Vuonna 1971 ryhmä anglikaanipappeja kysyi psykoanalyytikko ja lastenpsykiatri D. W. Winnicottilta, miten erottaa kirkon kriisiavun asiakkaista ne, jotka tulisi lähettää psykiatriseen erikoishoitoon. Winnicott antoi niin yksinkertaisen vastauksen, että se kuulostaa laiskalta: ne tarvitsevat hoitoa, joiden kuunteleminen on tylsää.
If a person comes and talks to you and, listening to him, you feel he is boring you, then he is sick, and needs psychiatric treatment. But if he sustains your interest, no matter how grave his distress or conflict, then you can help him alright.
Sitaatti on Winnicottin Holding and interpretation. Fragment of an analysis ‑teoksen (1986) esipuheesta, jonka on kirjoittanut Masud Khan. Khan selventää:
The boring patient is trying to maintain omnipotent control over his inner reality by obsessional over-control of language and material. His narrative is petrified with space where nothing can happen.
Tylsä puhe tulee siis jähmettyneestä maailmasta, jossa puhuja haluaa pitää kaiken täydellisesti hallinnassaan.
Olen ajatellut asiaa lukemisen ja kirjoittamisen kannalta. Jos Khanin kuvauksesta vaihtaa yhden sanan, se sopii hämmästyttävän hyvin moneen kirjaan ja tekstiin, jotka ovat olleet mielestäni tylsiä:
The boring
patient[writer] is trying to maintain omnipotent control over his inner reality by obsessional over-control of language and material. His narrative is petrified with space where nothing can happen.
Tylsyys ei siis ole pohjimmiltaan tylsiä aiheita tai kuivaa kieltä. On ikävystyttävää ottaa vastaan puhetta tai tekstiä, jossa ei tapahdu eikä ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Sitäkin Winnicottin ja Khanin ajatukset selventävät, miksi jotkut ihmiset ovat elävässä elämässä raskasta juttuseuraa.
***
Eräs kirjoittamisen opettaja puhui minulle vuosia sitten ilmaisullisesta varmuudesta, sen tärkeydestä. Jos tekstissä tulee jatkuvasti vastaan kömpelöitä virkkeitä, tarkoituksettomia laatusanoja tai rekisteriin sopimattomia ilmaisuja, luottamus tekstiä kohtaan ei synny. Viesti oli minulle tärkeä juuri siinä kohtaa kirjoittajan tietäni. Kaikki harrastelijat ja harrastelijoiden tekstejä lukeneet varmasti tietävät, mistä on kyse.
Vähemmän puhuttu, mutta omasta mielestäni yleinen ongelma, on tekstien hallitseminen tylsäksi Winnicottin ja Khanin kuvaamalla tavalla.
Tarkoitan tekstejä, joiden kirjoittaja osaa valita sanansa, rytmittää lausetta ja rakentaa kokonaisuuden, mutta joissa ei siitä huolimatta jollain perustavanlaatuisella tavalla oikein tapahdu mitään.
Olen palaillut monesti Arsi Aleniuksen kirjoitukseen Nykyproosan outo laakso. Alenius puhuu “kauniista kielestä”, “ikään kuin proosaksi tekeytyvästä ilmaisusta” ja romaaneista, jotka ovat “enemmän romaanimaisia kuin romaaneja”. Vaikken ole lukenut Aleniuksen siteeraamia teoksia, tunnen katkelmien perusteella lukeneeni ne jo moneen kertaan.
Sama ilmiö kuitenkin toistuu lajista riippumatta. Kyse ei ole vain yhdestä muodikkaasta rekisteristä, joka koskee romaaneja.
Esimerkiksi kaunokirjallisessa esseessä on yleistä, että konventiot ja retoriikka korvaavat kokemisen ja ajattelun, vaikka aihe ja kulma olisikin periaatteessa henkilökohtainen. Teksti viljelee näyttäviä kärjistyksiä ja itseironisia väistöliikkeitä. Lause on napakkaa, sisäänheitot ja siirtymät sulavia, ja henkilökohtaisimpiakin asioita käsitellään juuri sen verran kuin hyvän feature-jutun rakenne antaa myöten.
Tylsäksi hallitseminen ei katso lajityyppiä. Tekstin voi hallita tylsäksi monella tavalla. Yhteinen nimittäjä on siinä, mistä Khan puhuu: kielen ja materiaalin hallinnalla kompensoidaan jähmettynyttä kokemista ja ajattelua. Jos kirjoittajassa ei kirjoittamisen aikana ole tapahtunut mitään, ei tapahdu tekstissäkään.
Ja lukiessa sen tuntee. Sen vain tuntee, vaikka onkin vaikeaa ja aikaa vievää eritellä tarkemmin, mistä kaikesta vaikutelma milloinkin syntyy.
Tästä syystä olen alkanut suhtautua varauksella teoksiin, joita sanotaan varmaotteisiksi. Entä jos ote on niin varma, ettei tekstissä jää enää tilaa sille, mitä kirjoittaja ei vielä tiedä eikä ymmärrä eikä hallitse?
Hyvin kirjoittamisen ja konventioiden hallitsemisen pitäisi parhaimmillaankin olla vain kaukoputki, jolla tihrustaa kohti selvittämätöntä. Tai pitävät kengät, joilla rämpiä ihmisenä olemisen kuoppaisessa ja rapaisessa maastossa.
Ajattelen myös, mitä Mikko Lamberg kirjoittaa Kangasvalo-blogissaan: “Muistettavimmat taideteokset epäonnistuvat jossain häpeämättä lainkaan. Ne ovat parhaimmillaan, kun eivät välitä hyvästä.”