Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.

Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.

Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

”Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio-verkkolehteen otsikolla Masennus on uusi realismi. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan – käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010-lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook-profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800-lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä? Siinä emme taida älylaitekiimassamme ansaita kummoisia pisteitä. Jos moraalista ja sosiaalista kehitystä onkin tapahtunut, pahasti se tuntuu laahaavan teknologisen kehityksen perässä.

Kakkahädässä kadotukseen

Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä risteyttää perinteisen juoninovellin sotienjälkeiseen niukkaan, ”kuulaaseen” modernismiin. Leimallisen 80-lukulaista novellissa on sen ronski suorasukaisuus.

Novelli alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:

Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.

Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:

Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.

Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:

Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.

Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista -esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:

Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.

Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika-ajoin muistuttaa.

Poika yrittää tehdä ”kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: ”Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”

Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:

Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.

Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.

Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:

Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua. Alkaa luisuminen lopulliseen tuhoon:

Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.

Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:

Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.

*

Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin ”oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen, ken ties hemingwaylainen ”jäävuoren huippu”. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.

Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.

Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu -lukutapaa perustellumpana.

Murheita luistinradalla

Teinipoika näppäilee kännykkää kaukalon reunalla, pysähtyy tuijottamaan ruutua ja huutaa kavereilleen: ”Ei vittu, Flyers johtaa Rangersii…”

Kaveri jäältä: ”Paljo?”

Kännykkätyyppi: ”Kaks-yks… Ei oo vittu mahdollista, ei Flyers voi johtaa Rangerssii! Voi vitun runkkarit opetelkaa pelaa! Nyt on Tottenhamin pakko voittaa Chelsea… Mä en enää ikinä kuuntele sua jos nää rahat meni täs…”

Ala-asteikäinen poika ottaa luistintaan pois jalasta, harmittelee missattua maalipaikkaa.

”Hyvin sä pelasit”, isä lohduttelee. ”Ei kukaan voi tehdä maalia joka paikasta.”

Jäältä kuuluu terien rouskinta.

”Jonku se on sunki lätkäharrastukset maksettava”, isä huokaa. ”Ku se on niin, että jos isiltä loppuu nyt työt, niin sitte loppuu myös sun lätkäharrastus.”

Poika vilkaisee isäänsä. Ei sano mitään, jatkaa nauhojen löystämistä.

”Jos isiltä loppuu nyt työt”, isä jatkaa. ”Niin sitte… sitte loppuu kaikki.”

Mediatoimisto Kickass Helsinki

 

 

Täyden palven mediatoimisto Kickass Helsinki. Logossa Jackie Chan vetää lenttarin Tuomiokirkkoa päin. Osaamisaluettamme ovat kickass-luokan strateginen sisältömarkkintointi, luova mittarointi sekä yleinen ajatteleminen ja ideoiminen. Mikä meidät erottaa mainostoimisto Punk Helsingistä, Ellun kanoista, ynnä muista nuorekkaat, rennot, mageet ja räväkät nimet ennen meitä keksineistä? Meillä pyörii toimistolla isoilla screeneillä esikuvamme Jackie Chanin kickass-leffoja. Näin kauas olemme päässeet 1900-lukulaisen homeisesta työelämästä. Jackie Chanin leffoissa on myös painokas filosofinen sanoma: pahiksia täytyy vetää turpaan. Pahikset ovat niitä, jotka eivät tykkää uusista ideoista, jotka eivät osaa thinkata outside the boxin ulkopuolelta. Sinunkin sisältäsi saattaa löytyä pahis. Vedä sitä turpaan tekemällä asennemuutos. Mediatoimisto Kickass Helsingin webbisivuilla ei klikata vaan kickataan. Kick here to see our kickass showreel. Asiakastyöt löytyvät naviotsikon ”whose asses have we already kicked” alta. Jackie Chan -leffojen lomassa kuuntelemme digitoitua sademetsälintujen viserrystä, koska todellisten kickass-ideoiden syntymiseen tarvitaan huikeaa ja rentoa meininkiä. Työpäivän aikana saa myös pelata Pleikkaria, Guitar Heroa ja pingistä, kokolattiamatoilla saa juoksennella pipo päässä sukkasillaan, ja jos siltä tuntuu, saa mennä myös hiekkalaatikolle tekemään hiekkakakkuja tai päiväunille imemään peukkua, miten vain kukin saavuttaa sen tilan, jossa kickass-ideat syntyvät. Lähetä avoin hakemuksesi CV:n ja portfolion kanssa tähän ja tähän osoitteeseen to become a member of our fabulous kickass family. Löydä unelmaduunisi pienestä ja pippurisesta kickass-tiimistämme. Palkasta tai sopparista ei puhuta, koska kaikki haluavat olla meillä töissä. Tärkeintä on kickass ideat, niiden kickass esilletuominen ja ennen kaikkea oikeanlainen kickass-pöhinä.

 

 

Ihmiskoira

1.

Usean aukeaman henkilökuva kiiltäväpaperisessa aikakauslehdessä:

aikakauslehtisarkku_hl2_1024

Haastateltava kertoo epätasapainoisesta parisuhteestaan, jota varjostivat syömishäiriö ja neuroottinen itsensä tarkkailu. Suhteen kriisiytyminen ja myrskyisä loppu sysäsi syvään kuoppaan. Vasta pitkässä tiiviissä terapiassa selvisi, että kaiken taustalta löytyi hankala äitisuhde ja syvälle juurtunut varhaislapsuuden perusturvattomuus. Näitä kipeitä mutta laajalti samaistuttavia asioita haastateltava käsittelee uudessa romaanissaan, joka ilmestyy kirjamessujen alla.

2.

ihan kreisi instagram, hipstamatic, tms. (anyways aika läppä XD) bileräpsy:

bestis numero 1 kommentoi: widdu mikä ilme, kuin sekasin sä oikeen oot??! XD
bestis numero 2 kommentoi: ihanan tuuhee turkki sulla täs btw, nähää mahd pian senki kaunotar, mul on ollu sua ikävä ♥
kuvattava kommentoi takaisin: kiitti, oon joo aika runsasturkkinen ja aika sekasin tos ;D oli kyl ihana ilta nähä teit pitkästä aikaa, ootte nätskät tytsyt ihan parhautta ♥
bestis numero 1 kommentoi: ♥♥♥
bestis numero 2 kommentoi: ♥♥♥

3.

Passikuva, joka noudattaa Poliisi.fi:n virallista passikuvaohjetta (pdf). Käytettävissä muun muassa sirullisessa henkilöllisyystodistuksessa:

passikuva-arkki2_1024

Poliisin valokuvaohje perustuu EU-asetuksen mukaisesti kansainvälisiin standardeihin. Passien ja muiden matkustusasiakirjojen yleiset ominaisuudet määritellään YK:n alaisen Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) asiakirjassa 9303 ja passikuvia koskevat yksityiskohtaiset vaatimukset annetaan ISO-standardissa 19794-5. Vaatimusten tarkoituksena on yhdenmukaistaa passikuvia ja tehdä passinhaltijan tunnistaminen mahdollisimman luotettavaksi. Hyvälaatuisen passikuvan avulla passinhaltija voi myös käyttää kasvontunnistukseen perustuvia automaattisia tarkastuslinjastoja, jotka vähentävät jonottamista rajanylityspaikoilla.

Lähde: Poliisi.fi: Passin valokuvaohje

Elämän ja työelämän päättömyydestä

paaton
Kuva: Into

Toissa viikonloppuna Tampereen Työväenkirjallisuuden päivänä julkaistiin Milla Peltosen toimittama novelliantologia Päätön – Novelleja työstä ja työttömyydestä. Antologia on koottu Työväen Sivistysliitto TSL:n vuonna 2013 järjestämän Työ ja työttömyys -kirjoituskilpailun parhaimmistosta.

Miksi kirjoitan tästä blogissani? Tietysti siksi, että mukana on meitsin novelli Iltavuoron keittiöfilosofiat, joka sai kilpailussa kunniamaininnan. Siis lesoillakseni.

Vaivaannuttavaa oli lukea Iltavuoron keittiöfilosofiat pitkän tauon jälkeen, painettuna. Ensimmäisenä on sanottava, että tämä alkujaan jonnekin vuoteen 2010 juurensa juontava teksti edustaa vuosien takaista kehitysvaihetta. Että se haluttiin kokoelmaan mahdollisimman samanlaisena kuin kilpailuun, vaikka pois olisi voinut ottaa kolmanneksen ilman että novelli olisi menettänyt mitään, jaadejaa. Kuulostaa kiusaantuneelta selittelyltä ja seivailulta, ja onkin sitä ehdottomasti, mutta kun se on myös totta.

Tekijänkappaleen kun sain, alkoi kiinnostaa, millaisia ovat 21 muuta stooria. En tiennyt etukäteen kuin muutamasta. Antologian luettuani tulin siihen tulokseen, että jotain tekstejä on nostettava erikseen esiin.

*

Siellä sun täällä olen viime vuosina törmännyt napinaan, että kotimainen proosa on vieraantunut arkitodellisuudesta. Napina on ollut minusta aiheellista. Olen osallistunut siihen itsekin, en kylläkään julkisilla foorumeilla.

