Mitä saadaan, kun yhdistetään Alexander Stubbin huomaavainen ja tilannetajuinen twiitti Pyhimyksen Häiriintyneen kertosäkeeseen?
Mun elämä on aika siistii
puku pääl peilin edes vedän puuroo
poljen kuntopyörää
ja sen jälkeen twiitaan siit.
Kuvia ja huomioita Japanista, metroruno Tokiosta
Lokakuun loppupuolella kävin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, Japanissa. Pyörin kolmen kaverini kanssa Tokiossa ja tein yksin eräänlaisen reilausreissun pohjoiseen, pääteasemana Sapporo. Matkamuistiinpanoja kertyi jonkin verran, vaikutelmia ja mietteitä enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoittelen jotain matkakertomuksen tapaista ehkä jossain vaiheessa tätä tai seuraavaa elämää. Tässä tyydyn kymmeneen instant-hajahuomioon:
1.
Japanissa kaikkialla on pieniä virvoitusjuoma-automaatteja, hassuja, vilkkuvia, välkkyviä ja aina sopuhintaisia. Ilmeisesti automaateista vastaa useampi keskenään kilpaileva firma. Erään firman automaateista saa Boss-merkkistä tölkkikahvia kuumana. Aamuisin ostelin sitä ns. ihan päällikkönä.
2.
Liikennepoliiseja on paljon myös. Risteyksissä he viittovat tietä punaisilla sauvoilla, jotka muistuttavat Star Warsin valomiekkoja. Tyypillinen liikennepoliisi kumartaa jokaiselle ohittavalle pyöräilijälle erikseen.
3.
Sähköjohdot riippuvat katujen yllä villeinä röykkiöinä. Otaksun, ettei niitä maanjäristysvaaran vuoksi kannata kaivaa maan alle tai valaa seinien sisään. Ensimmäisillä vilkaisuilla johdot synnyttivät pikkuisen slummimaisen vaikutelman, minkä kanssa asettui jyrkkään ristiriitaan se, että kaikki olikin putipuhdasta, tiptop-kunnossa ja neliömetri kerrallaan kivaksi laitettua, eräänlaista tiheästi massoiteltua Theme Park ‑todellisuutta.
4.
Ravintolat mainostavat ruokiaan täyttämällä kadunpuoleiset ikkunat muovisilla näytekappaleilla annoksistaan.
5.
Tokion Yodobashi Akihabara ‑megatavaratalo soittaa koko päivän repeatilla tunnusmelodiaansa, joka on japanilainen sovellus “Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut” ‑lastenlaulusta. Tempomuunnelmia on muutama, ainakin lapsikuoro-marssiversio ja aikuisen naisen laulama laukkatempoinen. Jäin ihmettelemään, miten tavaratalon työntekijät eivät sekoa. Yhä kotona yllätän itseni hyräilemästä Yodobashi Akihabaran tunnaria.
6.
Myös Family Marteilla on oma pikku tunnarinsa. (Family Mart on eräänlainen Ärrän ja Alepan välimuoto, hyvin yleinen ja kätevä ketjupuoti eväiden, iltapalojen ja iltakaljojen ostoon.) Tunnari soitahtaa aina kun liukuovet avautuvat ja joku astuu myymälään sisään. Kahdeksan iskua, tempo 85 iskua minuutissa, maailman rauhoittavin ja kotoisin pikku melodia. Tervetuloa myymäläämme. Kaikki on hyvin. Löydät siisteiltä hyllyiltämme kaiken mitä tarvitset kotiin, kelmuun pakattua merilevää myöten. Melodiasta on kehkeytynyt useita Youtube-remixejä. Toistaiseksi lennokkain lienee tämä.
7.
Japanilaisilla on ylipäätään taipumus soittaa hassua musiikkia ja musiikillisia äänihäivähdyksiä kaikkialla. Suurilla juna-asemilla kuulutuksia säestävät avaruusleffaäänet, ja eräässä ravintolassa minut yllätti jazz-melodia, jonka muistin 90-lukulaisesta Radiolinjan mainoksesta. Miyako-nimisessä pikkukaupungissa valopylväisiin oli ripustettu kaiuttimia, joista kuului hissimusiikkia. Kun saavuin Super Hokutolla (juna) Sapporoon, ennen virallista kuulutusta soi elektronisena jäljitelmänä, mikäli korvani eivät erehtyneet, J. S. Bachin Jesus bleibet meine Freuden alku (jäljitin ulkomuistista kotona).
8.
Raaka kananmuna nuudelikeittoon? Miksei? Kokeilin kotona. Toimii!
9.
Japanilaisen vessanpöntön vieressä on yleensä avaruusaluksen ohjaamo. Minulle suositeltiin — ja suosittelen eteenpäin — etsimään tavallisen vetokahvan ohjaamon takaa ja käyttämään ainoastaan sitä. Liikkeellä on villejäkin tarinoita, mitä on käynyt turisteille, jotka ovat pytyllä istuessaan menneet painelemaan vääriä nappuloita (esim. automaattinen tamponinpoistaja hanurissa).
10.
Japanilainen vessapaperi on ohutta. Ehkä siksi, etteivät viemärit tukkeudu. Tai sitten siksi, ettei lähes 127-miljoonainen, verrattain pienellä saarirykelmällä asuva kansa kerta kaikkiaan voi olla paperituotannon suhteen omavarainen. Koska japanilaiset haluavat säilyttää hienot alkuperäiset metsänsä (joita on, uskokaa tai älkää ja runsaasti onkin, kunhan pääsee tarpeeksi kauas pohjoiseen), kaikki mahdollinen paperitavara joudutaan ostamaan muualta ja vessapaperin paksuudessa sen vuoksi kitsastellaan. Näin järkeilin.
Tapakulttuuri on kokonaan oma maailmansa. Kohteliaisuus ja avuliaisuus oli jopa ylivirittyneempää kuin odotin. Asian kääntöpuoli on avoin tai kätketty vieraankammo. Petoksen Harmaan alueen säe “jos ei kiesei näy missään totta vitus sä kävelet punasii päin” ei puhuttele japanilaisia. He odottavat vihreitä myös pikkutunteina typötyhjillä sivukaduilla, vaikka Japanissa on maailman ehkä hitaimmat liikennevalokierrot. Japanilaisesta ei myöskään tilaisuus tee varasta: kaupat säilyttävät luottavaisin mielen kaljalavoja ulkona kaupan edessä. (Ajatelkaa käytäntöä Hesarin tai Kurvin Alepassa.) Tokion öisillä kaduilla ja pimeillä syrjäkujilla pelottavinta on tulla koetuksi pelottavana paikallisten keskuudessa. Se on oikeasti vaivaannuttavaa. Sosiaalinen kontrolli on hiljaista ja näkymätöntä, mutta ilmeisen vahvaa: kukaan ei sylje tai tumppaa tupakkaa kadulle, eivätkä hyvien perheiden pojat imitoi leffagangstereita. Kaikkialta huokuva säntillisyys ja perfektionismi on samanaikaisesti ihailtavaa ja pelottavaa, ja minun on oikeastaan vaikea ymmärtää, miten se voi toteutua ilman Singaporen lainsäädäntöä ja virkavallan jatkuvaa läsnäoloa. Suomi tuntuu Japanin jälkeen sottaisalta ja kaoottiselta kehitysmaalta, jossa minunlaisen on kuitenkin hyvä rypeä kaltaisteni keskellä. Tämä on tietysti turistin eksotisoivaa ensivaikutelmaa vailla minkäänlaista syvempää ymmärrystä. En halua tehdä kulttuurien välistä vertailua saati laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, kunhan puran vaikutelmiani.
Muutama kuva Tokiosta.
Metroruno
Kirjoitin Tokiossa elämäni ensimmäisen metrorunon. Suhtauduin penseästi menetelmälliseen kirjoittamiseen ennen kuin törmäsin tähän ideaan. Metrorunon menetelmä siis on, jos en ole väärin ymmärtänyt:
1) Mieti säettä junassa.
2) Kirjoita se heti laiturilla.
3) Hyppää toiseen junaan miettimään seuraavaa säettä.
4) Kirjoita se heti laiturilla.
5) Jatka tätä sen verran kuin ehdit tai jaksat.
Rajoitteena ilmeisesti on, ettei laiturilla saa miettiä säettä eikä junassa kirjoittaa. Mitään ei kai saisi myöskään jälkikäteen editoida. Rikoin sääntöä sikäli, että otin viimeisen säkeen Suomessa pois, sen verran huono se oli. Virallinen syy olkoon se, etten kirjoittanut sitä enää metrossa, vaan JR:n (Japanin VR, logo myös vihreä) paikallisjunassa, täkäläisessä S‑Bahnissa. Runosta tuli tällainen:
Hukkareissu taas, lyhyt matka venyi.
Uskaltaa täytyy, piilossa.
Nimi ei jäänyt taaskaan mieleen.
Hetki ehkä jäi, naamoista ei moni.
Tämäkin päivä on nopeasti ohi.
Fraasimainen? Ehkä. Säkeiden aatokset eivät todellisuudessa yritä tavoitella mitään elämän suuria totuuksia. Ne liittyvät pieniin ja konkreettisiin matkateknisiin probleemeihin. Tässä vielä asiaan liittyviä kuvia, osa otettu runoajelun aikana, osa ei:
Sitten se reissuni pohjoiseen.
Tohoku Shinkansen ajoi Tokiosta Moriokaan niin että heilahti, viitisensataa kilometriä kahdessa tunnissa. Siitä köröttelin kiskobussilla Miyakoon Tyynenmeren rannalle, seitsemänkymmentä kilometriä, puolitoista tuntia. Maisemat olivat upeita, ja niin noloa kuin tämä onkin myöntää, niistä tuli mieleen Viimeinen samurai. Miyakosta jatkoin yksityisellä kiskobussilla Kujiin, siellä vaihto JR:n Kita-rias ‑linjan kiskobussiin, sillä Hachinoheen, yö siellä ja seuraavana päivänä kolmella junalla Sapporoon, vaihdot Aomorissa ja Hakodatessa. Tyyntä valtamerta en ollut aiemmin nähnyt, komeita olivat mainingit tyynenäkin päivänä. Junatunneli Hokkaidoon oli pitkä ja pimeä. Honshun pohjoisrannikon ja varsinkin Hokkaidon tasaisemmat alueet muistuttavat yllättävän paljon Suomea, joskin tarkemmin katsoen havupuiden tupsut järjestyvät eri tavalla kuin tällä pallonpuoliskolla. Sapporon esikaupunkien reunamilla näin ensilumen. Samaan aikaan Tokiossa oli vielä täysi kesä, reilut kaksikymmentä astetta varjossa.
