Digivallan lumous

9789510404805_frontcover_final_original
Kuva: #kirja | www.kirja.fi

Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti-illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa. Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.

Keskushenkilö on 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman ”sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – ja keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika kun tekijä tapettiin: ”Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”

Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa. Projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla – helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.

Sanataiteesta sisällöntuotantoon

Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen ”mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” -paradigmaksi.

Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän- ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:

Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.

Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: ”Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele tai työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen ”tätä Aapo ei ymmärtänyt” -kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:

Kirjoittaminen ei tuonnut hänelle iloa ja voimaa, yksinäisyyden vahvuutta, joka olisi muistuttanut joidenkin vanhojen ihmisten tyyntynyttä rauhaa. Koska hän ei uskaltanut viedä mitään äärimmäisyyksiin, hän ei saanut mitään näkyviin. Hän ei kirjoittanut kirjan ehdoin. Hän ei kirjoittanut vastahakoiselle lukijalle. Aapo tiesi vain teorian tasolla kirjailijoiden henkilöhistorioiden olevan vieraannuttavien kokemusten hirstoriaa, häneltä ne puuttuivat.
Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.

Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru. Mutta kuinka ollakaan, menekki hänen ”sisällöilleen” osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä ”sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: ”Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa. Saati verkossa.

Maailma muuttuu, ihminen ei

Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun ”niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.

Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä-Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.

Maalitauluna on tällä kertaa internet ja digitalisoitunut massakulttuuri, videopeleistä kirjablogeihin. Proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) ”Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: ”Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”

Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena osuva. Kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010-luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, sitten konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio. Hashtag-hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:

Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.

Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.

Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.

PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?

Kakkahädässä kadotukseen

Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä risteyttää perinteisen juoninovellin sotienjälkeiseen niukkaan, ”kuulaaseen” modernismiin. Leimallisen 80-lukulaista novellissa on sen ronski suorasukaisuus.

Novelli alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:

Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.

Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:

Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.

Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:

Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.

Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista -esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:

Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.

Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika-ajoin muistuttaa.

Poika yrittää tehdä ”kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: ”Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”

Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:

Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.

Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:

Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.

Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:

Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua. Alkaa luisuminen lopulliseen tuhoon:

Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.

Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:

Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.

*

Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin ”oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen, ken ties hemingwaylainen ”jäävuoren huippu”. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.

Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.

Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu -lukutapaa perustellumpana.