Kuva: Like | http://like.fi/kirjat/taisteluni-iv/

Vuosi sitten luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kaikki kolme suomennettua osaa putkeen. Yritin eritellä lukukokemustani blogimerkinnässä, joka paisui sellaiseksi jättikattilalliseksi löysää, rönsyilevää ja sekavaa ajatuspuuroa, että oksat pois (merkintä muutettu yksityiseksi). Kokeilen uudestaan neljännen kirjan kanssa. Tuskin pysyn nytkään asiassa, mutta paremmin tämän on mentävä kuin viime yrittämällä.

Herkän kirjailijanalun hybris

18-vuotias Knausgård muuttaa Pohjois-Norjaan, opettajaksi Håfjordin syrjäkyläkouluun. Kaverit lähtivät armeijaan tai yliopistoon. Knausgård kulkee omaa tietään, kirjailijan tietä. Pohjois-Norjan kautta se koukkaa kolmesta syystä:

1) Asuisin kaukana, kaukana kaikesta ja kaikista jotka tunsin ja olisin aivan vapaa. 2) Ansaitsisin omaa rahaa kunnon työssä. 3) Voisin kirjoittaa.

Ihailtavaa päämäärätietoisuutta abiturientilta!

Uuten paikkaan saavutaan totta kai hitaasti, yksityiskohtia säästelemättä. Mainitaan pohjoisnorjalaisen maiseman karu kauneus, silmäpelit ja seisokit bussissa, ensimmäinen uneton yö ensimmäisessä omassa kodissa, nakkikioskin rasvasta kupruiset ikkunat ja kiusalliset tilanteet pojankloppien kanssa. Ensimmäiset samaistuvat hörähdykset sain tästä (avautuu asiayhteydessään paremmin):

— Minulla on walkman, sanoin. — Kiitos kuitenkin. Oli oikein kilttiä tulla käymään.

“Oikein kilttiä.”

Ennen pitkää alkaa kattotematiikkakin hahmottua: kirjailijaksi kasvaminen, kirjoittamaan opetteleminen, vaikutteiden haaliminen, ensikosketukset maailmankirjallisuuteen. Kun Knausgård on kirjoittanut elämänsä ensimmäisen novellin, hän pitää sitä Hemingwayn novellin tasoisena, eikä vesitä kohtaa jälkiviisaalla itseironialla, mitä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä kirjailijasta tekisi.

Varhaisissa novelliyritelmissä, jotka Knausgård on liittänyt tähän neljänteen kirjaan ilmeisen sellaisenaan, vilahtelevat kolmannesta kirjasta tutut tapahtumat. Tässä näen jo selviä etiäisiä Taisteluni-sarjasta:

Minulla oli vain yksi maailma, ja siitä minun piti kirjoittaa. Ainakin toistaiseksi. Yritin kuitenkin ympätä siihen García Márquezin rehevyyttä. Myös tarinoiden runsautta. Ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.

Halu saada teksteistä palautetta on valtava. Enimmäkseen palaute on, kuten asiaan kuuluu, ympäripyöreän myönteistä. Joo-o, kiva kun kirjoitat, ihan hyvin kirjoitat, joo. Se ei riitä. Se tuntuu hyvältä, mutta se ei riitä! Kun totuus tulee ilmi isoveli Yngven suusta, Knausgård vetäytyy siilipuolustukseen:

— Joo, se oli oikein hyvä, hän sanoi.

— Varmastiko?

— Joo, joo. Samanlainen kuin ne muut jotka olen lukenut.

— Hyvä, sanoin. — Niitä on nyt kuusi. Jos onnistun kiristämään tahtia, voin ehkä saada kokoon viisitoista ennen kuin koulu loppuu.

— Mitä aiot sitten tehdä? Yngve kysyi ja työnsä hieman vinon sätkän huultensa väliin ja sytytti sen.

— Lähetän ne kustantamoon, sanoin. — Mitä luulit?

Hän katsoi minua.— Et kai kuvittele että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?

Sieluani kylmäsi kun kohtasin hänen katseensa. Kaikki veri kaikkosi päästäni.

Hän hymyili.

— Kuvittelit niin, hän sanoi.

