Näistä luku- ja kuuntelukokemuksista tulen tämän talven muistamaan.

 

I
Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu

Tekoystävyys, poseeraaaminen ja lisäpisteiden keruu, kaksinaismoralismi, selkärangaton itsensä ja periaatteidensa myyminen sosiaalisilla markkinoilla – tällaiset vastenmielisyydet kuplivat Thomas Bernhardin romaanissa Hakkuu: muuan mielenkuohu. Alkuperäinen teos on vuodelta 1984, Tarja Roinilan suomennos vuodelta 2007.

Hakkuun “tarina” tai “juoni” (paremman sanan puutteessa) on yksinkertainen: Joana, tanssitaiteilija ja kertojan nuoruudenystävä, on hirttänyt itsensä. Auersbergin pariskunta on kutsunut Wienissä vaikuttavaa kulttuuriväkeä Gentzgassen asuntoonsa taiteelliselle illalliselle kunnioittamaan Joanan muistoa. (Sanapari taiteellinen illallinen tulee romaanin edetessä vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti, aina kursivoituna.) Kertoja päättää hänkin kymmenen vuoden tauon jälkeen osallistua. Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, hän raahautuu paikalle, toteaa sen heti kärkeen virheeksi ja joutuu selittämään illan aikana itselleen uudeestaan ja uudestaan, miten näin pääsi käymään.

Yhdestä taiteellisesta illallisesta kirja päällisin puolin kertoo, yhtenä katkeamattomana kappaleena. Sivumennen ja pitkin takaumin kertoja tulee kauhistelleeksi entisen ystäväpiirinsä, Wienin, Itävallan ja jossain määrin koko ihmiskunnan henkistä tilaa. Ainakin Wienin taide- ja kulttuuriväki koostuu pitkälti turhamaisista tyrkyistä. Taustalla he istuvat iltaa tietämättöminä jatkuvista itseensä kohdistuvista sapekkaista syväanalyyseistä. Eripuraa ja mielipahaa ikään kuin on ilmassa, muttei kuitenkaan, ei päällisin puolin. Ei virallisesti.

Ryöpytystä rytmittää palailu tiettyihin samoihin yksityiskohtiin, muistoihin ja toteamuksiin sekä vakiohokemat “näin ajattelin” ja “näin ajattelin laskanlinnassa”. Vaikka päivittely on päällisin puolin raivokasta, siihen limittyy myös epäsuoria kysymyksiä ja surevaa hämmennystä. Miksi tästä ja tästä ihmisestä, johon liittyen minulla on tällaisia ja tällaisia muistoja, miksi hänestäkin täytyi tulla tällainen? Miksi ihmisten on käyttäydyttävä näin, minun heidän imussaan myös? Miksi Joana hirtti itsensä? Miksei kukaan koko asunnossa pohdi tällaisia asioita ääneen, vaan keskittyvät vetämään viheliäisiä roolejaan toistensa silmissä? Jos kertoja olisi ihmisvihaaja-nihilisti (jollaiseksi sydämestään sivistymätön pikkusielu hänet luultavasti leimaa), surisiko hän tällaisia asioita? Ei. Paljon kyynisempiä ovat Auersbergit, pyrkyrikirjailijat, ynnä muu Gentzgassen asunnossa hilluva väki. Tuulikki Viilon kommentti Oskari Onnisen Itsestä kiinni -juttuun painii käytännössä samojen probleemien kanssa kuin Hakkuun kertoja:

Pyrkimys olla miellyttävä ja tahto kiskoa muut tähän miellyttävyyden piiriin on pahimpia vitsauksia niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kohdalla. Monessa tilanteessa kohtaa saman kamppailuasetelman: Tiedän että se mitä olen todistamassa on mielestäni väärin, mutta samalla sisällä nousee suuri pyrkimys olla miellyttävä ja pidetty. […] Sitten voikin palata kotiin vihaamaan ja soimaamaan itseään kuin vierasta ihmistä.

