Olen nyt lukenut kaksi romaania Tytti Parrasta, Jojon (1968) ja Pienen hyvinkasvatetun tytön (1978). Molemmat ovat ilmaisullisesti tavattoman rikkaita. Niissä sählätään ja säädetään, myös (ja varsinkin) sanan nykykielisessä merkityksessä, eikä se ole pois tunnelmakuvilta, takaumilta, sivupoluilta ja mielleyhtymiltä.
Parraksen äärellä tulee hyvin vahvasti tunne, että joku todella kertoo, asiat todella näyttävät ja tuntuvat joltain ja niistä todella tulee asioita mieleen. Näissä romaaneissa on rehevää, orgaanista, konstailematonta ja omillaan seisovaa elinvoimaa.
Jojo, Parraksen suurta porua aiheuttanut esikoisteos, on ensimmäisessä persoonassa kerrottu ”slice of life” aikansa nuorten opiskelijaelämästä. Alussa menemisistään ja tekemisistään kertoileva Tinja tekee pisteliäitä huomioita museovahdista ja käy lääkäri-isoveljensä vastaanotolla abortoimassa salaa lapsensa. Pitkäksi venyvillä kommuunijatkoilla Tinja päätyy säätämään hyvän ystävänsä Eevin poikaystävän Riston kanssa. Sitä ennen ja sen jälkeen lorvaillaan ja ryypiskellään. Olennaisista asioista keskusteleminen limittyy vuolaaseen yleishölöttelyyn. Lopussa ollaan autossa, ja poliisit käyvät penäämässä jotakin. Meno on enimmäkseen melko sekavaa, nykykielellä randomia. Hetket ovat tarkasti nähtyjä ja kerrottuja. Parras ottaa niistä kaiken ilon irti, tapahtui merkittävää tai ei (enimmäkseen ei tapahdu, vaikka ilmestymisajankohtana maailmalla tapahtui).
On helppoa ymmärtää, miksi Jojo oli joillekin aikalaisille liikaa. Viidennen luvun aborttikuvaus aiheutti itsessänikin fyysistä inhotusta, etenkin tämä lopetus:
Kipu oli hiljentynyt säryksi vatsanpohjassa. Lasse nousi ja meni pesemään käsiään. Se kysyi halusinko minä nähdä mitä minussa oli ollut. Minä halusin ja se otti metallivadin, meni altaalle ja kaatoi vähän pois ja huuhtoi loppuja.Käännettyään pöydän normaaliasentoon se käski minun panna jalat suoriksi ja mennä vatsalleni. Piti sanoa heti jos alkaisi oksettaa, että se ennättäisi antaa rondikupin. Minä kysyin näyttäisikö se minulle ja se toi vadin ja käski katsoa, vaikka saisinkin neurooseja.Vesi oli vieläkin punaista ja lähellä kirkasta metallipohjaa kellui rosoinen suuren viinirypäleen kokoinen möykky. Se oli osittain repeytynyt ja kun Lasse tönäisi sitä pinseteillä se kääntyi ja silloin sen sisältä näkyi vaalea, parin sentin mittainen sikiö. Sillä oli silmät ja melkein kädet ja jalat. Lasse kuori pois istukkaa. Siitä pöllysi verta ja veli sanoi, että harvoin sitä sai näinkään kokonaisena. Minä katsoin läheltä ja näin nenän ja jonkinlaisen suun. Se oli kuulemma jo ainakin kahdeksan viikkoa, koska silmät olivat alkaneet mennä umpeen. Sikiöllä oli napanuora, joka lähti tummasta isosta maksasta. Kaikki suonet olivat helakan punaisia ja niitä oli eniten päässä ja rinnassa. Eikä kaikesta syntynyt oikeastaan mitään ajatusta, vasta myöhemmin niin kuin aina. Minä vain katsoin ja minua alkoi oksettaa. Lasse työnsi kiireesti kupin alle ja minä annoin ylen.Edellisen luvun lopussa pikkutyttö jää bussin alle. Nainen itkeä huutaa ulkona, ja kuljettaja käy poimimassa kadulta verisen myssyn. Siinä romaanin dramaattisimmat vaiheet.