Silmäni kostuivat, ja minun oli pakko kääntää pääni pois.

— Mikäs siinä, sen kuin lähetät vain, hän sanoi. — Sittenpähän näet mitä mieltä niistä ollaan. Ehkäpä joku innostuu niistä.

— Sinähän sanoit että pidit niistä, sanoin ja nousin seisomaan. — Etkö tarkoittanutkaan sitä?

— Tarkoitin toki. Mutta kaikki on suhteellista. Luin ne teksteinä jotka yhdeksäntoistavuotias veljeni on kirjoittanut. Ja ne ovat hyviä. En vain usko että ne ovat tarpeeksi hyviä julkaistaviksi.

— Okei, sanoin ja menin takaisin verannalle. Näin miten hän alkoi taas lukea Fløgstadin kirjaa jonka oli saanut äidiltä. Konjakkilasi lepäsi hänen kädessään. Ikään kuin hänen sanansa eivät olisi merkinneet mitään erityistä.

Ikään kuin kirjoittamiseni ei olisi mitään erityistä.

Piru hänet periköön.

Mitä hän oikeastaan tiesi? Miksi minun olisi pitänyt kuunnella nimenomaan häntä? Kjartan piti teksteistäni, ja Kjartan oli kirjailija. Vai sanoiko hänkin niin vain siksi että olin hänen yhdeksäntoistavuotias siskonpoikansa ja että siihen katsoen ne olivat hyviä?

Äiti oli sanonut niitä lukiessaan ajatelleensa että olin kirjailija. Olet kirjailija, hän oli sanonut. Ikään kuin se olisi yllättänyt hänet, ikään kuin hän ei olisi arvannut sitä. Sitä hän ei olisi pystynyt teeskentelemään. Hän tarkoitti sitä.

Mutta helvetti, minähän olin hänen poikansa.

Et kai luule että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?

Jumalauta, minä näyttäisin Yngvelle. Jumalauta, minä näyttäisin koko vitun paskamaailmalle kuka olin ja mistä minut oli tehty. Murskaisin jokaisen. Saisin heidät kaikki mykistymään. Niin saisin. Niin saisin. Sen tekisin, saatana. Minusta tulisi niin suuri ettei kukaan tavoittaisi minua. Ei kukaan. Ei kukaan. Ei koskaan. Ei milloinkaan. Minusta tulisi suurempi kuin kukaan. Siis ne vitun idiootit. Jumalauta, minä murskaisin heistä jokaisen.

Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko.

Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.

Vielä verisempää on loukkaantuminen, kun kaverit löytävät Knausgårdin kaunokirjalliset tekeleet, vielä oikein herkän kohtauksen ja kirjoittavat siihen alatyylis-eroottisen lopun. Saakelin nuuskijat, voiko röyhkeämmin tehdä? Pitävät vitsiä vielä hauskana! Osuvasti on kuvattu myös se, miten loukkaantumisesta joutuu kuin joutuukin arjen jatkuessa luopumaan. Mököttäminen on pidemmän päälle kamalan rankkaa.

“High school is such a serious thing”

Taisteluni-sarjalle ominainen yllättävä ja odottamaton aikahyppäys, äkillinen assosiaatiosta ponkaiseva poistuminen ajasta ja paikasta toiseen aikaan ja paikkaan tapahtuu neljännessä kirjassa sivulla 126. Knausgård on vetänyt opettajakollegoidensa kanssa perusteelliset jurrit. Seuraavana aamuna hän tyhjentää vatsalaukkunsa suun kautta pönttöön (puhuu siis norjaa pöntölle) ja pysähtyy pähkäilemään, mitä ihmettä mahtoi loppuillasta tapahtua. Knausgård muistaa jokusen irrallisen väläyksen. Samalla hän muistaa, missä vaiheessa elämää alkoi kärsiä muistinmenetyksistä. Se alkoi silloin, niinä aikoina…

Siirrytään sadoiksi sivuiksi ensimmäisen kirjan maisemiin ja vaiheisiin, Kristiansandin tienoille Etelä-Norjaan ja Knausgårdin lukioikään. Totaalista ja kaikenkattavaa on rakastumisen kokemus ja oman ainutkertaisuuden kokemus, yhtä totaalista ja kaikenkattavaa varmuus omasta mitättömyydestä ja epäonnensoturiudesta.