Katkelma, jonka Mika Kukkonen otti omaan oivalliseen Hakkuu-merkintäänsä, on erittäin paljonpuhuva:

Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia […].

Miten sattuvasti virkkeet kuvaavatkaan muuan ihmistyyppiä, joka on tullut minullekin tutuksi. Miten hienosti virkkeet soivatkaan, miten lohdullista niitä on hokea! Kirjoitin itselleni talteen tällaisen katkelman:

He olivat aina olleet minulle käärmeissään siitä, että olin todellakin aina tilaisuuden tullen repinyt heidät palasiksi aivan häikäilemättä, mutta minun kannaltani vallitsi aina yksi lieventävä asianhaara; revin itseni palasiksi vielä perusteellisemmin, en koskaan säästänyt itseäni, paloittelin itseni aina tilaisuuden tullen pieniksi palasiksi, kuten he sanoisivat, sanoin itselleni laiskanlinnassa, aivan yhtä häpeilemättä, aivan yhtä ilkeästi, aivan yhtä säälimättömällä tavalla.

Pidän tätä myös (toki tietyin ehdoin, ei mennä niihin nyt tarkemmin, jottei kirjoitus leviä käsiin) ehdottoman hyvänä lähtökohtana kirjallisuudelle. Siis armottoman tasavertaista itsensä ja muiden paloittelemista. Hakkuu käynee sivaltavana läpileikkauksena mistä hyvänsä alasta tai pienestä pyörivästä piiristä, jonka huomiin on halukkaita paljon, paikkoja piirissä vähän ja virallista tunnustusta rajoitetusti tarjolla. Ahdasta on. Ylevän yhteishengen alla muhii katkeruus, kollegiaalinen kauna ja armoton kilpailu. Vaikken vaikuta missään kulttuuri- tai taidepiireissä, enkä joudu kuluttamaan persettäni tai psyykettäni yksienkään Punavuoren tai Töölön Auersberg Junioreiden taiteellisilla illallisilla, olen jo tähän ikään mennessä saanut osakseni omat muuan mielenkuohuni yllättävän saman suuntaisista asioista:

Sekä Schrekerissä että Billrothissa, kuten myös Schrekerin elämänkumppanissa, henkilöityy tällä hetkellä sellainen jäljittelevä ja tekoälyllinen lörpöttelykirjallisuus, jota olen aina vihannut ja jota fanaattisen muotitietoiset, alati briljeeraavat, kirjallisuustieteelliseen puberteettiin jämähtäneet kustannusvirkailijat rakastavat ja kulttuuriministeriön seniilit virkamiehet Minoritenplatzilla uutterasti subventoivat.

Lause pääsee kunnolla oikeuksiinsa, kun sen lukee osana tätä suurenmoista aukeamaa. Suosittelen klikkaamaan isommaksi. Tämä on mitä paras näyte Bernhardin ihastuttavan vitutusvimmaisesta tykitystyylistä:

Haa, teidän läpi nähdään!

Ja minun. Kuka minä olen tässä leijumaan. Olen viime aikoina ollut syvästi huolissani joidenkin blogi- ja kirjallisuuslehtimaailmassa vaikuttavien hahmojen tahattomasta asemasta oman kirjamakuni tuomareina. Halveksin “massoja”, jotka imevät ja omaksuvat makunsa muualta, vääristä paikoista, siis muualta kuin minä. Mutta etsinkiö, luenko, katsonko, kuuntelenko ja arvotanko kaiken omista lähtökohdistani?

En tietenkään. En todellakaan. Ei ole todellakaan sattumaa, että “löysin” ensin Louis-Ferdinand Célinen (siis sen yhden teoksen, enhän minä Célineltä ole mitään muuta lukenut, tietenkään), sitten Michel Houellebecqin ja sitten vielä Karl Ove Knausgårdin, ja Bernhard oli tähän listaan ikään kuin luonnollinen jatke. Minussa elää juuri se Bernhardin kuvaama hännystelijä, joka Gentzgassen taiteellisilla illallisilla olisi samaa mieltä samoista kirjoista ja näytelmistä kuin muutkin, joka samaan aikaan pitäisi visusti turpansi kiinni kaikesta epäilyttävästä, vaikkei pitäisi, joka kehuisi Auersbergien ruokia ja alentuisi esittelemään valmiiksi ajateltuja ajatuksia ominaan. Tätäkin kirjoittaessa jouduin jatkuvasti vahtimaan itseäni googlailemasta, mitä valistuneen lukijan pitäisi Bernhardista ja Hakkuusta sanoa.