Voimalla päin näköä iskevän alun jälkeen Jojo puuroutuu tasahitaassa tilannekuvailussaan niin uuvuttavan pikkutarkaksi häsellysdokumentiksi, että jopa minulla – väkisintypistämisen ja juonen tyrannian vakaumuksellisena vastustajana – heräsi kysymys, olisiko kirjailija voinut edes pikkuisen karsia aineistoaan, fokusoida ja kohostaa olennaista.
Kysymys on tyhmä, ja siihen löytyy yksiselitteinen vastaus: ei olisi tarvinnut, eikä hän onneksi myöskään niin tehnyt.
Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Pieni hyvinkasvatettu tyttö on Jojoa jäsentyneempi, seesteisempi, muistelmamuotoa jäljittelevä perhe- ja sukuromaani – oireilevan hyvän perheen tytön kasvutarina, jossa niin ikään läpivalaistaan sovittamatonta ristiriitaa elämän tosiasioiden ja (silloisen) porvarillisen sukupuolimoraalin välillä. Jojon toimijuus tilanteiden keskellä on muuttunut todistajuudeksi, palojen yhdistelemiseksi jälkikäteen. Kertojaminän, tällä kertaa nimeltään Anun, oma muistelu vuorottelee isoveljen kanssa käytyjen dialogien kanssa. Isoveljeen on jälleen läheinen ja luottamuksellinen suhde.
Tässä katkelmassa Pientä hyvinkasvatettua Anu muistelee pitkää ja poikkeuksellisen sateista jaksoa yhtenä lapsuudenkesistään:
Öisin pantiin jokaisen sänkyyn kuumennettu tiilikivi, ja päivisin patjoja ja peitteitä kuivattiin huomisevien kaakeliuunien edessä. Vesitynnyrit räystäiden alla vuotivat yli kuin pienet niagarat, kourut pärskivät, pyykkisoikoissa sikisi itikoita, krassintaimet venyivät hullunvauhdilla. Koko maailma kiilsi, litisi ja läikkyi, tippui vettä, valutti vettä, haisi kastuneelta villatakilta ja kumisaappailta jotka olivat alkaneet homehtua. Tauon aikana toiveikkaasti avattu ja ulos unohtunut sanomalehti oli seuraavana aamuna pelkkää pöperöä. Sammakot hyppivät kuistilla metrin loikkia, kastemadot pitivät kellarissa joukkokokousta.– Hulluksi tässä tulee, sanoi Irja.
– Leikkikää joku mun kanssa, karjui Tapio.
– Epäilen että vintissä on vuoto, valitti äiti.
– KUKA HELVETTI JÄTTI MAAPALLON ELÄINKUVASTON ULOS? huusi Hanne.
– Älä RÄHJÄÄ, kiljuin minä.
– Taidanpa keskeyttää lomani, sanoi isä.
Vasta juuri ennen juhannusta hellitti vähän.
Rapisevat, läpinäkyvät ja jäykät plastikkisadetakit sullottiin komeroihin. Tyynyt, patjat, peitot laidunsivat auringossa laihojen tuolinjalkojen varassa. Ruoho oli vielä märkää, mutta lämmintä jo ja lemusi pökerryttävästi. Kaikki säntäsivät ulos niinkuin olisivat päässeet karkuun karsserista.– Ja nyt pysyt ryöttiläs siellä ainakin sen aikaa että minä saan pyykit narulle ja kellarin kuivattua, Irja puhisi, ja uhkasi aurinkoa haarukalla.Jokke ”joklaaja” on luonut kirjablogissaan Pienen hyvinkasvatetun tytön maailmaan ja hahmogalleriaan sen verran hyvän yleiskatsauksen, etten koe tarpeelliseksi toistaa tässä samaa omin sanoin. Jojosta ja sen synnyttämästä moraalipaniikista tehtiin itsenäisyyden juhlavuonna Ylen 101 kirjaa -sarjaan jakso.
***
Luettuani muutaman perheauton takakontillisen 2000-luvulla julkaistua kotimaista proosaa voin vain ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten Parraksen. Mihin on kadonnut tällainen tapa kirjoittaa: realistinen mutta ilotteleva, asioita sellaisenaan katsova, omaan sanontaansa ja todistusvoimaansa luottava? Minne on kadonnut kuvailun perusteellisuus, kirjailijan vapaus valita, minkä kokee huomionarvoisena ja lukijan vapaus valita, miten siihen suhtautuu? Dialogi, joka virtaa ja rönsyää vapaana juonenkuljetuksen pakkopaidasta?
Ennen kuin menen pidemmälle, niin kyllä: tiedän, että harvasta asiasta on yhtä helppoa tehdä asenteellisia yleistyksiä kuin kotimaisesta proosasta. Sitä on vuosikymmenestä toiseen syytetty milloin mistäkin, useimmiten valikoiduin ja tarkoitushakuisin perustein.
Mutta kuitenkin. Jos pitäisi määritellä yksi asia, joka minua suomenkielisessä nykyproosassa kaiken kaikkiaan eniten risoo, se ei ole mies- eikä naisnäkökulman yli- tai aliedustus, ei liika muodikkuus eikä perinteisyys, ei juuttuminen arkirealismiin tai historian merkkitapahtumiin eikä vieraantuminen niistä, ei liika helppous tai vaikeus, kaupallisuus tai epäkaupallisuus, ei edes ”klapilauseen” tai ”pertsan” tai kauniin kielen ylivalta.
Ongelma on epämääräinen todisteluntarve. Kirjan kuin kirjan on ikään kuin pakko olla selvästi jotakin.
Olen kerta kaikkiaan uupunut tunteeseen, että velvollisuuteni lukijana on koukuttua tai vaikuttua, sivistyä tai samaistua, voimaantua, virnuilla tai hämmentyä, huolestua tai tuntea empatiaa, ärsyyntyä tai ahdistua ”hyvällä tavalla”, löytää oikeat vihjeet, tuntea esikuvat, kulttuuriviittaukset tai teoreettinen kehys, lähteä tulkinnalliseen leikkiin tai hypertekstien väliseen kujanjuoksuun.
Vähänkään isommin noteerattujen teosten kohdalla lukutapahtuma tuntuu järjestään aina viiteryhmärituaalilta, joka on jokaista reaktiota ja sanankäännettä myöten käsikirjoitettu jossain etukäteen – samantekevää, onko kyseessä konventionaalinen ihmissuhdedraama, kulttuurijournalistinen tunne-esseily, mielikuvituksellinen allegoria vai poliittisena satiirina markkinoitu superkokeellinen jättijärkäle.
Määritelmien ja reaktioiden kerjääminen, laskelmoiva kehystäminen, itsensä tarjoileminen kirjallisuushistoriikkeihin, akateemisiin opinnäytteisiin ja julkisen keskustelun polttoaineeksi milloin milläkin vipstaakilla – nämä ovat nykykirjallisuuden tympäisevimpiä piirteitä.
Linkkaamassani Ylen keskustelussa pyöritellään, onko Jojo yhä tänä päivänä luettuna hurja romaani, mikä voisi nyt olla yhtä hurja tai vastaavanlainen sukupolviromaani, mikä nyt kohahduttaisi ja rikkoisi tabuja.
Minusta sellaista mietitään aivan liikaa. Jojosta uskottavan tekee juuri se, ettei se todistele mitään; se vain välittää, näyttää, katsoo läheltä ja luottaa siihen, että se riittää. Pakottamalla pakotetun provosoivat ja ajankohtaiset ja tärkeät yhteiskunnalliset romaanit ovat järjestään aina puisevia ja vanhenevat alta aikayksikön.
Väitetään, että kirjallisuutemme on monimuotoisempaa kuin koskaan. Se saattaa pitää paikkansa. Kirjoja ainakin kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että monimuotoisuuden määrä kasvaa suoraan verrannollisesti suhteessa julkaistujen nimekkeiden määrään.
