Hyvä paha luonnosmaisuus

Jos tekstiä sanotaan “luonnosmaiseksi”, onko kyseessä kehu vai moite? Useimmiten kai moite, mutta tarkemmin ajatellen teksti voi olla luonnosmaista monella eri tavalla – myös hyvällä tavalla.

Hyvällä tavalla luonnosmaisessa tekstissä tärkein tulee ilmi sellaisenaan, ilman pohjustuksia, esitelmöintejä tai muita muodollisuuksia. Teksti on silloin aukkoista ja yllätyksellistä, sen ainekset seisovat omillaan keskeltä asiaa alkaen ja tyhjien rivien ympäröimänäkin.

Huonolla tavalla luonnosmaiselle tekstille on ominaista tyhjäkäynti ja haeskelu, turhaa tekstimassaa tuottava asiain ympärillä steppailu, saman tai melkein saman asian sanominen puolivahingossa uudestaan ja uudestaan.

Pääasiallinen pyrkimykseni viime vuosina on ollut muuttaa tekstini huonolla tavalla luonnosmaisista hyvällä tavalla luonnosmaisiksi – löysistä ja haeskelevista tiiviiksi ja aukkoisiksi. Tämä on tapahtunut samaan aikaan, kun päivä- ja muistikirjat, fragmentit, vinjetit, tuokiokuvat, mietelauseet ja vapaamuotoisemmat puheenvuorot ovat alkaneet kiinnostaa minua enemmän kuin “suuret” tai “ehjät” tarinat tai “taitavasti rakennetut” esseet. Olen tullut suorastaan allergiseksi kaikenlaisille lajimaneereille.

Samalla on ollut yllättävän vaikeaa opetella uudestaan ihan vain kirjoittamaan – havainnoimaan ja ajattelemaan näppäimistöllä miettimättä lainkaan, minkähän lajin teksti tästäkin pitäisi nyt vääntää ja millaisia “keinoja” se edellyttää. Kesti kauan ymmärtää, ettei sellainen ajattelu palvele kirjoittamista itseään, vaan niitä rakenteita, jotka muuttavat kirjoittamisen konkreettiseksi tai symboliseksi pääomaksi: kouluarvosanoiksi, painotuotteiksi, julkaisuiksi, apurahoiksi, palkinnoiksi.

Syvimmän jäljen jättäneissä teksteissä on aina ollut jotakin muotopuolta, lajeista piittaamatonta, oudosti törröttävää – jotakin hyvällä tavalla luonnosmaista.