Päätön ei ole trendille alisteinen. Se tarjoaa mahan täydeltä työtä ja työttömyyttä, pellolla, mopin varressa, telakalla, tehtaassa, opettajuutta amiksessa, sossua, työkkärin karenssia, irtisanomisia. Toisaalta, jos sytyt teknisestä taituruudesta ja vuosiatojen halki kiemurtelevista intertekstuaalisista köynnöksistä, Päätön tuskin maistuu. Vaikka antologia on tyyleiltään ja aihepiireiltään melko monenkirjava, päällimmäisenä jäävät mieleen ei-kovin-etäännytetyt, epäkirjalliset ja paikka paikoin tilittävätkin tekstit. Syntyy vaikutelma, että kirjoittajat ovat aivan muiden alojen kuin kirjoittamisen ammattilaisia. Novelleja (tai jos ja kun aloittelevana kirjallisuudenopiskelijana on päästävä hifistelemään, lastuja, juttuja tai erinäisiä esseemäisiä kirjoituksia) on 22. Tässä käsittelen vain muutamaa.

Maria Smedsin Työmies alkaa sanoilla: ”Jos puku tekee miehen, niin haalarit tekee työmiehen.” Työmiehistä novelli ei kuitenkaan kerro, vaan työmiehiksi tekeytyvistä puoskareista. Laskuttavat seniileiltä vanhuksilta tai muutoin avuttomilta yksilöiltä työstä, jota eivät todellisuudessa koskaan tee. Mikäli tykkäät hokea fraasia ”ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa”, Smedsin novelli laittaa parhaassa tapauksessa miettimään, kuinka hemmetin typerä ja kyyninen se on. Luen Smedsin novellissa laajempaakin valeammattilaisuuden, tyhjästä laskuttamisen ja hyväuskoisten höynäyttämisen kriittistä tarkastelua.

Jokseenkin samoissa vesissä seilailee Ville Kettusen Nilkki, samanaikaisesti sekä hupaisa että piikikäs novelli, jossa totuus kuullaan (kylläkin epäsuoraan) lapsen suusta: tällaista on materian perässä juoksijan henkinen elämä. Jake, kertoja, ilmeisen rikkinäisessä perheessä kasvanut 6-vuotias, löytää suuren esikuvansa naapurin ferrarimiehestä. Nimittäin naapurin ferrarimies – toisin kuin Jeesus – ”on kasvanut samoilla kulmilla” ja ”on oikea tyyppi, ei mikään satuolento”. Vaikkei Jake vanhempiensa ryyppäämisestä ja yötöistä kärsi – se on niin normaalia, saa sitä paitsi hyppiä siskon kanssa sängyllä! – hän kaipaa toisenlaisiin ympyröihin. Ferrarimies edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on hienoa ja tavoiteltavaa:

Lainasin isän passia ja mentiin ferrarimiehen kanssa pankkiin avaamaan tiliä. Mulla on oma tili nyt. Pesämuna, ferrarimies sanoi. Se näytti jostain lehdestä kuvia maailman talousmiehistä, tai pätäkkämiehistä, jos tuo oli liian vaikea sana. ”Pätäkkämiehet on niitä, jotka ryöstää pankin, ja sitten niillä on pätäkkää, eikö niin?” kysyin. ”Ei”, sanoi ferrarimies. ”Pätäkkämiehet omistaa pankin.” Siinä lehdessä oli myös luureja, Ferrareita ja veneitä. Pätäkkämiehillä on semmoisia.

Nilkki ei uskottele, että kovissa oloissa kasvaisi jaloa, uhrautuvaista ja solidaarista työväkeä. Jakea ei näytä muu kiinnostavan kuin ulkokohtainen sosiaalinen nousu ja sen mahdollisimman räikeä näyttäminen. Sekin mahdollisuus jää tietysti auki, että vasta kuuden vanha Jake vielä kasvaa ja kypsyy.

Riina Paasosen 732 kilometriä pohjoiseen käsittelee sekä työtä että työttömyyttä, mutta välillisemmin. Ennemmin se on kuvaus kuoppaisesta ja kiihkeästä parisuhteesta. Novellin minäkertoja, pohjoissuomalaisittain murtava äijä, tutustuu etelän reissulla Raakkeliin. Rakkaus leimahtaa heti, vaikka fyysinen välimatka on 732 kilometriä. Kun Raakkel muuttaa miehen luo pohjoiseen, väliin jää 732 kilometriä henkistä välimatkaa. Novellin jännitteisyys syntyy vastakkaisuuksista: miehen ja naisen, etelän ja pohjoisen lisäksi törmäyskurssille joutuvat – antologian aihepiiriin sopien – käsitykset ”oikeasta työstä” ja ”näpertelystä”:

Raakkel ei ymmärtäny, että jonku piti tehä töitä. Pahimmillaan tein kuustoistatuntisia päiviä kahessa autokoulussa, että velka ees vähän helpottaisi. Rekkakeikat siinä välissä. Vittu se ymmärtäny yhtään. Puhheet yhteisestä tulevaisuudesta teki ilman raskaaksi.

Raakkelilla on kirjallis-taiteellisia ambitioita. Kertojaäijän silmissä se näyttää tältä:

Ei Raakkelilla mittään töitä ollu. Jotaki se kirjotteli. Novellinpätkiä ja runoja. Esittelä niitä innoissaan. Ei ne loistavia olleet, mutta ei huonojakkaan. Tykkäsin ko se teki semmosta, näperteli jotaki ommaa.

Raakkelin mielenterveysongelmiin kertojaäijä ei osaa myöskään suhtautua asianmukaisella vakavuudella. Oireilu on lapsellista, hellyyttävää:

Mielialat vaihtu ja avokämmen upposi niinkö nuoli, jos ei heti ehtiny ranteeseen. Mie olin sekopäisiin naisiin tottunu. Ne oli sillä lailla tosissaan. Tarpeeksi kauan ko kiukuttelivat, ei tarvinnu ko ottaa sylliin. Kyl mie sellasen kestän. Toisen surussa on jotai kaunista. Niinkö arvon antamista asioille. Joskus sen sanoinki. Ko se oikeen kovasti suri, alko panettaa.
– Mä rakastan sua, Raakkel sano toisella viikolla, ko avas taas kerran silmänsä viltin alla.
– Sie oot nyten sitä mieltä.
– Ei kun oikeesti.
– Sie rakastat sitä, että nyt sulla on hyvä olla.
– Haista vittu, Raakkel sanoi.
– Piti kääntää pää ja hymmyillä sallaa.

Melkein kuin Arto Salmisen Varasto-romaanin lopetuslause: ”Käännyin selin Karitaan ja pyyhin silmäkulmani salaa.” Muutenkin Paasosen tapa kuvata tavallisen ihmisen rumia ja kauniita puolia ilman kirjallisia piruetteja on, tekisi mieli sanoa, kerrassaan artosalmismainen.

Eemeli Sepposen Kun lakkasin olemasta kansalainen muistuttaa rakenteeltaan perinteistä juoninovellia. Alussa kertoja leipiintyy rasittavaan ja alipalkattuun työhönsä, irtisanoo itsensä, jättäytyy siis vapaaehtoisesti työttömäksi. Nyt riitti! Tempaus johtaa odottamattomaan häpeän ja vieraantumisen kierteeseen, jossa ei pikavippiveloilta, ahdistuskohtauksilta ja suihkun lattialla itkemisiltä säästytä. Työkkärin tädeille hän on pelkkä numero muiden joukossa. Sossubyrokratian helvetissä täytyy valehdella, jos haluaa sen, mikä kansalaiselle lain mukaan kuuluu – tässä tapauksessa maksusitoumuksen kauppaan. Maksusitoumuksen ympärille rakentuu myös käänteen tekevä keskikohta:

Myyjä kassalla katsoi lappua: ”Joo tota, mä en tiiä hyväksytääks me näitä täällä…” Jonoa taakseni alkoi kertyä, ihmiset mulkoilivat ja ihmettelivät. ”Hei! Onks meillä käytös tämmöset sossun maksusitoumukset?” Näin avoimesti huudeltiin viereiselle kassalle tilanteestani. Valahdin punaiseksi ja toivoin, etten olisi koskaan käynyt siellä. Ihmiset jatkoivat tuijottelua ja miltei kuulin veren pauhaavan häpeästä korvissani.

Nousujohteisessa lopussa kertoja onnistuu pelastamaan itsensä takaisin työn syrjään ja sitä kautta palauttamaan omanarvontuntonsa. Opetus on, mikäli oikein ymmärsin, että työ kannattaa. Ei siksi, että työ olisi aina sinänsä mielekästä tai kunniakasta, vaan koska itsensä ankkuroiminen johonkin sosiaaliseen yhteisöön on tärkeää.

Nimimerkki Kulkuri sai kunniamaininnan tekstillään Vapaan miehen muistelmat. Sekin kuvaa vapaaehtoista työttömyyttä, mutta niin romantisoidusti, itseriittoisesti ja maailmoja syleilevästi, etten pystynyt samaistumaan ollenkaan. Kulutusyhteiskunta ole mielekäs juttu, se on kirjoituksen sanoma. Oivallus ei tapahdu kirjoituksen tai kirjoituksessa kerrotun aikana, se on tapahtunut kauan ennen ensimmäistä lausetta. Oikealle tielle ovat johdatelleet muun muassa Henry Thoreau, William McNeill, Karl Marx, Leo Tolstoi sekä ”itämainen filosofia”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan (jos muutakin kuin avausvirkkeen anekdoottia). Kertoja on vapaa, viisas ja jalo, ja mitä enemmän hän osoittaa vapauttaan, viisauttaan ja jalouttaan muille, sitä syvemmälle hän pääsee vapauden, viisastumisen ja henkisen kasvamisen syövereihin.

