Luen Jyrki Lehtolan uutta esseekokoelmaa Tunteista (2021). Se irvailee monin paikoin osuvasti kirjaposeeraamiselle, startup-pöhinöille, itsekeskeiselle autofiktiojournalismille, syyllisyydellä rahastamiselle, ynnä muille urbaanin keskiluokan heimorituaaleille.
Kokoelman kehystys tuntuu kuitenkin laiskalta. Takakannen perusteella Tunteista “käsittelee maailmaa, jonka tunteet valtasivat, ja sitten kaikki itkivät”. Etukannessa on kuvapankkikuva parkuvasta pikkutytöstä kuin keskustelufoorumeilta kymmenen vuoden takaa. Lukijaa houkutellaan liittoutumaan Lehtolan kanssa järjen ääneksi muiden hysteeristä tunteilua vastaan.
Lehtolan kuvaamat kahjoudet eivät mielestäni liity “ylitunteelliseen kulttuuriin”, vaan reaktiiviseen tunnepuheeseen, joka on kolonisoinut median, kulttuurialan ja työelämän. Lehtolan nälvimissä ilmiöissä tunteita ei todellisuudessa juurikaan kuvailla eikä ilmaista, vaan niitä jäljitellään, teeskennellään ja lavastetaan hyötymistarkoituksessa.
Haluan puolustaa tunteita ja erottaa ne reaktioista. Tunteet sanan varsinaisessa merkityksessä ovat aivan liian hitaita ja epämääräisiä nopeasykliseen huomiotalouteen.
Reaktiot ovat hetkellisiä, tunteilla on aina pitkä historia.
Tunteet suuntautuvat sisäänpäin, reaktiot ulospäin.
Nopeasyklinen huomiotalous käyttää polttoaineenaan reaktioita, ei tunteita. Reaktioita on helpompaa hyödykkeellistää eli nimetä, luokitella, massatuottaa ja muuttaa fyysiseksi tai sosiaaliseksi valuutaksi.
Toinen ihminen täytyy tuntea todella hyvin, jotta ymmärtää edes auttavasti, mitä tämä tuntee. Vaatii myös paljon ponnistelua opetalla tuntemaan itsensä siinä määrin, että osaa sanoa edes suunnilleen, mitä milloinkin tuntee ja miksi.
Ihminen voi reagoida ryhmänä ja usein tekeekin niin, mutta joukko ei voi tuntea samaan aikaan samaa tunnetta — ei somessa eikä torille kokoontuneena. Mielenosoituksessa ja täpötäydellä stadionilla jokainen on tunteineen yksin; kotisohvalla tai puiston penkillä tärkeän ihmisen kanssa välttämättä ei.
Algoritmit eivät tavoita ihmisten tunne-elämästä paljoakaan. Ne ovat vain pirun hyviä ryhmittelemään ja ohjailemaan ihmisiä sen perusteella, mihin ja miten he reagoivat eli mistä voimaantuvat, närkästyvät tai suivaantuvat ja mitä pelkäävät. Siksi algoritmien vietävissä ovat ensisijaisesti ihmiset, jotka ovat kartoittaneet tunne-elämänsä huonosti. Kun ei ole tunteita tai kosketusta niihin, on sitäkin enemmän reaktioita ja tarve herättää sellaisia muissa, mieluiten vahvoja ja paljon.
Myös Lehtolan esseekokoelma pelehtii paljolti reaktioiden parissa ja pyrkii mitä ilmeisimmin herättämään reaktioita — nyökyttelevää vahingoniloa, itseironisia pistoja sydämessä, halua iskeä takaisin. Vaikka teoksessa ovat puhuvinaan monenmoiset seitinohuet sepiteäänet, kokoelmassa puhuu alusta loppuun yksi ja sama keski-ikäinen mies, jota nykymaailma jurppii.
Eikä siinä; samat ilmiöt minuakin jurppivat. Itselläni on kuitenkin viikosta, viikonpäivästä, yöunista, ehkä verensokerin määrästäkin kiinni, näyttäytyvätkö Lehtolan kuvaamat ilmiöt minulle merkkinä pienehkön piirin vallanneesta hulluudesta vai toisarvoisena kohinana, joka ei häiritse olemassaoloani millään tavalla.
Eikä kumpua tämäkään teksti mistään oman sisimpäni kuuntelusta. Reagointia tämäkin on. Reagointia siihen, miten Lehtola on reagoinut siihen, miten urbaani keskiluokka reagoi ryhmänä Yhdysvalloista rantautuneisiin muotiaatteisiin ja työelämän ja mediaympäristön muutoksiin.
Tunteista on vianmäärityksenä osuva, mutta aikalaiskommentaarina pinnallinen ja liian lähellä irvailunsa kohdetta. Lehtolan pilkkakirves iskisi syvemmälle, jos hän viitsisi silloin tällöin pysähtyä perustelemaan ja kehittelemään ajatustaan ja olla jossain välissä myös jotakin tai jotakuta kohtaan arvostava.