Margareta Keskitalo: Tyttö kuunarilaiturilla
WSOY 1968

Oikeakielisyyden vaalijoiden Facebook-ryhmissä kauhistellaan usein puuttuvia tavuviivoja nykyromaanien kansissa. Margareta Keskitalon Tyttö Kuunarilaiturilla – tai Tyttö kuunari laiturilla, kuten kannessa lukee – osoittaa, että rappiollisia romaanin kansia nähtiin jo kultaisella 1960-luvulla, aikana, jona “lihapullat muusilla” oli pahapaha svetisismi ja korrekti yleiskieli ainoaa hyväksyttävää kieltä painokoneeseen.

Fidan hyllyn päälle nostettu nide huvitti minua niin, että päätin sijoittaa siihen hiluni. Teoksen takakannessa lukee:

Tämä satuttava nuortenkertomus liikku elämän laitapolella, sen tapahtumaympäristönä on pieni satamakylä, ja sankarittarena hellästi nähty Hannamari, jonka äiti on erilainen. Ei hän laita ruokaa eikä hoida kukkia niin kuin toisten äidit, hän vain elää omassa maailmassaan ja kutoo unisukkaa. Mutta Hannamarikin on erilainen: hän on tavallista sisukkaampi tyttö ja hänen mielikuvituksellaan on siivet, jotka auttavat hänet yli vaikean ajan, kun nauravasilmäinen, turvallinen isä joutuu pohjoiseen töihin.

Päähenkilö Hannamari on siis melko arkkityyppinen nuortenromaanin sankari: sisukas, sisältä vahva, erilainen kuin muut. Alussa Hannamaria kiusataan koulussa, mutta kiusaaminen loppuu, ja odotetunlainen kiusaamis- ja sovitustarina jää kehkeytymättä. Hannamari myös riitelee jostakin nukkeihin liittyvästä kaverinsa Tiinan kanssa, jolla on ehjempi ja varakkaampi koti. Riita kuitenkin sovitaan, ja odotetunlainen ystävyyskertomuskin jää kehkeytymättä. Kertomuksen keskivaiheilla Hannamari karkaa saareen, mistä hänet yön tullen haetaan kotiin partioiden ja taskulamppujen kera; suurta, omapäistä seikkailuakaan ei nähdä. Hannamarilla on Kulkuri-niminen kissa, ja pelastaa Hannamari vielä koirankin hoteisiinsa ja ristii tämän Vipuseksi. Kuvaukseksi ihmisen ja eläimen välisestä ystävyydestä ei Tyttöä kuunarilaiturilla voi kuitenkaan luonnehtia, sen verran sivurooliin jäävät Kulkuri ja Vipunen.

Vaikuttaa siltä kuin juoni olisi ennemmin kirjoittamisen tiimellyksessä improvisoitu kuin huolellisesti suunniteltu. Tämä ei toki haittaa: murrosikä ja varhaisnuoruus jos mitkä ovat täynnä ennakoimattomia tapahtumasarjoja ja hämmentäviä sivuepisodeja. Miksi kirjallisuuden pitäisi väittää muuta? Teoksen ilmaisu on sähäkkyydessään ja pienessä naiivistisuudessaan mainiota, joissain kohdin myös syvempää kuin pintatasosta voisi äkkiseltään päätellä. Esimerkiksi tähän virkkeeseen on ladattu paljon ja hienosti: “Aamulla tuntui aina kuin koti olisi ollut ihan oikea tavallinen koti, äiti ja kaikki.”

Tarinan loppupuolella naapurissa syttyy tulipalo. Hannamari rientää kipakassa talviyössä kertomaan asiasta ja sairastuu keuhkokuumeeseen. Kun Hannamari makoilee kotona kuumehoureissaan, Asiatyttö-niminen ilmestys laskeutuu taivaista takan päälle istumaan ja neuvomaan ja höpöttelemään kaikenlaista kummallista, ehkä filosofistakin.

Sitten tulee tieto, että Hannamarin isän ja isoveljien on lähdettävä kauas pohjoiseen töihin. Hannamari ei voi enää asua talossa ja paikassa, jonka on mieltänyt kodikseen. Isä valehtelee suojellakseen totuudelta, jonka lapsi kuitenkin jo tietää: asiat eivät enää koskaan palaa ennalleen. Orpokodista, uudesta vieraasta ympäristöstä, Hannamari löytää paikkansa ja seuraa. Hän ei “löydä todellista itseään” tai muuta laimeaa, mutta alkaa orastavasti sopeutua maailmaan, joka on arvaamaton ja tavattoman epätäydellinen, mutta yhtä kaikki katsomisen arvoinen paikka.

Kertomuksella on vanhentumaton ja myös aikuista lukijaa (ainakin minua) puhutteleva opetus: koti, sellaisena kuin se joskus oli, voi elää omassa mielessä senkin jälkeen, kun sen on fyysisesti menettänyt. Loppupuolella tematiikkaa valotetaan Hannamarin ja Ukin välisessä vuoropuhelussa:

– Ukki, Hannamari kysyi, kun he istuivat saunanpesän edessä ja katselivat punaisia liekkejä. – Katoaako kaikki semmoinen mikä revitään, niin kuin nyt vanhat talot ja laiturit ja muut kokonaan olemattomiin? Kun ihmiselläkin on sielu, niin eikö tavaroillakin voi olla? Kodeilla ja muilla hyvillä tavaroilla?

– Ehkä niillä onkin, ukki vastasi. – Ehkä kaiken voikin muistaa juuri siksi… unessa tai valveilla. Sinäkin voit milloin tahansa mennä ajatuksissasi kotiin. Voit kulkea siellä niin kuin kaikki olisi ennallaan. Istua tuolilla, joka on poltettu tuhkaksi, avata oven, joka on pilkottu kappaleiksi. Sillä lailla tavaroilla voi olla sielu, ei kai muuten.

Siihen nähden, miten huvittunein mielin aloin Kuunarilaituria lukea, vaikutuin siitä yllättävän syvästi. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että luin teoksen loppuun ruotsinlaivalla syysmyrskyn hytisyttäessä hyttiä: näihin yksin tekemiini kirjoittamis-, lukemis- ja mietiskelyristeilyihini liittyy henkilökohtaista vaeltelua lapsuuden ihmemaan raunioilla, ja sellainen loi tietysti ihanteellisen lukutaustan teoksen tematiikkaa ajatellen.

Mutta varmasti vaikutusta oli myös teoksen sisällöllä ja sanankäytöllä. Näin Hannamarin ja Ukin kotia koskeva sananvaihto loppuu:

On harvinaisen totta, etteivät kaikki ymmärrä tällaisia asioita.

Keskitalo sai vuonna 1969 Tytöstä kuunarilaiturilla sekä Topelius- että valtion nuorisokirjailijapalkinnon, ilmeisen ansaitusti.

***

Metti Löfberg: Nervosa
Torni Kustannus 2018

Syömishäiriöstä kärsivä Kati ja hatsipää Jalmari tapaavat Tampereen yössä tuhnuisen yökerhon röökikopissa. Kohtaaminen käynnistää naturalistisen ihmissuhdekuvauksen, joka loppua kohden kääntyy tikittäväksi trilleriksi.

Kati ja Jalmari kertovat vuorotellen omissa luvuissaan omat versionsa samoista tai toisiaan seuraavista kohtauksista. Luvut ovat niin pitkiä kuin kerrottavaa riittää, ja tempo on luonteva: lukuja ei ole venytelty eikä puristettu väkisin standardipituisiksi. Löfberg kuvaa kahta omalla tavallaan särkynyttä nuorta ja heidän välilleen arasti kehittyvää romanssia tavalla, joka on uskottava ja väistää taitavasti kaikenlaiset “rakkaus parantaa” -satuilut ja kliseet. Ihminen kiehtoo, pelottaa, vetää puoleensa, mutta välissä on liikaa kaikenlaista vaikeaa, puolin ja toisin. Kati pelkää jäävänsä Jalmarille kiinni “Anastaan” eli syömishäiriöstään, Jalmari Katille kaappikasveistaan sekä päihdeongelmastaan, jonka laajuutta ei suostu itselleenkään myöntämään. Jännitteet näkyvät konkreettisissa yksityiskohdissa: miten eri asioita voikaan merkitä sipsipussi syömishäiriöiselle tytölle kuin pojalle, jolla iskee paukuissa hillittömät “mässyt”! Kohtaus on traagisuudestaan huolimatta hauska ja ennen kaikkea uskottava.