Omien sanojensa mukaan kertoja on ”brutaali downshiftaaja”, joka ”ostaa yksinkertaisella elämällä vapauden itsensä kehittämiseen, lintujen ja käpyjen ihmettelyyn, lukemiseen, mietiskelyyn”. Hän asuu ensin ”teltassa ja metsässä, ympäriinsä”, sittemmin ”Maunulan uurnalehdon takana, missä tapaa rastaita ja uusia ihmisiä”. Hän myös opiskelee, ”ei instituutioiden tasolla”, vaan ”lukemalla itsekseen kirjoja”, onhan se ”palkitsevinta mitä ihminen voi tehdä”. Ja koska kirjaston kierrätyshyllyt eivät ilmeisestikään ole riittävän tarunhohtoisia, hän jättää kirjansa puistoihin voidakseen todeta:

Olen ”unohdellut” puistoihin kultaisia siemeniä. Kaikki kiertää, vesi ja tieto ja hyvä. Mitä on itsekään muuta kuin palanen universumin kierrossa?

Hyvä kysymys. Muista universumeista en tiedä, mutta kertoja muodostaa äärimmäisen keskipisteen ainakin oman tarinansa universumissa. Ulkomaailma muine ihmisineen pyörii ympärillä lähinnä oman henkisen kasvun peilinä:

Sain asiaan uuden näkökulman, kun tapasin metrossa afrikkalaisen naisen, joka oli ryppyinen kuin viisas lisko. Nainen jäi tarkastuksen saaviin ja sai sakot. Ojensin hänelle 80 euroa, yhtä paljon protestina HSL:ää kohtaan kuin filantrooppisena tekona. Sillä mitä tarkoitusta voivat palvella nuo murhaavat hinnat, yhdistettynä surkeaan tuotteeseen ja markkinan monopoliin? Ainakin vaikutus on kirkas: köyhä ihminen syrjäytetään myös geografisesti, hänet lukitaan taajamaansa, ja joukkoliikenne eristää juuri ne, jotka täytyisi repiä esiin saariltaan. Maksoin riehakkaasti hänen sakkonsa, ja nainen kutsui minut syömään perheensä kanssa – kaikin puolin loistava kohtaaminen, josta nousi uusi idea.

Aloin nostaa toimeentulotukea: en käyttääkseni sitä itseeni, vaan rahastona toisten ihmisten auttamiseen. Se olisi ylimääräinen tulonsiirto valtiolta yhteiskunnalle, vaatimaton tietysti, mutta hienoinen tehoste sosiaaliturvaan, jonka vaikutus oli riittämätön. Muutaman viikon ajan jakelin viidenkympin seteleitä Arabianrannan pummeille – ja se oli yhtä hullua kuin se oli täydellistä elämän kannalta.

Haluan muuttaa vapaan miehen tarinauniversumiin! Jos sossusta saa siellä rahaa noin, heti vaan, kuin napista painamalla, ilman että kukaan syynää tiliotteita tai vaatii dokumentteja tuloista ja menoista. ”Pieniä prekaareja hommia” kertoja saa aina juuri kun ”pakon edessä” haluaa niitä tehdä; eikä mitään puhelinmyyntiä, ilmaislehtien tai lentolehtisten jakoa, promohommia, siivousta tai festaritelttojen purkua, vaan kaupungin puistotöitä, jotka tunnetusti ovat haluttuja ja kilpailtuja. ”Konserttiarvostelu pikkulehteen” menee myös mitä ilmeisemmin kertalaakista läpi, sen enemmittä hylsyittä tai toimittajapiireihin verkostoitumatta. Sivutienestit eivät myöskään näytä vaikuttavan tukien saantiin mitenkään.

Päädyin ihmettelemään, kuinka tosissaan Vapaan miehen muistelmat on kirjoitettu. Teksti on hyvä, peräti loistava, jos sen on kirjoittanut ylppäreiden jälkeisestä elämästä haaveksiva lukiolainen. Jotain liikuttavaa tekstin maailmankuvassa on, lausekin kulkee, mutta totuudellisuus ja uskottavuus ontuvat. Päällimmäiset yksityiskohdat kun raaputtaa pois, asiain kulku on kuin nuorkokoomuslaisen superyrittäjän CV:stä. Ehkä tekstiä pitäisi kokeilla lukea samassa asennossa kuin kuuntelen Laineen Kasperin Valtakuntaa, biisiä, jossa metrot kulkevat ajatuksen voimalla, kouluissa opitaan unelmoimalla, tarkastusmaksun tilalla on tarkastusjuustonaksu ja lentokoneet lentävät bongivedellä kuuhun.

Kai Käkelän Tyhjän pantti on roppakaupalla uskottavampi, vivahteikkaampi ja ajatellumman oloinen kuvaus yhteiskuntakriittisen ja pohdiskelevan kaduilla haahuilijan elämästä. Ääneen pääsee pullonkerääjä, joka on, vastaantulijoiden aina yhtä suureksi hämmästykseksi kantasuomalainen, vielä melko nuori, eikä edes alkoholisti. Hän aloittaa ja lopettaa ”päivänsä” – siis iltansa ja yönsä – syömällä rahkan ja juomalla puoli litraa vettä. Reissun pituudesta riippuen hän polttaa ”yhden tai kaksi tupakkaa”, ei enempää, sillä ”kun askin eteen saa kävellä pari tuntia öisessä kaupungissa, miettii kaksi kertaa ennen kuin pistää filtterin huulien väliin”. Havainnollinen esimerkki korostaa Tyhjän pantin eroa Vapaan miehen muistelmiin: kaiken eteen on tehtävä jotain. Rattaista pudonnut ei myöskään ole ohikulkijoiden sääliviltä katseilta ja vittuiluilta suojassa.

Työskentely-ympäristöni sisältö mikrotasolla on melko äkkiä läpikäyty. Pieniä sinisiä ja mustia pusseja täynnä koirien ulostetta, vaippoja, hedelmien kuoria, rikkinäisiä sateenvarjoja, kurkkupikkelsin ja sinapin sotkemia pyyhepapereita, satunnaisia porno-DVD:itä.

Mutta puolensa ja puolensa:

Öisin olen melko onnellinen. Saan olla yksin, kukaan ei kyttää eikä pelaa arvovaltapelejä ammattitaidon tai muun kompetenssin puutteessa. Liikunta on hyväksi, keskivartalolihavuudesta en kärsi.

Itseäni juuri tässä – äskettäin suureksi onnekseni loppuneessa – tilanteessa kosketti eniten antologian toinen nimimerkillä (turkulainen humanisti) kirjoitettu teksti, otsikoltaan Hyödytön tutkinto mutta tulipahan tehtyä. Siinä korkeakoulutuksen marginaaliselta alalta hankkinut ruotii tuloksettoman työnhakunsa tympäiseviä tunnelmia. Isojen alkukirjainten puute ja tekstin keskitys muistuttavat, että kyse on kaunokirjallisesta tekstistä. Eihän tällaista kateellista ankeutuspuhetta voi kenenkään reaalimaailman ihmisen suusta päästä, työmarkkinoille pyrkivän varsinkaan:

toisten työssään tekemät virheet herättävät suhteetonta katkeruutta – miten tuokin kyvytön laiskuri on työllistynyt, mutta minä en? puhumattakaan siitä, millaisia palkkoja maksetaan sellaisesta, mitä osaisin itsekin aivan hyvin tehdä. olin ilmeisesti jossain muualla silloin, kun olisi ollut oikea aika ja paikka. rahaa ei paljonkaan tarvitse, aivan muut asiat tekevät olemassaolosta miellyttävää. pyydän niin vähän, että kenties ongelma onkin juuri siinä. pyydä kuuta taivaalta niin saat mitä vaan! sanotaan, että tekevälle töitä riittää – vitsinä sitä useimmat jo pitävätkin. tai ei, odotas, toki töitä riittää, mutta oikeudenmukaista palkkaa välttämättä ei. hah, nytpä sen tajusinkin.

kerrotaan, että asiallinen ja ahkera kouluttautunut ihminen, kyllähän sinä töitä saat jos vaan haluat. positiivinen asenne ratkaisee. asenteella kirjoitan hakemukset, joko oman mielen mukaan tai virallisten työnhakukonsulttien opastuksella. rehellisesti. monet kuulemma valehtelevat, pitäisiköhän minunkin, no ei tunnu ihan omalta sellainen. kyllä varmaan kohta tärppää ja ainakin on puhdas omatunto.

Tähän aamen.

Paljon olisi sanottavaa muistakin antologian teksteistä, mutta nyt täytyy lopettaa. Kiitoksia Milla Peltonen ja muut, jotka teitte tämän mahdolliseksi. Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi, mikäli pieni Vapaan miehen muistelmien ”vertaispiikittely” aiheutti jossain ilmansuunnassa närää. Jokin sisälläni huutaisi pahasti vastaan, jos tällaisessa yhteydessä syntyisi blogimerkinnällinen pelkkää kivakivajeetä. Eikä sitä paitsi olisi reiluakaan napata tähän yksipuolisesti antologian vahvimmiksi katsomiani tekstejä ja suitsia niitä.

