Tapahtui T-junassa

Sinä iltana olin ottanut maltillisesti, kolme tai neljä, korkeintaan kuusi olutta, en varmasti enempää. Ehkä siksi muistan tämän niin tarkasti. Seisoin Pukinmäen asemalaiturilla. Kello oli jonkin verran alle tai yli kahden. Saapuva T-juna näytti pyrstötähdeltä ennen kuin valoläikkä jakautui kolmeksi ja äänen erotti.

Nousin junaan ja lähdin etsimään sen vessaa. Junamatkaa seuraisi vielä reilun puolen tunnin yöbussimatka vaihtoineen. Sitä ei rakkoni kestäisi.

Minua jokusen vuoden vanhempi mies etsi junan vessaa myös. Seurasin häntä usean vaunuosaston läpi. Vessan ovelle päästyään mies tarttui kahvaan kuin saaliiseen, remplasi ja kiskoi. Katossa paloi punainen valo. Varattu. Mies ehti jysäyttää ovea nyrkillään kahdesti ennen kuin hänen suustaan valahti mojova roiske oranssinruskeaa oksennusta.

Siirryin taaemmas, penkille istumaan. Mies asetti jalkansa haralleen, nojasi kämmenillään oveen ja öyskytti antaumuksella. Koko vessan edustan hän täytti oksennuksellaan. Välillä kuului huohotusta ja syljeskelyä, ja kun luulin toimituksen jo loppuneen, lattialle läiskähteli lisää.

Kaksi naista istui minua vinosti vastapäisillä penkeillä. Tuskin he olivat kaksikymmentäviisivuotiaita, mutta pidin heitä silloin vanhoina, varmasti omillaan asuvina aikuisina. Naiset pälyilivät kohti onnettomuuspaikkaa suupielet nykien, lakkasivat hörppimästä tölkistä, jonka olivat kätkeneet villalapaseen.

Vessan ovi lonksahti auki. Sieltä tuli mies maastohousuissa ja maihareissa, lyhyt, lyhythiuksinen ja vanttera, oikea kovanaama.

Vieläks sä laattaat? kovanaama kysyi öyskyttäjältä.

Emmäh… enää…

Kovanaama käveli osaston läpi. Ilmeestä en saanut selvää, oliko se toverillinen vai ivallinen, tyyliin sattuuhan sitä, vai vittu mikä känniääliö, pitäis vetää dunkkuun.

Öyskyttäjä siirtyi vapautuneeseen vessaan. Oksentelun ääniä ei enää kuulunut, vain renkaiden ulinaa ulkoa, pling ja kuulutus: Oulunkylä Åggelby.

Juna alkoi jarruttaa. Yrjölätäköstä erkani noro, juonne haituvaisen sameaa lientä venyi, pyrki kuin kiipeillen kohti osaston toista päätyä. Siellä seisoi konduktööri, nuori ja virkaintoisen oloinen kaveri. Katsoi vessan ovelle ilmestynyttä sotkua, ja tuimana katsoikin. Teki nonverbaliikallaan harvinaisen selväksi, että nyt on luvassa muutakin kuin sanomista.

Laattasit sä tonne? hän tiuskaisi nuorehkolta mieheltä.

En.

Se riitti. Mies ei ollut lainkaan humalassa.

Konduktööri käveli läpi osaston noroa väistellen, vilkuili ympärilleen kuin odottaen vapaaehtoista ilmoittautuvaksi, siirtyi koputtelemaan vessan ovea. Syyllinen tuli ulos – voisi jopa sanoa, että kreivin aikaan.

Säkö tohon oksensit? konduktööri tivasi.

Ööh… en.

Kuka tohon oksens?

Kaikki olivat vaiti.

Oksensit sä?

Konduktööri lähestyi minua.

En. Kuulu jotain ääntä, mut en sitte tullu kattoneeks.

Konduktööri asteli pois päätään puistellen.

Kun juna alkoi kaartaa kohti Pasilaa, lattia kallistui. Noro pysähtyi, muutti kulkusuuntaansa. Ehkä kaksikymmentäviisivuotiaat naiset siirsivät vikkelästi saappaankärkiään.

Pasilassa syyllinen livahti ulos. Muut vaihtoivat osastoa. Miksen minä vaihtanut? En tiedä. Muistaakseni en huomannut muidenkaan vaihtaneen. Eläintarhan kohdalla äkkäsin jääneeni osastolle kahdestaan kovanaaman kanssa. Kovanaama katsoi minua usean penkkirivin päästä, viittoi luokseen kummallisella käsimerkillä. En ollut huomaavinani, vaikka pelko alkoi pistellä ja sydämeni takoa. Miksi kovanaama haluaisi minut mukiloida? Koska olin valehdellut konnarille, suojellut öyskyttäjää sanktiolta? Niin olivat kaikki muutkin. Mutta he olivat vaihtaneet osastoa.

Koskaan ennen saapuminen päärautatieasemalle ei ole ollut yhtä hidas, vaikka hidas se on aina. Pikkutunneillakaan eivät lähijunat osaa ajaa suoraan laituriin. On kiemurreltava ja madeltava, jyskähdettävä yli tuhannesta ja yhdestä vaihteesta. Eduskuntatalo ja Finlandia-talo yövaloineen heittivät Töölönlahden pintaan hohtavia juonteita. Kaukana Kampissa pyöri Mercedes-Benzin logo marmorisen melkein-tornitalon katolla. Syrjäkarein valvoin näkökenttäni toista reunaa.

Muistin vessahätäni. Nyt jos koskaan.

Oksentaminen oli jatkunut vessassa sittenkin. Kopin lattia oli luistinrataa liukkaampi, kuin saippuoitu, broilerinsuikaleet ja vihannekset yhä tunnistettavissa, haju hirvittävä. Ja entä jos kovanaama olikin tällä välin tullut oven taakse odottamaan, tajusin. Kun avaisin oven, hän saattaisi aloittaa mätkimisen heti, runnoa minut vessaan, iskeä kasvoni vasten peiliä, lyödä ilmat pihalle, painaa polvilleni oksennukseen ja työntää pääni pönttöön.

Ei moiseen tarvita päteviä syitä. Sen olin siinä iässä oppinut.

Suoriuduin toimituksesta. Vaikeinta oli pitää päkiät paikoillaan. Kun avasin oven valmiina avunhuutoon ja kamppailuun, siinä ei ollut ketään.

Juna nytkähti laituriin, ovet avautuivat. Loikin ulos, liityin hälisevään väkivirtaan, joka vaappui kohti laiturin päätyä. Huppupäinen hahmo oli sammunut Aseman Wurstin ikkunaa vasten kytevä tulipää sormiensa välissä. Elielinaukion reunalla glitteriblondi kaipaili varastettua käsilaukkuaan. Siel oli kaikki, ihan kaikki, hän ulvoi.

Julkaistiin Käkriäisen Raaka-numerossa (4/2017), jonka teimme sessarihenkisesti opiskelutovereidemme kanssa. Tapahtumasta – siis kirjoittamiskokoontumisesta, ei oksennusepisodista yöjunassa – jäi jälkipolvien ihmeteltäväksi myös Flickr-albumi.