Nervosan loppupuoli on melko erilainen kuin alkupuoli antaa ymmärtää. Epäröivän tunnustelun jälkeen alkaakin tulla käännettä käänteen perään, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Loppuratkaisu koettelee uskottavuuden rajoja; en osaa sanoa, ylittyvätkö ne, kun en muutenkaan ole juonikeskeinen lukija. Vaikkei Katin ja Jalmarin suhde johda lainkaan siihen, mihin alunperin oli tarkoitus, jotain potentiaalisesti parempaa sekavasta tapahtumasarjasta omalla tavallaan poikii. Jalmari saa kuin saakin vaikutettua Katin elämään myönteiselläkin tavalla, vaikka melkoisen möhlimisen kautta sekin tapahtuu. Lopulta Katin ja Jalmarin tiet erkanevat, mutta kumpikaan ei ole enää sama ihminen kuin ennen kohtaamista röökikopissa.

Pidin Nervosan maailmassa erityisesti siitä, miten epäkeskiluokkainen se oli. On oikeastaan hämmentävää, kuinka harva kotimainen nykyproosateos onnistuu tällä tavalla tavoittamaan ajelehtevien, kaltevalla pinnalla keikkuvien kaupunkilaisnuorten arkitodellisuuden ilman minkäänlaista hoivahenkistä A-talk -kulmaa. Jos jokin kotimainen verrokki pitäisi Löfbergin esikoiselle löytää, niin Hanna-Riikka Kuismalta löytyy samoista (sameammanpuoleisista) virroista ammentavaa proosaa, etenkin varhaisemmasta tuotannosta (mieleeni tulee ainakin novellikokoelma Käärmeenpesä vuodelta 2008).

PS. Julkaisin oman esikoiseni samalta kustantamolta kuin Löfberg, mutten ole koskaan ollut hänen kanssaan missään tekemisissä – näin jääviysselvennyksenä.

****

Henry Parland: Rikki
Tamara Press 1996 (suom. Hannu Nieminen)

Suomenruotsalaisen kirjailija-runoilija Henry Parlandin pienoisromaani Rikki. Velox-paperille vedostamista (ruots. Sönder. Om framkallning av Veloxpapper) ei ehtinyt ilmestyä ennen kuin kirjailija kuoli tulirokon jälkeiseen verenmyrkytykseen 22-vuotiaana vuonna 1930. Postuumisti julkaistun version ovat koostaneet ja osin uudelleenkirjoittaneetkin ensin Parlandin ystävät, sittemmin ruotsalainen kirjallisuudentutkija Per Stam (ks. Hesarin erinomainen juttu vuodelta 2005).

Sönder alkaa tiiviyteensä nähden verkkaisesti: kertoja esittelee oman aikansa valokuvaustekniikkaa, filmilaatuja ja optiikkaa, millaisen prosessin myötä näkymä paperille tallentuu. Vasta puolessavälissä alkaa selvästi tapahtua: ei tietenkään ulkoisesti, vaan sisäisesti. Alkaa piirtyä, kuin kehitteessä kelluvaan valokuvapaeriin, kuinka hulluna kirjailijan niminen päähenkilö ikävöi ihmissuhdetta, joka itse asiassa oli melko väkinäinen ja huono. Jää epäselväksi, oliko kyse ylipäätään rakkaussuhteesta vai seksuaalisesti virittyneestä kaverisuhteesta. Suhteen toinen osapuoli, Amy nimeltään, sairastui ja koki ennenaikaisen kuoleman. Kaikki jäi auki, ja sekin, minkä voi teoksen sivuilta lukea, on vain kirjailija Henry Parlandin versio tapahtuneesta, eräänlainen vedos (mistä siis teoksen alaotsikko). Taustaksi hahmottuu 1920-luvun kosmopolittii, väsähtäneen dekadentti kaupunkilaiselämä, jollaisesta Tulenkantajat tekivät Sönderissä kuvattuna aikana huvittavan pakotettuja tulkintoja.

