Kotona taivaan alla – Etty Hillesumin päiväkirja 1941–1944

”23. elokuuta 1941 lauantai-iltana. Minä rupean taas kirjaamaan tarkasti mielialojani, sisälläni on hyvin rauhatonta. Tuntuu liioittelulta, että yksi ainoa mitätön vilustuminen värittää koko elämänkatsomukseni taas pikimustaksi. Miten se on mahdollista? Torstai-iltana Arnheimin junassa kaikki oli vielä hyvin. Vaunun ikkunoiden takana pimeni yö, hiljaisena, avarana ja majesteetillisena. Ja sisällä ahtaassa junassa istui työläisiä, hilpeinä ja puheliaina, elämänhaluisina. Minä istuin kyyristyneenä hämärään nurkkaani, ja oikea silmäni katsoi ulos hiljaiseen maisemaan ja vasen silmäni katseli ihmisten ilmeikkäitä päitä ja värikkäitä eleitä. Minusta kaikki tuntui hyvältä: elämä ja ihmiset. Ja sitten pitkä matka Amstelin asemalta melkein pimeän, kuin lumotun kaupungin halki. Kävellessäni tunsin äkkiä, etten ollut yksin vaan että olin ’kahden kesken’ jonkun kanssa. Tunsin ikään kuin muodostuvani kahdesta olennosta, jotka painautuivat sisäisesti lähelle toisiaan ja tunsivat näin olonsa lämpimäksi ja hyväksi. Tunsin vahvan yhteyden itseeni ja siitä johtuen ihanaa, suurta lämpöä. Tunsin, että riitin itselleni – täydellisesti. Kävin myös keskustelua itseni kanssa ja astelin viihtyisiä joenvarsikatuja täysin itseeni uppoutuneena. [–] Ja nyt minulla on nuha eikä päässäni tunnu olevan muuta kuin haluttomuutta, ikävyyttä ja vastenmielisyyttä. En ymmärrä vastenmielisyyttäni ihmisiä kohtaan, joista yleensä pidän.”

 

Etty Hillesumin päiväkirja vuosilta 1941–1944: tämä jää henkilökohtaiseen kaanoniini. Tähän tulen varmasti palaamaan vielä vuosien päästä.

Etty Hillesum, kirjoitushetkellä parikymppinen juutalainen nainen, kirjoittaa päiväkirjaansa natsien miehittämässä Amsterdamissa. Hillesum lukee Dostojevskiä, Rilkeä, Raamattua ja venäjän kielioppia, käy psykoanalyysissä, ajattelee ja tutkii itseään. Hän keskustelee myös jatkuvasti Jumalan kanssa, mutta kyseessä ei ole minkään uskonnollisen instituution sanelema Jumala, vaan hyvää ja totuudellisuutta edustava ääni, jonka hän kuulee sisimmässään.

Ajankohta ei esittelyä kaipaa. Juutalaisten oikeudet vähenevät. Liikkumiskieltoja säädetään, pyöräily ja joukkoliikenteen käyttö kielletään. Lähtö leirille lähenee vääjäämättä. Hillesum kieltäytyy tuntemasta vihaa, vaikka se olisi kaiken järjen mukaan oikeutettua: ”Meidän pitää olla täysin tietoisia siitä, että jokainen hiukkanen vihaa, jonka lisäämme tähän maailmaan, tekee sen yhä epäviihtyisämmäksi.”

Alankomaiden antauduttua Saksalle Hillesum törmää ”jääklubilla” professori Willem Adriaan Bongeriin, sosiologiin ja kriminologiin, jonka luennoilla hän muistaa istuneensa. Hillesum kysyy Bongerilta, uskooko tämä, että demokratia lopulta voittaa. Bonger vastaa: ”Se voittaa varmasti, mutta muutaman sukupolven kustannuksella.” Seuraavana päivänä Hillesum kuulee olleensa viimeisiä ihmisiä, joille Bonger puhui ennen itsemurhaansa.

