Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010‐luku

joulualeksi_uus_hl1_1024

Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.
Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.

Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.

U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist -nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?

Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.

Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:

Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.

Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:

Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.
Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.

Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.

Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:

Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.

Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:

Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.

U.T. Qwist:

Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.

Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):

Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.

Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio‐verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):

Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.

U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010‐lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook‐profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Oliko Flaubert se 1800‐lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?

Elämän ja työelämän päättömyydestä

paaton
Kuva: Into

Toissa viikonloppuna Tampereen Työväenkirjallisuuden päivänä julkaistiin Milla Peltosen toimittama novelliantologia Päätön – Novelleja työstä ja työttömyydestä. Antologia on koottu Työväen Sivistysliitto TSL:n vuonna 2013 järjestämän Työ ja työttömyys -kirjoituskilpailun parhaimmistosta.

Miksi kirjoitan tästä blogissani? Tietysti siksi, että mukana on meitsin novelli Iltavuoron keittiöfilosofiat, joka sai kilpailussa kunniamaininnan. Siis lesoillakseni.

Vaivaannuttavaa oli lukea Iltavuoron keittiöfilosofiat pitkän tauon jälkeen, painettuna. Ensimmäisenä on sanottava, että tämä alkujaan jonnekin vuoteen 2010 juurensa juontava teksti edustaa vuosien takaista kehitysvaihetta. Että se haluttiin kokoelmaan mahdollisimman samanlaisena kuin kilpailuun, vaikka pois olisi voinut ottaa kolmanneksen ilman että novelli olisi menettänyt mitään, jaadejaa. Kuulostaa kiusaantuneelta selittelyltä ja seivailulta, ja onkin sitä ehdottomasti, mutta kun se on myös totta.

Tekijänkappaleen kun sain, alkoi kiinnostaa, millaisia ovat 21 muuta stooria. En tiennyt etukäteen kuin muutamasta. Antologian luettuani tulin siihen tulokseen, että jotain tekstejä on nostettava erikseen esiin.

*

Siellä sun täällä olen viime vuosina törmännyt napinaan, että kotimainen proosa on vieraantunut arkitodellisuudesta. Napina on ollut minusta aiheellista. Olen osallistunut siihen itsekin, en kylläkään julkisilla foorumeilla.

Päätön ei ole trendille alisteinen. Se tarjoaa mahan täydeltä työtä ja työttömyyttä, pellolla, mopin varressa, telakalla, tehtaassa, opettajuutta amiksessa, sossua, työkkärin karenssia, irtisanomisia. Toisaalta, jos sytyt teknisestä taituruudesta ja vuosiatojen halki kiemurtelevista intertekstuaalisista köynnöksistä, Päätön tuskin maistuu. Vaikka antologia on tyyleiltään ja aihepiireiltään melko monenkirjava, päällimmäisenä jäävät mieleen ei‐kovin‐etäännytetyt, epäkirjalliset ja paikka paikoin tilittävätkin tekstit. Syntyy vaikutelma, että kirjoittajat ovat aivan muiden alojen kuin kirjoittamisen ammattilaisia. Novelleja (tai jos ja kun aloittelevana kirjallisuudenopiskelijana on päästävä hifistelemään, lastuja, juttuja tai erinäisiä esseemäisiä kirjoituksia) on 22. Tässä käsittelen vain muutamaa.

Maria Smedsin Työmies alkaa sanoilla: “Jos puku tekee miehen, niin haalarit tekee työmiehen.” Työmiehistä novelli ei kuitenkaan kerro, vaan työmiehiksi tekeytyvistä puoskareista. Laskuttavat seniileiltä vanhuksilta tai muutoin avuttomilta yksilöiltä työstä, jota eivät todellisuudessa koskaan tee. Mikäli tykkäät hokea fraasia “ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa”, Smedsin novelli laittaa parhaassa tapauksessa miettimään, kuinka hemmetin typerä ja kyyninen se on. Luen Smedsin novellissa laajempaakin valeammattilaisuuden, tyhjästä laskuttamisen ja hyväuskoisten höynäyttämisen kriittistä tarkastelua.