Lukion oppitunneilla Knausgård ottaa näkyvästi ja itsevarmasti kantaa uskontoa ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Luokkahuoneesta poistuttuaan hänet valtaa sietämätön ujous ja ulkopuolisuus.

Kun puhutaan homoudesta tai katsotaan tv-sarjaa, jossa joku hahmoista on homo, Knausgård pelkää punastuvansa. Ei siksi, että Knausgård epäilisi itseään homoksi, vaan siksi, että jos hän punastuisi, kun puhutaan homoudesta, muut saattaisivat epäillä häntä homoksi. Koska Knausgård pelkää punastuvansa, häntä alkaa myös punastuttaa aina, kun homoudesta puhutaan. Kierre on sietämätön. Knausgård ei siis kärsi homofobiasta, vaan homoistapuhumisfobiasta. Tähän ei kuitenkaan päde se, kun futiskentällä huudetaan muuten vaan “vitun homo”.

Pelko homoepäilyjen kohteeksi joutumisesta johtuu siitäkin, ettei Knausgårdilla ole (ainakaan omasta mielestään tarpeeksi) äksöniä naisrintamalla. Nuori Knausgård näyttää kyllä herättävän naisten silmissä myönteistä huomiota. Hän ei vain osaa, ymmärrä tai uskalla reagoida siihen oikein, ja mikä ikävintä, hänen kohtalonsa on rakastua Hanneen, varattuun naiseen. Hanne on hänen muusansa, muiden kanssa hän voisi suorittaa vain sukupuoliyhdynnän. Ja aina kun jotain (poikuuden menetys) voisi tapahtua jonkun muun kanssa, Knausgård joko jäätyy tai on vetänyt liian pahat naamat, eikä jälkeenpäin muista, kuinka kävi. (Ja sen kerran kun ei jäädy eikä ole liian päissään, futisjoukkuetoverit jäynämielessä pilaavat kaiken!)

Lukiopoika-Knausgårdin juominen on suomalaisvinkkelistä katsoen “tolkuttomuudessaan” (kuten takakannessa luonnehditaan) kerrassaan kotoista; se on runsasta ja humalahakuista. Kannabis kiinnostaa myös. Abikeväästä menee huomattava siivu kännissä ja pilvessä. Turpaan tulee Shellin huoltoasemalla niin että nenä murtuu. Katoilla hypitään ja hotellihuone laitetaan remonttiin.

Päihdesekoilu on aikuistumista, portti pois lapsuudesta, ujoudesta, tie rentouteen, vapauteen, iloon, bileisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, naisten luo.

Rakastin kännissä olemista. Tulin lähemmäs sitä mitä oikeasti olin, ja uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti halusin.

Samaan aikaan Knausgårdin isä aloittaa järjestelmällisen itsensä tuhoamisen juomalla. Kun isä tulee ruokapöydässä puheeksi, äiti puolustelee: isällä nyt vaan oli sellainen kaaos päänsä sisällä, koska ei saanut lapsuudessaan vastakaikua. Vasta nyt neljännessä kirjassa arvaamaton olohuonetyranni pääsee kertomaan itse omia versioitaan tapahtuneesta — Knausgård on sisällyttänyt tekstiin ilmeisen autenttisia otteita isänsä päiväkirjasta:

Perjantai 9. tammikuuta.
Ylös klo 7.00. Paha olo aamiaispöydässä.
Töissä. Jaksoin häthätää ensimmäiset kolme tuntia. Ruokatunnilla ripuli ja pakko antaa oppilaille vapaata. Kotiin parantelemaan oloa — rommia + colaa. Uskomatonta miten se auttaa. Rauhallinen iltapäivä ja ilta. Nukahdin ennen Dagsrevyeniä.

Lauantai 10. tammikuuta
Nukuin pitkään. Korkkasin keittiössä sherryn. Ilta kului sinisen Smirnoffin parissa!

Sunnuntai 11. tammikuuta
Tunsin heti herättyäni että tästä tulee huono päivä. Piti paikkansa!