Äskeinen antoi ehkä vaikutelman, että reittisuunnittelu ja junanvaihdot hoituivat tuosta noin vaan lennosta. Ei todellakaan. Melkoista ähkimistä se oli elekielen, sanakirjasta alleviivattujen sanojen ja lapuille kirjoitettujen aikataulujen kanssa. Oli minulla myös junaliikenneäppi tabletillani, mutta toimiakseen se edellytti interwebziä, ja wifi oli saatavissa ainoastaan luotijunissa, ei näissä pienemmissä, joilla valtaosin ajelin. Lisäksi oli epäselvyyksiä, missä kaikissa junissa ja millä kaikilla osuuksilla saa matkustaa JapanRailPassilla, kun on kaiken maailman muitakin paikallisia firmoja.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa jokaista päivää kohden vähintään yksi tanka tai haiku. Eihän siitä mitään tullut. Mitä nyt lentokoneessa menomatkalla tavailin tunnelmiani tankamuotoon:
Kipsissä perse,
turbiinin huminassa
ei voi nukkua.
Aikavyöhyke vaihtuu
Siperian taivaalla.
Lopuksi postaan kuvan itsestäni syömässä Family Martista ostettua valmisnuudelikeittoa.
Lisää kuvia reissulle omistamassani Flickr-albumissa.
Ai niin. Toisin kuin muutama matkaseuralaiseni, en ole koskaan harrastanut japanilaista pop-kulttuuria, lukenut mangaa, katsonut animea, pelannut yhtäkään Final Fantasyä tai muuta. Tämän verran opin kuitenkin japania (tuskin kirjoitettu oikein, mutta suunnilleen näin kiitin aina, ruoasta, palvelusta, mistä hyvänsä): arikatoo gosai maas!
Elämäni katkeaa
638 sivun ajaksi.
HS 1.6.2015: Karl Ove Knausgårdin sarjan viides osa tulee kirjakauppoihin jo tällä viikolla
Digivallan lumous
Kuva: #kirja | www.kirja.fi
Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014
259 s.
Mistä kirja kertoo? Jos kysymykseen on yleensä vaikea vastata, Juha Seppälän myöhäisempien romaanien kanssa menee painajaismaiseksi. Matka aurinkoon (2014) on Paholaisen haarukan (2008) ja Mr Smithin (2012) tavoin laaja sanataiteellinen sfääri, jossa kattilallinen teemoja poreilee ja muhii. Perusvire on jälleen tyly ja anti-illusorinen, kronologia palasina ja ilmaisu vastaansanomattoman vahvaa. Henkilöhahmoja on puolisenkymmentä, kaikki melko litteitä, eikä kertoja kohtele heitä sen hellemmin kuin lukijaa.
Ei ole olennaista eritellä tarkemmin, kuka teoksen henkilöhahmoista tekee mitäkin ja missä järjestyksessä; kukin ajautuu omalla tavallaan umpikujaan. Kohtaamattomuus periytyy.
Keskushenkilö on 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma. Mervi Kantokorpi näkee Irman “sankarina, erinomaisesti nähtynä talonpoikaisesta suvusta nousseena matriarkkana” (HS 14.8.2014). Näen Irmassa ennemmin pehmennetyn naismuunnelman periseppälämäisestä hahmosta, eksistentiaalisiin ahdistustiloihin vajoavasta ihmisenlopusta. Irma on jättänyt jälkeensä rakkaudettoman avioliiton, kaksi lasta perheineen ja lapsenlapsineen – siitä kirjan hahmokatras – sekä keskinkertaisen kirjallisuudentutkijan uran. Irman elämäkerrallisista tutkimuksista jätti aika, kun tekijä tapettiin: “Murhaaja oli Roland Barthes, tekijänimiä tulvivassa esseessä.”
Vanhoilla päivillään Irma alkaa hahmotella itsestään omaelämäkertaa, mutta projekti osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Ilmenee, että tarinan luominen ihmisestä vaatii aina sekä pelkistämistä että aukkojen täyttämistä, mielivaltaisella tavalla — helpompaa tehdä kuolleelle kuin itselle.
Sanataiteesta sisällöntuotantoon
Irma ja Aapo, äiti ja poika, muodostuvat mielenkiintoiseksi vastinpariksi. Vaikka lapsen ja vanhemman kohtaamattomuus on tuttua Seppälää muun muassa Routavuodesta (2004), Matkassa aurinkoon hahmojen kautta asettuvat vastakkain samalla vanha ja uusi kirjallisuusparadigma. Tai pitäisikö tarkentaa, kirjallisuusparadigman muuttuminen “mikä tahansa teksti voidaan lukea kirjallisuutena” ‑paradigmaksi.
Irma on menneen maailman kaanoniin ja tekijään juuttunut autobiografisti, Aapo tämän- ja huomispäivän kaikenkierrättäjä, silmäilijä, peukuttaja ja ennen kaikkea kuluttuja:
Poika oli tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Sitä ei voinut tietää, koska Aapon sukupolvessa, päivitysten, twiittien ja hashtagien maailmassa, kuului olla onnellinen, oli pakko, vaihtoehtona oli täydellinen syrjäytyminen, nimettömyys ja tuho.
Aaposta ja hänen sukupolvestaan kiteytyy olennainen tähän virkkeeseen: “Aapo kuului ihmisiin, joille katuruoka oli kova juttu, mutta ei leipäjonosta hankittuna.” Merkitysshoppailu koskee myös Aapon suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: Aapo ei havainnoi, välitä, jalosta, kypsyttele, sommittele eikä työstä mitään, hän vain keksii ja suoltaa, keksii ja suoltaa. Kaikki on ulottuvilla ja käytettävissä, missään ei ole tunnelatausta, tarvetta itseilmaisuun. Negaation, eräänlaisen “tätä Aapo ei ymmärtänyt” ‑kuvion kautta kertoja määrittelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen olemusta:
Hän ei kyennyt luomaan mitään omaa, koska hänen ei ollut pakko; hän ei koskaan joutunut todelliseen umpikujaan. Hän ei päässyt vapauteen, täydelliseen piittaamattomuuteen, hän ei joutunut niin eksyksiin, että olisi voinut löytää itsensä.
Kustannussopimusta tai Kirjailijaliiton jäsenyyttä ei Aapolle heru, mutta kuinka ollakaan, menekki hänen tuottamilleen sisällöille osoittautuu verkossa kovaksi. Niinpä Aapo alkaa tehtailla tilaustyönä “sijaiselämyksiä, sijaiskertojia ja esieläjiä, kuvitteellisia identiteettejä”. Selityksessä tirskahtaa pisara teoksen ydinmehua, samaa jossa uiskentelee myös Irma: “Ihmiset halusivat muuttaa elämänsä, korjata sitä jälkikäteen, luoda itselleen uusia minäkertomuksia.” Irma ei siihen kirjallisuudentutkijana kykene, joten Aapo sisällöntuottajana tekee sen (epämääräisessä futuurissa) Irman puolesta.
Miten tämä pitäisi ymmärtää? Minä ymmärsin sen jotenkin näin: ken ei osaa luoda ihmisten välisiä yhteyksiä elävässä elämässä, ei saa sitä tehdyksi myöskään tutkijan kammiossa — saati verkossa.
Maailma muuttuu, ihminen ei
Kirjan parasta antia ovat pitkät ja pitkälauseiset, pilkulla rytmitetyt ja sulkuhuomautuksin maustetut esseevyörytykset. Puheet Seppälän ilmaisun “niukkuudesta” voimme viimeistään nyt jättää takavuosikymmenille.
Moni muu, muun muassa Pietari Akujärvi Itä-Suomen Ylioppilaslehdessä (18.12.2014), on lukenut esseevyörytykset Irman ajatuksina. Minä luin ne ulkopuolisen kertojan yleisempänä maalailuna romaanin ajasta ja paikasta. Mutta väliäkö hällä: Seppälän romaaneissa olennaista ei ole, kuka tarkalleen ottaen sanoo mitäkin, vaan se, mistä puhutaan ja miten.
Nyt roimitaan merkitysteollisuutta, kulttuuriimme kehittynyttä vanhuus- ja vanhusfobiaa, digitalisoitunutta massakulttuuria videopeleistä kirjablogeihin. Flaubertin pelko on käynyt toteen: proletariaatti on noussut porvarin tyhmyyden tasolle, mutta valtasuhteita se ei horjuta, ei vaikka niin uskotellaan. Verkko ei ole vapauttamisen, vaan kontrollin väline, niin sanottu osallistava viestintä matalamielisyyden ja keskinkertaisuuden tyranniaa, oklokratiaa eli rahvaanvaltaa. (Oklokratia tunnettiin antiikissa kansanvallan eli demokratian rappeutuneena jälkitilana, joka korvautui lopuksi tyrannialla.) “Mikä erotti internetin panoptikonista”, kertoja kysyy ja toteaa pian: “Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä.”
Romaanin esittämä totuus ei ole lopullinen ja kaikenkattava, mutta kriittisenä huomautuksena se on osuva. Seppälän kulttuuripessimismi on sadan vuoden takaa tuttua, mikä ei poista Matkan aurinkoon painoarvoa 2010-luvulla. Johan tässä on ollut samanlaista köhää ilmassa: ensin viihdeteollinen vuosikymmen, perään selvästi konservatiivisempi vuosikymmen, välissä lama, elävät kuvat versus digitalisaatio… Hashtag-hurmoksen keskellä Matka aurinkoon pyrkii ennemmin huomauttamaan, miten vähän mikään on muuttunut:
Sirkushuvit oli virtualisoitu, peukalon kääntämistä myöten, jolloin oklokratialla tosin tarkoitettiin ainoastaan henkistä ilmapiiriä, sen dominanssia; olipa kyseessä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, despotia, demokratia tai monarkia, todellista valtaa piti raha. […] Kansa pysyi ennallaan: närkästyi yhdentekevistä asioista ja hyväksyi asiat, joita ei olisi pitänyt sietää, se siivilöi hyttysen, nielaisi kamelin.