Mutta on näiden kirjailijoiden löytämiseen muitakin selityksiä kuin halu miellyttää ja myötäillä mystisiä internet-kirjapiirejä, joissa kukaan ei tiedä minun edes virtuaalivierailevan. (Niissä piireissä miellyttämällä ei sitä paitsi saavuta mitään.) Neljää kirjailijaa yhdistää tietty äärirehellisyyden ja konstailemattoman itsensä peliin laittamisen eetos. Olkoonkin, että muotoseikat, painotukset ja sävyt vaihtelevat (Houellebecqin lakonisuus kontra Bernhardin tuju temperamentti). Toisessa blogissa (en muista, missä) eetosta luonnehdittiin osuvasti sanakolmikolla “ihminen kaikkine karvoineen”.

Toisin kuin kivapuheessa lilluteltu saattaa Bernhardia (tai muita vihaisia herkkiksiä) lukiessa luulla, pointti ei ole inhota kaikkea ihmisiin ja maailmaan liittyvää. Pointti on repiä kiiltokuvat alas seiniltä, suunnata valokeila ihmisten todellisiin motiiveihin, kaivaa ne esiin, katsoa, kuka ja mikä loppupeleissä kestää syvemmän tarkastelun.

Hakkuun kertoja löytää kauhistelemaansa myös itsestään. Johonkin hän on näitä ihmisiä tarvinnut aiemmin, ja jollain tavalla tarvitsee kaiketi yhä. Kun lopussa kertoja lähtee kutsuilta kotiin, hän alentuu eteisessä antamaan (sielu ja omatunto irvistäen!) rouva Auersbergille valheellisia kehuja, oikein lirkuttelemaan. Ja kun hän pääsee ulos ja juoksee halki öisen Wienin, hän joutuu toteamaan, että

tämä kaupunki, jonka läpi juoksen, niin hirvittävältä kuin se minusta aina tuntuukin, ja on aina tuntunut, on minulle kuitenkin paras kaupunki, tämä Wien, jota vihaan ja jota olen aina vihannut, on yhtäkkiä minulle taas paras, minulle paras Wien ja että nämä ihmiset, joita olen aina vihannut ja joita vihaan ja joita tulen aina vihaamaan, ovat kuitenkin parhaita ihmisiä, että vihaan heitä, mutta että he ovat liikuttavia, että vihaan Wieniä ja että on kuitenkin liikuttavaa, että minä kiroan nämä ihmiset ja kuitenkin pakostakin rakastan ja että minä vihaan tätä Wieniä ja minä ajattelin, juostessani jo keskustan läpi, että että tämä kaupunki on kuitenkin minun kaupunkini ja tulee aina olemaan ja että nämä ihmiset ovat minun ihmisiäni ja tulevat aina olemaan ja minä juoksin ja juoksin ja…

 

II
Avicii: Wake me up

Pop-hittien tarkoitus on jäädä mieleen. Pop-hitti on käytännössä sitä parempi, mitä tehokkaammin se jää mieleen. Omalla kohdallani se johtaa usein siihen, että vaikkei biisi itsessään olisi erityisen hyvä, vaikka se olisi itse asiassa melko karmea, siitä muodostuu vuosiluvulle ja vuodenajalle eräänlainen tunnari.

