ, Korppari, Leksa Komarov ja kumppanit. Ja mikä tärkeintä, Timosta ei menetetty, silloin olisi vajavainen puolustus levinnyt pahemman kerran käsiin. Onneksi Timosta ei menetetty.

Että toivoa on. Nyt se on sitten kaikki peliin, mitään hävittävää ei ole. Syteen tai saveen perkele!

Onneksi on myös mieluisa lohkojako. Ei toki yhtä mieluisa kuin Ruotsilla – eipä tietenkään – mutta ykköslohkon Slovakiaa ei käy kateeksi. Vielä uskallan luulla, että Norja ja Itävalta kaadetaan ilman suurempia pulmia. Lepopäiväkin sattui sopivasti väliin ennen alkusarjan viimeistä ottelua, jossa saattaa silti tulla turpaan niin että tukka lähtee, tasoero on yksinkertaisesti liian kova.

Ketjukoostumuksissa ei sovi Erkkaa syyttää kaavoihin kangistumisesta ja saunakaveripappojen suosimisesta. Tulosvastuullisessa ykkösvitjassa Sasha ja MG64 löytänevät ”Isä-Selänteen” kanssa yhteisen sävelen, jahka saavat poikavuosiensa idolilta ensin nimmarit. (Mä keksin tän nimmariläpän eka!) Määtän olisin laittanut kakkosylivoimaan Salon tilalle, hänen napakoilla siniviivavedoillaan on ratkaistu jopa NHL-otteluita. Ehkä Erkka kuitenkin tietää mitä tekee, luotan niin. Ehkä Erkka on pitkin syksyä tutkinut muutakin kuin NHL Video Centeriä ja Jatkoaikaa, ehkä hän on jopa minua paremmin ymmärtänyt näkemäänsä.

Tekisi hirveästi mieli latoa kantojani Suomen pelaajista, päteä oikein olan takaa näkymättömälle internet-yleisölle, mitä kaikkea tiedänkään NHL:stä tältä kaudelta. Mikä hauskinta, en ole katsonut yhtäkään kokonaista matsia, kaikki perustuu tilastojen, game highlightsien ja otsikoiden väijymiseen sinivalkolasit päässä. On se helppoa nykyään, voi esittää tietävänsä ja ymmärtävänsä asioista, vaikka vain toistaa huippupoimintoja ja muiden sanomisia. Saan näppylöitä kun huomaan muiden tekevän tätä “vakavien” asioiden kanssa. Sitten jääkiekon kohdalla syyllistyn siihen itse, kuin jääkiekko ei muka olisi vakava asia. Olympiajääkiekko varsinkin.

Pitkin syksyä näin Sotshin peleistä enneunia, hyviä ja pahoja. Erillinen jännityksenaihe on ollut jo se, kuinka tulen itse kestämään pudotuspeli(e)n jännityksen. Tässä asiassa on käännettävä vastoinkäyminen voitoksi – ehkä tämän Koivut & Filppula -pettymyksen jälkeen olen valmiimpi ottamaan vastaan mikä tuleva on. Ehkä sain kokea osan siitä jo etukäteen.

Mutta kun edes luistelemaan pääsisi. Eilen koukkasin kauppareissulla lähikentän kautta. Portit olivat kiinni ja lukossa, luistinrata niiden takana yhtä tuulessa väreilevää lammikkoa, pukuhuoneen ovelta jäälle johtava ramppi sulanut puhki. Betonilaatat irvistivät alta. Se oli kamalan surullinen näky. Loska litisi ja lätisi, lätäköiden yli joutui hyppimään. Teki mieli kohottaa kasvot kohti taivasta, sumuisen tukkoista, valosaasteen paskanruskeaksi värjäämää pilvimassaa ja kysyä huutaen, miksi näin piti käydä. Suomessa on ikuinen lama, olen vajaatyöllistetty keikkatyöläis-työtön. Mikseivät edes pakkaset voineet jatkua tai Koivu ja Filppula liittyä Suomen joukkueeseen?

On uskottava myös elämään jälkeen luistelukelien, elämään jälkeen Sotshin ja lyhyen seitsemän pelin lätkäturnauksen.

Saatan alkaa uskoa myös Lassilan tekojäähän.

www.foreca.fi
www.jatkoaika.com
www.yle.fi/urheilu