Tekisi mieli arvuutella, mikä on hyttynen, mikä kameli (akselilla pyöräteline koruliikkeen ikkunaan – TTIP), mutta romaani romaanina, eihän Seppälä ole mikään profeetta, vaan tarkkanäköinen sanataiteilija. Ja mikä tärkeintä, Matka aurinkoon on tarkka ja painava osoitus siitä, että romaani voi yhä tänä päivänä olla älykästä kapinaa, ei vain sisältöjen tuottamista asiakkaille.
Laajennettu versio Käkriäiseen (1/2015) kirjoittamastani kritiikistä.
PS. Helmikuussa 2015 WSOY ei suostunut lähettämään arvostelukappaletta syksyn 2014 teoksesta sillä perusteella, että kyseessä oli edellisen vuoden kirja. Onko käytäntö yleisempi? Halutaanko kirjojen elinkaaret pitää tarkoituksella lyhyinä? Ketä ja mitä sellainen palvelee?
Tunnetilojen totuuksia
Kuva: Teos | www.teos.fi
Thomas Bernhard: Palkintopuhetta
Teos 2014. 108 sivua
suom. Tarja Roinila
Horace Engdahl: Sen jälkeen savuke
Siltala 2013, 286 sivua
suom. Jyrki Kiiskinen
Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931–1989) sai elämänsä aikana epävirallisen “omanpesänlikaajan” arvonimen ja kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Yhdeksää palkintoa niihin liittyvine muistoineen hän ehti purkaa teksteissä, jotka kuoleman jälkeen löydettiin jäämistöstä Meine Preise ‑otsikon alta. Vuoden 1980 paikkeille ajoittuva keskeneräinen teos julkaistiin postuumisti vasta 2009, Tarja Roinilan suomennoksena 2014.
Kirjan nimi saattaa hämätä. Palkinnoista huolimatta Bernhardin ydineetos kiteytyy ruotsalaisen Horace Engdahlin sanoihin: “Mitä suuremman painon ihminen antaa sanoille, sitä kauempana hän on vallasta ja autuudesta.”
Muuan lapsen antipatiat
Keuhkosairauksien lisäksi Bernhardia vaivasi elinikäinen tekopyhyys- ja mielivalta-allergia. Hän ei suostunut uskomaan vallanpitäjien tarjoamiin autuuskuvitelmiin, esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen tuomaan kunniaan. Niinpä myös Palkintopuheissa suurinta typeryyttä ja viheliäisyyttä edustavat valtio, kirkko, poliitikot, lääkärit ja kulttuuripönöttäjät. Heitä vastaan on kamppailtava kovaa, kuolemaa vastaan vielä kovemmin. Näistä aineksista Bernhard säveltää jälleen pitkiä ja polveilevia, “fuugamaisiksikin” luonnehdittuja lausespiraaleita:
Kolmenkymmenen asteen helteessä potilaat makasivat varjossa sängyissään ja tosiasiassa he kaikki olivat toivottaneet kuolemansa tervetulleeksi, kuten minä omani, ja niin kuin jo sanoin, kaikki myös vuoron perään toivonsa mukaisesti kuolleet, heidän joukossaan myös entinen poliisimies Immervoll, joka oli naapurihuoneesta ja joka oli päivittäin, niin kauan kuin kynnelle kykeni, tullut huoneeseeni pelaamaan venttiä, hän voitti ja minä hävisin, viikko toisensa jälkeen hän voitti ja minä hävisin, kunnes hän kuoli ja minä en.
Palkintopuhetta on jaoteltu otsikoiduiksi luvuiksi, vieläpä lyhyiksi. Siellä täällä saattaa bongata jopa kappalejaon! Tämä estää Bernhardia pääsemästä teemojensa kehittelyssä sillä tavalla vauhtiin kuin Hakkuussa (1984) tai Vanhoissa mestareissa (1985), mutta tyyliin tottumattomalle teksti on näin pienempinä paloina helpompi niellä, kenties.
Mutta vaikea tätä on lukea tai käsitellä omana itsenäisenä teoksenaan. Paitsi että Palkintopuhetta vilisee viittauksia muuhun Bernhardin tuotantoon (omaelämäkerralliseen teoskokonaisuuteen etenkin), ylipäätään kaikki mieheltä tähän mennessä suomennettu tuntuu yhdeltä ja samalta (enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliselta) teoskokonaisuudelta.
Kun Itävallan kirjallisuuden valtionpalkintoa käsittelevässä luvussa vilahtelevat taidesenaatin “katoliset paskapäät” ja “kansallissosialistiset paskapäät”, en voi olla näkemättä Syyssä (1975) kuvattua koulupoikaa salzburgilaisessa sisäoppilaitoksessa vuonna 1945: kiireen vilkkaa Führer-kuvat vaihdettiin Jeesuksiin ja SA-upseeri pappiin, vaan ei mielivalta ja nokkimisjärjestys mihinkään kadonnut.
Kun Julius Campe ‑palkintoa käsittelevässä luvussa Bernhard ostaa palkintorahoilla urheiluauton, en voi olla näkemättä Muuan lapsessa (1982) polkupyörän selkään noussutta pikkupoikaa, niin samaa on ajamisen riemu ja hurma. Yhteistä ajeluissa on sekin, että lopuksi menopeli on mäsänä ja ajaja pöpelikössä. Tarkoituksellista symboliikkaa tai ei, samalla tavalla tappiin asti Bernhard vie kaunokirjalliset kamikaze-iskunsa, myös haudan takaa.
Ennen kaikkea näen tässä – kuten kaikissa muissakin Bernhardeissa – sen Muuan lapsessa kuvatun alle vuoden ikäisen äpärälapsen, jonka yksinhuoltajaäiti häpeissään jemmasi piiloon Rotterdamin satamassa kelluvaan “vauvavarastoon”, ja joka siellä (aikuisena kuulemansa mukaan) “itki vuolaasti”. Tietty kauhu ja hätä hohkaa kaikesta, mitä Bernhard kirjoittaa, jos ei kauhuna ja hätänä, niin ylivireytenä ja levottomuutena. Ilon hetketkin ovat, tekisi mieli sanoa, hypomaanisia.
Vai onko järkeä diagnosoida kaunokirjallisuutta? Entä onko rajoittunutta lukea kaikki kaunokirjallisuus “vain tekstinä”, varsinkin tällainen omaelämäkerrallinen proosa?
Palkinnonjakajien armoilla
“Luovuus syntyy sosiaalisessa tilassa, ärsyyntymisestä siihen mitä muut tekevät ja ajattelevat”, Horace Engdahl myös väittää. Sekin osuu Bernhardiin ja Bernhardin uusimpaan kuin nyrkki silmään.
Jos Bernhardin tuotanto kokonaisuudessaan on tilinteko maailmalle, Palkintopuhetta on tilinteko Itävallan taide- ja kulttuuriestablishmentille. Palkintoseremonioissa pahinta ei ole edes pönötyspakko, yleinen mauttomuus, epäsopivat vaatteet tai läsnäolijoiden idiotismi ja opportunismi. Pahinta on joutua mielistelemään juuri heitä, joita sisimmässään kaikkein eniten halveksii. Puhekin pitäisi pitää, mutta kun establishmentti ei siedä ilmaistavan huoneissaan ääneen ajatuksia, joita sen palkitsemissa kirjoissa on kirjaimin ilmaistu.
Joten miksi osallistua koko pelleilyyn? Koska ottamalla palkinnon vastaan saa rahaa. Saa kuitattua velat, ostettua urheiluauton, talon tai vaikka uudet ikkunanpielet. Ajatus kiitollisuudenvelasta kuitenkin puistattaa, sillä kuten Engdahl (vielä kerran) muotoilee: “Vallan uhrit tunnistaa kiitollisuudesta.”
Kirja huipentuu kirjeeseen otsikolla Eroamiseni akatemian jäsenyydestä. Siinä Bernhard julistaa, että kirjailijoiden “subventoiminen apurahoin pitäisi lopettaa kokonaan” ja kirjailijat “jättää oman onnensa nojaan”. Niin hänet on ajanut ajattelemaan Saksan kieli- ja runousakatemia, “joka ei ole mitään muuta kuin käsitteellinen ja kielellinen kummajainen”, joka koostuu “hengettömistä jaarittelijoista”, “hengen kastemadoista”, ja joka “viime kädessä on perustettu vain itserakkaiden jäsentensä peilailua varten, kokoontuu kahdesti vuodessa suitsuttamaan itseään ja jäseniään […] ja joka varmasti on kirjailijoille (jotka sellaisia ovat!) ja runoilijoille (jotka sellaisia ovat!) pikemminkin vahingoksi kuin hyödyksi”.
Kommentoimatta Saksan kieli- ja runousakatemiaa (tai sen suomalaisia vastineita) voin vain todeta, että tällaisia tunnetilojen totuudet ovat. Näin ne käyttäytyvät, Bernhardin kirjoissa ja elämässä: jankkaavat, junnaavat, hyörivät ja pyörivät päässä samanlaisina, kunnes pienen virikkeen jälkeen hieman erilaisina. Yhdet vaihtavat vaivihkaa sävyä, toiset johtavat mielleyhtymän kautta kolmansiin, neljännet leikkaavat ensimmäisten ja kolmansien kanssa ristiin. Viidennet soivat samanlaisina varhaislapsuudesta hautaan.
En ole kukaan neuvomaan, kuinka kirjaimellisesti tai vakavissaan Bernhardin tunnetilojen totuuksia pitäisi tai ei pitäisi lukea tai ymmärtää. Myönnän käyttäneeni niitä kuten Vanhojen mestareiden Reger Schopenhaueria — selviämislääkkeenä.
Julkaistu pikkuisen erilaisena Käkriäisen numerossa 4/2014.
Joulu 2014
Aattona tuiversi ja pyrytti, joulupäiväksi tyyntyi ja kylmeni.
Pakkasjakso tuli ja meni. Luontoäidille suurkiitos näistä muutamasta päivästä.