Jokseenkin samoissa vesissä seilailee Ville Kettusen Nilkki, samanaikaisesti sekä hupaisa että piikikäs novelli, jossa totuus kuullaan (kylläkin epäsuoraan) lapsen suusta: tällaista on materian perässä juoksijan henkinen elämä. Jake, kertoja, ilmeisen rikkinäisessä perheessä kasvanut 6‐vuotias, löytää suuren esikuvansa naapurin ferrarimiehestä. Nimittäin naapurin ferrarimies — toisin kuin Jeesus — “on kasvanut samoilla kulmilla” ja “on oikea tyyppi, ei mikään satuolento”. Vaikkei Jake vanhempiensa ryyppäämisestä ja yötöistä kärsi — se on niin normaalia, saa sitä paitsi hyppiä siskon kanssa sängyllä! — hän kaipaa toisenlaisiin ympyröihin. Ferrarimies edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on hienoa ja tavoiteltavaa:

Lainasin isän passia ja mentiin ferrarimiehen kanssa pankkiin avaamaan tiliä. Mulla on oma tili nyt. Pesämuna, ferrarimies sanoi. Se näytti jostain lehdestä kuvia maailman talousmiehistä, tai pätäkkämiehistä, jos tuo oli liian vaikea sana. “Pätäkkämiehet on niitä, jotka ryöstää pankin, ja sitten niillä on pätäkkää, eikö niin?” kysyin. “Ei”, sanoi ferrarimies. “Pätäkkämiehet omistaa pankin.” Siinä lehdessä oli myös luureja, Ferrareita ja veneitä. Pätäkkämiehillä on semmoisia.

Nilkki ei uskottele, että kovissa oloissa kasvaisi jaloa, uhrautuvaista ja solidaarista työväkeä. Jakea ei näytä muu kiinnostavan kuin ulkokohtainen sosiaalinen nousu ja sen mahdollisimman räikeä näyttäminen. Sekin mahdollisuus jää tietysti auki, että vasta kuuden vanha Jake vielä kasvaa ja kypsyy.

Riina Paasosen 732 kilometriä pohjoiseen käsittelee sekä työtä että työttömyyttä, mutta välillisemmin. Ennemmin se on kuvaus kuoppaisesta ja kiihkeästä parisuhteesta. Novellin minäkertoja, pohjoissuomalaisittain murtava äijä, tutustuu etelän reissulla Raakkeliin. Rakkaus leimahtaa heti, vaikka fyysinen välimatka on 732 kilometriä. Kun Raakkel muuttaa miehen luo pohjoiseen, väliin jää 732 kilometriä henkistä välimatkaa. Novellin jännitteisyys syntyy vastakkaisuuksista: miehen ja naisen, etelän ja pohjoisen lisäksi törmäyskurssille joutuvat — antologian aihepiiriin sopien — käsitykset “oikeasta työstä” ja “näpertelystä”:

Raakkel ei ymmärtäny, että jonku piti tehä töitä. Pahimmillaan tein kuustoistatuntisia päiviä kahessa autokoulussa, että velka ees vähän helpottaisi. Rekkakeikat siinä välissä. Vittu se ymmärtäny yhtään. Puhheet yhteisestä tulevaisuudesta teki ilman raskaaksi.

Raakkelilla on kirjallis‐taiteellisia ambitioita. Kertojaäijän silmissä se näyttää tältä:

Ei Raakkelilla mittään töitä ollu. Jotaki se kirjotteli. Novellinpätkiä ja runoja. Esittelä niitä innoissaan. Ei ne loistavia olleet, mutta ei huonojakkaan. Tykkäsin ko se teki semmosta, näperteli jotaki ommaa.

Raakkelin mielenterveysongelmiin kertojaäijä ei osaa myöskään suhtautua asianmukaisella vakavuudella. Oireilu on lapsellista, hellyyttävää:

Mielialat vaihtu ja avokämmen upposi niinkö nuoli, jos ei heti ehtiny ranteeseen. Mie olin sekopäisiin naisiin tottunu. Ne oli sillä lailla tosissaan. Tarpeeksi kauan ko kiukuttelivat, ei tarvinnu ko ottaa sylliin. Kyl mie sellasen kestän. Toisen surussa on jotai kaunista. Niinkö arvon antamista asioille. Joskus sen sanoinki. Ko se oikeen kovasti suri, alko panettaa.
— Mä rakastan sua, Raakkel sano toisella viikolla, ko avas taas kerran silmänsä viltin alla.
— Sie oot nyten sitä mieltä.
— Ei kun oikeesti.
— Sie rakastat sitä, että nyt sulla on hyvä olla.
— Haista vittu, Raakkel sanoi.
— Piti kääntää pää ja hymmyillä sallaa.