Hillesumilla on alusta alkaen realistinen käsitys siitä, mitä on tapahtumassa ja mitä kohti ollaan menossa. Hän ymmärtää, että saattaa elää viimeisiä vuosiaan ja suhtautuu asiaan hyväksyvästi:

Puhuimme eilisiltana työleireistä. Minä sanoin: ’Minun ei tarvitse luoda itselleni mitään harhakuvia; tiedän, että kuolen kolmessa päivässä, koska ruumiini ei ole tarpeeksi voimakas.’

Leirikomennuksen lähestyessä Hillesum kirjoittaa: ”En ota mukaani yhtään valokuvaa rakkaista ihmisistä, mutta ripustan nuo monet kasvot ja ilmeet ja eleet sisäisen olemukseni avarille seinille ja ne tulevat aina olemaan luonani.”

Hillesumin ajatukset ovat myös kutsumuksellisen kirjoittajan ajatuksia. Kirjoittaminen ei ole hänelle vain harrastus tai intohimo, vaan tapa olla maailmassa. “[P]ahinta minulle olisi, jos en enää saisi kynää ja paperia voidakseni joskus selvitellä ajatuksiani, sillä se on minulle kaikkein, kaikkein tärkeintä, muuten jokin sisälläni räjähtää ennen pitkää ja tuhoaa minut sisältäpäin”, Hillesum kirjoittaa.

Elämä ja kokemus ihmisenä olemisesta on taltioitava. Eikä se ole helppoa:

Yhden asian tiedän nyt aivan varmasti: en koskaan osaa kirjoittaa siten kuin elämä itse on kirjoittanut puolestani elävin kirjaimin. Olen lukenut sen kaiken, omin silmin ja monin aistein. En koskaan pysty kertomaan samalla tavalla. Minut tekisi epätoivoiseksi, jos en olisi oppinut hyväksymään, että ihmisen pitää tehdä työtä niillä riittämättömillä voimilla, joita hänellä on, mutta kovasti työtä hänen täytyy tehdä.

Hillesum jatkaa kirjoittamistaan niin kauan kuin se on mahdollista. Viimeiset merkinnät on kirjoitettu Drenthen kokoamisleiriltä, jolta hän on saanut palata vielä muutamaksi päiväksi Amsterdamiin:

Parakkimme seisoi siellä nummella joskus yöllä kuutamossa, hopeisessa ja ikuisessa kuutamossa, kuin leikkikalu, joka on pudonnut Jumalan hajamielisestä kädestä. [–] Joop istuu nummella suuren tähtitaivaan alla ja puhuu koti-ikävästä: minulla ei ole koti-ikävää, minähän olen kotona. Siitä opin paljon. Ihminen on ’kotona’. Taivaan alla olemme kotona. Maapallon jokaisessa kolkassa olemme kotona, jos kannamme kaiken mukanamme.

En usko Hillesumin päiväkirjan soveltuvan kaikille. Monelle Hillesum on varmaankin liian individualisti – ei nykyaikaisen poseeraavalla, vaan omalla hiljaisen määrätietoisella tavallaan. Monelle hän on varmaankin liian mystikko, ajatuksissaan liian poukkoileva ja epäjohdonmukainen, teologisessa luennassa eri uskontojen oppeja liian mielivaltaisesti omiin tarpeisiinsa sekoitteleva.

Enkä itsekään niin sanotusti niellyt kaikkea purematta. En esimerkiksi pysty ohittamaan olankohautuksella sitä, että Hillesumilla on seksisuhde vuosikymmeniä vanhempaan psykoanalyytikkoonsa eikä hän pysähdy pohtimaan asiaan liittyviä ongelmia.

Mietin myös usein, mikä kaikki Hillesumin päiväkirjan sivuilla on suoraa ja vilpitöntä sisäistä puhetta ja mikä suggeroivaa vakuuttelua tai hapuilua kohti ideaaleja. Mutta toisaalta väliäkö hällä? Ehkä tämäkään asia ei ole joko–tai vaan sekä–että.