Pentti Haanpää, U.T. Qwist ja 2010-luku
Oli käsissä jouluviikko. Köynnöksiä riippui keskikaupungin liikekaduilla, jonkin ravintolan tornissa hehkui tähti, reklaamivalot hohtelivat revontulina, näyteakkunat uhkuivat runsautta ja kauneutta. Kadut ja kaupat olivat ostajia täynnä. Raha vaihtui. Se markkinointijuhla, joka on tehty erään puusepän pojan syntymäpäivästä, oli korkeimmillaan.Koko kuvasarjasta ei ulkokohtainen silmä hevillä löytänyt niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan tunnusmerkkejä. Ramman miehen vieressä viulua soittava, ohuesti puettu lapsi ja aralla ja rukoilevalla äänellä kengännauhoja kauppaava kuihtunut nainen olivat aina kuuluneet ohjelmaan.
Katkelma on Pentti Haanpään novellista U. T. Qwist (1935), kuva otettu äskettäin. Muistaakseni Haanpään kuvaus olisi istunut Stockan edustaan myös noususuhdannejoulun 2007 ja lamajoulun 2013 alla.
U. T. Qwist on Haanpään koottujen kertomusten neljännen niteen avausnovelli. Alussa nimettömäksi jäävä yksinäinen mies ostaa antikvariaatista kirjan, huomaa sen marginaalimerkintöjen perusteella kuuluneen aiemmin U. T. Qwist ‑nimiselle henkilölle. Kun nimi U. T. Qwist pomppaa yksinäisen nimettömän silmiin vielä sanomalehden kuolinilmoituksesta (hukkunut, luultavasti hukuttautunut Eläintarhanlahden rannassa), alkaa mysteerin selvittäminen. Kuka oli U. T. Qwist? Millainen oli hänen elämänsä? Miksi hän kuoli tai tappoi itsensä?
Pureudutaan U. T. Qwistiin, novellin nimikkohenkilöön. Ilmenee: lama hänet ajoi itsemurhaan.
Teksti ei maistunut kanonisoidulta kaunokirjallisuudelta. Tuntui kuin lukisi päivänkohtaista debattia vanhahtavalla puheenparrella. U. T. Qwistiä luonnehditaan aluksi näin:
Hän kuului niin sanottuihin yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin. Hän uskoi yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksilölliseen vapauteen. Hän uskoi, että ellei ihminen tässä maailmassa menestynyt, niin suurin syy oli hänessä itsessään. Taito ja työ löysivät tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, aina paikkansa ja palkintonsa. Nykyaikainen sosiaalinen lainsäädäntö kasvatti yksilöitä yrittämättömyyteen, leväperäisyyteen, laiskuuteen.
Kuin suoraan Kokoomusnuorten suusta tai kynästä. Edelleen:
Sitten tuli talouspula, ilmiö, jonka olevan yhteiskunnan viholliset sanoivat johtuvan kapitalistisesta järjestelmästä ja olevan tarkoituksenmukaisemmalla järjestelmällä vältettävissä. Mutta yhteiskuntaa säilyttävät ainekset katsoivat sen jonkinlaiseksi luonnonilmiöksi, kiertämättömäksi kuten kesä tai talvi. Yhteiskuntajärjestys on saavuttanut kehityksensä huipun. Parempaa ei ole ollut, ei ole, eikä tulekaan.Tuhansia ja toisia tuhansia työläisiä joutui kaduille ja maanteille.
Entä nyt? Sosiaaliturvan ulkopuolelle putoillaan lisääntyvissä määrin, varoitteli taannoin (9.9.2014) Pertti Koistinen, työpolitiikkaan sekä työmarkkinoiden rakenteeseen ja toimintaan erikoistunut sosiaalipolitiikan professori. Katujen ja maanteiden tilalla on karenssit, työvoimapoliittiset koulutukset ja palkattomat harjoittelut. Julkinen sektori saa myydä työttömän kuntoutujan panoksen yksityiselle alihankintana.
Asennekysymyksiä. Eikä asiaa muuten kannata ääneen liiemmin puida, ainakaan turhan kärkevästi, mikäli haluaa säilyttää mahdollisuutensa kilpailussa työpaikoista. Näin oli asian laita U. T. Qwistilläkin:
Nykyinen aika oli kyllä langettanut kaikki asiat uuteen valoon. Sen voi tunnustaa itselleen, jopa jollekin tuttavalleenkin kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olihan kuitenkin jäljellä miehinen ylpeys, joka esti erehdyksiensä äänekkään tunnustamisen. Se olisi heikkouden merkki, kuten se oli viimeistenkin työnsaantimahdollisuuksien menetystoitotus.
“Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, otsikoi Helsingin Sanomat (12.2.2011). Jutussa todetaan:
Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn.
U.T. Qwist:
Eikä heillä henkisentyön tekijöillä ollut mitään lujia liittoja eikä apukassoja, ei edes valtion varatöitä, joiden turvin ruumiillisen työn tekijät voivat odotella parempia aikoja.
Novellin loppupuolella esiintyy vielä tällainen tuokiokuva kadulta (boldaus omaa):
Puoliyö lähestyi ja huvittelupaikoista virtaili ihmisiä kaduille, huolettoman näköisiä ihmisiä, joku hyräili itsekseen, raapaisten jalallaan katukäytävään. He olivat niitä, joilla oli vielä rahaa, työtä, jotka vielä elivät. He olivat ihmisiä. Kun taas esimerkiksi eräs U.T. Qwist oli vain näennäisesti olemassa.
Jussi Marttila kirjoitti Revalvaatio-verkkolehteen (15.4.2014) otsikolla “Masennus on uusi realismi”. Kansan Uutisten jälkipyykkihaastaattelussa summataan — käytännössä samoin sanoin kuin Haanpään novellissa (boldaus omaa):
Siis aivan päinvastoin kuin keskiluokalla. Köyhä voi onnitella itseään, kun on onnistunut olemaan mahdollisimman vähän olemassa.
U. T. Qwististä olisi helppoa kirjoittaa 2010-lukulainen mukaelma. Montaa yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, mitä nyt savottajätkät paperitehtaiden työläisiksi, suuri talouspula lamakurimukseksi, henkisentyöntekijät luovaksi luokaksi ja U. T. Qwistin jäämistö Facebook-profiiliksi. Saisi mediakin juhlia, että kirjallisuus pureutuu taas ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Oliko Flaubert se 1800-lukulainen, joka höyrykonehuuman keskellä sanoi tai kirjoitti, että vain moraalinen kehitys on todellista kehitystä?
Kakkahädässä kadotukseen
Juha Seppälän esikoisnovellikokoelman Torni (1986) avausnovelli Reikä alkaa tiiviillä tuokiokuvalla hiekkakasasta seisovassa helteessä. Päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkupoika, kaivaa kuoppaa. Perusvire on alusta alkaen pahaenteinen:
Kuopan pohja näytti aina mustalta. Kun sinne työnsi kätensä, se tuntui kostealta ja niin kylmältä, että käsi täytyi vetää pois.
Paikalle lennähtää leppäkerttu. Pikkupoika hautaa sen hiekkaan. Luontokappaleen tuhoa ei kuvata pojan tekona, niin vain käy:
Se ei saanut vielä toista mustaa lenninsiipeään vedetyksi pilkukkaan kuomunsa alle kun se jo räpiköi selällään kuopan pohjalla ja pian sen päällä oli useita kiloja multaa ja hiekkaa.
Seuraavaksi kohtalon koura tarraa päähenkilöön:
Jo hetki sitten hän oli tuntenut sen, mutta oli yrittänyt olla ajattelematta sitä ja oli vain jatkanut kaivamistaan. Taas se tuntui. Pepussa oli kakkaa odottamassa poispääsyä.
Tämä on ydinongelma, tarinan liikkeelle paneva sysäys: kakkahätä. Totesihan Veijo Meri Käsityksiäni novellista ‑esseessään (1967), ettei olennaista ole materiaali, vaan tapa, jolla sitä on käytetty. Kakkahätä ei ole hassuttelun aihe. Mitä luonnollisin asia repii päähenkilön leikkien maailmasta kasvamisen kauhuihin, konfliktiin, tilanteeseen, jossa kahden mahdottoman väliltä on pystyttävä valitsemaan:
Siitä oli puhuttu paljon. Isä oli sanonut hävittäneensä potan. Viisivuotias ei enää saanut kakata pottaan, se oli sanonut. Vessa oli sitä varten. Kyllä se sinne osaisi mennä ja tehdä asiansa niin kuin toisetkin. Viimeksi isä oli roikottanut häntä tukasta löydettyään hänet kakalta ojanpientareelta navetan takaa. Eikä asiasta puhuttaisi enää, se oli lopettanut ja lähtenyt töihinsä.
Reikä vai rikos? Molemmat vanhemmat ovat omien askareidensa äärellä, äiti sisällä, verho ikkunan edessä, isä muualla. Saako rikoksen tehdä jos siitä ei jää kiinni? Ruumiintoiminnot, ankarat säännöt ja reikä muodostavat kinkkisen yhtälön, joka pojan on ratkaistava – kiireesti, koska kakkahätä kovenee, kuten kaikkitietävä kertoja aika-ajoin muistuttaa.
Poika yrittää tehdä “kuten toisetkin”. Hänen on kohdattava pelkonsa. Matka reiän ääreen kuvataan tarkasti. Vaikka virkerakenteet pysyvät yksinkertaisena ja laatusanat vähäisinä, syntyy vaikutelma, että huussi on kammottava, että sinne nouseminen vaatii valtavia henkisiä ponnistuksia. Itseluottamus vähenee porras portaalta. Reikä tulee hiljalleen näkyviin: “Hän saattoi jo nähdä aukon. Se oli varmasti metrin leveä.”
Poika pääsee niin korkealle, että laatikon kansi on hänen silmiensä tasalla. Mutta poika ei pääse reiän yläpuolelle. Vielä mitä:
Mummu oli sanonut, että tuhmat pojat pudotetaan vessanreiästä alas. Hän tiesi mikä se oli. Se oli kadotus. Joskus mummu oli sanonut niinkin, että jos vessanreiästä katsoo, tulee silmään näärännäppi joka ei lähde koskaan pois.
Kun tarpeeksi pelotellaan, herää syyllisyys:
Yhtäkkiä hänen mieleensä tuli leppäkerttu. Jos sen kaivaisi vielä pois, hän hätääntyi. Se ei varmasti olisi vielä kuollut.
Viimeistään tässä vaiheessa hysteerinen lukija saattaa nähdä alun leppäkertussa enteellisyyttä:
Musta valtava aukko musersi hänet täysin. Siihen ei voisi kiivetä istumaan. Siinä ei ollut mitään mistä voisi pitää kiinni. Reikä syöksisi hänet pohjattomaan kuiluun eikä häntä enää sen jälkeen olisi. Hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että reikä oli rakennettu tyhjyyden päälle, sen tyhjyyden joka oli maailman alla ja vaani joka hetki niitä jotka olivat rikkoneet Jumalaa vastaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa.
Ollaan käänteessä, lakipisteessä, jossa päähenkilön toiminta muuttuu vastakkaiseksi (Aristoteleen runousopissa peripeteia). Koska Reikä on (aristoteellisesti luettuna) tragediallinen, huippukohdasta ei ala tien setviminen kohti onnellista loppua, vaan luisuminen lopulliseen tuhoon:
Kauhuissaan hän kääntyi ja ryntäsi portaita alas. Jossain alimmilla rapuilla hän iski varpaansa kipeästi puuhun ja oli tuiskahtaa nenälleen. Hän pysyi kuitenkin pystyssä, poru tuli heti, ja hän työnsi oven selälleen niin että se kolahti seinää vasten ja haka jäi lenkkumaan aspissaan.
Jäljellä on enää rikos. Sen poika suorittaa päärakennuksen nurkalla sojottavan sähköpylvään juurella. Kauemmas hän ei ehdi. Ja koska niin on tuomittu käymään, isä saapuu kreivin aikaan autolla paikalle. Poika jää verekseltään kiinni. Rangaistus on rajattu kertomuksen ulkopuolelle. Kertomus loppuu näin:
Housut nilkoissa hän tuijotti auton irvistävää nokkaa, joka näytti tulevan suoraan häntä kohti.
*
Mika Waltari määritti Aiotko kirjailijaksi? ‑teoksessaan (1936) novellin kuvaukseksi yhdestä käänteestä tai episodista yksilön elämässä; kehitystä ei tarvitse jäädä seuraamaan, vihje riittää. Tässä katsannossa Reikä vihjaa, että maailma on pojan silmissä pelottava ja mielivaltainen paikka, että eläminen siinä ja kasvaminen sen asettamin ehdoin “oikein” käy mahdottomaksi. Onnettomasti päättyvä huussireissu on vihje pojan kokonaiskehityksestä, ongelmallisesta suhteesta yhteisöön ja kasvamiseen. Pelotteluilla, tukistamisilla, tarinoilla ankarasta Jumalasta ja näärännäpeistä poika nujerretaan, haudataan hiekkaan, niin kuin poika tekee alussa leppäkertulle.
Tematiikkaan törmää Seppälän myöhemmässä tuotannossa: mieheksi kasvamisen ja miehenä olemisen vaikeus ja/tai ahdistavuus, seksuaaliset ja/tai emotionaaliset umpikujatilanteet, jotka tyypillisesti johtavat jonkinlaiseen katastrofiin. Reiässä se on kakkahätä, Hyppynarussa (1990) työttömän humkandiperheenisän vieraantuminen vaimostaan. Saman sukuista kulkemista kohti jonkin ihmisen (mieshenkilön) sisään padotun väistämätöntä purkautumista näen myös Routavuoden (2004) päähenkilössä sekä Paholaisen Haarukan (2008) Jumalan kyynel -nimisessä hahmossa.
Reikää voi lukea myös pienenä opettavaisena kertomuksena. Näin käy sille, joka huvikseen tappaa viattoman luontokappaleen. Näin käy sille, joka ei onnistu selättämään pelkojaan. Muuhun Seppälän tuotantoon, tai edes muihin kokoelman novelleihin suhteutettuna pidän jäävuoren huippu ‑lukutapaa perustellumpana.
Murheita luistinradalla
Teinipoika näppäilee kännykkää kaukalon reunalla, pysähtyy tuijottamaan ruutua ja huutaa kavereilleen: “Ei vittu, Flyers johtaa Rangersii…”
Kaveri jäältä: “Paljo?”
Kännykkätyyppi: “Kaks-yks… Ei oo vittu mahdollista, ei Flyers voi johtaa Rangerssii! Voi vitun runkkarit opetelkaa pelaa! Nyt on Tottenhamin pakko voittaa Chelsea… Mä en enää ikinä kuuntele sua jos nää rahat meni täs…”
Ala-asteikäinen poika ottaa luistintaan pois jalasta, harmittelee missattua maalipaikkaa.
“Hyvin sä pelasit”, isä lohduttelee. “Ei kukaan voi tehdä maalia joka paikasta.”
Poika jatkaa nauhojen löystämistä.
“Jonku se on sunki lätkäharrastukset maksettava”, isä huokaa. “Ku se on niin, että jos isiltä loppuu nyt työt, niin sitte loppuu myös sun lätkäharrastus.”
Poika vilkaisee isäänsä.
“Jos isiltä loppuu nyt työt”, isä jatkaa. “Niin sitte… sitte loppuu kaikki.”
Mediatoimisto Kickass Helsinki
Täyden palven mediatoimisto Kickass Helsinki: logossamme Jackie Chan vetää lenttarin Tuomiokirkkoa päin. Osaamisaluettamme ovat kickass-luokan strateginen sisältömarkkintointi, luova mittarointi sekä yleinen ajatteleminen ja ideoiminen. Mikä meidät erottaa mainostoimisto Punk Helsingistä, Ellun kanoista, ynnä muista nuorekkaat, rennot, mageet ja räväkät nimet ennen meitä keksineistä? Se, että meillä pyörii toimistolla isoilla screeneillä esikuvamme Jackie Chanin kickass-leffoja. Näin kauas olemme päässeet 1900-lukulaisen homeisesta työelämästä. Jackie Chanin leffoissa on myös painokas filosofinen sanoma: pahiksia täytyy vetää turpaan. Pahikset ovat niitä, jotka eivät tykkää uusista ideoista, jotka eivät osaa thinkata outside the boxin ulkopuolelta. Sinunkin sisältäsi saattaa löytyä pahis. Vedä sitä turpaan tekemällä asennemuutos. Uniikkia Mediatoimisto Kickass Helsingissä on myös se, että webbisivuillamme linkkejä ei klikata vaan kickataan. Kick here to see our kickass showreel, ja asiakastyöt löytyvät naviotsikon “whose asses have we already kicked?” alta. Jackie Chan ‑leffojen lomassa kuuntelemme digitoitua sademetsälintujen viserrystä, koska todellisten kickass-ideoiden syntymiseen tarvitaan huikeaa ja rentoa meininkiä. Työpäivän aikana saa myös pelata Pleikkaria, Guitar Heroa ja pingistä, kokolattiamatoilla saa juoksennella pipo päässä sukkasillaan, ja jos siltä tuntuu, saa mennä myös hiekkalaatikolle tekemään hiekkakakkuja tai päiväunille imemään peukkua, miten vain kukin saavuttaa sen tilan, jossa kickass-ideat syntyvät. Lähetä avoin hakemuksesi CV:n ja portfolion kanssa tähän ja tähän osoitteeseen to become a member of our fabulous kickass family. Löydä unelmaduunisi pienestä ja pippurisesta kickass-tiimistämme. Palkasta tai sopparista ei tarvitse puhua, koska kaikki haluavat olla meillä töissä. Tärkeintä on kickass ideat, niiden kickass esilletuominen ja ennen kaikkea oikeanlainen kickass-pöhinä.
Hyväksyn kirjamessut
“Kirja-alan hyvin varjeltu salaisuus on, ettei kukaan pidä kirjamessuista”, Maaria Ylikangas väittää Luutii-blogissa. Samaan syssyyn hän toteaa messujen välttämisen olevan “vaikeaa, ellei mahdotonta”.
Onko? Kirja-alan ammattilaiselle varmasti. Mutta entä minunlaiselleni sivutoimiselle neverheard-skribentille? Täytyykö minunkin mennä kirjamessuille?
Totta kai täytyy.
Eikä täydy. Kirjamessuille ei missään nimessä täydy mennä. Onnistunko kuitenkin olemaan menemättä sinne? Nämä kysymykset valtasivat mieleni, kun vajaa kuukausi sitten huomasin messulehdykän tulleen yleiseen jakoon.
Menen kirjamessuille vain vapaalipuilla, en muuten. Senttiäkään en sinne menemisestä maksa. Niin päätin.
Sitten tuli aiemmalta harjoittelupaikalta kutsu messuavustukseen: jos vaikka yksi vuoro, päivystämistä ständillä, palkintona lounaslippu ja vapaa kulku messuille muina päivinä. En miettinyt montaa sekuntia.
Sinne siis, tänäkin vuonna.
*
Messulehdykkä on aina yhtä itsensä näköinen. “Esikoisten näyttävä esiinmarssi jatkuu”, julistavat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. “Romaani isän ja tyttären rakkaudesta.” “Kolmen sukupolven tarina.” “Humoristinen romaani äitiydestä.” “Novellikokoelma äideistä ja tyttäristä.” Montaasiaukeamilla kirjailijat tuttuun tapaan pönöttävät kuin poliitikot pahvitauluissa vaalien alla. Riikka Pulkkisesta ei kuitenkaan tänä vuonna ole seksivau-tuolikuvaa, eikä hän kerro suhteestaan suklaamuffineihin tai muihin herkkuihin.
“Kuinka suomalainen kirjallisuus pelastetaan?” kuuluu Salla Simukan kolumnin otsikko. Leipätekstissä Simukka myöntää, ettei tiedä vastausta esittämäänsä kysymykseen. Kysyä voisi mielestäni sitäkin, mistä Simukka moisen “pelastuuko vai kuoleeko kirjallisuus” ‑kysymyksenasettelun ylipäätään repäisi.
Jonain päivänä jollain lavalla Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen esittelevät kirjaansa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. “Ilo, yhteys toisiin ja arvostus. Näistä kasvaa innostus, onnistumisen ja hyvinvoinnin edellytys”, lukee esittelytekstissä. Vaihtelen kokeilumielessä sanojen paikkoja: “Hyvinvointi, ilo, onnistuminen. Näistä kasvaa yhteys toisiin, arvostuksen ja innostuksen edellytys.” Muuttuuko merkityssisällössä mikään? Onko siinä mitään, mikä voisi muuttua?
Uudissana “myötämanipulointi” jää kummastuttamaan. Tekeekö myötä-etuliite manipuloinnista jotenkin olemuksellisesti erilaista, tavoiteltavaakin? Wikipedian mukaan manipulaatio on “suurelta osin vastapuolen ennalta-arvattavien reaktioiden käyttämistä manipuloijan hyödyksi”, ja “[m]anipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, että hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi”. Pitäisikö meidän oppia myös myötähyväksikäyttämään? Voidaanko puhua myös myötätrollaamisesta tai myötäsabotaasista?
No mutta syvemmälle halliin. Kai Adlibris jakaa tänäkin vuonna isojen portaiden juurella kangaskasseja ja viiden euron lahjakortteja? Pakko saada!
Ei, nyt heillä on siinä jonkin sortin kosketusnäytöllinen hedelmäpeli. Äh mitään pelejä, haluan kaiken ilmaiseksi heti. Maltan kuin maltakin tökkäistä kosketusnäyttöä sormenpäälläni. En saa mitään, mutta adlibrisläiset antavat pelata niin monta kertaa, että saan himoitsemani lahjakortin.
TEEMUN naama on asetettu pääportaisiin messuvieraiden tallattavaksi.
“TEEMU”, lukee työmaakaivurin kokoisin pölkkykirjaimin päähallin ylle nostetussa jättibanderollissa. Perjantaiaamuun mennessä TEEMUN elämäkertaa on myyty 50 000 kappaletta, kertoo Karo Hämäläinen.
Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelma lähtisi Otavan (tai Rosebudin, rajanveto vaikeaa) osastolta viidellä eurolla. Kotiständillä käyn pienen sisäisen taistelun. On se nyt ostettava. Nyt tai ei koskaan, vaikka viisi euroa on tuntuva määrä rahaa. Kun pitkän ottomaattijonotuksen jälkeen saavun paikalle seteli kourassa, on jo myöhäistä: loppu.
Ville Haapasalo & co:n aito ja alkuperäinen Et kuitenkaan usko on yhä hankintalistallani, mutta Et muuten usko tätäkään ‑jatko-osasta, jota näillä messuilla markkinoidaan näkyvästi, leviää uudelleenlämmitetyn tuoksu. Tehdäänkö seuraavaa sesonkia varten vielä Tätä teidän vasta onkin vaikea uskoa ‑jatko-osan jatko-osa? Vai lanseerataanko suosiolla Ville Haapasalon Suuri Uskomattomien Kertomusten Kirja? Vähän niin kuin Guinnesin suuri ennätysten kirja aikuisille?
Väkivirta etenee vaappuen. Jalkojen seassa poukkoilee ilmapallo. Kukaan ei huomaa. Äkkiä kauemmas ennen kuin pamahtaa. Reunakäytävää mahtuu kulkea. BoD eli Books on demand ‑palvelukustannefirman esitteissä lukee: “KIRJANI, OMA MENESTYSTARINANI!”
Kun pidän näytteilleasettajan passia taskunpielessäni, en ole nobody. Junnufutisjoukkueen verkkarit, intin lomapuku, kellokortti kaulassa, opiskelijahaalari, näytteilleasettajan passi — aina on ollut mukavaa, turvallista olla merkitty, kuulua johonkin.
Nuori kirjailija seisoskelee pääsisäänkäynnin liepeillä kirjailijapassi kaulassa. Odotteleeko siinä jotain tai jotakuta? Ei hae katsellaan ketään, seisoskelee vain. Haluaako näyttää ohi virtaavalle väkimassalle, miten hänet on merkitty?
Ilmaisia lehtiä, jee! Avaan lehden, joka ei käsittele kirjallisuutta mitenkään. Jaahas, tämä nuori kirjailija, sama, joka äsken päivysti passi kaulassa sisäänkäynnin liepeillä, hänestä on tässä lehdessä pitkä henkilökuva. Taas hän on vetänyt oikeista naruista, saanut teetettyä itsestään numeron. Eleganttia sisältömarkkinointia.
Venla Hiidensalon Mediahuoran (oma lukukokemukseni on tismalleen sama kuin ellipsillä kirjablogissaan) pokkaripainos maksaa Otava-Rosebudin osastolla seitsemän euroa. Jäykempikantista painosta Mediahuorasta myydään Vantaan Antikvariaatin kahden euron alueella isossa pinossa. Ainakin vuoden päivät Mediahuoraa on myyty viidellä eurolla Kaivopihan Suomalaisessa sekä useissa muissa Suomalaisissa. Kaksi vuotta sitten Mediahuoran messuhinta oli vajaat 30 euroa, en muista tarkkaan, reippaasti yli 20 euroa kuitenkin.
Mistä näin nopea arvon lasku? Löytyisikö selitys tässä artikkelissa käyvistä seikoista, “ammattitoimittajan rutiininomaisen” ja “kurinalaisen” kirjoittamisen — siis “silloinkin kun ei huvita” — lisäksi esimerkiksi tästä:
Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.
Ville Ranta sanoi vuosi sitten HS-raadissa kirja-alasta:
Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire.
Näillä messuilla Hiidensalo puhuu jo toisesta romaanistaan. Eipäs puhukaan, vaan sen aiheesta. Messulehdykässä lukee “KANSALAISSOTA”. Perjantaiaamun paneelissa Tommi Melender huomauttaa samasta asiasta kuin blogissaan neljä vuotta sitten, kirjallisuuden vastaanoton aihevetoisuudesta. Tuolloin, siis neljä vuotta sitten, Melender käytti esimerkkinä “kiinnostavasta aiheesta” juuri kansalaissotaa.
Mutta miksi vatvoa enää asioita, jotka on miljoonaan kertaan vatvottu? Riitta Kylänpää yritti vuosi sitten avata Suomen Kuvalehdessä kriittistä keskustelua kirjamessukultin ympärille kohutulla “vessapaperijutullaan”. Establishmentin kanta kävi selväksi: jupiskaa blogeissanne ja piireissänne kaikessa rauhassa, mutta myyntiämme älkää häiritkö. Koirat haukkuu, karavaani kulkee ja haters gonna hate.
“Suomessa ei ole debattiperinnettä, täällä vallitsee myötäilyn kulttuuri”, väittää Taideyliopiston rehtori, professori Tiina Rosenberg puhuessaan uuden Arvot mekin ansaitsemme ‑kirjansa tiimoilta Aleksis Kivi ‑lavalla. Tämän kuulen viedessäni pahveja pahviroskikseen, eikä se, mitä ympärilläni näen, asetu ristiriitaan Rosenbergin väittämän kanssa. Snellmannilaisen nationalismin tilalle olemme saaneet maabrändäyksen, kulttuuriviennin ja lukukansahössötyksen.
*
Näiden messujen ainoa must-ohjelmanumeroni on kriitikot vs. kirjabloggarit ‑paneeli Kullervo-salissa. Sen olen ympyröinyt lehdykästäni. Kullervo-sali on lähes täysi, kun keskustelu alkaa. Tutun repertoaarin mukaisesti luodaan vastapoolit ja heitetään vähän läppää, miten verisessä taistelussa sitä ollaan, heh, selvitäänköhän tästä hengissä. Yleisössä hykerrellään. Salla Brunoun “osta tuotteellesi ‘kritiikki’ ” ‑konspeti aiheuttaa hämmennystä. Suvi Ahola säikähtää idean härskiä kaupallisuutta (syystä, jos minulta kysytään). Arkoja kohtia kierrellään tavalla, joka tuo mieleeni sanonnan kissasta ja kuumasta puurosta. Viime minuuteilla lusikka kalahtaa kuin ohimennen puurolautasen reunaan. Kiiltomatoa päätoimittava Aleksis Salusjärvi mainitsee “winner takes it all” ‑trendin: myös — ja etenkin — kirjablogien aikana myynti ja huomio polarisoituu muutamiin, hyvin myyviin nimekkeisiin. Huomautus jää paneelin viimeiseksi, mikä on hyvin, hyvin harmillista. Miten olisinkaan halunnut kuulla eri osapuolten näkemyksiä siitä, mikä on kirjabloggareiden suhde tähän ilmiöön.
Jos eläisimme ikiomassa fantasiamaailmassani, ponnahduslautana paneeliin olisi käytetty sitaattia Juha Seppälän uudesta Matka aurinkoon ‑romaanista:
Kirjailijat eivät uskaltaneet kutsua kirjallisuusblogeja karaokeksi tai ompeluseuroiksi, kustantamot kumarsivat bloggareiden suuntaan, kaikki pelkäsivät massoja, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Kirjailijat eivät uskaltaneet nähdä romaanin kehittymistä yhä pikkuporvarillisemmaksi ja suljetummaksi muodoksi, he varmistelivat kustannustuotteelleen myönteistä, pikkusievää tuote-esittelyä, jota kutsuttiin kritiikiksi, ja mitä todellisia vaihtoehtoja medialla olisi ollutkaan, sen riippumattomuus oli aina ollut yksi suurimmista kuplista, ja sama päti kirjallisuuteen: silloinkin kun ei menty rahan perässä, mentiin sen ehdoin.
Siitä vaan perkaamaan: millä perusteella sitaatti kuvaa tai ei kuvaa nykytilaa?
Vaan ettäs kehtaatkin, Juha Seppälä, sydämetön ja julma elitisti, arvostella pientä, iloista ja vilpitöntä kirjojen ystävää!
*
Messuvieraiden lounasravintolassa iskee tänäkin vuonna ruotsinlaivanbuffetsyndrooma. Kirjaähkyltä on mahdollista, joskin hyvin vaikeaa suojautua, ruokaähkyltä ei mitenkään, niin pakottavan hyvää on FazerAmican ruoka. Viimeistään jälkiruokapöytä jäätelöineen ja suklaavaahtoineen sinetöi sen, että paikalta on poistuttava vatsaa pidellen. Messukeskus myös on omalla oudolla tavallaan ruotsinlaivamainen, maallisesta arkitodellisuudesta eristetty alue, jossa saa (tai on suorastaan pakko) antaa mennä, special occasion. Ehkä kokolattiamattokin vahvistaa vaikutelmaa.