Entä Knausgård itse isänsä silmin? Kummalliset, pelottavat ja äärimmäisen jännittyneet tilanteet, jotka ovat imeytyneet Knausgårdin kehomuistiin? Mitä sanottavaa isällä on niistä?

Perjantai 6. maaliskuuta
K.O.:n ja Fredrikin kanssa uimahallissa.
Outoa uida taas. Kotiin fonduelle ja katsomaan Kiinan-dioja.
Sen jälkeen juttelua. Liikaa juomista. Kohtauksia. Unni pahoitti mielensä — rikkoi kellon.
Pahoillani tästä.

Isän touhut kylmäävät, mutta oma dokaaminen on ihanaa, mahtavaa, vapauttavaa — niin perusteellista ja laajennettua kuin Knausgårdin kerronta onkin, hän jättää myös rivien väliin. Sivumennen hän tulee kiteyttäneeksi kaiken olennaisen teini-iästä ja nuoruudesta yhteen virkkeeseen:

Olin rehellinen, eri totuuteni vain eivät olleet yhteensopivia.

Neljännen kirjan paras — ja kamalin — kohta liittyy Knausgårdin suuren ensirakkauteen Hanneen. Hanne tulee Knausgårdille kylään. En edes yritä tässä kuvailla, millainen lataus tilanteeseen sisältyy, niin paljon on Knausgård siinä vaiheessa Hannesta haaveillut. Sanotaan lyhyesti, että lataus on melkoinen: kämppä tyhjänä, kummallakin vapaa ilta ja vapaapäivä. Hanne kertoo, ettei enää seurustele, hän on nyt vapaa. Sen kerrottuaan Hanne haluaa jäädä Knausgårdille yöksi, koska ei (muka) uskalla ajaa pimeällä kotiin. Hanne haluaa myös Knausgårdin viereen nukkumaan. Valojen sammuttua hän pyytää Knausgårdia silittämään itseään. Mitä tapahtuu?

Hän veti peiton sivuun ja veti T-paitaansa ylös niin että selkä tuli paljaaksi. Nielaisin ja sivelin kämmenelläni hänen selkäänsä, edestakaisin, edestakaisin.

— Voi miten hyvältä tuntuu, hän sanoi.

En tiedä miten kauan tein sitä, ehkä pari minuuttia, mutta sitten minun oli pakko lopettaa, muuten olisin tullut hulluksi.

— Saatko nyt nukuttua? kysyin ja vedin käteni takaisin.

— Joo, hän sanoi ja kiskoi T-paidan alas. — Hyvää yötä taas.

— Hyvää yötä, sanoin.

Hanne lähti seuraavana aamupäivänä, ja makasin koko päivän sohvalla lukemassa, illalla söin pizzaa ja katsoin äidin kanssa televisiota. Hän istui kissa sylissään ja kahvikuppi pöydällä edessään. Olin syönyt yksin melkein koko pizzan, istuin jalat pöydällä ja lasi kokista kädessäni ja katsoin Albert & Herbertiä, se oli ihan älytön, niin varmasti äidinkin mielestä, mutta kun nyt olimme päätyneet tähän, tarvittaisiin voimia ennen kuin siitä jaksaisi nousta.

Hanne oli täyttänyt minut kuin astian. Olin ajatellut häntä koko päivän. Oli pitkä aika siitä kun olin yrittänyt unohtaa hänet, koska hän ei halunnut olla kanssansi, mutta nyt se kaikki palautui mieleeni kuin vanha, ruosteinen ja kerran niin hohtava ja tuikkiva tivoli.

Mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt viime yönä makaamaan hänen viereensä?

Yhtäkkiä kaikki näyttäytyi eri valossa. Yhtäkkiä näin mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Herrajumala.

Siihenhän hän oli koko ajan pyrkinyt.

Voi, se oli itsestään selvää.

Herrajumala. Herrajumala.

Meni jo.

Koomiseksi kääntyvä pohjatragiikka on osittain samaa, josta kumpuaa Family Guyn “high shool is such a serious thing, these problems matter” -läppä. Ero on silti valtava: Family Guyssa kuitataan nopealla pikku hähätyksellä se, mikä Knausgårdilla on väkevä ja pitkä elämänvaihe, täynnä käänteitä ja kinkkisiä kysymyksiä, ilon- ja kauhunaiheita.

Hajanaisuudesta sommitelmaan

Puolen välin jälkeen luulin Knausgårdin unohtaneen Pohjois-Norjan, Håfjordin ja opettajan työt kokonaan, jättäneen ne kirjan alkupuolelle. Luulin, että Knausgård käytti niitä pelkkänä ponnahduslautana jonkinlaiseen “tämä piti vielä kertomani lukioajoista siinä ensimmäisessä kirjassa” -täyteosaan.

Mutta ei. Jälleen Knausgård käyttää toisesta kirjasta tuttua “mielleyhtymästä takauman ja satojen sivujen kaaren kautta takaisin mielleyhtymän alkupisteeseen” -menetelmää.

Toisessa kirjassa alku- ja loppupiste oli Skåne, perhe, auto ja lapset takapenkillä, neljännessä kirjassa vessanpönttö Håfjordissa. Sivulla 126 kuvatusta krapulaoksentamisesta ja “mitä ttua eilen tapahtu?” -hetkestä alkava satojen sivujen mittainen muistelu päättyy sivulle 357. Siinä vaiheessa alkaa hahmottua vanha kunnon vuodenkierron narratiivi. Totta tosiaan, kirjan ensimmäisillä sivuilla oli kesä ja Knausgård saapui Håfjordiin. Tuli syksy, alkoi pimetä. Kaamoksen arkimustuudessa sopi muistella lukioaikojen raskasta juomista, lukioahdistusta, lukiotieteilyjä, isän ensiaskeleita itsetuhon tiellä, ynnä muuta karua. Kun Håfjordiin palataan, kevät alkaa tehdä tuloaan. Napapiirin pohjoispuolella vuodenajan vaihtuminen korostuu, näkyy kaikessa. Knausgård saa hyväksymiskirjeen bergeniläisestä kirjoittajakoulusta. Orastava kevät rinnastuu orastavaan aikuisuuteen ja orastavaan kirjailijanuraan — klisee jää niin hienovaraiseksi, ettei se haittaa. Lopussa Knausgård juo opettajakollegansa kanssa kaljaa vuonon rannassa, päivittelee vuoden aikana tapahtunutta, on lähdössä takaisin etelään, eikä totisesti aio enää koskaan palata Håfjordiin.

Perussommitelmaltaan neljäs kirja muistuttaa myös kolmatta. Taas tullaan aluksi jonnekin kaukaa, uppoudutaan paikkaan, paikassa vallinneeseen elämänvaiheeseen, paikan ja elämänvaiheen ihmisiin, tapahtumiin ja tunnelmiin. Mitä keskemmällä kirjaa ollaan (noin suunnilleen), sitä enemmän pyöritään muistospiraalien syövereissä. Loppua kohden aikahyppäilyt harvenevat, kerronta asettuu, palataan alkuun ja aivan lopuksi lähdetään paikasta pois — sellainen reissu. Kolmannessa kirjassa se oli Tybakken, neljännessä kirjassa Håfjord.

Toisin kuin aluksi luulin (ja moni taitaa luulla yhä), Knausgård ei hylkää kertomuksellistavia kaavoja. Hän vain soveltaa niitä poikkeuksellisen luovasti.

Neljäs kirja päättyy kesään ja “Roskilden huipennokseen”, joka on, kuten loppuhuipennoksen kuuluu, totaalinen sovitus. Paha saa vihdoin palkkansa ja hyvä voittaa. Tapahtuu se, minkä on kaiken aikaa pitänyt tapahtua. Tähän mennessä kaikki Knausgårdin yritykset päästä poikuudestaan ovat ryvettyneet, jos eivät Knausgårdin omiin mokiin, niin liian syvään humalatilaan tai vastasukupuolen “antaa ymmärtää muttei” -venkoiluun, viimeistään ennenaikaisiin siemensyöksyihin (jotka vasta kiusallista luettavaa ovatkin). Roskilden festareilla protagonistimme sitten saa kuin saakin. Hän siis ihan oikeasti saa, kuten sanonta kuuluu, onnistuu työntämään kokonaiset kaksi kertaa ennen kuin se on ohi.

Voi, se kävi äkkiä ja oli noloa.

Kumppani ei edes pety, ei kyllästy eikä lähde saman tien lipettiin, vaan jää hengailemaan ja juomaan viiniä Knausgårdin kanssa. Suostuu kokeilemaan yhtymistä uudestaan. Toisella kertaa se kestää jo kaksikymmentä sekuntia.

Siihen loppuu yksi tuskallinen elämänvaihe. Siihen on hyvä lopettaa myös siitä elämänvaiheesta kertova kirja.

Lopuksi

Muutama pitkäpiimäisempi jatksokin neljänteen kirjaan mahtui, mutta olen siitä yhtä vaikuttunut kuin kolmesta aiemmasta vuosi sitten. Neljännen kerran Taisteluni ravisutti kyvyllään vapauttaa aikamme vitsauksista, kuten myrkyllisestä ironiasta, pelkurimaisesta pakkohymyilystä, sosiaalisen median ja työ- ja hyvänpäiväntuttumarkkinoiden roolileikeistä, äärikliseisesti “iskeviksi” typistetyistä itsensäesittelytarinoista, ynnä muusta vieraantuneen pintaekshibitionistisesta kuvien taakse kätkeytymisestä. On vaikeaa kuvitella mitään niin raikastavaa ja puhdistavaa kuin verkkainen, perusteellinen, konstailematon, kaikista valmiiksi määritellyistä viitekehyksistä vapaa, läpeensä laskelmoimaton ja häpeää vastaan rohkeasti puskeva tulkinta siitä, miltä elämä ja maailma on tuntunut.

Fiktion keinoin toteutettua fiktiota Taisteluni on, muistetaan se. Mutta se kertoo tosielämästä enemmän kuin kaikki näkemäni Facebook-aikajanat ja kaikissa aikakauslehdessä koskaan lukemani henkilökuvat yhteensä.

Loppuun katkelma, joka ei sopinut mihinkään kohtaan itse tekstiä. Laitan sen tähän:

Pian sen jälkeen kun bändi oli lopettanut soittamisen ja levysoitinkin sammutettiin, ja kun ihmiset alkoivat poistua salista, sytytettiin valot, terävät ja väräjävät, ja kaiken sisäänsä kiertonut hämärän taianomainen vaippa repäistiin sivuun. Lattia oli vastikaan ollut suloisten ja kuumien haaveiden tyyssija, nyt se oli paljas ja tyhjä ja täynnä sohjoa ja soraa jota oli kantautunut saappaiden pohjissa pitkin iltaa. Salin katto oli sykkinyt vedenalaista tunnelmaa punaisena ja vihreänä ja sinisenä tai tuikkinut kuin tähtitaivas, mutta enää siinä ei ollut mitään muuta kuin valonheittimet ja idioottimainen, kiiltävä ja halpa diskopallo. Ihmiset olivat istuneet iltaa ja pitäneet hauskaa pöytien ääressä kuin jonkinlaisen inhimillisen lämmön syleilyssä, mutta nyt pöydät olivat sikin sokin, niiden alla ajelehti tyhjiä pulloja ja tyhjiä tupakka-askeja, lasinsiruja ja vessapaperin riekaleita, joita on kulkeutunut ihmisten jaloissa. Pöydillä oli tahmeita tahroja ja tupakan polttamia pieniä merkkejä, pursuavia tuhkakuppeja, pinoittain kuppeja ja laseja, kaikenlaisia tyhjiä pulloja ja halpoja termoskannuja joiden nokasta valui pitkiä kuivuneita kahvinoroja. Jäljellä olevien kasvot olivat uupuneita ja elottomia, valkoisen ja ryppyisen ihon peittämiä luurakennelmia, silmät hyytelömäisiä kokkareita, vartalot jotka olivat rasvan ja poimujen peittämiä tai niin luisevia ja laihoja että ajatukset karkasivat väistämättä luurankoon joka oli siellä alla ja makaisi pian puhtaaksi kaluttuna ja rauhassa maan povessa tuulen tuivertamalla hautausmaalla suolapitoisessa mullassa meren rannassa.

Oletteko olleet ikinä Ale Pubissa pilkun aikaan?