Joka tapauksessa antologia saattoi hyvinkin täyttää jonkin kokoisen raon proosakentässämme, vieläpä harvinaisen ilmeikkäästi ja moniäänisesti. Ehkä. Kuinka suuri askel Päätön on suomalaiselle proosalle, se jää nähtäväksi, mutta varmasti se on suuri askel monelle pöytälaatikkokynäilijälle. Minulle ainakin oli.

Minä ja Knausgård vastaan maailma, neljäs erä

taisteluni4_0Kuva: Like | http://like.fi/kirjat/taisteluni-iv/

Vuosi sitten luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kaikki kolme suomennettua osaa putkeen. Yritin eritellä lukukokemustani blogimerkinnässä, joka paisui sellaiseksi jättikattilalliseksi löysää, rönsyilevää ja sekavaa ajatuspuuroa, että oksat pois (merkintä muutettu yksityiseksi). Kokeilen uudestaan neljännen kirjan kanssa. Tuskin pysyn nytkään asiassa, mutta paremmin tämän on mentävä kuin viime yrittämällä.

Herkän kirjailijanalun hybris

18-vuotias Knausgård muuttaa Pohjois-Norjaan, opettajaksi Håfjordin syrjäkyläkouluun. Kaverit lähtivät armeijaan tai yliopistoon. Knausgård kulkee omaa tietään, kirjailijan tietä. Pohjois-Norjan kautta se koukkaa kolmesta syystä:

1) Asuisin kaukana, kaukana kaikesta ja kaikista jotka tunsin ja olisin aivan vapaa. 2) Ansaitsisin omaa rahaa kunnon työssä. 3) Voisin kirjoittaa.

Ihailtavaa päämäärätietoisuutta abiturientilta!

Uuten paikkaan saavutaan totta kai hitaasti, yksityiskohtia säästelemättä. Mainitaan pohjoisnorjalaisen maiseman karu kauneus, silmäpelit ja seisokit bussissa, ensimmäinen uneton yö ensimmäisessä omassa kodissa, nakkikioskin rasvasta kupruiset ikkunat ja kiusalliset tilanteet pojankloppien kanssa. Ensimmäiset samaistuvat hörähdykset sain tästä (avautuu asiayhteydessään paremmin):

– Minulla on walkman, sanoin. – Kiitos kuitenkin. Oli oikein kilttiä tulla käymään.
”Oikein kilttiä.”

Ennen pitkää alkaa kattotematiikkakin hahmottua: kirjailijaksi kasvaminen, kirjoittamaan opetteleminen, vaikutteiden haaliminen, ensikosketukset maailmankirjallisuuteen. Kun Knausgård on kirjoittanut elämänsä ensimmäisen novellin, hän pitää sitä Hemingwayn novellin tasoisena. Mikä parasta, Knausgård ei vesitä kohtaa jälkiviisastelevalla itseironialla, mitä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä kirjailijasta tekisi.

Varhaisissa novelliyritelmissä, jotka Knausgård on liittänyt tähän neljänteen kirjaan ilmeisen sellaisenaan, vilahtelevat kolmannesta kirjasta tutut tapahtumat. Tässä näen jo selviä etiäisiä Taisteluni-sarjasta:

Minulla oli vain yksi maailma, ja siitä minun piti kirjoittaa. Ainakin toistaiseksi. Yritin kuitenkin ympätä siihen García Márquezin rehevyyttä. Myös tarinoiden runsautta. Ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.

Halu saada teksteistä palautetta on valtava. Enimmäkseen palaute on, kuten asiaan kuuluu, ympäripyöreän myönteistä. Joo-o, kiva kun kirjoitat, ihan hyvin kirjoitat, joo. Se ei riitä. Se tuntuu hyvältä, mutta se ei riitä! Kun totuus tulee ilmi isoveli Yngven suusta, Knausgård vetäytyy siilipuolustukseen:

– Joo, se oli oikein hyvä, hän sanoi.
– Varmastiko?
– Joo, joo. Samanlainen kuin ne muut jotka olen lukenut.
– Hyvä, sanoin. – Niitä on nyt kuusi. Jos onnistun kiristämään tahtia, voin ehkä saada kokoon viisitoista ennen kuin koulu loppuu.
– Mitä aiot sitten tehdä? Yngve kysyi ja työnsä hieman vinon sätkän huultensa väliin ja sytytti sen.
– Lähetän ne kustantamoon, sanoin. – Mitä luulit?
Hän katsoi minua.- Et kai kuvittele että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Sieluani kylmäsi kun kohtasin hänen katseensa. Kaikki veri kaikkosi päästäni.
Hän hymyili.
– Kuvittelit niin, hän sanoi.
Silmäni kostuivat, ja minun oli pakko kääntää pääni pois.
– Mikäs siinä, sen kuin lähetät vain, hän sanoi. – Sittenpähän näet mitä mieltä niistä ollaan. Ehkäpä joku innostuu niistä.
– Sinähän sanoit että pidit niistä, sanoin ja nousin seisomaan. – Etkö tarkoittanutkaan sitä?
– Tarkoitin toki. Mutta kaikki on suhteellista. Luin ne teksteinä jotka yhdeksäntoistavuotias veljeni on kirjoittanut. Ja ne ovat hyviä. En vain usko että ne ovat tarpeeksi hyviä julkaistaviksi.
– Okei, sanoin ja menin takaisin verannalle. Näin miten hän alkoi taas lukea Flögstadin kirjaa jonka oli saanut äidiltä. Konjakkilasi lepäsi hänen kädessään. Ikään kuin hänen sanansa eivät olisi merkinneet mitään erityistä.
Ikään kuin kirjoittamiseni ei olisi mitään erityistä.
Piru hänet periköön.
Mitä hän oikeastaan tiesi? Miksi minun olisi pitänyt kuunnella nimenomaan häntä? Kjartan piti teksteistäni, ja Kjartan oli kirjailija. Vai sanoiko hänkin niin vain siksi että olin hänen yhdeksäntoistavuotias siskonpoikansa ja että siihen katsoen ne olivat hyviä?
Äiti oli sanonut niitä lukiessaan ajatelleensa että olin kirjailija. Olet kirjailija, hän oli sanonut. Ikään kuin se olisi yllättänyt hänet, ikään kuin hän ei olisi arvannut sitä. Sitä hän ei olisi pystynyt teeskentelemään. Hän tarkoitti sitä.
Mutta helvetti, minähän olin hänen poikansa.
Et kai luule että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?
Jumalauta, minä näyttäisin Yngvelle. Jumalauta, minä näyttäisin koko vitun paskamaailmalle kuka olin ja mistä minut oli tehty. Murskaisin jokaisen. Saisin heidät kaikki mykistymään. Niin saisin. Niin saisin. Sen tekisin, saatana. Minusta tulisi niin suuri ettei kukaan tavoittaisi minua. Ei kukaan. Ei kukaan. Ei koskaan. Ei milloinkaan. Minusta tulisi suurempi kuin kukaan. Siis ne vitun idiootit. Jumalauta, minä murskaisin heistä jokaisen.
Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko.
Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.

Vielä verisempää on loukkaantuminen, kun kaverit löytävät Knausgårdin kaunokirjalliset tekeleet, vielä oikein herkän kohtauksen ja kirjoittavat siihen alatyylis-eroottisen lopun. Saakelin nuuskijat, voiko röyhkeämmin tehdä! Ja pitävät vitsiä vielä hauskana! Osuvasti on kuvattu myös se, miten loukkaantumisesta joutuu kuin joutuukin arjen jatkuessa luopumaan. Mököttäminen on pidemmän päälle kamalan rankkaa.

”High school is such a serious thing”

Taisteluni-sarjalle ominainen yllättävä ja odottamaton aikahyppäys, äkillinen assosiaatiosta ponkaiseva poistuminen ajasta ja paikasta toiseen aikaan ja paikkaan tapahtuu neljännessä kirjassa sivulla 126. Knausgård on vetänyt opettajakollegoidensa kanssa perusteelliset jurrit. Seuraavana aamuna hän tyhjentää vatsalaukkunsa suun kautta pönttöön (puhuu siis norjaa pöntölle), pysähtyy pähkäilemään, mitä ihmettä mahtoi loppuillasta tapahtua. Knausgård muistaa jokusen irrallisen väläyksen. Samalla hän muistaa, missä vaiheessa elämää alkoi kärsiä muistinmenetyksistä. Se alkoi silloin, niinä aikoina…

Siirrytään sadoiksi sivuiksi ensimmäisen kirjan maisemiin ja vaiheisiin, Kristiansandin tienoille Etelä-Norjaan ja Knausgårdin lukioikään. Totaalista ja kaikenkattavaa on rakastumisen kokemus ja oman ainutkertaisuuden kokemus, yhtä totaalista ja kaikenkattavaa varmuus omasta mitättömyydestä ja epäonnensoturiudesta.

Lukion oppitunneilla Knausgård ottaa näkyvästi ja itsevarmasti kantaa uskontoa ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Luokkahuoneesta poistuttuaan hänet valtaa sietämätön ujous ja ulkopuolisuus.

Kun puhutaan homoudesta tai katsotaan tv-sarjaa, jossa joku hahmoista on homo, Knausgård pelkää punastuvansa. Ei siksi, että Knausgård epäilisi itseään homoksi, vaan siksi, että jos hän punastuisi kun puhutaan homoudesta, muut saattaisivat epäillä häntä homoksi. Koska Knausgård pelkää punastuvansa, häntä alkaa myös punastuttaa aina kun homoudesta puhutaan. Kierre on sietämätön. Knausgård ei siis kärsi homofobiasta vaan homoistapuhumisfobiasta. Tähän ei kuitenkaan päde se, kun futiskentällä huudetaan muuten vaan ”vitun homo”.