Tänäkin vuonna bongaan messuvieraiden lounasravintolassa kaksi kirjailijaa. Koska syöminen on yksityinen ja epäammatillinen tapahtuma (ainakin pitäisi olla), ja koska haluan kunnioittaa kirjalijoiden yksityisyyttä, käytän bongaamistani kirjailijoista tässä nimiä M1 ja M2. Yhteisbongauksesta tekee mielenkiintoisen se, että M1 on kirjailijablogissaan tunnustautunut M2-faniksi ja ilmoittanut seuraavansa mielenkiinnolla tämän uran kehittymistä. Sitä kautta itse asiassa minäkin löysin M2:n, siis M1:n blogista. Messuvieraiden lounasravintolassa löydän itseni tirkistelemästä, meneekö M2 M1:n pöytään istumaan. Moikkaavatko? Vaihtavatko pari sanaa?
Ei, he eivät noteeraa toisiaan mitenkään. Ehkä M1:n M2-fanitus on täysin tekstilähtöistä. Ajatus tuntuu hyvältä: ei laskelmoituja hyötykehuja ja liiveihin uimista, vain lukijuutta.
*
Aleksis Kivi ‑lavalla kuulostaa siltä, että herätysliikkeen johtaja pelottelee syntisiä helvetillä. Puheen sisältö on täysin vastakkaista: valistushumanismia! Juha Hurmeen saarnaluento käsittelee (ainakin osittain, kuuntelemiseni katkeilee, koska joudun palvelemaan asiakkaita samalla) Jaakko Juteinia, 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta kansanvalistusmiestä, jolta Aleksis Kivikin otti oppia. Juteini on sanoittanut myös yläasteen musiikin tunneilta tutun Arvon mekin ansaitsemme ‑laulun, josta Rosenberg keksi johtaa kirjansa nimen. Hurmeen hurmoksellisesta saarnaluennosta jää mieleeni huudahdus:
HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!
Istun jakkaralla tiskin takana. Haaveilen, että takaseinustan jättibanderollissa lukisikin samoilla, työmaakaivurin kokoisilla TEEMU-kirjaimilla TEEMUN sijaan:
HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!
Teksti kiertäisi koko messuhallin. Kymmenettuhannet messuvieraat — tönivät, ryysivät, kiireiset, muiden edessä jumittavat, oikukkaina haahuilevat, määränpäätään kohti luikertelevat, painotuotteita hypistelevät, messulehdyköitä tallovat, puheenvuorojen ristiaallokossa pärskivät — kaikki, aivan kaikki joutuisivat näkemään koko ajan, koska se lukisi siellä TEEMU-kirjaimin kaiken yllä, muistutuksena kaikille, meille ja heille, että
HUONOSSA KIRJASSA HAISEE TYHMÄN HIKI!
*
Mikäpä siinä on ständillä päivystäessä: leppoisa työ, jonka lomassa on aikaa ajatella omiaan, käydä messuhallissa palloilemassa ja ahdistumassa kaikenlaisesta joutavanpäiväisestä. Eihän tämä härdelli mistään kirjallisuuden nykytilasta kerro yhtikäs mitään. Vaikka “puheenaiheet vaihtuu ja sisältö laihtuu”, Köyhä-Jonnea lainatakseni, kirjamessut kuuluvat syksyyn niin kuin lätkän MM-kisat kevääseen. Molempiin liittyy suomalaiskansallista hälinää ja hysteriaa, löysää, väkinäistä ja kiihkomielistä yhteenkuuluvuutta, latteaa mainontaa ja taantumisen hurmaa; mutta molempien ympärille voi luoda myös ikiomat muistojen ja merkitysten sfäärit.
Näillä messuilla, 2014, tuli ensimmäisistä kirjamessuistani kymmenen vuotta täyteen. Muistan sen, Egotripin Matkustaja -kesän jälkeisen syksyn, varhaislukiopoikamaisen uteliaisuuteni, häkellykseni, kun näin edessäni Paavo Lipposen puhumassa jostain “Sän Dieegoon” liittyvästä. Kirjoista en malttanut kiinnostua (paitsi Antti Mannisen Puretuista taloista), mutta innostuin ostamaan eräältä antikvariaattiständiltä vanhoja carte postaleita.
Muistan kirjamessujen 2008 kirkkaankipakan syyspäivän. Teimme HEO:n lehtijournalistien kanssa kirjamessuilla juttua, haastattelimme messuvieraita. Täytin sinä päivänä 20 ja sain onnitteluviestejä kännykkään (siihen aikaan onniteltiin tekstarein). Pidin itseäni kamalan vanhana, yhtä kamalan vanhana kuin nyt, vaikka nelikymppinen opiskelutoveri sanoi silloin nuoreksi ja sanoisi kukaties yhä.
Kirjamessut 2010 tein ravintolapuolella vuokrafirman kautta. Myin viinilippuja ja vuokrailin laseja; kaksi kahdeksan tunnin vuoroa paukutin kassakoneeseen kahta myyntiartikkelia yhdessä ja erikseen. Koska en huomannut tai muistanut siirtymistä syysaikaan, saavuin sunnuntaivuoroon vahingossa tunnin etuajassa. Oli melkoista saada pyöriä tyhjässä messuhallissa ilmaiseksi. Ostin Teuvo Pakkalan teoksen Lapsuuteni muistoja. Kirja maksoi vain muutaman euron, eikä sen sivuissa haissut tyhmän hiki. Työvuoron jälkeen poikkesin vielä ruokamessujen puolelle ostamaan ison pötkylän vuohenjuustoa naurettavan halvalla. Lapsuudenkodissani odotti synttäriateria, ja löydökselleni tuli heti käyttöä.
Kirjamessuilla 2011 olin päässyt peremmälle “Messarin” ja “fasulaisten” maailmaan, tehnyt jo ainakin Skiexpon, venemessut ja jokuset muutkin vaikeasti muistettavat messut.
Olin nähnyt jo moneen kertaan Holiday Inn ‑hotellin takaa messukeskuksen sisuksiin työntyvän lastauslaiturien ja röökipaikkojen, tiiliseinien ja metallisten ovien luolaston; betoniset, kellertäviksi maalatut, todennäköisesti ydinräjähdykseltäkin suojaavat takatilat pitkine käytävineen, joissa katto on korkealla ja mustia Lanson-paitoja vuokratyöläisille pitkinä riveinä ohuissa metallihenkareissa; sadat ruskeat metallikaapit, sokkeloiset keittiöiden ja tiskaamoiden suonistot, joissa käy messujen alusta loppuun sama katkeamaton kohina ja humina; tiskikärryt, joita tuodaan heiluriovien paremmalta puolelta sitä enemmän, mitä enemmän ja nopeammin tiskataan; kymmeniä, satoja kiloja vetisiä herkkuruoantähteitä matkalla viemäriin; hillityn charmikkaasti pukeutuvien ihmisten loppumattomat, hyväkäytöksiset jonot lounasravintoloiden kassoilla; Fasun kassan kosketusnäyttönäkymän, jossa makeat ja suolaiset syötävät sekä alkoholilliset ja alkoholittomat juotavat on ihanan järkevästi värikoodattu erottumaan toisistaan.
Olin siis nähnyt pakottavan hyvien tarjoiluiden koko prosessin, ollut siinä itsekin yhtenä pienenä lenkkinä useassa eri vaiheessa ja työpisteessä.
”Kalja ja yks hirvimaito!” tilasivat nippanappa täysi-ikäiset mopopojat moottorihärvelimessujen kaljarekassa.
Muuan kokkishenkilö halusi jostain syystä kertoa minulle joidenkin messujen lounastauolla, että ”Finnish girls… easier to fuck from different positions”. Hän puhui englantia stereotyyppisen vahvalla ranskalaiskorostuksella ja onnistui kertomaan elämästään (ja seksielämästään) yhden pikalounaan aikana hämmentävän paljon.
29.11.2010 — mitkähän messut lienivätkään? — oli taltioitava kännykkäkameralla tämä pukuhuoneiston eräästä vessakopista löytämäni runoteos:
Mutta pysytään kirjamessuissa. Kirjamessut 2011 tein Cafe & Bar Panoramassa eli “Paniksessa”. Jonoa oli perkeleesti ja kiire sen mukainen, lauantaina varsinkin. Roikotin siivousliinaa työhousujeni takataskusta, ja mustan Lanson-paitani hihat kastuivat käärittyinäkin kahvipannuja tiskatessa. Alhaalla levittäytyvä kirjaständien maailma edusti jotakin ylevää ja kauakaista. Haaveilin päivästä, jona työn alla oleva romaanikäsikirjoitukseni olisi kirja, jota myytäisiin, ehkä jopa markkinoitaisiin siellä jossakin. Haaveilen yhä.
Vuotta myöhemmin, kirjamessuilla 2012, hapuilin jo skenen ulkoportteja, tai niin taisin silloin luulla tai toiveajatella. Tein harjoittelua Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särössä, mikä soi vapaan kulun messuille kaikkina päivinä. Kävinkö sinä vuonna messuilla kaikkina päivinä? Ainakin melkein kaikkina päivinä kävin. Mikä poltteleva tarve minulla olikaan tutustua ja tunnustella, arvottaa ja arvostella, ottaa haltuun äkkiä koko kirjamaailma! Pläräilin messulehdykkää päivästä toiseen, messuilla ja matkalla messuille, poukkoilin paneelista toiseen, tein muistiinpanoja omaan pikku vahakansivihkooni.
Untuvikon intomielisyyteeni alkoi kuitenkin liueta hiljaa kytevää kiukkua, tuskaista avuttomuutta alan käytäntöjen edessä – voinee sanoa, että kettumaisia ajatuksia pihlajanmarjojen happamuudesta.
