Aloin lukea Pentti Linkolaa vasta kolmekymppisenä, ja luulen, että hyvä niin. Nuorempana olisin todennäköisesti torjunut Linkolan teesit heti kättelyssä tai hurahtanut hetkeksi ja unohtanut vähin äänin koko asian. Tai sitten olisin aloittanut itseni tai jonkun muun kanssa turhan kinastelun siitä, onko Linkola ”liian ehdoton” ja kumpi on lopulta naiivimpaa, uskoa modernisaation perumisen mahdollisuuteen vai siihen, että vihreään teknologiaan panostamalla kaikki kyllä ratkeaa.
Aloitin Linkolan Voisiko elämä voittaa ‑kokoelmasta, joka sisältää reilut 60 lehdissä julkaistua tekstiä 1990-luvulta 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Luin muutamaa muutakin Linkolan kirjaa, mutta Voisiko elämä voittaa vaikuttaa kiteyttävän kaiken oleellisen Linkolan maailmasta ja ajattelusta, joten pitäydyn tässä teksissä siinä.
Linkola on parhaita lukemiani suomalaisia esseistejä. Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, käyttää erinomaista retoriikkaa, on syystäkin tosissaan, monessa asiassa oikeassa ja yllättää ilmaisunsa värikkyydellä silloinkin, kun tunnelma on kepeämpi ja suhde käsiteltyyn asiaan myönteisempi.
Paljon Linkolan eetoksesta kiteytyy tähän toteamukseen: ”Omakohtaiset havainnot vakuuttavat aina vahvemmin kuin kuultu ja luettu.” Hän on nähnyt maastossa omin silmin sen, minkä niin sanotut kovat tieteet ovat sittemmin vahvistaneet: metsäturkki harvenee, elonkehä kärsii, lajien kirjo köyhtyy ja teollisuuspohatat peittelevät ilmeistä.
Linkola on myös paatunut romantikko ja nostalgikko, eikä sen toteaminen vähennä hänen tekstiensä painoarvoa. Voisiko elämä voittaa? ‑kokoelman tekstit ovat kauttaaltaan Linkolan sisäisen maailman kuvauksia, mikä ei tarkoita, että ne olisivat millään tavalla harhaisia tai irti todellisuudesta. Kirveenkoskemattomat erämaat edustavat äidillistä lempeyttä, auvoista alkuhämärää, tehometsätalous tuhoa ja mielettömyyttä, ”isän maailmaa”, joka tulee ja ruhjoo kaiken rikki. Jokainen avohakattu hehtaari on uusi karkotus paratiisista. Menetys on jatkuva, jokaisella toistumiskerralla yhtä järkyttävä ja peruuttamaton.
Vihdoin minä lopullisesti ymmärrän, miksi minä omassa maassani, johon olen sidottu, elän pysyvän kauhun vallassa, miksi minulla on tunne kuin minua koko ajan lyötäisiin nyrkillä naamaan. Ei se johdu pelkästään siitä, että metsät on raadeltu ja rannat alennettu markkinahumuun. Ei se johdu asfaltti- ja betonipintojen suunnattomasta määrästä sinänsä eikä autojen miljoonaisesta kimalluksesta katsoi minne hyvänsä. Se johtuu siitä, että tässä maassa kaikki on raakaa, sileää, räikeää, puleerattua, valmista. […] Suomessa ei ole mitään salaperäistä, ei mitään lempeää, ei missään himmeää hehkua. (Karjala, 1993)
Romantikkona Linkola edustaa sitä pitkää ja vakiintunutta perinnettä, jossa kadotettu ja alkuperäinen haetaan idästä:
Karjala on kuin onni, niin kuin ihmiselämän onni aina – sen näkee vilaukselta, ja sitten se on poissa. Päällimmäiseksi jää aina suru.” (Karjala, 1993)
Linkola on myös lempeä ja psykokulttuurista vapaa masennuksen kuvaaja. Hän tavoittaa masennuksen perustunteen ilman dramaattista vellomista tai selittelevää jargonia: tehtävä on mahdoton, onnistua ei voi, luovuttaa ei saa. Kirjoituksessaan ”Ei armoa masentuneille” Linkola käy katselemassa Nikkilän lakkautettua mielisairaalaa ja toteaa:
[I]hminen, joka on kantanut musertavaa vastuuta itsestään, muista ihmisistä, joskus koko maailmasta, kokee sanomattoman vapauttavana laitoksen, jossa kerrankin tuntee itse olevansa hoidon ja huolehtimisen kohde, lopultakin vailla vastuuta. Mielisairaalan avo-osastojen hillityn surumielisen sydämellinen ilmapiiri, jossa sekä hoitajat että potilaat keskenään hienovireisesti lohduttavat toisiaan, on jo sinänsä parasta mahdollista hoitoa. Miltei huomaamattaan potilas, joka on saapunut ahdistuksesta melkein tajuttomana, rupeaa ennen pitkää kyselemään itseltään, olenko minä enää oikeutettu tähän ylellisyyteen, pitäisikö paikka vapauttaa minua vielä onnettomammille. Ja palaa takaisin maailman onnellisten vaikutelmien saattamana, niin että paraneminen voi jatkua.