Sönderissa kuvattu suru huokuu torjuntaa, syyllisyyttä, mustasukkaisuutta, ehkä padottua raivoakin. Alun oppitunti valokuvaustekniikasta pohjustaa muistamista, menneen hetken hahmottumista paperille, valikointia ja manipulointia, jota ei voi välttää sen enempää valokuvauksen kuin kuin retrospektiivisen kirjoittamisenkaan yhteydessä.

****

Takeshi Kaikō: Kesän pimeys
Tammi 1977 (alkuteos 1971, suom. Kai Nieminen)

Takeshi Kaikōn Kesän pimeys on japanilainen sodanjälkeismodernistinen kertojaromaani, jossa etualalle työntyvät mies (kertoja) ja nainen (kertojan kumppani). Kymmenen vuotta ennen teoksen alkuhetkeä heillä oli kiihkeä rakkaussuhde, kunnes he erosivat – näin mies toistuvasti muistelee – jollakin Tokion sateisella juna-asemalla. Teoksen nyt-hetkessä he kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen Euroopassa, lopussa lähtevät taas eri teille. Kirjassa kerrotun ajan he asustelevat ympäriinsä, ensin Italiaa, sitten Sveitsiä tai Itävaltaa muistuttavassa paikassa, eivätkä kuitenkaan oikein kohtaa saati osaa päättää, mitä elämällään tekisivät tai kuinka tärkeitä ovat toisilleen.

Nainen viimeistelee väitöskirjaansa eurooppalaisessa yliopistossa, muttei tunne itseään eurooppalaiseksi. Keskivaiheilla nainen tulee pitäneeksi pitkän ja tulikivenkatkuisen saarnan siitä, mikä kaikki Japanissa ja japanilaisissa on sietämätöntä (vetää vertoja Thomas Bernhardin kotimaa-antipatioille). Mies lojuu kotona, viettää päivänsä nukkumalla tai syömällä ja juomalla itsensä turvoksiin. Taustalla pilkahtelevat takaumat Vietnamista, missä mies on aiemmin sotareportterina joutunut todistamaan ilmeisen brutaaleja näkyjä.

Romaanin vire on tokkuraisen apaattinen. Olemisen perustila on sängyssä lojuminen. Kaiken häilyvyys ja juurettomuus, hyppely idän ja lännen välillä (monessakin mielessä) kiteytyy lopetuskohtauksessa, jossa mies ja nainen ajelevat viimeisenä yhteisenä iltanaan ympäri Berliiniä pitkin S-Bahn -rengaslinjaa. Tyhjässä junassa kertoja ei enää tiedä, milloin he ovat idässä, milloin lännessä, milloin juna liikkuu ja milloin se on paikallaan, mikä on kuolemaa ja mikä elämää.

Vahvatunnelmainen, viipyilevä, runsaasti mielikuvia herättävä ja kaikin puolin harvinaisen hieno teos.

Kai Nieminen sai Kesän pimeyden suomennostyöstä kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1978.

***

Vladimir Nabokov: Kalvas Hehku
Gummerus 2014 (alkuteos 1962, suom. Kristina Drews & Jukka Virtanen)

Miten näin loisteliaita lauseita sisältävä teos voi olla näin puiseva?

Tiesin etukäteen Kalvaasta hehkusta, että se on historiallisesti merkittävä metaviritelmäromaani, joka rakentuu kuolleen (fiktiivisen) runoilijan kirjoittaman runoelman ja sen kommentaarin ympärille. Toivoin, että Kalvas hehku jotenkin läpivalaisisi sitä, miten kirjailija henkilönä, kirjailijan kirjoittama teos ja teoksen vastaanotto ovat kolme täysin eri asiaa: kirjailija kirjoittaa jostain syystä jotain, julkinen ja akateeminen vastaanotto lisäävät soppaan vuorollaan sen, minkä haluavat, ja taiteellisen suuruuden (todellisen tai uskotellun) takaa löytyy aina aimo annos inhimillistä surkeutta.