Melkein kuin Arto Salmisen Varasto-romaanin lopetuslause: “Käännyin selin Karitaan ja pyyhin silmäkulmani salaa.” Muutenkin Paasosen tapa kuvata tavallisen ihmisen rumia ja kauniita puolia ilman kirjallisia piruetteja on, tekisi mieli sanoa, kerrassaan artosalmismainen.

Eemeli Sepposen Kun lakkasin olemasta kansalainen muistuttaa rakenteeltaan perinteistä juoninovellia. Alussa kertoja leipiintyy rasittavaan ja alipalkattuun työhönsä, irtisanoo itsensä, jättäytyy siis vapaaehtoisesti työttömäksi. Nyt riitti! Tempaus johtaa odottamattomaan häpeän ja vieraantumisen kierteeseen, jossa ei pikavippiveloilta, ahdistuskohtauksilta ja suihkun lattialla itkemisiltä säästytä. Työkkärin tädeille hän on pelkkä numero muiden joukossa. Sossubyrokratian helvetissä täytyy valehdella, jos haluaa sen, mikä kansalaiselle lain mukaan kuuluu — tässä tapauksessa maksusitoumuksen kauppaan. Maksusitoumuksen ympärille rakentuu myös käänteen tekevä keskikohta:

Myyjä kassalla katsoi lappua: “Joo tota, mä en tiiä hyväksytääks me näitä täällä…” Jonoa taakseni alkoi kertyä, ihmiset mulkoilivat ja ihmettelivät. “Hei! Onks meillä käytös tämmöset sossun maksusitoumukset?” Näin avoimesti huudeltiin viereiselle kassalle tilanteestani. Valahdin punaiseksi ja toivoin, etten olisi koskaan käynyt siellä. Ihmiset jatkoivat tuijottelua ja miltei kuulin veren pauhaavan häpeästä korvissani.

Nousujohteisessa lopussa kertoja onnistuu pelastamaan itsensä takaisin työn syrjään ja sitä kautta palauttamaan omanarvontuntonsa. Opetus on, mikäli oikein ymmärsin, että työ kannattaa. Ei siksi, että työ olisi aina sinänsä mielekästä tai kunniakasta, vaan koska itsensä ankkuroiminen johonkin sosiaaliseen yhteisöön on tärkeää.

Nimimerkki Kulkuri sai kunniamaininnan tekstillään Vapaan miehen muistelmat. Sekin kuvaa vapaaehtoista työttömyyttä, mutta niin romantisoidusti, itseriittoisesti ja maailmoja syleilevästi, etten pystynyt samaistumaan ollenkaan. Kulutusyhteiskunta ole mielekäs juttu, se on kirjoituksen sanoma. Oivallus ei tapahdu kirjoituksen tai kirjoituksessa kerrotun aikana, se on tapahtunut kauan ennen ensimmäistä lausetta. Oikealle tielle ovat johdatelleet muun muassa Henry Thoreau, William McNeill, Karl Marx, Leo Tolstoi sekä “itämainen filosofia”, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan (jos muutakin kuin avausvirkkeen anekdoottia). Kertoja on vapaa, viisas ja jalo, ja mitä enemmän hän osoittaa vapauttaan, viisauttaan ja jalouttaan muille, sitä syvemmälle hän pääsee vapauden, viisastumisen ja henkisen kasvamisen syövereihin.

Omien sanojensa mukaan kertoja on “brutaali downshiftaaja”, joka “ostaa yksinkertaisella elämällä vapauden itsensä kehittämiseen, lintujen ja käpyjen ihmettelyyn, lukemiseen, mietiskelyyn”. Hän asuu ensin “teltassa ja metsässä, ympäriinsä”, sittemmin “Maunulan uurnalehdon takana, missä tapaa rastaita ja uusia ihmisiä”. Hän myös opiskelee, “ei instituutioiden tasolla”, vaan “lukemalla itsekseen kirjoja”, onhan se “palkitsevinta mitä ihminen voi tehdä”. Ja koska kirjaston kierrätyshyllyt eivät ilmeisestikään ole riittävän tarunhohtoisia, hän jättää kirjansa puistoihin voidakseen todeta:

Olen “unohdellut” puistoihin kultaisia siemeniä. Kaikki kiertää, vesi ja tieto ja hyvä. Mitä on itsekään muuta kuin palanen universumin kierrossa?