Aviciin Wake me upista tulee tämän talven tunnari. Tiedän sen jo nyt, koska Wake me up soi Radio Novan aamushow’ssa, jäi koko päiväksi päähän ja täytyi kuunnella töiden jälkeen. Se soi työharjoittelupaikan naapurissa pikkutyttöjen tanssiharjoituksissa, yhden yökerhon ovella, toisen yökerhon sisällä, ja myöhäisaamun jatkoillakin se soitettiin keittiössä kännykästä. Olen jo nyt päätynyt katsomaan Wake me upin Lyric Videota Youtubessa.

Wake me upissa on enemmän kuin keskiverrossa jyskehitissä. Country-henkisellä (luullakseni) sävelellä ikään kuin ammennettaan jostain cowboy-perinteestä. Taustalla näkyvät laajat tasangot, auringonlaskut, pilvien liikkeet, vuoristot horisontissa. Timelapset on tietysti toteutettu HDR:nä ja 10 mm -superlaajakulmaobjektiivilla, koska vähempi ei riitä.

All this time I was finding myself but didn’t know I was lost...

Kovin alakuloista on. Mutta taustakaiku onneksi syvenee, kehittyy. Se on etiäinen jostain pirteämmästä ja kivemmasta, samoin bassorummun jyske. Se kertoo, että kohta, kohta, kohta… Akustinen kitara vaimenee, pitchaus nousee pintaan veden alta…

Sitten räjähtää! Ilotulitteet! Jättimäiset festarit! Jyske ja pimputusmelodia! Koukku! Väkeä valtavasti! Kaikki messissä! Yksi, toinen… kolmas ties monesta kymmenestä tuhannesta päässyt kiljumaan päin kameraa!

Miksen ollut tuolla hyppimässä? Miksen ole enää yhtä nuori ja kaunis kuin nuo, jotka hyppivät? Ei siinä voi olla mitään pahaa, olla viaton ja ehkä vähän yksinkertainen nuori, joka haluaa vain pitää hauskaa…

Otokset kiljuvista teinifaneista kaivavat syvempää kipeitä tunnelmia. Lukioaikojeni sisäinen fruittari- ja pissisfoobikko heräilee. (Tiedän, etenkin käsite “fruittari” on so 2005, nyt on tuoreemmat ja ajanmukaisemmat ihmisviiteryhmät, mutta kuitenkin.) Vaikka lukioikäisenä janosin, kuten lukioikäisen kaiketi kuuluukin janota, ilonpidon ja äksönin ytimeen, katsoin karsastaen heitä, jotka ilonpidon ja äksönin ytimessä keskimäärin hyppivät. En kuulunut heihin edes silloin. En halunnut kuulua. Mutta koska kotona nysvääminen oli (olevinaan) pahinta kaikista, ajauduin mitä kammottavimpiin ilonpitomestoihin ihmettelemään, miksen viihdy.

Oliko minut jo lähtökohtaisesti suljettu ulkopuolelle? Suljinko itse itseni? Pääsevätkö kaikki nauttimaan nuoruuden ja kauneuden hedelmistä tasapuolisesti? Eivät tietenkään, mutta pääsinkö itse tarpeeksi? Olisiko pitänyt päästä enemmän? Vieläköhän ehtisin? Olenko jo liian vanha? I wish that I could stay forever things young. Kukapa ei toivoisi? Life will pass me by if I don’t open up my eyes… Onko yleismodernimpaa yleislänsimaista yleiskokemusta kuin pelko, että elämä valuu hukkaan, että jossain tuolla tapahtuu tai on tapahtunut jotain suurta, josta minä jään tai olen jäänyt paitsi? Erich Fromm kirjoitti siitä jo 1960-luvulla. Digitalisaatio on nostanut volyymin superista turboon.

