Olen nyt lukenut kaksi romaania Tytti Parrasta, Jojon (1968) ja Pienen hyvinkasvatetun tytön (1978). Molemmat ovat ilmaisullisesti tavattoman rikkaita. Niissä sählätään ja säädetään, myös (ja varsinkin) sanan nykykielisessä merkityksessä, eikä se ole pois tunnelmakuvilta, takaumilta, sivupoluilta ja mielleyhtymiltä.
Parraksen äärellä tulee hyvin vahvasti tunne, että joku todella kertoo, asiat todella näyttävät ja tuntuvat joltain ja niistä todella tulee asioita mieleen.
Jojo, Parraksen suurta porua aiheuttanut esikoisteos, on ensimmäisessä persoonassa kerrottu ”slice of life” oman aikansa opiskelijaelämää. Mitään juonen tapaistakaan siinä ei ole. Tinja, kertova ja kokeva minä, tekee alussa pisteliäitä huomioita museovahdista, käy lääkäri-isoveljensä vastaanotolla sala-abortissa ja päätyy pitkiksi venähtävillä kommuunijatkoilla säätämään hyvän ystävänsä poikaystävän kanssa.
Enimmäkseen Jojossa lorvaillaan ja ryypiskellään. Lopussa ollaan autossa, ja poliisit käyvät penäämässä jotakin. Hetket ovat tarkasti nähtyjä ja kerrottuja. Parras ottaa niistä kaiken ilon irti, tapahtui merkittävää tai ei (enimmäkseen ei tapahdu, vaikka ilmestymisajankohtana maailmalla tapahtui).
On helppoa ymmärtää, miksi Jojo oli joillekin aikalaisille liikaa. Viidennen luvun aborttikuvaus aiheutti itsessänikin fyysistä inhotusta, etenkin tämä lopetus:
Kipu oli hiljentynyt säryksi vatsanpohjassa. Lasse nousi ja meni pesemään käsiään. Se kysyi halusinko minä nähdä mitä minussa oli ollut. Minä halusin ja se otti metallivadin, meni altaalle ja kaatoi vähän pois ja huuhtoi loppuja.Käännettyään pöydän normaaliasentoon se käski minun panna jalat suoriksi ja mennä vatsalleni. Piti sanoa heti jos alkaisi oksettaa, että se ennättäisi antaa rondikupin. Minä kysyin näyttäisikö se minulle ja se toi vadin ja käski katsoa, vaikka saisinkin neurooseja.Vesi oli vieläkin punaista ja lähellä kirkasta metallipohjaa kellui rosoinen suuren viinirypäleen kokoinen möykky. Se oli osittain repeytynyt ja kun Lasse tönäisi sitä pinseteillä se kääntyi ja silloin sen sisältä näkyi vaalea, parin sentin mittainen sikiö. Sillä oli silmät ja melkein kädet ja jalat. Lasse kuori pois istukkaa. Siitä pöllysi verta ja veli sanoi, että harvoin sitä sai näinkään kokonaisena. Minä katsoin läheltä ja näin nenän ja jonkinlaisen suun. Se oli kuulemma jo ainakin kahdeksan viikkoa, koska silmät olivat alkaneet mennä umpeen. Sikiöllä oli napanuora, joka lähti tummasta isosta maksasta. Kaikki suonet olivat helakan punaisia ja niitä oli eniten päässä ja rinnassa. Eikä kaikesta syntynyt oikeastaan mitään ajatusta, vasta myöhemmin niin kuin aina. Minä vain katsoin ja minua alkoi oksettaa. Lasse työnsi kiireesti kupin alle ja minä annoin ylen.
Edellisen luvun lopussa pikkutyttö jää bussin alle. Nainen itkeä huutaa ulkona, ja kuljettaja käy poimimassa kadulta verisen myssyn. Rinnastus? Varmaankin. Siinä romaanin dramaattisimmat vaiheet.
