Yritin kuunnella Saara Turusen uusinta romaania Järjettömiä asioita (2021). Ensimmäisen kymmenyksen aikana tuli vastaan ilmaisut ”olen revetä liitoksistani”, ”sydäntäni pakahduttaa”, ”kurkkuani kuristaa” ja ”on kuin aika olisi pysähtynyt kauas menneisyyteen”.
Tällaisia fraaseja kaikissa luovan kirjoittamisen oppaissa neuvotaan välttämään. Tällaisiin fraaseihin puututaan kaikilla luovan kirjoittamisen kursseilla heti. Turusen proosassa ne menevät muun kerronnan seassa tuosta vaan.
Romaanin alussa lähdetään kirjailijan omakuvan mukana Helsingin Teatterikorkeakoulusta barcelonalaiseen taidekouluun. Kuvataan kiusallisia ja vähän hassuja tilanteita. Käydään taidekoululuennoilla ja katsomassa miesystävää pelaamassa jalkapalloa. Käydään huumejatkoilla ja katalonialaisessa vuoristokylässä. Kuljetaan tasaista tahtia tilanteesta toiseen ja todetaan: miehet ovat sellaisia, suomalaiset tällaisia, miehet ja katalaanit tuollaisia. Läheisyys on vaikeaa. Ihmiset ovat vähän outoja ja hassuja.
Kaikki on vähän outoa ja hassua, mutta tapa, jolla se huomataan ja todetaan, ei ensimmäisten sivujen jälkeen yllätä kertakaan.
Järjettömiä asioita on kolmas Saara Turusen romaani, jonka päädyin jättämään kesken samanlaisen ikävystyneen hämmennyksen vallassa. Rakkaudenhirviössä ja Sivuhenkilössä pääsin muistaakseni lähemmäs puoltaväliä.
Johtuuko se sukupuolestani, taidekäsityksestäni, iästäni, maustani, temperamentistani, elämäntilanteestani, en tiedä, selviääkö se koskaan – mutta Turusen romaaneiden suosio ja erityisesti se, mitä niistä julkisuudessa sanotaan, ei lakkaa ihmetyttämästä. Tämäkö siis purkaa sukupuolirooleja? Tämäkö kuvaa kuristavia normeja ja pyristelee niistä irti?
Omaan silmääni Turunen edustaa poetiikallaan juuri sitä, mitä se teoksiin liitettyjen teesien tasolla väittää kritisoivansa: pitäytymistä siinä, mikä on tavallista, järkevää ja tunnistettavaa.
Ei minunkaan mielestä kaiken kirjallisuuden tarvitse uudistaa romaanimuotoa, tutkia kielen mahdollisuuksia tai sisältää lennokkaita metodikokeiluja. Joskus vähemmän on enemmän, ja lähtökohtaisesti luen oikein mielelläni kolmekymppisen naisen kipuilusta identiteetin ja elämänvalintojen kanssa.
Ja arvostanhan minäkin sitä paitsi välittömyyttä ja tunnistettavuutta.
Mutta mukana pitäisi olla jotain omalakista ja yllättävää: uusi tapa huomata ja pukea sanoiksi tunnistettavat asiat. Parhaimmillaan kirjailija, joka pysyttelee omassa elämässään, auttaa näkemään kauneutta ja merkityksiä siinä, minkä ohi on itse viilettänyt arjen tohinassa laput silmillä – ja toisaalta typeryyttä ja mielivaltaa kaikessa siinä, mitä huomaamattaan on ajautunut pitämään hyvänä tai itsestäänselvänä.
Turunen ei pysähdy ihmettelemään, eikä Järjettömiä asioita synnytä vaikutelmaa, että hän olisi eläytynyt kovinkaan syvästi siihen, mitä on tullut vastaan. Tempo pysyy tasaisena, kieli miedosti kohosteisena ja kohtausten rajaukset kohtuullisina. Lauseet ovat näppäriä ja huumori kuivaa.
Autofiktio, jossa suhde kieleen on näin välineellinen, tuntuu minusta enemmän journalismilta kuin kaunokirjallisuudelta. Jos elämä on täynnä järjettömiä asioita eivätkä ihmiset kohtaa, miksi kertoa siitä näin litteästi? Jos kirjailija, joka haluaa vastustaa kuristavia normeja, ei tee sitä siinä, mihin huomionsa kiinnittää ja miten sanansa asettelee, miten sitten?
Valtaosalle lukevasta yleisöstä Turusen kerronta kuitenkin riittää, mitä ilmeisimmin, joten kaiketi Turunen on hyvä kirjailija.
Jotain Turunen on tehnyt oikein, vaikkei se jokin ole minulle tähän päivään mennessä auennut.