Mistään näin mielenkiintoisesta ei Kalvaassa hehkussa ole kysymys. Siinä ei ylipäätään ole kysymys mistään, mikä liittyisi elävään elämään tai kirjallisuuteen tai sen tulkitsemiseen tai yhtään mihinkään millään tavalla. Siinä on kuitenkin keskenään sotkeentuvia sisäkkäismaailmoja ja itseensä viittaavia metarakenteita, ja sekös oli teoksen ilmestymishetkellä uutta ja ihmeellistä. Ehkä Kalvas hehku toimii hyvänäkin muistutuksena siitä, ettei romaanimuodon uudistaminen vielä takaa teokselle pitkää ikää tai sukupolvet ylittävää puhuttelevuutta.

Kalvas hehku alkaa kuollutta runoilijaa ikävöivän kirjallisuuden professorin esipuheella: parikymmentä sivua ihan mukiinmenevää kaunopuheista jorinaa. Sitä seuraa noin viisikymmensivuinen keskusrunoelma, joka on joko tarkoituksella huono tai pahasti käännöksessä kärsinyt. Loput kolme neljäsosaa romaanista täyttää kirjallisuuden professorin kirjoittama keskusrunoelman kommentaari, johon limittyy kertomus jossakin fantasiamaailmassa tapahtuvasta vallankaappauksesta, kuninkaasta, joka pakenee jonkin sortin ekstremistejä ja vaeltelee aikansa ties missä, kunnes jossain vaiheessa viimein kuolla kupsahtaa (jollen väärin muista). Professori kertoilee kuninkaan vaelluksesta ja vähän kaikesta muustakin ja viskelee spekulatiivisia ylitulkintoja runoelman ja fantasiamaailman vallankaappaustarinan välisistä yhteyksistä. Kuuluisi varmaankin sanoa, että Kalvas hehku on “kirjallisuudentutkimuksen parodiaa” tai jotakin sellaista.

Tarinassa (siis tarinan sisäisessä tarinassa, joka, voitteko uskoa, tavallaan vuotaa “päätason” tarinaan!) seikkailevat myös hahmot nimeltä Zembla ja Gradus. Nimi Xavierkin toistui sen verran monta kertaa, että hänetkin olisi pitänyt varmaankin jostain muistaa. Lopussa hahmo, jonka nimeä en myöskään muista, enkä todellakaan jaksa tarkistaa, saapuu kampukselle murhaamaan runoilija John Shadea ikävöivän kirjallisuuden professorin. Murhamiestä piinaa ripuli, minkä Nabokov on sentään kirjoittanut hauskasti (laiha lohtu).

Sain kahlattua teoksen loppuun, vaikka koville otti. Urakan aikana spekuloin, onko Nabokov julkaissut fiktiivisen John Shaden nimissä omat ei-niin-onnistuneet runonsa voidakseen puhkiselittää ne itse, tyhjentää kommentaariläjään kaikki pöytälaatikkoon kertyneet jämäproosapalat ja luottaa, että lukijat parsivat siitä kasaan jotain eheää. Sellainenhan olisi kaiken lisäksi “aika metaa”!

Nabokov-suhteeni on jyrkästi laskujohteinen. Naurua pimeässä oli parhaita tietämiäni teoksia silloin kun sen luin, joskus 2012, Läpinäkyväisiä kaikin puolin ohuempi muunnelma samasta aiheesta; ei huono eikä hyvä. Ada lähti vuonna 2016 lukuisten yritysten jälkeen kirjaston kierrätyshyllyyn, enkä vieläkään anna kirjalle anteeksi sitä, millainen pettymys se oli: samaa fantastis-nokkelaa kaunopuheista keekoilua kuin Kalvaassa hehkussa, höysteenä pikkupervoa marmeladivelliä. Hyi.

Lolita on yhä lukematta. Sille saatan antaa vielä mahdollisuuden. Vaikka sitten teeskennellyn sivistyksen nimissä.