On myös sanottava, etten pysty suhtautumaan omaan aikaani yhtä tyynesti kuin Hillesum, vaikkei oma ja läheisteni terveys ole ainakaan toistaiseksi edes suoraan uhattuna. Hetkittäin oman aikani myllerrykset ovat häirinneet mielenrauhaani jopa enemmän kuin natsimiehitys ja holokausti Hillesumin mielenrauhaa, mikä on (tietenkin) olosuhteet huomioon ottaen lähinnä huvittavaa.

En osaa olla läheskään kaikkialla taivaan alla kotonani, vaikka periaatteessa haluaisin. Silti yritän pitää mukanani niin paljon kuin kykenen, mihin ikinä päädynkin. Yritän myös muistaa tämän, vaikka arjen tohinassa pillastuisinkin pienistä asioista:

Joskus joku Hitler, joskus joku Iivana Julma, joskus alistuminen, joskus sota tai rutto, maanjäristys ja nälänhätä. Viime kädessä on tärkeää, kuinka ihminen kestää ja sietää kärsimykset ja sopeutuu niihin; nehän ovat olennainen osa elämää.

Sitä paitsi demokratia saattaa voittaa nytkin, vaikka ehkä muutaman sukupolven kustannuksella.

Hillesumin suhtautumisessa holokaustiin – ja kärsimykseen ylipäätään – on paljon samaa kuin Viktor E. Franklilla teoksessaan Ihmisyyden rajalla (1946). Luin sen vuosi sitten, ja se oli lohdullinen ja ajatuksia herättävä samoista syistä kuin Hillesumin päiväkirja. Frankl, toisin kuin Hillesum, selvisi leiriltä hengissä, vaikka menettikin kaikki läheisensä.

Frankl korosti, että ihminen voi kokea elämänsä merkityksellisenä silloinkin kun häneltä riistetään lähes kaikki mahdollisuudet vaikuttaa ulkoisiin olosuhteisiin. Frankl olisi varmasti ollut Hillesumin kanssa samaa mieltä siitä, että ”ihmisen alkuvoima piilee siinä, että vaikka hän tuhoutuu kurjuudessa, hän tuntee kuitenkin viimeiseen hengenvetoon saakka, että elämä on merkityksellistä ja kaunista ja että hän on toteuttanut kaiken itsessään ja että elämä oli hyvä”.

Hillesum (toisin kuin Frankl) ei pyri rakentamaan kokemustensa pohjalta johdonmukaista teoriaa tai terapeuttista suuntausta. Hän vain elää, havainnoi, kokee syvästi, ajattelee paljon ja kirjoittaa kaiken ylös, kauniisti mutta mitään kaunistelematta.

Mitään uutta tai mullistavaa Hillesumin päiväkirja ei opettanut. Se vain palautti perusasioiden ääreen, eikä sitä enempää hyvältä kirjalta ole aiheellista toivoakaan.

Hillesumin päiväkirja muistutti, että elämisen ja olemisen ristiriitaisuus ja arvaamattomuus on vain hyväksyttävä. Se ei tarkoita sitä, että voi ajatella miten tahansa ja perustella sen miten tahansa. Se tarkoittaa sitä, että elämä on niin kuin pitkässä katkelmassa, jolla aloitin tämän merkinnän: yhtenä hetkenä kaikki on kaunista ja mielekästä ja maailmassa oleminen oman itsensä kanssa on mukavaa, toisena hetkenä kaikki on ikävää ja nihkeää.

Ei sitä tarvitse selittää eikä käsitteellistää. Riittää, että sen ottaa vastaan, hyväksyy ja elää elämäänsä eteenpäin niin kauan kuin sitä jatkuu.

Ja pitää mielessä tämän: ”Paljon siitä, mitä ihminen tekee, on vain matkimista ja kuviteltuja velvollisuuksia tai vääriä kuvitelmia siitä, millainen hänen tulee olla.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *