Danilo Kišin (1935–1989) isä oli unkarinjuutalainen ja äiti montenegrolainen. Kiš kirjoitti laajahkon tuotantonsa serbiaksi (romaaneja, runoja, novelleja, esseitä, artikkeleitä, yksi näytelmäkin), ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä sotienjälkeisistä jugoslavialaiskirjailijoista. Valtaosan elämästään Belgradissa vaikuttanut Kiš kutsui itse itseään “Jugoslavian viimeiseksi kirjailijaksi”.
Omaelämäkerrallisen teossarjan aloittava Varhaisia suruja (Rani jadi. Za decu i osetljive) ilmestyi vuonna 1970, Kari Klemelän suomennos 36 vuotta myöhemmin, 2006. Löysin teoksen vuonna 2021, ja mietin jo puoleenväliin ohuehkoa nidettä päästyäni, että jos tällaisia tulee yksikin vuodessa vastaan, se saattaa hyvinkin olla kaiken tonkimisen arvoista. Mansardan kustantama nide sisältää myös Barbara Lönnqvistin informatiiviset saatesanat.
Varhaisia suruja voisi luonnehtia yhtä hyvin fragmentaariseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi kuin proosaruno- tai novellikokoelmaksi. Kirjailijan omien sanojen mukaan Varhaisia suruja on kokoelma ”piirustuslehtiöön tehtyjä luonnoksia, mutta värillisiä”. Kirjoitusteknisen selkeyden vuoksi puhun tästedes Varhaisten surujen osakokonaisuuksista proosapaloina.
Äkkiseltään proosapaloja ei yhdistä kuin miljöö, kokija ja kokemisen tapa. Teoksessa kirjailijaa muistuttava Andreas Sam, lempinimeltään Andi, elelee lapsuuttaan serbialaisessa maalaiskylässä Unkarin rajan tuntumassa. Andilla on vahva ja välitön suhde ympäristöönsä: tavaroihin, luontokappaleisiin, ihmisiin. Päivittäisten askareidensa lomassa hän yrittää käsittää käsittämätöntä: isän katoamista, ohi marssivien sotilaiden leegioita, lopuksi pakkoa lähteä kotiseudulta ja jättää rakkaimmista rakkain Dingo-koira kuolemaan suruun.
Isä on viety keskitysleiriin, ilmenee saatesanoissa, mutta proosapaloissa itsessään poika vain kaipailee kadonnutta isäänsä niin kuin kuka tahansa poika kaipailee kadonnutta isäänsä missä hyvänsä historiallisessa ajassa ja paikassa.
Elossa ja kotona ollessaankin, tosin, isä saattoi olla poissa, tavalla tai toisella. Näin kerrotaan Kihlapareiksi otsikoidun proosapalan aloitusvirkkeessä:
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun isä ei vielä juopotellut (tai oikeastaan kahden Suuren Juomakauden välillä, niin kuin äiti myöhemmin sanoi) [–].
Yksi Andin henkilökohtaisista aarteista on hänen isänsä päätoimittama vuoden 1938 Jugoslavian kotimaan ja kansainvälisten linja-auto-, laiva-, juna- ja lentovuorojen aikataulut. Andi lupaa, että tämä aikatauluvihkonen saisi ”vielä kokea uuden tulemisen ja ihmeellisen muodonmuutoksen, oman ylösnousemuksensa, yhdessä kirjoistani”.
Menetys, asioiden ennakoimaton katoaminen (tai sen uhka) liittyy moneen muuhunkin Andin havainnoimaan asiaan, ei vain isään ja Dingo-koiraan. Alkupuolen proosapalassa Niitty, syksyllä Andi ihmettelee nurmikenttää, josta on vastikään purettu sirkusteltta. Proosapala koostuu lähinnä ympäristön kuvailusta, ja likipitäen jokaisessa virkkeessään se ilmaisee: äsken tässä oli jotain, enää ei ole. Missä äsken seisoi teltan tukipilari, ”alhaalta leveä ja höyläämätön, ylhäältä kapea ja joustava”, on enää kuoppa, ”lähes metrin syvyinen ja erottuu poljettujen myyränkekojen keskeltä hyvin”. Vaikka asiat katoavat, niistä jää jälki.