Diversiteetin nimiin vannovassa kirjallisuuspuheessa on usein sisäänrakennettuna oletus, että realistinen kerronta (jota meillä on kuulemma liikaa) on jotenkin a priori jäykkää, ilotonta ja vanhanaikaista. Todisteiksi uudenlaisen monimuotoisuuden olemassaolosta esitetään joidenkin tiettyjen genrejen tai tyylilajien tulemista: maagista tai hysteeristä realismia, absurdistista lyhytproosaa, ekodystopioita tai hyppelyitä spekulatiivissa sisäkkäis- ja rinnakkaistodellisuuksissa – toisinaan myös puhtaasti teknisiä (ja omaan silmääni melko triviaaleja) ratkaisuja, kuten sitä, että kirjailija kirjoittaa teokselleen useita loppuja, joista lukija saa valita mieleisimmän.
Parraksen ilmeisin tausta on ajalleen ominainen yhteiskunnallinen realismi, tavallaan siis “kuivin” mahdollinen. Sekä Jojossa että Pienessä hyvinkasvatetussa tytössä koetellaan ja rikotaan sovinnaisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä tabuja, tarkastellaan kriittisesti naisen osaa ja roolia, oikeutta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Parras on myös helppoa liittää siihen sotien jälkeen syntyneeseen kirjailijapolveen, joka kyseenalaisti jyrkästi sodan nähneiden vanhempiensa arvot ja normit, eikä epäröinyt tuoda sitä proosassaan ilmi.
Asioiden toteileminen tällä tasolla ei tee kuitenkaan oikeutta sille, millaisella havainnoimisella ja sanonnalla Parras on sivunsa täyttänyt. Itselleni Parras on ennen kaikkea osoitus siitä, miten tavattoman ilmeikästä ja leikittelevää realistinen kerronta voi olla, silloinkin, kun se käsittelee vaikeita, arkoja, räjähdysherkkiäkin aiheita. Parras näyttää tunteneen aineistonsa äärellä ensisijaisesti uteliaisuutta.
Ja kun luonnehdin Parraksen kerrontaa leikitteleväksi, en tarkoita itsetarkoituksellista hassuttelua enkä myöskään ”älyllistä leikkiä” (joka lähes aina on käytännössä älyllistä todisteluntarvetta eli leikin ja luovuuden vastakohtaa). Parraksen leikittelevyys on sitä, että kouriintuntuvaa, hassua, kiehtovaa, rumaa ja vieraannuttavaakin tosimaailmaa katsotaan ja kielennetään leikittelevästi, lukijan kanssa samalta viivalta.
Sellaista minun on kotimaisesta nykyproosasta harmillisen vaikeaa löytää.
Tietenkään en ole fabrikoimassa Parraksen ympärille minkäänlaista idealisoitua menneisyyttä, aikaa, jona kirjallisuus oli ”aidompaa” tai ”parempaa”. Sitten näiden kahden Parraksen romaanin olemme saaneet kirjallisuuteemme paljon, ja suomenkielisen proosan horisontti on todennäköisesti laventunut.
Silti mietin usein, olemmeko samalla menettäneet tai unohtaneet jotain. Tai oikeammin: onko jonkinlainen estetiikka ja kirjallisuuskäsitys ajettu (tai vahingossa ajautunut) pois siltäkin tontilta, jota usein itsetyytyväisesti kutsutaan marginaaliksi? Entä jos oman aikamme kirjallisuus ei olekaan niin vapaata ja monimuotoista kuin uskottelemme sen olevan? Jos ennennäkemättömän monimuotoisena mosaiikkina pitämämme ylle piirtyykin myöhemmin sellaisia ilmiselviä rajoitteita ja yhteisiä nimittäjiä, joita emme osaa vielä kunnolla tunnistaa, tilanteen ollessa niin sanotusti päällä?
Näin on käynyt monesti ennenkin, enkä näe syytä sille, ettei niin voisi käydä nytkin.
Muotojen, ideoiden, aiheiden ja määritelmien runsaus ei välttämättä tarkoita kokemisen, havainnoimisen ja sanomisen tapojen runsautta.