Ei kai hyvän mielen tanssihitti yllytä vanhenemisen kauhua? Michel Houellebecqin romaaneissa 1960-luvun seksuaalivallankumous on johtanut nuoruuden ja kauneuden ylipalvontaan, seksuaalisen viehättävyyden perusteella tapahtuvaan hierarkiaan, mikä edelleen johtaa seksuaalisen pääoman yhtä polarisoituvaan jakautumiseen kuin taloudellisen ja sosiaalisen pääoman, mikä on pohjimmiltaan fasistista. Toisaalta – lainaan haparoiden ulkomuistista – kyse on palautumisesta luonnontilaan. Ensin vapautui sukupuolielämä, siis 1960-luvulla, seuraavina vuosikymmeninä vapautuivat markkinat. Kombo on kääntänyt ihmiskunnan kehityksen valistuksen ihanteista takaisin kohti alkutilaa: lihaksikkaat miehet (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset siittäjät) ja hyvämuotoiset naiset (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset synnyttäjät) haluavat panna toisiaan ja sillä sipuli. Se on vietti. Vietteihin vedoten tehdään rahaa, sillä sipuli. Talous pyörii sen varassa, että vietteihin vetoamalla tehdään rahaa, sillä sipuli. Tyhmyys tai yksinkertaisuus ei ole paha tai hävettävä asia, koska tärkeintä on lisääntyä ja vakiinnuttaa paikka laumassa.

Entä miten tämä houellebecqläinen väitemaisema liittyy Wake me upiin? Jaa-a, ei välttämättä mitenkään. Tulipa silti mieleen. Wake me upin Lyrics Videossa on nuoruutta ja kauneutta yllin kyllin, kertosäkeiden festariklipeissä koottujen joukkojen voimaa. Jättimäistä väkijoukkoa hallitsee johtaja korokkeeltaan, ja johtaja, Avicii, on niin tavanomaisen näköinen lippispää, etten tunnistaisi, jos näkisin Alepassa treenikassi olalla energiajuomaa ostamassa. Silti hän on johtaja, kuin kuka tahansa meistä, muttei lähellekään, hän on silti enemmän, paljon enemmän. Hänellä on suuri aikaansaannoksena, nimittäin se, että KAIKILLA ON KIVAA!!!

Tähän voisi kehiä jotain nautinnon imperatiiviin käsitteestä, nauttimisen (tai sen esittämisen) pakosta, mutta antaa olla. Aviciin hitti vetoaa minuunkin. Nyt jo, ilman nostalgia-arvoa. Jokin siinä vetoaa. Perusriffi ei ole Ukko Nooaa monimutkaisempi (se taitaa olla vielä yksinkertaisempi), eikä tavanomainen jyske tai pimputuskoukun superhypersynaääni tee siitä sinällään suurta. Viehättävää on kertosäkeen pilipalipirteyden kontrasti säkeistöjen akustiseen kitaraan ja suurten tasankojen orgaaniseen, elämänviisaaseen cowboy-melankoliaan.

Wake me up tökkää ristiriitahermoon. Nuoruus on kiljumista, hauskanpitoa ja hukassaoloa, kamala ja kamalan ahdistava ryminä, äkkiä ohi – silti sitä jää ikävöimään. Vai jääkö ikävöimään mielikuvaa?

Kun aloin kirjoittaa tätä, Wake me upilla oli 166 miljoonaa katsojaa, nyt 170 miljoonaa ja melko isot rapiat. Vaikkei se ole vielä lähellekään Gangnam stylen lukuja, pidän Wake me upia paljon, erittäin paljon parempana biisinä. Wake me upista välittyy muutakin kuin tylsistynyttä hähätystä. Wake me up muistuttaa, kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta on elää kulttuuristaan irrallaan.

 

III
Riikka Pulkkisen äitiyskertomus Imagessa

Samoihin aikoihin kun luin Bernhardin Hakkuun, luin myös (silloin) tuoreimmasta Imagesta (2/2014) “tähtikirjailija” Riikka Pulkkisen kertomuksen omasta tulemisestaan äidiksi.

Tai no, itse asiassa, jos rehellisiä ollaan, luin siitä vain reilun puolen sivun pätkän.

Luin sitä kuitenkin sen verran.

