Eilen illalla siinä kymmenen maissa läksin vanhoilta kunnon Vuokin hoodeilta kohti kotia. Sadekuuro oli jättänyt maan märäksi. Ilta-aurinko valeli valkoisten elementtitalojen ylimmät kerrokset keltaisiksi, Cirruksen melkein kokonaan. Nutan kohdalla huomasin tymäkän sateenkaaren. Se alkoi Cirruksen juurelta, piirtyi hehkuvana vanhan kunnon Mustankivenpuiston ylle ja päättyi vielä vanhemman kunnon Sasekan liepeille. Kirosin, ettei sattunut olemaan järkkäri olemaan mukana. Sentään oli pokkari. Tein sillä parhaani.

Metriksen sillalta katsottuna aarteen piti löytymän kauppakeskus Columbuksen S-Marketin puoleiselta parkkipaikalta. Epäilen vahvasti. En käynyt tarkistamassa.

Auringonlaskut sadekuurojen lomassa tietävä aina kuvaamisen arvoisia asioita. Luvassa oli siis metromatka kamera kiinni ikkunassa. Vuosaaren sillalla näkyi etiäinen alkavasta. Kokeilin hädissäni pokkarin kuvausmoodeja. Pokkarissa ei niin paljoa haitannut resoluutio ja kuvan yleinen laatu, ei edes synteettinen repaleisuus, vaan pokkarin hitaus. Voi jukoliste että pokkari on hidas! Kun olet ottanut kuvan, pokkari näyttää väkisin: katso, otit äsken tällaisen kuvan, katso, tällaisen kuvan, katso sitä vielä muutama sekunti ennen kuin pääset ottamaan seuraavaa… Niin, häh-hää, miltä nyt tuntuu, etpäs pääse ottamaan seuraavaa ennen kuin olet vielä pari sekuntia katsonut, millainen kuva tuli äsken otettua. Joo joo, huomasin jo, huomasin jo, meni pieleen, haluan äkkiä ottaa uuden – ja kun vihdoin pääset ottamaan seuraavaa kuvaa, painat sulkimen pohjaan, pokkarikamera miettii miettii miettii, nyt täytyy ottaa kuva, otanko kuvan, otanko kuvan, ruutu pimenee, milloin tulee se hemmetin kuva — ja eteen on tullut puita tai muita näköesteitä.

Siltä tuntuu pokkarikamera järkkäriin tottuneelle, “kaikki mulle heti nyt just niinku mä haluun” -valokuvaamiseen tottuneelle. Tätä tämä nykyään on – vaikeaa elämöidä hienoa hetkeä stressaamatta, saako siitä kuvan. Sosiaalisissa tapahtumissa en kärsi tästä dokumentointipakosta, mutta hienot sääilmiöt täytyy ehdottomasti saada talteen. Niihin täytyy “osallistua”. Kulosaaren ja Herttoniemen välinen pikkusilta meni pokkarikameran pykimisten takia widuiksi. Onneksi oli vielä jäljellä itse Kulosaaren silta. Kun et voi välttää heijastuksia, ota ne kunnolla mukaan kuvaan.

Vanhankaupunginselällä näytti tihuttavan. Silti laskevan auringon kiekko iski horisonttiin. Yhtä äkkiarvaamatta smurffit olivat iskeneet vaunuun, ilmeisesti Kulosaaressa. Taivaanranta loimusi kuin loimulohi, yhtä punaisena. Matkakorttini oli voimassa. Kirosin hiljaa pokkarikameraa. Muutaman penkin päässä nuorimies kirosi kovempaa, koska sai 80 euron sakot.

Hetken näytti ydinräjähdykseltä:

Photoshoppia pelissä? Vähän – oikeasti vähän – koitin kuroa umpeen, vain sen, mitä ei pokkarikameran tekniikka pystynyt välittämään. Kyllä se aika pitkälti tuolta näytti. Vesi heijastaa valoa, silloinkin kun sitä, siis vettä, on ilmassa, uskokaa tai älkää. Tai tarkistakaa Wikipediasta.

Kotimatka oli loppuun asti hieno. Tähän aikaan vuodesta illat tuppaavat olemaan räjähtäneen turboeloisia ja ylivärikkäitä, kuin maailma olisi Photoshopin Raw Plugin ja joku vetänyt Saturation– ja Vibrance-sliderit oikeaan reunaan. Päälle vielä Adoben ohjelmista puuttuvat märän nurtsin ja kastuneiden oksistojen tuoksut, eri lintulajien laulut sekaisin plus muistot ja mielleyhtymät.

Tuli mieleen Saima Harmajan runokokoelma Sateen jälkeen (1935), josta löytyi harvinaisen sopivasti Toukokuun sade:

Niin kylmä tuuli nousi ulapalta
ja rankka sadekuuro kastoi maan.
Nyt kadut siintää lammikoiden alta,
ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.
Pois yli kirkastuvan puiston lentää
jo huimakutri parvi pilvien,
mut ihanimman siipeen vielä entää
keväisen päivän kulta viimeinen.

Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,
taas helläs helenee ja joutsenlentoon
se kohoo yli vihertävän maan,
niin taivaallinen loiste saattonaan,
ma että mykkänä ja hurmaantuen
sen tiestä oman kohtaloni luen,
ja silmin kyynelien kastamin
en enää muista, miksi nyyhkytin.

3.5.1933

Muistinpa vielä vuosien, melkein vuosikymmenen takaa Mikeri.netistä löytäneeni Herra Eevert -nimiseltä artistilta oikein mehukkaan ja potkivan biitti-instrumentaalin, jonka nimi oli myös Sateen jälkeen. Täytyi katsoa, onko se siellä vielä? On se vielä siellä, kuunnelkaa!