Petroiskoissa syntynyt venäjänkarjalais-suomalainen kirjailija Arvi Perttu sijoitti vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi – minnepä muualle kuin Petroskoihin.
Romaanissa on monta hienoa ja mielenkiintoista kohtaa. Vaikka “mikä loppujen lopuksi edes on totta ja mikä kerrottua tarinaa, kuka kertoo ja kenellä on oikeus kertoa asiat mitenkin” -metakikkailu alkoi loppua kohden hiukan ärsyttää, tekstistä välittyi harvinaislaatuinen ilmaisunhalu ja -tarve. Pidin varsinkin tästä:
Nyt minun mereni on tämä öinen kaupunki, kaikista kaupungeista kaunein. Sama kaupunki voi olla hyvinkin erilainen: on sairaan kaupunki, joka koostuu apteekeista, sairaaloista ja lääkärin vastaanottoajoista joiden mukaan ihminen mitoittaa kaupungin aikaa ja avaruutta, ja on rakastuneen kaupunki, jossa tärkeintä ovat katukellojen viisarit, puistopenkit, puhelinkopit ja rakastetun ikkunat, ja on juopon kaupunki, jonka laskupisteet muodostuvat viinakaupoista, kapakoista palveluaikoineen ja ryyppykavereitten puhelinnumeroista. (s. 20)
Myöhemmin luin Vasili Grossmanin romaania Kaikki virtaa. Kun siinä Ivan Grigorjevitš haahuilee leiriltä palattuaan kotikaupunkinsa Leningradin kaduilla, kertoja toteaa:
Kroonisesti sairaallehan kaupungissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia. Juopon kaupunki taas on rakennettu puolikaspulloista ”kolmeen pekkaan”. Rakastuneen mielessä kaupunki koostuu treffien kellonaikaa osoittavista kellonviisareista, bulevardien penkeistä ja puhelinrahoista eli kahden kopeekan kolikoista. (s. 68)
Ensin tunsin itseni huijatuksi. Sitten äkkäsin, että Pertun juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki on mukaelma, päällekirjoitettu kunnianosoitus, joka samalla väittää vastaan. Grossmanin maailman staattinen joukkoidentiteetti on muuttunut identiteetiksi, joka vaihtuu pitkin elämää, aina tilanteen mukaan. Pertun romaanihenkilön kaupunkisuhderuotiminen jatkuu nimittäin näin:
Mutta mitä on kaupunkini minulle? En osaa laskea itseäni mihinkään ryhmään koska olen elänyt täällä terveenä ja sairaana, rakastuneena ja pettyneenä, olen juopotellut, vaihtanut työpaikkoja ja asuntoja, avioitunut, saanut pojan ja eronnut. Mutta voin sanoa ainakin sen, että eniten pidän kaupunkini öisistä kaduista. (s. 20)
Avioliitot ja lapset poislukien pystyn rileittaamaan sataprosenttisesti. Asunnot, tilanteet ja elämäntilanteet vaihtuvat, kaupunki ympärillä pysyy. Eikä sen öisistä kaduista voi olla pitämättä!
Vieläkö on olemassa jokin Grossmannia edeltävän ajan venäläinen klassikko, johon Grossman juopon, sairaan ja rakastuneen kaupungissaan viittaa?