Viimeisissä proosapaloissa, kun kotikylästä täytyy lähteä, tunnelma tihentyy, suru ja menetys konkretisoituvat. Kappalejaot harvenevat, ja tekstimassan paisuessa huomio kiinnittyy yhä pienempiin yksityiskohtiin, joilla on yhä enemmän ja enemmän merkitystä. Näin kuvataan kokoelman pisimmän Samettialbumista-proosapalan viidennessä luvussa yhtä nuhjaantunutta kirjasta ja kaikkea sitä, mitä siihen liittyy:
Lapsuuteni harvalukuisten dokumenttien joukossa on myös eräs kirjanen, vihreä kuin puunlehti ja tuskin sitä suurempi – nyt se on jopa kellastunut kuin lehti. Niiden kahden metallihakasen lisäksi, joilla lehdet on kiinnitetty selkämykseen, siinä on kolmaskin hakanen, joka lävistää ohuen vihon kannesta kanteen. Tuon hakasen kiinnitin omin käsin rei’itettyäni sitä ennen sivut äidin sukkapuikoilla, koska olin repinyt yhden lehden irti, niin että parilliset sivut löystyivät ja yksi niistä, yksi päällimmäisistä, jäi suureksi kauhukseni heilumaan paikallaan. Luultavasti tein kohtalokkaan erehdyksen silloin, kun kirjoitin äidin neuvosta tähän pikku valvontakirjaan poissaolostani jonkin sairauden, kuten hinkuyskän, isorokon tai jotain vastaavaa, vaikka olin aina pitänyt kiinni alastomasta nöyryyttävästä totuudesta (periaate, jonka olen ainakin kirjallisuudessa säilyttänyt tähän päivään saakka). Kirjasessa on ensin jostakin ankarasta käyttäytymisoppaasta lainattu katkelma, jossa kehotetaan lempeästi opettajia ja vanhempia yhteistyöhön ja keskinäiseen kunnioitukseen (”pyydämme kunnioitettuja vanhempia suhtautumaan suopeasti herrojen opettajien vierailuihin”), ja se päättyy muistutukseen, että oppilas on velvollinen säilyttämään kirjasen puhtaana kouluvuoden loppuun saakka (juuri sen takia olin irronneen sivun takia kauhuissani) ja esittämään siihen tehdyt merkinnät jo samana päivänä ”asianomaisille henkilöille”. Seuraavalla sivulla oli tilaa allekirjoituksille. Äidin nimen kohdalla oli: Eduard Samin leski. Isän nimen kohdalla oli pitkä aaltoviiva: tyhjä meri. Viiva ja äitini väärennetty nimikirjoitus olivat Anna-sisareni piirtämiä. Viiva seuraa painettua suoraa aaltomaisena, sitten se kohoaa lopussa ylös ja katkeaa. Tässä yhdessä ainoassa kaaressa, rauhattomassa ja hammasmaisessa, vain paikoin vähän aaltoilevassa ja lopussa suorastaan neuroottisessa ja murtuneessa, saatoimme lukea isän elämänviivan, hänen horjuvan käyntinsä ja kaatumisensa, hänen kuolonkorinansa: raivokkaan sydänkäyrän, hänen sydämensä käsialan!
Lyhyempi lainaus ei tekisi oikeutta Kišin proosan hienoudelle, sen kyvylle nähdä elämän pohjavirrat näennäisen merkityksettömissä yksityiskohdissa. Lainaus valaisee myös hyvin kadonnutta isää ja sen jättämättä tyhjää kohtaa – aihetta, johon syvennytään tarkemmin omaelämäkerrallisen teossarjan myöhemmissä osissa Puutarha, tuhka (Bašta, pepeo, 1965) ja Tiimalasi (Peščanik, 1972). Nekin täytynee lukea.
Varhaisia suruja oli lukukokemuksena sellainen, ettei sitä voi kuvailla kuin suurieleisesti. Tällaista on kirjallisuus, kun kirjailija on päässyt kiinni siihen, minkä hän ja vain hän voi jälkimaailmalle kertoa; kun hän on tavoittanut maailmansa ja kokemusmaailmansa ytimen, löytänyt sanomisen tapansa eikä huseeraa siellä, täällä ja tuolla yrittäen väkisin tehdä jotakin suurta, merkittävää, älykästä, taidokasta, ajankohtaista, monimutkaista, vaikuttavaa, koukuttavaa tai muuta yhdentekevää.
Tällaista on kirjallisuus puhuttelevimmillaan: intiimiä, paikallista, nyanssirikasta ja niin havainnollisesti kerrottua, että kuvatut hetket tuntee itsekin eläneensä ja kuvattuja tavaroita pidelleensä käsissään, vaikka olisikin elänyt aivan toisenlaisia hetkiä toisaalla ja pidellyt käsissään toisenlaisia tavaroita. Kun tällaisen teoksen on lukenut, oman elämänsä hetket näkee uudella tavalla, ne muistaa tarkemmin, kirkkaammin, saa ikään kuin itselleen takaisin kaiken vuosien saatossa kertyneen töhnän alta.
Tällaista kirjaa voi vain kiittää siitä, että se on olemassa.