Hyvä kysymys. Muista universumeista en tiedä, mutta kertoja muodostaa äärimmäisen keskipisteen ainakin oman tarinansa universumissa. Ulkomaailma muine ihmisineen pyörii ympärillä lähinnä oman henkisen kasvun peilinä:

Sain asiaan uuden näkökulman, kun tapasin metrossa afrikkalaisen naisen, joka oli ryppyinen kuin viisas lisko. Nainen jäi tarkastuksen saaviin ja sai sakot. Ojensin hänelle 80 euroa, yhtä paljon protestina HSL:ää kohtaan kuin filantrooppisena tekona. Sillä mitä tarkoitusta voivat palvella nuo murhaavat hinnat, yhdistettynä surkeaan tuotteeseen ja markkinan monopoliin? Ainakin vaikutus on kirkas: köyhä ihminen syrjäytetään myös geografisesti, hänet lukitaan taajamaansa, ja joukkoliikenne eristää juuri ne, jotka täytyisi repiä esiin saariltaan. Maksoin riehakkaasti hänen sakkonsa, ja nainen kutsui minut syömään perheensä kanssa — kaikin puolin loistava kohtaaminen, josta nousi uusi idea.

Aloin nostaa toimeentulotukea: en käyttääkseni sitä itseeni, vaan rahastona toisten ihmisten auttamiseen. Se olisi ylimääräinen tulonsiirto valtiolta yhteiskunnalle, vaatimaton tietysti, mutta hienoinen tehoste sosiaaliturvaan, jonka vaikutus oli riittämätön. Muutaman viikon ajan jakelin viidenkympin seteleitä Arabianrannan pummeille — ja se oli yhtä hullua kuin se oli täydellistä elämän kannalta.

Haluan muuttaa vapaan miehen tarinauniversumiin! Jos sossusta saa siellä rahaa noin, heti vaan, kuin napista painamalla, ilman että kukaan syynää tiliotteita tai vaatii dokumentteja tuloista ja menoista. “Pieniä prekaareja hommia” kertoja saa aina juuri kun “pakon edessä” haluaa niitä tehdä; eikä mitään puhelinmyyntiä, ilmaislehtien tai lentolehtisten jakoa, promohommia, siivousta tai festaritelttojen purkua, vaan kaupungin puistotöitä, jotka tunnetusti ovat haluttuja ja kilpailtuja. “Konserttiarvostelu pikkulehteen” menee myös mitä ilmeisemmin kertalaakista läpi, sen enemmittä hylsyittä tai toimittajapiireihin verkostoitumatta. Sivutienestit eivät myöskään näytä vaikuttavan tukien saantiin mitenkään.

Päädyin ihmettelemään, kuinka tosissaan Vapaan miehen muistelmat on kirjoitettu. Teksti on hyvä, peräti loistava, jos sen on kirjoittanut ylppäreiden jälkeisestä elämästä haaveksiva lukiolainen. Jotain liikuttavaa tekstin maailmankuvassa on, lausekin kulkee, mutta totuudellisuus ja uskottavuus ontuvat. Päällimmäiset yksityiskohdat kun raaputtaa pois, asiain kulku on kuin nuorkokoomuslaisen superyrittäjän CV:stä. Ehkä tekstiä pitäisi kokeilla lukea samassa asennossa kuin kuuntelen Laineen Kasperin Valtakuntaa, biisiä, jossa metrot kulkevat ajatuksen voimalla, kouluissa opitaan unelmoimalla, tarkastusmaksun tilalla on tarkastusjuustonaksu ja lentokoneet lentävät bongivedellä kuuhun.

Kai Käkelän Tyhjän pantti on roppakaupalla uskottavampi, vivahteikkaampi ja ajatellumman oloinen kuvaus yhteiskuntakriittisen ja pohdiskelevan kaduilla haahuilijan elämästä. Ääneen pääsee pullonkerääjä, joka on, vastaantulijoiden aina yhtä suureksi hämmästykseksi kantasuomalainen, vielä melko nuori, eikä edes alkoholisti. Hän aloittaa ja lopettaa “päivänsä” — siis iltansa ja yönsä — syömällä rahkan ja juomalla puoli litraa vettä. Reissun pituudesta riippuen hän polttaa “yhden tai kaksi tupakkaa”, ei enempää, sillä “kun askin eteen saa kävellä pari tuntia öisessä kaupungissa, miettii kaksi kertaa ennen kuin pistää filtterin huulien väliin”. Havainnollinen esimerkki korostaa Tyhjän pantin eroa Vapaan miehen muistelmiin: kaiken eteen on tehtävä jotain. Rattaista pudonnut ei myöskään ole ohikulkijoiden sääliviltä katseilta ja vittuiluilta suojassa.

Työskentely‐ympäristöni sisältö mikrotasolla on melko äkkiä läpikäyty. Pieniä sinisiä ja mustia pusseja täynnä koirien ulostetta, vaippoja, hedelmien kuoria, rikkinäisiä sateenvarjoja, kurkkupikkelsin ja sinapin sotkemia pyyhepapereita, satunnaisia porno-DVD:itä.

Mutta puolensa ja puolensa:

Öisin olen melko onnellinen. Saan olla yksin, kukaan ei kyttää eikä pelaa arvovaltapelejä ammattitaidon tai muun kompetenssin puutteessa. Liikunta on hyväksi, keskivartalolihavuudesta en kärsi.

Itseäni juuri tässä — äskettäin suureksi onnekseni loppuneessa — tilanteessa kosketti eniten antologian toinen nimimerkillä (turkulainen humanisti) kirjoitettu teksti, otsikoltaan Hyödytön tutkinto mutta tulipahan tehtyä. Siinä korkeakoulutuksen marginaaliselta alalta hankkinut ruotii tuloksettoman työnhakunsa tympäiseviä tunnelmia. Isojen alkukirjainten puute ja tekstin keskitys muistuttavat, että kyse on kaunokirjallisesta tekstistä. Eihän tällaista kateellista ankeutuspuhetta voi kenenkään reaalimaailman ihmisen suusta päästä, työmarkkinoille pyrkivän varsinkaan:

toisten työssään tekemät virheet herättävät suhteetonta katkeruutta — miten tuokin kyvytön laiskuri on työllistynyt, mutta minä en? puhumattakaan siitä, millaisia palkkoja maksetaan sellaisesta, mitä osaisin itsekin aivan hyvin tehdä. olin ilmeisesti jossain muualla silloin, kun olisi ollut oikea aika ja paikka. rahaa ei paljonkaan tarvitse, aivan muut asiat tekevät olemassaolosta miellyttävää. pyydän niin vähän, että kenties ongelma onkin juuri siinä. pyydä kuuta taivaalta niin saat mitä vaan! sanotaan, että tekevälle töitä riittää — vitsinä sitä useimmat jo pitävätkin. tai ei, odotas, toki töitä riittää, mutta oikeudenmukaista palkkaa välttämättä ei. hah, nytpä sen tajusinkin.

kerrotaan, että asiallinen ja ahkera kouluttautunut ihminen, kyllähän sinä töitä saat jos vaan haluat. positiivinen asenne ratkaisee. asenteella kirjoitan hakemukset, joko oman mielen mukaan tai virallisten työnhakukonsulttien opastuksella. rehellisesti. monet kuulemma valehtelevat, pitäisiköhän minunkin, no ei tunnu ihan omalta sellainen. kyllä varmaan kohta tärppää ja ainakin on puhdas omatunto.

Tähän aamen.

Paljon olisi sanottavaa muistakin antologian teksteistä, mutta nyt täytyy lopettaa. Kiitoksia Milla Peltonen ja muut, jotka teitte tämän mahdolliseksi. Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi, mikäli pieni Vapaan miehen muistelmien “vertaispiikittely” aiheutti jossain ilmansuunnassa närää. Jokin sisälläni huutaisi pahasti vastaan, jos tällaisessa yhteydessä syntyisi blogimerkinnällinen pelkkää kivakivajeetä. Eikä sitä paitsi olisi reiluakaan napata tähän yksipuolisesti antologian vahvimmiksi katsomiani tekstejä ja suitsia niitä.

Joka tapauksessa antologia saattoi hyvinkin täyttää jonkin kokoisen raon proosakentässämme, vieläpä harvinaisen ilmeikkäästi ja moniäänisesti. Ehkä. Kuinka suuri askel Päätön on suomalaiselle proosalle, se jää nähtäväksi, mutta varmasti se on suuri askel monelle pöytälaatikkokynäilijälle. Minulle ainakin oli.