Linkola näkee tarkasti myös ihmisen, vaikka arvostaakin tätä lajina vähemmän kuin on sovinnaista. Tekstissä ”Naiset elämän suojelijoina” Linkola tekee aamukävelyn vienankarjalaisessa Jyskyjärven kylässä 1990-luvun puolivälissä, kerää joukon havaintoja, ilmaisee ne mainiosti ja johtaa uskottavan lainalaisuuden: kun yhteiskunta ympäriltä murenee, naiset puurtavat sen eteen, että elämä jatkuu, miehet lannistuvat ja ratkeavat ryyppäämään. Tekstin sisältämä kuvaus miessukupuolen olemuksesta on sattuva:
Omasta puolestani ilmoitan, että mies on naista herkempi ja heikompi, itkeekin luultavasti enemmän, vaikka toisilta piilossa, mutta herkkyydessään itsekeskeisempi. Inhimilliseen kärsimykseen ja pettymykseen mies suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti ja hienovireisesti silloin kun se on hänen oma surunsa ja pettymyksensä. Hän on etevämpi lohdutettava kuin lohduttaja. Mies, tämä betoniraudoittaja, everstiluutnantti ja teollisuusneuvos, on äidin poju. (Naiset elämän suojelijoina, 1996)
Lopulta Linkola tulee siihen johtopäätökseen, että ”sellaista tulevaisuutta ei tule koskaan, jossa nainen hervahtaa ja mies ei”. Vähemmän yllättävästi hän myös huomaa naiset hyvin edustetuiksi toimissa, joihin liittyy elonkehän suojeleminen ja miehet vastaavasti toimissa, joihin liittyy sen taloudellinen hyödyntäminen.
Kiinnostuin Linkolasta sen verran, että päädyin lukemaan myös Riitta Kylänpään tuoreen Linkola-elämäkerran Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017). Tämäkin tuli tarpeeseen: jos olin sittenkin alkanut puolivahingossa kehiä pientä Linkola-idealisointia, se varisi nopeasti. Elämäkerrasta ilmenee, ettei Linkolan jääräpäinen omantienkulkijuus syntynyt suinkaan pystymetsässä, eivätkä hänen tekstinsä levinneet laajempaan tietoisuuteen pelkällä sanan voimalla. Linkola oli (tietenkin) helsinkiläisen kulttuurikodin kasvatti. Ovi tutkijan uralle oli sekin henkilösuhteiden kautta auki, ja vaikkei Linkola siitä astunutkaan, hän kaveerasi paljon oman aikansa kulttuurikerman kanssa ja kestitsi erämökissään mattiklingejä ja pekkatarkkoja.
Ihmisenä (ehkä legendanakin) Linkola on oiva esimerkki myös siitä, että arvostettu toisinajattelijuus on aina enemmän tai vähemmän olosuhteiden mahdollistamaa. Alempien yhteiskuntaluokkien kansalainen Linkolan taipumuksilla ja kirjallisilla lahjoilla olisi mitä todennäköisimmin päätynyt neverheard-kylähulluksi, jonka teksteistä ei liiemmin kirjoiteltaisi eikä kiisteltäisi.