En ole kohderyhmää, tiedän. Lukemaan minut taivutteli JCDecauxin digitaalinen mainostaulu metrovaunun sisällä. Istuin kaikessa rauhassa omiani miettien. Hakaniemen kohdalla havahduin siihen, että mediasta tuttu silmäpari tuijotti koko matkustamoa otsatukkansa alta totisena, filosofisena, vakavana, vangiten. Ahah, hän kertoo nyt äitiydestään. Sillä lailla.

Pulkkisen naaman tilalle ilmestyi Metro-lehden otsikko. Liittyikö säähän, Ukrainan levottomuuksiin vai johonkin pieneen onnettomuuteen kotimaassa, en muista. Joka tapauksessa sain muuta ajateltavaa.

Ennen Kalasatamaa Pulkkinen muistutti itsestään uudestaan. Samalla lcd-mainosruudulla sama naamakuva ja samat houkuttelutekstit. Näin se tapahtui, tällaista se oli. Näin minusta tuli äiti. Vain uusimmassa Imagessa.

Saman metromatkan aikana saman äitiyskertomuksen ääreen houkutteli samalla naamakuvalla varustettu suuri banderolli. Se komeili toimistotalon seinässä Kulosaaren ja Herttoniemen välisellä osuudella. Banderolli ei sentään ollut aivan niin iso kuin syksyn 2012 Sofi Oksanen -banderolli, joka taisi olla yhtä iso, ellei peräti isompi kuin Teemu Selänne -banderolli Hartwall Arenan seinässä – mutta melko iso tämä Imagen Riikka Pulkkinen -banderollikin oli.

Vielä banderollistakin selvisin. Vielä senkään jälkeen en hakeutunut äitiyskertomuksen ääreen.

Sitten Pulkkisen naama äitiyskertomuksineen tuli eteen Keudan aikuisopiston aulassa. Vielä siitäkin selvisin.

Kotona kuuntelin Basson Hikistä iltapäivää. Mainoskatkolla oikein miellyttävä ihmisääni tarjoili Pulkkisen äitiyskertomusta.

Mikä katkaisi kamelinselän, vaikea sanoa tarkalleen. Mutta niin kävi, että seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla tartuin uusimpaan Imageen. Pulkkisen äitiyskertomus oli piirittänyt kaikista ilmansuunnista, tullut liian monta kertaa vastaan, ajautunut käsiini kuin Skubb-säilytyslokerot Ikeassa.

No niin. Avauskappaleessa Pulkkinen kirjoitti mielestäni paremmin kuin romaaneissaan. (Tosin, pakko myöntää, yhtä ainutta Pulkkisen romaania en ole saanut luettua loppuun, kuten en saanut tätä äitiyskertomustakaan.) Pidin aloituskappaleen luonnehdinnoista “pimeä, matala vuodenaika” ja “merikin yhtä hyhmää”. Pidin “inhorealismia” (huomatkaa, lainausmerkeissä) lähentelevästä tyylistä, vaikka “inhorealistisen” (toistamiseen: huomatkaa, käytän lainausmerkkejä) tarkastelun kohteena näytti olevan lähinnä yltäkylläisen yläluokkaisissa raameissa podettu kolmenkympin kriisi. Ajattelin, että onhan tämä julkaistu kuitenkin Imagessa, eikä missään naistenlehdessä. Ehkä minäkin voisin saada tästä tekstistä jotain – siltä tuntui.

Aluksi.

Sitten alkoi napanöyhdän haju käydä turhan väkeväksi. Itseriittoisuusmittari meni punaisen puolelle, kun tuli 2010-luvun naiskirjailijuuden pohtimista (ei ollut epäselvää, että tekstin kirjoittaja kuuluu heihin), lisää brie-juustoa, suklaata ja kahvia (ei ollut ensimmäinen kerta, kun Pulkkinen tekee näistä kohtuuttoman suuren numeron). Sitten täytyi vielä jostain ympätä äitiystekstiin Foucault ja Deleuze, jonkin sortin “vallankumous” (whaat?) ja Deleuzen “paon viiva” (mitvit?). Sitten tuli vastaan tämä ratkaiseva virke:

Paon viiva johtaa Viiskulman neuvolasta sushiravintolaan ja kuntosalille, jossa nostan rautaa surutta vielä kun vatsani on rantapallo.

Ääähhh…

Tässä kohtaa läimäytin lehden kiinni ja vein takaisin hyllyyn.

Mutta en minä näin vähällä päässyt. Päästänyt itseäni. Suostunut tai pystynyt päästämään itseäni. Jostain kumman syystä – otapa motiiveistasi selvää – minun täytyi kotona googlata, onko Pulkkisen äitiyskertomukseen reagoitu internetissä. Ehkä halusin vain selvittää, olenko reaktioineni yksin. Ja kyllä vain, tai siis ei, en ollut yksin. Päällimmäisenä Googlessa pomppasi – minkäpä muunkaan kuin – Vauva.fi:n keskustelupalstan ketju “Nyt se Riikka Pulkkinen sit julistaa Imagessa äitiyttään”. Ihmeelliseksi, arveluttavaksi ja raadolliseksi ilokseni huomasin, etteivät internetin nimettömien äitien asenteet Pulkkista ja hänen äitiyskertomustaan kohtaan olleet(kaan) kovin suopeita tai ihastelevia. Vaivaantunut, kummastunut ja hieman ärtynyt “ei pysty rileittaa” -kokemukseni ei siis johtunut ainakaan pelkästään iästäni ja sukupuolestani?

Luulin “ei paljoa puutu” -tyyppiseksi vitsiksi, kun joku heitti, että Pulkkinen lasta ponnistaessaan ajatteli näyttävänsä kriitikolle närhenmunat. Ilmeni, että New York Timesin kriitikko oli kehdannut luonnehtia Tottaa teennäiseksi romaaniksi. (Pulkkisen romaaneiden teennäisyys on ärsyttänyt myös useita kirjabloggaajia ja Goodreadsin rivilukijoita, mutta heitterit on menestyksen hinta jne. Hesari taasen on tainnut kehua kaikki Pulkkisen teokset pystyyn, miksi, en tiedä, kaiketi valtakunnan ykköslehdellä on velvoitteensa uutta vientituotettamme kohtaan. New York Timesin astetta kärjekkäämpi läpivalaisu saattoi sen jälkeen olla ikävä ylläri.)

Seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla päädyin tarkistamaan, olihan se anonyymin nettikirjoittelijan keksimä vitsi. Eihän kukaan voi kirjoittaa lehteen, että lasta ponnistaessani ajattelin näyttäväni kriitikolle rapakon takana?

Ilmeisesti voi.

Ainakin Pulkkinen on samaistunut ammatilliseen rooliinsa esimerkillisesti. Hyödyllisempää kuin osua äitejä äitiyshermoon äitikanavalla on osua kaikkia ihmisiä johonkin hermoon valtakunnallisen mediasfäärin paraatipaikalla. Oli se sitten ihastushermo, vihastushermo, kummastushermo, vaivaannushermo, kateushermo, myötähäpeähermo, mikä hermo sitten kenellekin, se on mahdollisimman monelle kuitenkin jokin hermo. Mitä enemmän hermoja, joihin osua, sitä enemmän yleistä olemassaoloa, näkyvyyttä, pöhinää, asiakkaita, liikevaihtoa.

Vielä jatkoin äitiyskertomuksen lukemista ihmetellen itsekin, miksi niin tein. Toisin kuin annoin aluksi ymmärtää, en lopettanut Deleuze-sushibaari-punttisali -kohtaan. Lopetin siihen järjestelmällisen rivi riviltä lukemisen.

Ei, apua, tai siis, en minä siis varsinaisesti lukenut – siis lukemalla lukenut – Pulkkisen äitiyskertomusta, silmäilin vain ylimalkaisesti onnistumatta päästämään irti. Tunne oli jonkinlaista sukua sille, kun lapsena täytyi syödä liian kirpeät pastillit loppuun, vaikka oli tullut jo paha olo, vaikka ikeniä kirveli, hampaista oli lähtenyt tunto ja vesi valui silmistä, oli pakko purra viimeisetkin pastillit kahtia ja imeä vielä jauheetkin pussin pohjalta.

Niinpä löysin kohdan, jossa Pulkkinen kertoi juoneensa absinttia tuttipullosta lukiessaan Heideggeriä. Siinä kohdassa Pulkkinen teki sosioekonomista pesäeroa neuvolassa näkemäänsä “bitch”-äitiin. Moukkamaisen ja tavismaisen “bitch”-äidin lapsi roiskisi vesipyssyllä, söisi makaronilaatikkoa ja vietäisiin kesällä Visulahteen. Pulkkinen lukisi lapselleen pienestä pitäen maailmankirjallisuutta. He shoppailisivat luomuruokaa ja matkustelisivat eksoottisiin kohteisiin. Lapsesta tulisi jotain parempaa ja erikoista. Lapsi tulisi siis äitiinsä.

Totta kai Pulkkinen kiirehti myöntämään pinnallisuutensa olleen “naurettavaa”. Vaan ei tekstin sävy siitä miksikään muuttunut. Ei, vaikka juttuun oli kai olevinaan ympättynä jonkinlainen henkisen kasvun narratiivikin (“näin opin kohtaamaan äitiyden” tai “näin voitin pikkumaisuuteni ja omistauduin lapselleni”). Itsensä jättäminen kiinni (ennen kuin lukija ehtii) vaikutti enemmän pikaiselta puhdistumisrituaalilta, jonka jälkeen kaikki saa jatkua ennallaan. Seuraavaksi Pulkkinen kertoi lukeneensa netissä muiden äitien synnytyskertomuksia – ei tietenkään tulevana synnyttäjänä, vaan filosofisesti painottuneena kielen ammattilaisena…

ÄÄÄ!!!

Irtauduin äitiyskertomuksesta hiljalleen. Kirjaston lehtiosastolla kävin vielä monta sisäistä taistelua ennen kuin ajantappokidutushoukutus alkoi päästä otettaan ja uusi Image saapui peittämään Riikka Pulkkisen uusilla journalistisilla sisällöillään. Niin otti äitiyskertomus tervetulleen ensimmäisen askeleensa kohti sitä unohduksen kaivoa, johon valtaosa tällaisista sisällöistä on tuomittu uppoamaan.

Summa summarum: viihdyin Pulkkisen äitiyskertomuksen parissa kuin Hakkuun kertoja Auersbergerien taiteellisella illallisella. Aviciin Wake me upin tavoin äitiyskertomus muistutti, kuinka mahdotonta minun on elää kulttuuristani irrallaan.

Kun 2010-luvun naiskirjailijuudet suklaineen ja kahveineen, Foucaultit, Deleuzet, brie-juustot, absintit tuttipullossa, Heideggerit, maailmankirjallisuus-iltasadut, luomushoppailut, eksoottiset kohteet ja filosofisesti painottuneet kielen ammattilaisuudet vielä kummittelivat jäänteenomaisesti jossakin lähimuistini sivulokerossa, huomasin NYT-liitteen kolumnin, jossa Oskari Onninen ilmaisee epäinnostuksensa Putouksen Jäbäleisson-hipsteriin. Onninen olisi kaivannut satiirin kohteeksi täsmällisempää, todenmukaisempaa ja ajankohtaisempaa ihmiskuplaa:

Leisson alleviivaa idioottiuttaan, vaikka parodisia piirteitä olisi pitänyt tehdä vaikka liiallisesta briljeeraamisesta. Idisten ja kreaamisen hokemisen sijaan hänestä olisi voinut kirjoittaa pseudoälykkään Deleuzen ja Foucault’n siteeraajan, ylikorostetun post-strukturalistin ja omahyväisen kulinaristis-taiteellisen ekletisminsä esittelijän.

Avautuisiko tuollainen koko perheen lauantai-illan ohjelmassa? Tuskin. Mutta luulen ymmärtäväni, mitä Onninen tarkoittaa.