Voimalla päin näköä iskevän alun jälkeen Jojo puuroutuu tasahitaassa tilannekuvailussaan niin uuvuttavan pikkutarkaksi häsellysdokumentiksi, että jopa minulla – väkisintypistämisen ja juonen tyrannian vakaumuksellisena vastustajana – heräsi kysymys, olisiko kirjailija voinut edes pikkuisen karsia aineistoaan, fokusoida ja kohostaa olennaista.
Kysymys on tyhmä, ja siihen löytyy yksiselitteinen vastaus: ei olisi tarvinnut, eikä hän onneksi myöskään tehnyt niin.
Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Pieni hyvinkasvatettu tyttö on Jojoa jäsentyneempi ja seesteisempi, muistelmamuotoa jäljittelevä perhe- ja sukuromaani – oireilevan hyvän perheen tytön kasvutarina, jossa niin ikään läpivalaistaan sovittamatonta ristiriitaa elämän tosiasioiden ja porvarillisen sukupuolimoraalin välillä. Jojon toimijuus tilanteiden keskellä on muuttunut todistajuudeksi, palojen yhdistelemiseksi jälkikäteen. Kertojaminän, tällä kertaa nimeltään Anun, muistelu vuorottelee isoveljen kanssa käytyjen dialogien kanssa. Isoveljeen on jälleen läheinen ja luottamuksellinen suhde.
Tässä katkelmassa Pientä hyvinkasvatettua Anu muistelee pitkää ja poikkeuksellisen sateista jaksoa yhtenä lapsuudenkesistään:
Öisin pantiin jokaisen sänkyyn kuumennettu tiilikivi, ja päivisin patjoja ja peitteitä kuivattiin huomisevien kaakeliuunien edessä. Vesitynnyrit räystäiden alla vuotivat yli kuin pienet niagarat, kourut pärskivät, pyykkisoikoissa sikisi itikoita, krassintaimet venyivät hullunvauhdilla. Koko maailma kiilsi, litisi ja läikkyi, tippui vettä, valutti vettä, haisi kastuneelta villatakilta ja kumisaappailta jotka olivat alkaneet homehtua. Tauon aikana toiveikkaasti avattu ja ulos unohtunut sanomalehti oli seuraavana aamuna pelkkää pöperöä. Sammakot hyppivät kuistilla metrin loikkia, kastemadot pitivät kellarissa joukkokokousta.– Hulluksi tässä tulee, sanoi Irja.
– Leikkikää joku mun kanssa, karjui Tapio.
– Epäilen että vintissä on vuoto, valitti äiti.
– KUKA HELVETTI JÄTTI MAAPALLON ELÄINKUVASTON ULOS? huusi Hanne.
– Älä RÄHJÄÄ, kiljuin minä.
– Taidanpa keskeyttää lomani, sanoi isä.
Vasta juuri ennen juhannusta hellitti vähän.
Rapisevat, läpinäkyvät ja jäykät plastikkisadetakit sullottiin komeroihin. Tyynyt, patjat, peitot laidunsivat auringossa laihojen tuolinjalkojen varassa. Ruoho oli vielä märkää, mutta lämmintä jo ja lemusi pökerryttävästi. Kaikki säntäsivät ulos niinkuin olisivat päässeet karkuun karsserista.– Ja nyt pysyt ryöttiläs siellä ainakin sen aikaa että minä saan pyykit narulle ja kellarin kuivattua, Irja puhisi, ja uhkasi aurinkoa haarukalla.
Jokke ”joklaaja” on luonut kirjablogissaan Pienen hyvinkasvatetun tytön maailmaan ja hahmogalleriaan sen verran hyvän yleiskatsauksen, etten koe tarpeelliseksi toistaa tässä samaa omin sanoin. Jojosta ja sen synnyttämästä moraalipaniikista tehtiin itsenäisyyden juhlavuonna Ylen 101 kirjaa ‑sarjaan jakso.
***
Luettuani kaksi romaania Parrasta ja sitä ennen muutama takakontillista 2000-luvulla julkaistua kotimaista proosaa herää kysymys: mitä ihmettä on tapahtunut sitten Parraksen? Mihin on kadonnut tällainen tapa kirjoittaa: realistinen mutta ilotteleva, asioita sellaisenaan katsova, omaan sanontaansa ja todistusvoimaansa luottava? Minne on kadonnut kirjailijan vapaus valita, minkä kokee huomionarvoisena ja lukijan vapaus valita, miten siihen suhtautuu? Dialogi, joka virtaa ja rönsyää vapaana juonenkuljetuksen pakkopaidasta?
Ennen kuin menen pidemmälle, niin kyllä: tiedän, että harvasta asiasta on yhtä helppoa tehdä asenteellisia yleistyksiä kuin kotimaisesta proosasta. Sitä on vuosikymmenestä toiseen syytetty milloin mistäkin, useimmiten valikoiduin ja tarkoitushakuisin perustein.
Mutta kuitenkin. Jos pitäisi määritellä yksi asia, joka minua suomenkielisessä nykyproosassa eniten risoo, se ei ole mies- eikä naisnäkökulman yli- tai aliedustus, ei liika muodikkuus eikä perinteisyys, ei juuttuminen arkirealismiin tai historian merkkitapahtumiin eikä vieraantuminen niistä, ei liika helppous tai vaikeus, kaupallisuus tai epäkaupallisuus, ei edes ”klapilauseen” tai ”pertsan” tai kauniin kielen ylivalta.
Ongelma on epämääräinen todisteluntarve.
Kirjan kuin kirjan on jotenkin pakko olla selvästi jotakin ja osoittaa se lukijalle. Ja lukijan on pakko osoittaa oikeanlaista lukijuutta.
Lukutapahtumat — ainakin niistä kulttuurilehtien sivuille ja kirjablogeihin jätetyt jäljet — vaikuttavat kovin usein viiteryhmärituaaleilta, jotka on käsikirjoitettu jossain etukäteen jokaista reaktiota ja käytettyä termiä myöten. Samantekevää, onko kyseessä konventionaalinen ihmissuhdedraama, kulttuurijournalistinen tunne-esseily, mielikuvituksellinen allegoria vai poliittisena satiirina markkinoitu superkokeellinen jättijärkäle.
Kun luen proosaa, en halua, että minua taivutellaan jatkuvasti koukuttumaan tai vaikuttumaan, samaistumaan tai sivistymään, ärsyyntymään, voimaantumaan, virnuilemaan, hämmentymään, huolestumaan, tuntemaan empatiaa tai ahdistumaan “hyvällä tavalla”. En myöskään halua, että minua kutsutaan bongailemaan kulttuuriviittauksia, tunnistamaan teorioita, eikä minua varsinkaan kiinnosta lähteä hypertekstien väliseen kujanjuoksuun.
Haluan, että kirjailija välittää minulle jotakin, jonka on katsonut sen arvoiseksi, siinä kaikki.
Määritelmien ja reaktioiden kerjääminen, laskelmoiva kehystäminen, itsensä tarjoileminen kirjallisuushistoriikkeihin, akateemisiin opinnäytteisiin ja julkisen keskustelun polttoaineeksi milloin milläkin vipstaakilla – nämä ovat nykykirjallisuuden tympäisevimpiä piirteitä.
Linkkaamassani Ylen keskustelussa pyöritellään, onko Jojo yhä tänä päivänä luettuna hurja romaani, mikä voisi nyt olla yhtä hurja tai vastaavanlainen sukupolviromaani, mikä nyt kohahduttaisi ja rikkoisi tabuja.
Minusta sellaista mietitään aivan liikaa. Jojosta uskottavan tekee juuri se, ettei se todistele mitään; se vain välittää, näyttää, katsoo läheltä ja luottaa siihen, että se riittää. Pakottamalla pakotetun provosoivat ja ajankohtaiset ja tärkeät yhteiskunnalliset romaanit ovat järjestään aina puisevia ja vanhenevat alta aikayksikön.
Väitetään, että kirjallisuutemme on monimuotoisempaa kuin koskaan. Se saattaa pitää paikkansa. Kirjoja ainakin kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että monimuotoisuuden määrä kasvaa suoraan verrannollisesti suhteessa julkaistujen nimekkeiden määrään.
Diversiteetin nimiin vannovassa kirjallisuuspuheessa on usein sisäänrakennettuna oletus, että realistinen kerronta (jota meillä on kuulemma liikaa) on jotenkin a priori jäykkää, ilotonta ja vanhanaikaista. Todisteiksi uudenlaisen monimuotoisuuden olemassaolosta esitetään joidenkin tiettyjen alagenrejen tai tyylilajien tulemista: maagista tai hysteeristä realismia, absurdistista lyhytproosaa, ekodystopioita tai hyppelyitä spekulatiivissa sisäkkäis- ja rinnakkaistodellisuuksissa – toisinaan myös puhtaasti teknisiä (ja omaan silmääni täysin triviaaleja) ratkaisuja, kuten sitä, että kirjailija kirjoittaa teokselleen useita loppuja, joista lukija saa valita mieleisimmän.
Parraksen ilmeisin tausta on ajalleen ominainen yhteiskunnallinen realismi, tavallaan siis “kuivin” mahdollinen. Parras on myös helppoa liittää siihen sotien jälkeen syntyneeseen kirjailijapolveen, joka kyseenalaisti jyrkästi sodan nähneiden vanhempiensa arvot ja normit, eikä epäröinyt tuoda sitä proosassaan ilmi.
Asioiden toteileminen tällä tasolla ei tee kuitenkaan oikeutta sille, millaisella havainnoimisella ja sanonnalla Parras on sivunsa täyttänyt. Itselleni Parras on ennen kaikkea osoitus siitä, miten tavattoman ilmeikästä ja leikittelevää realistinen kerronta voi olla — silloinkin, kun se käsittelee vaikeita, arkoja, räjähdysherkkiäkin aiheita. Parras näyttää tunteneen aineistonsa äärellä ensisijaisesti uteliaisuutta.
Ja kun luonnehdin Parraksen kerrontaa leikitteleväksi, en tarkoita itsetarkoituksellista hassuttelua enkä myöskään ”älyllistä leikkiä”, joka on käytännössä aina älyllistä todisteluntarvetta eli leikin ja luovuuden vastakohtaa. Parraksen leikittelevyys on sitä, että kouriintuntuvaa, hassua, kiehtovaa, rumaa ja vieraannuttavaakin tosimaailmaa katsotaan ja kielennetään leikittelevästi, lukijan kanssa samalta viivalta.
Sellaista minun on kotimaisesta nykyproosasta harmillisen vaikeaa löytää.
Tietenkään en ole fabrikoimassa Parraksen ympärille minkäänlaista idealisoitua menneisyyttä, aikaa, jona kirjallisuus oli ”aidompaa” tai ”parempaa”. Sitten näiden kahden Parraksen romaanin olemme saaneet kirjallisuuteemme paljon, ja suomenkielisen proosan horisontti on todennäköisesti laventunut.
Silti mietin usein, olemmeko samalla menettäneet tai unohtaneet jotain. Tai oikeammin: onko jonkinlainen estetiikka ja kirjallisuuskäsitys ajettu (tai vahingossa ajautunut) pois siltäkin tontilta, jota kutsutaan marginaaliksi? Entä jos oman aikamme kirjallisuus ei olekaan niin vapaata ja monimuotoista kuin uskottelemme sen olevan? Jos sen ylle, mitä pidämme ennennäkemättömän monimuotoisena mosaiikkina, piirtyykin myöhemmin sellaisia ilmiselviä rajoitteita ja yhteisiä nimittäjiä, joita emme osaa vielä kunnolla tunnistaa, kun tilanne on niin sanotusti päällä?
Näin on käynyt monesti ennenkin, enkä näe syytä sille, ettei niin voisi käydä nytkin.
Muotojen, ideoiden, aiheiden ja määritelmien runsaus ei välttämättä tarkoita kokemisen, havainnoimisen ja sanomisen tapojen runsautta.