Pelko homoepäilyjen kohteeksi joutumisesta johtuu siitäkin, ettei Knausgårdilla ole (ainakaan omasta mielestään tarpeeksi) äksöniä naisrintamalla. Nuori Knausgård näyttää kyllä herättävän naisten silmissä myönteistä huomiota. Hän ei vain osaa, ymmärrä tai uskalla reagoida siihen oikein, ja mikä ikävintä, hänen kohtalonsa on rakastua Hanneen, varattuun naiseen. Hanne on hänen muusansa, muiden kanssa hän voisi suorittaa vain sukupuoliyhdynnän. Ja aina kun jotain (poikuuden menetys) voisi tapahtua jonkun muun kanssa, Knausgård joko jäätyy tai on vetänyt liian pahat naamat, eikä jälkeenpäin muista, kuinka kävi. (Ja sen kerran kun ei jäädy eikä ole liian päissään, futisjoukkuetoverit jäynämielessä pilaavat kaiken!)

Lukiopoika-Knausgårdin juominen on suomalaisvinkkelistä katsoen ”tolkuttomuudessaan” (kuten takakannessa luonnehditaan) kerrassaan kotoista; se on runsasta ja humalahakuista. Kannabis kiinnostaa myös. Abikeväästä menee huomattava siivu kännissä ja pilvessä. Turpaan tulee Shellin huoltoasemalla niin että nenä murtuu. Katoilla hypitään ja hotellihuone laitetaan remonttiin.

Päihdesekoilu on aikuistumista, portti pois lapsuudesta, ujoudesta, tie rentouteen, vapauteen, iloon, bileisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, naisten luo.

Rakastin kännissä olemista. Tulin lähemmäs sitä mitä oikeasti olin, ja uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti halusin.

Samaan aikaan Knausgårdin isä aloittaa järjestelmällisen itsensä tuhoamisen juomalla. Kun isä tulee ruokapöydässä puheeksi, äiti puolustelee: isällä nyt vaan oli sellainen kaaos päänsä sisällä, koska ei saanut lapsuudessaan vastakaikua. Vasta nyt neljännessä kirjassa arvaamaton olohuonetyranni pääsee kertomaan itse omia versioitaan tapahtuneesta – Knausgård on sisällyttänyt tekstiin ilmeisen autenttisia otteita isänsä päiväkirjasta:

Perjantai 9. tammikuuta.
Ylös klo 7.00. Paha olo aamiaispöydässä.
Töissä. Jaksoin häthätää ensimmäiset kolme tuntia. Ruokatunnilla ripuli ja pakko antaa oppilaille vapaata. Kotiin parantelemaan oloa – rommia + colaa. Uskomatonta miten se auttaa. Rauhallinen iltapäivä ja ilta. Nukahdin ennen Dagsrevyeniä.

Lauantai 10. tammikuuta
Nukuin pitkään. Korkkasin keittiössä sherryn. Ilta kului sinisen Smirnoffin parissa!

Sunnuntai 11. tammikuuta
Tunsin heti herättyäni että tästä tulee huono päivä. Piti paikkansa!

Entä Knausgård itse isänsä silmin? Kummalliset, pelottavat ja äärimmäisen jännittyneet tilanteet, jotka ovat imeytyneet Knausgårdin kehomuistiin? Mitä sanottavaa isällä on niistä?

Perjantai 6. maaliskuuta
K.O.:n ja Fredrikin kanssa uimahallissa.
Outoa uida taas. Kotiin fonduelle ja katsomaan Kiinan-dioja.
Sen jälkeen juttelua. Liikaa juomista. Kohtauksia. Unni pahoitti mielensä – rikkoi kellon.
Pahoillani tästä.

Isän touhut kylmäävät, mutta oma dokaaminen on ihanaa, mahtavaa, vapauttavaa – niin perusteellista ja laajennettua kuin Knausgårdin kerronta onkin, hän jättää myös rivien väliin. Ja kuin sivumennen hän tulee kiteyttäneeksi kaiken olennaisen teini-iästä ja nuoruudesta yhteen virkkeeseen:

Olin rehellinen, eri totuuteni vain eivät olleet yhteensopivia.

Neljännen kirjan paras – ja kamalin – kohta liittyy Knausgårdin suuren ensirakkauteen Hanneen. Hanne tulee Knausgårdille kylään. En edes yritä tässä kuvailla, millainen lataus tilanteeseen sisältyy, niin paljon on Knausgård siinä vaiheessa Hannesta haaveillut. Sanotaan lyhyesti, että lataus on melkoinen. Kämppä tyhjänä, kummallakin vapaa ilta ja vapaapäivä. Hanne kertoo, ettei enää seurustele, hän on nyt vapaa. Sen kerrottuaan Hanne haluaa jäädä Knausgårdille yöksi, koska ei (muka) uskalla ajaa pimeällä kotiin. Hanne haluaa myös Knausgårdin viereen nukkumaan. Valojen sammuttua hän pyytää Knausgårdia silittämään itseään. Mitä käy?

Hän veti peiton sivuun ja veti T-paitaansa ylös niin että selkä tuli paljaaksi. Nielaisin ja sivelin kämmenelläni hänen selkäänsä, edestakaisin, edestakaisin.
– Voi miten hyvältä tuntuu, hän sanoi.
En tiedä miten kauan tein sitä, ehkä pari minuuttia, mutta sitten minun oli pakko lopettaa, muuten olisin tullut hulluksi.
– Saatko nyt nukuttua? kysyin ja vedin käteni takaisin
– Joo, hän sanoi ja kiskoi T-paidan alas. – Hyvää yötä taas.
– Hyvää yötä, sanoin.

Hänne lähti seuraavana aamupäivänä, ja makasin koko päivän sohvalla lukemassa, illalla söin pizzaa ja katsoin äidin kanssa televisiota. Hän istui kissa sylissään ja kahvikuppi pöydällä edessään. Olin syönyt yksin melkein koko pizzan, istuin jalat pöydällä ja lasi kokista kädessäni ja katsoin Albert & Herbertiä, se oli ihan älytön, niin varmasti äidinkin mielestä, mutta kun nyt olimme päätyneet tähän, tarvittaisiin voimia ennen kuin siitä jaksaisi nousta.
Hanne oli täyttänyt minut kuin astian. Olin ajatellut häntä koko päivän. Oli pitkä aika siitä kun olin yrittänyt unohtaa hänet, koska hän ei halunnut olla kanssansi, mutta nyt se kaikki palautui mieleeni kuin vanha, ruosteinen ja kerran niin hohtava ja tuikkiva tivoli.
Mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt viime yönä makaamaan hänen viereensä?
Yhtäkkiä kaikki näyttäytyi eri valossa. Yhtäkkiä näin mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Herrajumala.
Siihenhän hän oli koko ajan pyrkinyt.
Voi, se oli itsestään selvää.
Herrajumala. Herrajumala.

Meni jo.

Koomiseksi kääntyvä pohjatragiikka on osittain samaa, josta kumpuaa Family Guyn ”high shool is such a serious thing, these problems matter” -läppä. Ero on silti valtava: Family Guyssa kuitataan nopealla pikku hähätyksellä se, mikä Knausgårdilla on väkevä ja pitkä elämänvaihe, täynnä käänteitä ja kinkkisiä kysymyksiä, ilon- ja kauhunaiheita.

Hajanaisuudesta sommitelmaan

Puolen välin jälkeen luulin Knausgårdin unohtaneen Pohjois-Norjan, Håfjordin ja opettajan työt kokonaan, jättäneen ne kirjan alkupuolelle. Luulin, että Knausgård käytti niitä pelkkänä ponnahduslautana jonkinlaiseen ”tämä piti vielä kertomani lukioajoista siinä ensimmäisessä kirjassa” -täyteosaan.

Mutta ei. Jälleen Knausgård käyttää toisesta kirjasta tuttua ”mielleyhtymästä takauman ja satojen sivujen kaaren kautta takaisin mielleyhtymän alkupisteeseen” -menetelmää.

Toisessa kirjassa alku- ja loppupiste oli Skåne, perhe, auto ja lapset takapenkillä, neljännessä kirjassa vessanpönttö Håfjordissa. Sivulla 126 kuvatusta krapulaoksentamisesta ja ”mitä ttua eilen tapahtu?” -hetkestä alkava satojen sivujen mittainen muistelu päättyy sivulle 357. Siinä vaiheessa alkaa hahmottua vanha kunnon vuodenkierron narratiivi. Totta tosiaan, kirjan ensimmäisillä sivuilla oli kesä ja Knausgård saapui Håfjordiin. Tuli syksy, alkoi pimetä. Kaamoksen arkimustuudessa sopi muistella lukioaikojen raskasta juomista, lukioahdistusta, lukiotieteilyjä, isän ensiaskeleita itsetuhon tiellä, ynnä muuta karua. Kun Håfjordiin palataan, kevät alkaa tehdä tuloaan. Napapiirin pohjoispuolella vuodenajan vaihtuminen korostuu, näkyy kaikessa. Knausgård saa hyväksymiskirjeen bergeniläisestä kirjoittajakoulusta. Orastava kevät rinnastuu orastavaan aikuisuuteen ja orastavaan kirjailijanuraan – klisee jää niin hienovaraiseksi, ettei se haittaa. Lopussa Knausgård juo opettajakollegansa kanssa kaljaa vuonon rannassa, päivittelee vuoden aikana tapahtunutta, on lähdössä takaisin etelään, eikä totisesti aio enää koskaan palata Håfjordiin.

Perussommitelmaltaan neljäs kirja muistuttaa myös kolmatta. Taas tullaan aluksi jonnekin kaukaa, uppoudutaan paikkaan, paikassa vallinneeseen elämänvaiheeseen, paikan ja elämänvaiheen ihmisiin, tapahtumiin ja tunnelmiin. Mitä keskemmällä kirjaa ollaan (noin suunnilleen), sitä enemmän pyöritään muistospiraalien syövereissä. Loppua kohden aikahyppäilyt harvenevat, kerronta asettuu, palataan alkuun ja aivan lopuksi lähdetään paikasta pois – sellainen reissu. Kolmannessa kirjassa se oli Tybakken, neljännessä kirjassa Håfjord.

Toisin kuin aluksi luulin (ja moni taitaa luulla yhä), Knausgård ei hylkää kertomuksellistavia kaavoja. Hän vain soveltaa niitä poikkeuksellisen luovasti.

Neljäs kirja päättyy kesään ja ”Roskilden huipennokseen”, joka on, kuten loppuhuipennoksen kuuluu, totaalinen sovitus. Paha saa vihdoin palkkansa ja hyvä voittaa. Tapahtuu se, minkä on koko ajan pitänyt tapahtua. Siihen mennessä kaikki Knausgårdin yritykset päästä poikuudestaan ovat ryvettyneet, jos eivät Knausgårdin omiin mokiin, niin liian syvään humalatilaan tai vastasukupuolen ”antaa ymmärtää muttei” -venkoiluun, viimeistään ennenaikaisiin siemensyöksyihin (jotka vasta kiusallista luettavaa ovatkin). Roskilden festareilla protagonistimme sitten saa kuin saakin. Hän siis ihan oikeasti saa, kuten sanonta kuuluu, onnistuu työntämään kokonaiset kaksi kertaa ennen kuin se on ohi.

Voi, se kävi äkkiä ja oli noloa.

Kumppani ei edes pety, ei kyllästy eikä lähde saman tien lipettiin, vaan jää hengailemaan ja juomaan viiniä Knausgårdin kanssa. Suostuu kokeilemaan yhtymistä uudestaan. Toisella kertaa se kestää jo kaksikymmentä sekuntia.

Siihen loppuu yksi tuskallinen elämänvaihe. Siihen on hyvä lopettaa myös siitä elämänvaiheesta kertova kirja.

Lopuksi

Muutama pitkäpiimäisempi jatksokin neljänteen kirjaan mahtui, mutta olen siitä yhtä vaikuttunut kuin kolmesta aiemmasta vuosi sitten. Neljännen kerran Taisteluni ravisutti kyvyllään vapauttaa aikamme vitsauksista, kuten myrkyllisestä ironiasta, pelkurimaisesta pakkohymyilystä, sosiaalisen median ja työ- ja hyvänpäiväntuttumarkkinoiden roolileikeistä, äärikliseisesti ”iskeviksi” typistetyistä itsensäesittelytarinoista, ynnä muusta vieraantuneen pintaekshibitionistisesta kuvien taakse kätkeytymisestä. On vaikeaa kuvitella mitään niin raikastavaa ja puhdistavaa kuin verkkainen, perusteellinen, konstailematon, kaikista valmiiksi määritellyistä viitekehyksistä vapaa, läpeensä laskelmoimaton ja häpeää vastaan rohkeasti puskeva tulkinta siitä, miltä elämä ja maailma on tuntunut.

Fiktion keinoin toteutettua fiktiota Taisteluni on, muistetaan se. Mutta se kertoo tosielämästä enemmän kuin kaikki näkemäni Facebook-aikajanat ja kaikissa aikakauslehdessä koskaan lukemani henkilökuvat yhteensä.

Loppuun katkelma, joka ei sopinut mihinkään kohtaan itse tekstiä. Laitan sen tähän:

Pian sen jälkeen kun bändi oli lopettanut soittamisen ja levysoitinkin sammutettiin, ja kun ihmiset alkoivat poistua salista, sytytettiin valot, terävät ja väräjävät, ja kaiken sisäänsä kiertonut hämärän taianomainen vaippa repäistiin sivuun. Lattia oli vastikaan ollut suloisten ja kuumien haaveiden tyyssija, nyt se oli paljas ja tyhjä ja täynnä sohjoa ja soraa jota oli kantautunut saappaiden pohjissa pitkin iltaa. Salin katto oli sykkinyt vedenalaista tunnelmaa punaisena ja vihreänä ja sinisenä tai tuikkinut kuin tähtitaivas, mutta enää siinä ei ollut mitään muuta kuin valonheittimet ja idioottimainen, kiiltävä ja halpa diskopallo. Ihmiset olivat istuneet iltaa ja pitäneet hauskaa pöytien ääressä kuin jonkinlaisen inhimillisen lämmön syleilyssä, mutta nyt pöydät olivat sikin sokin, niiden alla ajelehti tyhjiä pulloja ja tyhjiä tupakka-askeja, lasinsiruja ja vessapaperin riekaleita, joita on kulkeutunut ihmisten jaloissa. Pöydillä oli tahmeita tahroja ja tupakan polttamia pieniä merkkejä, pursuavia tuhkakuppeja, pinoittain kuppeja ja laseja, kaikenlaisia tyhjiä pulloja ja halpoja termoskannuja joiden nokasta valui pitkiä kuivuneita kahvinoroja. Jäljellä olevien kasvot olivat uupuneita ja elottomia, valkoisen ja ryppyisen ihon peittämiä luurakennelmia, silmät hyytelömäisiä kokkareita, vartalot jotka olivat rasvan ja poimujen peittämiä tai niin luisevia ja laihoja että ajatukset karkasivat väistämättä luurankoon joka oli siellä alla ja makaisi pian puhtaaksi kaluttuna ja rauhassa maan povessa tuulen tuivertamalla hautausmaalla suolapitoisessa mullassa meren rannassa.

Oletteko olleet ikinä Ale Pubissa pilkun aikaan?

Juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki (pieni hajakirjamerkintä)

Petroiskoissa syntynyt venäjänkarjalais-suomalainen kirjailija Arvi Perttu sijoitti vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi – minnepä muualle kuin Petroskoihin.

Romaanissa on monta hienoa ja mielenkiintoista kohtaa. Vaikka ”mikä loppujen lopuksi edes on totta ja mikä kerrottua tarinaa, kuka kertoo ja kenellä on oikeus kertoa asiat mitenkin” -metakikkailu alkoi loppua kohden hiukan ärsyttää, tekstistä välittyi harvinaislaatuinen ilmaisunhalu ja -tarve. Pidin varsinkin tästä:

Nyt minun mereni on tämä öinen kaupunki, kaikista kaupungeista kaunein. Sama kaupunki voi olla hyvinkin erilainen: on sairaan kaupunki, joka koostuu apteekeista, sairaaloista ja lääkärin vastaanottoajoista joiden mukaan ihminen mitoittaa kaupungin aikaa ja avaruutta, ja on rakastuneen kaupunki, jossa tärkeintä ovat katukellojen viisarit, puistopenkit, puhelinkopit ja rakastetun ikkunat, ja on juopon kaupunki, jonka laskupisteet muodostuvat viinakaupoista, kapakoista palveluaikoineen ja ryyppykavereitten puhelinnumeroista. (s. 20)

Myöhemmin luin Vasili Grossmanin romaania Kaikki virtaa. Kun siinä Ivan Grigorjevitš haahuilee leiriltä palattuaan kotikaupunkinsa Leningradin kaduilla, kertoja toteaa:

Kroonisesti sairaallehan kaupungissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia. Juopon kaupunki taas on rakennettu puolikaspulloista ”kolmeen pekkaan”. Rakastuneen mielessä kaupunki koostuu treffien kellonaikaa osoittavista kellonviisareista, bulevardien penkeistä ja puhelinrahoista eli kahden kopeekan kolikoista. (s. 68)

Ensin tunsin itseni huijatuksi. Sitten äkkäsin, että Pertun juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki on mukaelma, päällekirjoitettu kunnianosoitus, joka samalla väittää vastaan. Grossmanin maailman staattinen joukkoidentiteetti on muuttunut identiteetiksi, joka vaihtuu pitkin elämää, aina tilanteen mukaan. Pertun romaanihenkilön kaupunkisuhderuotiminen jatkuu nimittäin näin:

Mutta mitä on kaupunkini minulle? En osaa laskea itseäni mihinkään ryhmään koska olen elänyt täällä terveenä ja sairaana, rakastuneena ja pettyneenä, olen juopotellut, vaihtanut työpaikkoja ja asuntoja, avioitunut, saanut pojan ja eronnut. Mutta voin sanoa ainakin sen, että eniten pidän kaupunkini öisistä kaduista. (s. 20)

Avioliitot ja lapset poislukien pystyn rileittaamaan sataprosenttisesti. Asunnot, tilanteet ja elämäntilanteet vaihtuvat, kaupunki ympärillä pysyy. Eikä sen öisistä kaduista voi olla pitämättä!

Vieläkö on olemassa jokin Grossmannia edeltävän ajan venäläinen klassikko, johon Grossman juopon, sairaan ja rakastuneen kaupungissaan viittaa?

Sateen jälkeen

Eilen illalla siinä kymmenen maissa läksin vanhoilta kunnon Vuokin hoodeilta kohti kotia. Sadekuuro oli jättänyt maan märäksi. Ilta-aurinko valeli valkoisten elementtitalojen ylimmät kerrokset keltaisiksi, Cirruksen melkein kokonaan. Nutan kohdalla huomasin tymäkän sateenkaaren. Se alkoi Cirruksen juurelta, piirtyi hehkuvana vanhan kunnon Mustankivenpuiston ylle ja päättyi vielä vanhemman kunnon Sasekan liepeille. Ja kirosin kun ei sattunut järkkäri olemaan mukana. Siinä olisi ollut panoraaman paikka.

Metriksen sillalta katsottuna aarteen piti löytymän kauppakeskus Columbuksen S-Marketin puoleiselta parkkipaikalta. Epäilen vahvasti. En käynyt tarkistamassa.

vuokinhoodit1_kp1_900

Auringonlaskut sadekuurojen lomassa tietävä aina kuvaamisen arvoisia asioita. Luvassa siis metromatka kamera kiinni ikkunassa. Vuosaaren sillalla näkyi etiäinen alkavasta. Paremman puutteessa pakko yrittää pokkarilla. Kokeilin hädissäni erilaisia ohjelmia ja kuvausmoodeja. Pokkarissa ei niin paljoa haitannut resoluutio ja kuvan yleinen laatu, ei edes synteettinen repaleisuus, vaan pokkarin hitaus. Voi jukoliste että pokkari on hidas! Kun olet ottanut kuvan, pokkari näyttää väkisin, katso, otit äsken tällaisen kuvan, katso, tällaisen kuvan, katso sitä vielä muutama sekunti ennen kuin pääset ottamaan seuraavaa… Niin, häh-hää, miltä nyt tuntuu, etpäs pääse ottamaan seuraavaa ennen kuin olet vielä pari sekuntia katsonut, millainen kuva tuli äsken otettua. Joo joo, huomasin jo, huomasin jo, meni pieleen, haluan äkkiä ottaa uuden – ja kun vihdoin pääset ottamaan seuraavaa kuvaa, painat sulkimen pohjaan, pokkarikamera miettii miettii miettii, nyt täytyy ottaa kuva, otanko kuvan, otanko kuvan… ruutu pimenee, milloin tulee se hemmetin kuva… Ja eteen on tullut jo puita tai muita näköesteitä.

Siltä tuntuu pokkarikamera järkkäriin tottuneelle, kaikkimullehetinytjustniinkumähaluun-valokuvaamiseen tottuneelle. Tätä se nykyään on – vaikeaa elämöidä hienoa hetkeä stressaamatta, saako siitä kuvan. Sosiaalisissa tapahtumissa en kärsi tästä dokumentointipakosta, mutta hienot sääilmiöt täytyy ehdottomasti saada talteen. Niihin täytyy ”osallistua”. Kulosaaren ja Herttoniemen välinen pikkusilta meni pokkarikameran pykimisten takia widuiksi. Onneksi oli vielä jäljellä itse Kulosaaren silta. Kun et voi välttää heijastuksia, ota ne kunnolla mukaan kuvaan.

vanhankaupungilahti1_amtk1_900

Vanhankaupunginselällä näytti tihuttavan. Silti laskevan auringon kiekko iski horisonttiin. Yhtä äkkiarvaamatta smurffit olivat iskeneet vaunuun, ilmeisesti Kulosaaressa. Taivaanranta loimusi kuin loimulohi, yhtä punaisena. Matkakorttini oli voimassa. Kirosin hiljaa pokkarikameraa. Muutaman penkin päässä nuorimies kirosi kovempaa, koska sai 80 euron sakot.

loimotus_venesatama1_amtk1_900

Hetken näytti ydinräjähdykseltä:

loimutaivas1_amtk1_900

Photoshoppia pelissä? Vähän – oikeasti vähän – koitin kuroa umpeen, vain sen, mitä ei pokkarikameran tekniikka pystynyt välittämään. Kyllä se aika pitkälti tuolta näytti. Vesi heijastaa valoa, silloinkin kun sitä on ilmassa, uskokaa tai älkää. Tai tarkistakaa Wikipediasta.

Kotimatka oli loppuun asti hieno. Tähän aikaan vuodesta illat tuppaavat olemaan sellaisia räjähtäneen turboeloisia ja ylivärikkäitä, kuin maailma olisi Photoshopin Raw Plugin ja joku vetänyt Saturation- ja Vibrance-sliderit oikeaan reunaan. Päälle vielä Adoben ohjelmista puuttuvat märän nurtsin ja kastuneiden oksistojen tuoksut, eri lintulajien laulut sekaisin plus muistot ja mielleyhtymät.

Tuli mieleen Saima Harmajan runokokoelma Sateen jälkeen (1935), josta löytyi harvinaisen sopivasti Toukokuun sade:

Niin kylmä tuuli nousi ulapalta
ja rankka sadekuuro kastoi maan.
Nyt kadut siintää lammikoiden alta,
ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.
Pois yli kirkastuvan puiston lentää
jo huimakutri parvi pilvien,
mut ihanimman siipeen vielä entää
keväisen päivän kulta viimeinen.

Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,
taas helläs helenee ja joutsenlentoon
se kohoo yli vihertävän maan,
niin taivaallinen loiste saattonaan,
ma että mykkänä ja hurmaantuen
sen tiestä oman kohtaloni luen,
ja silmin kyynelien kastamin
en enää muista, miksi nyyhkytin.

3.5.1933

Muistinpa vielä vuosien, melkein vuosikymmenen takaa Mikeri.netistä löytäneeni Herra Eevert -nimiseltä artistilta oikein mehukkaan ja potkivan biitti-instrumentaalin, jonka nimi oli myös Sateen jälkeen. Täytyi katsoa, onko se siellä vielä? On se vielä siellä, kuunnelkaa!

Näitä iltanäytöksiä on on ollut viime aikoina useita. Muutama päivä sitten taivaanranta välähti tällaiseksi – nimenomaan sillä hetkellä kun varmistui, että Erik Haula liittyy Leijonien Minskin joukkueeseen:

tulitaivas2_900

(En jaksa murehtia, mitä tulee käymään Känädän kanssa puolivälierässä. Menköön heikkotasoiset olympiavuoden diktatuurimömmömmit niin penkin alle kuin ovat mennäkseen. Kaikilla on slumppinsa joskus, mieluiten meillä nyt. Malmön junnukulta ja Sotshin pronssi olivat tälle vuodelle hyvä saalis.)

Ah, oih ja voih. En viitsinyt kirjoittaa toista yhtä negatiivista merkintää ensimmäisen perään. Tulipas diipadaapaa, mutta sentään positiivista diipadaapaa. Hihamerkit kaikille jotka puhuvat muuta kuin positiivisia.

Poetry Jam Mascotissa ja kevätpäivän tasauksen värejä

Joskus umpipilvisen päivän päätteeksi horisonttiin ilmestyy tuima punertava hehku. Mäkkylän asemalla ilmiö näytti muutama viikko takaperin tältä:

taivaslyotulta_flirt_ajaa_ohi1_1024

Mitä muuta? Paljon kaikenlaista. Eräs viime aikojen tapahtumakokemus ansaitsee jopa internet-maininnan. Nimittäin Helsinki Poetry Connectionin (HPC) Poetry Jam -lavarunoilta 20.3. Cafe Mascotissa.

Iänikuisen lupailun ja empimisen ja unohtelun ja oikeiden syiden ja tekosyiden jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa katsomaan, mitä on tämä helsinkiläinen lavarunous, jonka elinvoimaisuutta on moneen otteeseen hehkutettu muun muassa Luutii-blogissa. Jään rikkomiseen rohkaisi esiintyjälistan huipentumana (lue: ainoana ennestään tuttuna nimenä) Laineen Kasperi. En halunnut missata mahdollisuutta nähdä Kassua ilmaiseksi livenä. Samalla sain verukkeen tutustua HPC:n antimiin.

kassu1_jammaa_1024

Tilaisuus alkoi tiedotteen mukaan klo 19.00. Saavuin paikalle reilua varttia yli, siinä uskomuksessa, ettei tilaisuus ollut vielä ehtinyt alkaa.

Tietenkään ei ollut ehtinyt alkaa. Eikä se näyttänyt olevan alkamassa pitkään aikaan.

Ajantappo yksin kuppilassa ei ole mielipuuhaani. Femman tuoppeihin ei ole varaa, eikä sitä paitsi kiinnosta ottaa pientä pöhnää arki-iltana. Tilasin teen. Ryhdyin hörppimään sitä mahdollisimman hitaasti etsiskellen paikkaa, jossa olisin edes vähän vähemmän muiden tiellä (täyttä oli, se herkisti ylimääräisyyden kokemukselle). Kulutin kupin tyhjentämiseen puoli tuntia. Kuuma juoma ehti jäähtyä, eikä esiintyjiä senkään jälkeen näkynyt tai kuulunut. Kun kysyin santsiteen hintaa, tiskin tyttö täytti ilmaiseksi kuumalla vedellä. Kiitos siitä!

Reilun tunnin odottelun jälkeen lavalle käppäili Merja Virolainen. Hän luki Valloittaja-kokoelmaltaan runon, joka oli yhtä lihallisten ilojen ylistystä. Runo soljui ja poukkoili rytmikkäästi, alku- ja loppusoinnut kietoutuivat toisiinsa kuin paneskelevien ihmisten raajat. Ikinä ei voinut tietää, iskeekö Virolainen seuraavalla sanalla alku- vai loppusointuun, seuraako ruoka- ja herkuttelumetafora vai astetta tuhmempi suora ilmaus. Odottelutunnin jäykkyyden karisti viimeistään se, kun kesken kulinarististen kiertoilmaisujen Virolainen läväytti naama peruslukemilla vieläpä harvinaisen hyvin edellisiin soljumisiin rimmaten  että ”mullipullia, kuharullia, jatkan pitkin kullia”.

Miten Virolaisen runoa kontekstoisi tai arvottaisi näin ei-niin-runoihmisenä? Kulttuurimme on sen verran täynnä seksin ja seksuaalisuuden epätoivoisen pakonomaista, tyhjää, tympeänlaimeaa ja muovisen mielikuvituksetonta rutiiniesittämistä (surullisena esimerkkinä vaikkapa Cityn suuri seksikysely), että tällainen vivahteikkaampi, lennokkaampi ja merkityksellistävä ote ehdottoman tervetullutta. Ruoan ja seksin rinnastaminen on sinänsä kaikkea paitsi kekseliästä, mutta Virolaisen tapa – sanojen sointuvuus ja kielen epätyypillisyys – teki esityksestä kiinnostavan.

Toisena esiintyjänä asteli lavalle Eino Santanen. Hän lausui pitkän runoesityksen uudehkolta Tekniikan maailmat -kokoelmaltaan. Esitys alkoi pitkällä (ja pitkäpiimäisellä) binäärijonolla. Santanen mumisi mieli ja ääni matalana nolla nolla… nolla… yksi… nolla… Ensireaktioni oli että joo, ymmärrettiin jo, hoet nollaa, nollaa ja ykköstä, kyllä, kaikki on pohjimmiltaan pelkkää ykköstä ja nollaa. Tekniikan läpäisemä tyhjyys ja sitä rataa. Melkein teki mieli ryhtyä persulaiseksi ja tuhahtaa jotain postmodernista tekotaiteesta. Eräs paikalla olijoista – tuntomerkkejä en anna – tuhahtikin, että ei jumalauta, tätäkö ihmiset on tullu tänne kuuntelemaan.

Sitten nousi binäärijonon takaa ihmisen ääni. Eikä mikään lempeä, läsnäoleva ja ymmärtävä ihmisen ääni. Vaan some-ihminen, joka huutaen – HUUTAEN! – KAIKESSA KOLKOSSA TEKOPIRTEYDESSÄÄN HALUAA VAHVISTAA OMAN OLEMASSAOLONSA. Ulkomuistista en uskalla edes yrittää lainata Santasen esitystä (sitä paitsi lavahabituksella, äänenpainojen ja -voimakkuuksien vaihtelulla, ynnä muulla nonverbaliikalla oli paljon merkitystä), mutta suunnaton hätä omasta olemassaolosta siitä minun korvaani välittyi. Loppuhuipennus loi hienon vastapainon alun apatialle. Draaman kaari täydentyi.

Tauon jälkeen Bentality räppäsi englanniksi biitteihin, jotka näppäili tabletiltaan. Tiukahko flow ja teknisesti hyvinkin vaikuttavat enkkuräbäytystaidot jäivät mieleen, mutta paikka ja aika juuri tämän tyyppiselle live-esitykselle tuntui hiukan väärältä. Lyriikoihin ei saanut tarttumapintaa, eikä toisaalta hyppiminen ja hypettäminen sopinut sekään kuvaan. Bentality vaikutti nuorelta ja nälkäiseltä tapaukselta, jolla on suuri halu saada yleisö messiin ja kaikkien kädet ilmaan. Poetry Jamin keskivertoyleisö näytti koostuvan enemmän seestyneemmistä kylddyyri-intellektuelleista (tai sellaiseksi itsensä mieltävistä), jotka mieluummin taputtavat istuallaan. Ehkä joku toinen kerta.

Koitti tauko. Taas, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Tauon jälkeen oli lavalle astuva Laineen Kasperi. Hän, jonka tuotanto on vakuuttava osoitus siitä, että suomipuhelaulu on kypsynyt omaääniseksi ja vakavasti otettavaksi taiteenlajikseen. Että se ammentaa paikallisesta maisemasta ja mielenmaisemasta, ettei sen tarvitse hiki hatussa apinoida suuren maailman hiphopmeininkejä. Ettei kantaaottavuuden tarvitse olla fraasipohjais-itsetyytyväistä julistusta tai tunnollisen nuoleskelevaa huolestuttavien lehtiotsikoiden luettelointia (vrt. Palefake). Ei, mikrotason hämmästely ja kummastelu riittää, tuokiokuva tylsästä hetkestä dösärillä, ”vähän liikaa melua / kielletyn hedelmän järjestäytynyttä jakelua / toiminta täs lääväs tähtää vähän turhan taivaaseen / ei täs hässäkäs kukaan saa mitään hyvää aikaseks”.

Lavalle astui siis Laineen Kasperi. Astui ja istui alas:

laineen_kasperi_mascotissa1_hp_1024

Ja keikka oli hyvä.

Vieläpä aivan erilaisella tavalla hyvä kuin räppikeikat yleensä. Huge L sanoi aikoinaan Bassoradion haastattelussa, että hänen keikoillaan (jos hän siis keikkailisi) pitäisi homman toimia niin, että kaikki istuskelevat rauhassa alas jonkinlaisilla sohvilla tai säkkituoleilla ja keskittyvät kuuntelemaan. Kaljanhuuruinen älämölöhypetysmeininki on yksi Hugen kestoirvailunaiheita, se kun ”konsertist ei jääny ku krapula ku piti huutaa ja digata”, kuten hän tässäkin kappaleessa sanallistaa.

Tämä Laineen Kasperin keikka muistutti Hugen konsepti-ideaa. Esiintyjä istui tuolilla, lueskeli runojaan ja räppäili, välillä biittiin, välillä acapellana, nousi joksikin aikaa seisomaan ja sitten taas istahti. Ja yleisö kuunteli. Osa istuallaan, osa seisaallaan, osa hieman tanssahdellenkin. Muttei riehuttu. Kuunneltiin. Taputettiin välissä, hurrattiin ja sitten taas hiljennyttiin. Eikä yksikään kalja läikkynyt, ainakaan en nähnyt.

Kuvia, vertauskuvia ja rinnastuksia maalaileva Unta on kaikki tää tuli tunnelmallista biittiään vasten. Hullun marssin Kasperi veti acapellana. Kappale on uuskielistä ilmaisua käyttääkseni voimaannuttava: ”mitä osaan sen lisäksi paitsi näitä kaavakkeita täytellä? / mitä osaa ois järkee täs komediassa näytellä? / en oo tärkee vaan nälkänen / oon jo aikuisen ikänen / kun koko päiväni säntäilen on maa ja mieliki räntänen” – ah, ja kertsiä kun hokee, sielu puhdistuu ja oma olemassaolo tuntuu melkein oikeutetulta.

Keikan viimeinen biisi oli 7 miljardia soluttautujaa. Tämä ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, maailmanparannuskerroin nousee siinä jonkin tietyn rajan yli. Livenä biisi toimi silti paremmin kuin levyllä.

Open micciä en jäänyt enää yyteröimään, koska univelat ja aikainen herätys töihin. ”Nään ilmasen elämän menevän palkkatyössä”, oli Kasperi juuri päässyt lausumasta, vaan minäpä näen ilmaisen elämän menevän palkattomassa työssä.

Jamin aikana räntämyrsky oli tyyntynyt. Kun varttia yli kymmenen poistuin Mascotista ulos litsauttelemaan isänmaani lätäköitä, minua lämmitti kovasti vaikutelma, että kirjallisuuskene ja räppiskene ovat lähentymässä toisiaan. Että on muitakin, jotka näkevät niiden välisen sukulaisuuden. Minun ei tarvitse kirjoittaa ehkä koskaan valmiiksi luonnosta, joka lojuu muistitikulla vuodesta toiseen otsikolla ”Kirjallisuus ja puhelaulu – kaukana lähellä toisiaan”. Kun tällaisia avoimia ja ilmaisia iltamia järjestetään, hiljalleen myös kansanvalistustehtävä toteutuu. Muillekin kuin alan hifistelijöille ilmenee, että sekä kirjallisuutta että puhelaulua tehdään kaiken maailman Finlandia-, kirjamessu-, Emma- ja muiden myynninedistämishässäköiden katveessa omaleimaisemmin, omaehtoisemmin ja hyvin usein myös ilmeikkäämmin. Tämä kuulostaa nyt pikkuvanhalta fanipoikajeesustelulta, mutta näin se vain on, katsokaa vaikka itse.

Totean siis yhden jamin otannalla ykskantaan, että Poetry Jamit ovat hehkutuksensa ansainneet. Enemmän ja hienompia kuvia 20.3. järjestetystä iltamasta Helsinki Poetry Connectionin sivuilla.

Lopuksi toisen taannoisen auringonlaskun värejä. Epätarkensin tarkoituksella saadakseni vain värit talteen. Tässä olisi kiva taustabokeh, enää puuttuu malli:

kivabokeh2_amtk2_1024