Sain varattua ajan muutaman eri kustannustoimittajan “vastaanotolle” (konsepti oli silloin ensimmäistä kertaa käytössä). Nämä kymmenen minuutin kohtaamiset (melussa ja hälyssä, keskellä messuvieraiden virtaa, näytillä kuin vitriinissä) eivät tuntuneet selkiyttävän muuta kuin että itsestäänselvyydet ovat itsestäänselvyyksiä: tekstin on hyvä olla hyvää, käsikirjoituksen valmis, saatekirjeen lyhyt ja ytimekäs ja that’s it. Aiheiden mediaseksikkyyden pyörittelyyn, lärvikuviin ja julkkisdiivailuun ei pitäisi kiinnittää minkäänlaista huomiota käsikirjoitusta työstävänä ja tarjoavana – ainoastaan kirjojen ostajana niihin kuuluu kiinnittää huomiota. Kai?
Odotellessani vuoroani vilkuilin salaa muita odottelijoita: tuo ja tuo ja tuokin tuossa ilmeisesti kirjoittaa päämäärätietoisesti? Meitä on sittenkin monia, ajattelin riemastuneena, en olekaan ainoa! Näin ja koin nämä kanssaodottelijat kautta kanssahaaveilijat kohtalotovereina, en kilpakumppaneina.
Yritin kirjoittaa messuhavainnoistani jonkinlaista kriittistä vapaamuotoista artikkelia Särön blogiin. Syntyi kymmenen liuskaa löysää jaarittelua kirja-alan epämiellyttävistä itsestäänselvyyksistä. Onneksi se jäi julkaisematta.
Niillä messuilla, 2012, ostin Suomalaisen osastolta eurolla Andrzej Stasiukin teoksen Matkalla Babadagiin — yllättävän hyvä kirja muuten olikin.
Viimeisenä päivänä ennen vuoden 2013 kirjamessuja, 25-vuotissynttäreinäni, rakensin kymmenen tuntia messuständiä (saman lafkan, jonka ständillä siis näillä messuilla päivystin). Kymmenen tunnin työpäivän päätteeksi lämmitti lukea synttärionnittelut Facebookissa. Ne olivat sumuisia päiviä, eivät kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti. A‑junassa matkalla kotiin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toista kirjaa.
Nämä messut, 2014, olivat osapuilleen sellaiset kuin jo kerroin.
Näin on: kun kuljeksin lokakuussa, milloin missäkin elämänvaiheessa, milloin minkäkinlaisessa syyssäässä, sumuisessa tai kirkkaassa, Messukeskuksen ovilta kohti Pasilan asemaa, tunnen kaikesta huolimatta turvaa ja helpotusta siitä, että asiat jatkuvat. Vuodenkierron kiintopisteet pysyvät paikoillaan, kirjamessut yhtenä niistä. Läheskään kaikkea kirjamessuissa en hyväksy, mutta hyväksyn kirjamessut.
*
“Perinteinen kirja kiinnosti messuilla”, lukee Metro-lehden etusivulla seuraavana aamuna (27.10.2014). “Kirjahyllyyn täytettä. Kävijät viettivät messuilla keskimäärin vajaat neljä tuntia ja ostivat kuusi kirjaa.”
Hienoa, kuvaavaa, rehellistä, että sanapari “kirjahyllyyn täytettä” on boldattu — rehellisempää kuin mikään messulehdykässä. Samasta Metro-lehdestä vielä ilmenee, että suomalaiset pankit läpäisivät EKP:n stressitestin kirkkaasti ja kunnialla. Herra kaikkivaltias talous voi olla meille myös hetkittäin suotuisa.
Ihmiskoira
1.
Usean aukeaman henkilökuva kiiltäväpaperisessa aikakauslehdessä:
Haastateltava kertoo epätasapainoisesta parisuhteestaan, jota varjostivat syömishäiriö ja neuroottinen itsensä tarkkailu. Suhteen kriisiytyminen ja myrskyisä loppu sysäsi syvään kuoppaan. Vasta pitkässä tiiviissä terapiassa selvisi, että kaiken taustalta löytyi hankala äitisuhde ja syvälle juurtunut varhaislapsuuden perusturvattomuus. Näitä kipeitä mutta laajalti samaistuttavia asioita haastateltava käsittelee uudessa romaanissaan, joka ilmestyy kirjamessujen alla.
2.
ihan kreisi instagram, hipstamatic, tms. (anyways aika läppä XD) bileräpsy:
bestis numero 1 kommentoi: widdu mikä ilme, kuin sekasin sä oikeen oot??! XD
bestis numero 2 kommentoi: ihanan tuuhee turkki sulla täs btw, nähää mahd pian senki kaunotar, mul on ollu sua ikävä ♥
kuvattava kommentoi takaisin: kiitti, oon joo aika runsasturkkinen ja aika sekasin tos ;D oli kyl ihana ilta nähä teit pitkästä aikaa, ootte nätskät tytsyt ihan parhautta ♥
bestis numero 1 kommentoi: ♥♥♥
bestis numero 2 kommentoi: ♥♥♥
3.
Passikuva, joka noudattaa Poliisi.fi:n virallista passikuvaohjetta (pdf). Käytettävissä muun muassa sirullisessa henkilöllisyystodistuksessa:
Poliisin valokuvaohje perustuu EU-asetuksen mukaisesti kansainvälisiin standardeihin. Passien ja muiden matkustusasiakirjojen yleiset ominaisuudet määritellään YK:n alaisen Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) asiakirjassa 9303 ja passikuvia koskevat yksityiskohtaiset vaatimukset annetaan ISO-standardissa 19794–5. Vaatimusten tarkoituksena on yhdenmukaistaa passikuvia ja tehdä passinhaltijan tunnistaminen mahdollisimman luotettavaksi. Hyvälaatuisen passikuvan avulla passinhaltija voi myös käyttää kasvontunnistukseen perustuvia automaattisia tarkastuslinjastoja, jotka vähentävät jonottamista rajanylityspaikoilla.
Minä ja Knausgård vastaan maailma, neljäs erä
Kuva: Like | http://like.fi/kirjat/taisteluni-iv/
Vuosi sitten luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kaikki kolme suomennettua osaa putkeen. Yritin eritellä lukukokemustani blogimerkinnässä, joka paisui sellaiseksi jättikattilalliseksi löysää, rönsyilevää ja sekavaa ajatuspuuroa, että oksat pois (merkintä muutettu yksityiseksi). Kokeilen uudestaan neljännen kirjan kanssa. Tuskin pysyn nytkään asiassa, mutta paremmin tämän on mentävä kuin viime yrittämällä.
Herkän kirjailijanalun hybris
18-vuotias Knausgård muuttaa Pohjois-Norjaan, opettajaksi Håfjordin syrjäkyläkouluun. Kaverit lähtivät armeijaan tai yliopistoon. Knausgård kulkee omaa tietään, kirjailijan tietä. Pohjois-Norjan kautta se koukkaa kolmesta syystä:
1) Asuisin kaukana, kaukana kaikesta ja kaikista jotka tunsin ja olisin aivan vapaa. 2) Ansaitsisin omaa rahaa kunnon työssä. 3) Voisin kirjoittaa.
Ihailtavaa päämäärätietoisuutta abiturientilta!
Uuten paikkaan saavutaan totta kai hitaasti, yksityiskohtia säästelemättä. Mainitaan pohjoisnorjalaisen maiseman karu kauneus, silmäpelit ja seisokit bussissa, ensimmäinen uneton yö ensimmäisessä omassa kodissa, nakkikioskin rasvasta kupruiset ikkunat ja kiusalliset tilanteet pojankloppien kanssa. Ensimmäiset samaistuvat hörähdykset sain tästä (avautuu asiayhteydessään paremmin):
— Minulla on walkman, sanoin. — Kiitos kuitenkin. Oli oikein kilttiä tulla käymään.“Oikein kilttiä.”
Ennen pitkää alkaa kattotematiikkakin hahmottua: kirjailijaksi kasvaminen, kirjoittamaan opetteleminen, vaikutteiden haaliminen, ensikosketukset maailmankirjallisuuteen. Kun Knausgård on kirjoittanut elämänsä ensimmäisen novellin, hän pitää sitä Hemingwayn novellin tasoisena, eikä vesitä kohtaa jälkiviisaalla itseironialla, mitä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä kirjailijasta tekisi.
Varhaisissa novelliyritelmissä, jotka Knausgård on liittänyt tähän neljänteen kirjaan ilmeisen sellaisenaan, vilahtelevat kolmannesta kirjasta tutut tapahtumat. Tässä näen jo selviä etiäisiä Taisteluni-sarjasta:
Minulla oli vain yksi maailma, ja siitä minun piti kirjoittaa. Ainakin toistaiseksi. Yritin kuitenkin ympätä siihen García Márquezin rehevyyttä. Myös tarinoiden runsautta. Ja Hamsunin ajallista läsnäoloa.
Halu saada teksteistä palautetta on valtava. Enimmäkseen palaute on, kuten asiaan kuuluu, ympäripyöreän myönteistä. Joo‑o, kiva kun kirjoitat, ihan hyvin kirjoitat, joo. Se ei riitä. Se tuntuu hyvältä, mutta se ei riitä! Kun totuus tulee ilmi isoveli Yngven suusta, Knausgård vetäytyy siilipuolustukseen:
— Joo, se oli oikein hyvä, hän sanoi.— Varmastiko?— Joo, joo. Samanlainen kuin ne muut jotka olen lukenut.— Hyvä, sanoin. — Niitä on nyt kuusi. Jos onnistun kiristämään tahtia, voin ehkä saada kokoon viisitoista ennen kuin koulu loppuu.— Mitä aiot sitten tehdä? Yngve kysyi ja työnsä hieman vinon sätkän huultensa väliin ja sytytti sen.— Lähetän ne kustantamoon, sanoin. — Mitä luulit?Hän katsoi minua.— Et kai kuvittele että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?Sieluani kylmäsi kun kohtasin hänen katseensa. Kaikki veri kaikkosi päästäni.Hän hymyili.— Kuvittelit niin, hän sanoi.Silmäni kostuivat, ja minun oli pakko kääntää pääni pois.— Mikäs siinä, sen kuin lähetät vain, hän sanoi. — Sittenpähän näet mitä mieltä niistä ollaan. Ehkäpä joku innostuu niistä.— Sinähän sanoit että pidit niistä, sanoin ja nousin seisomaan. — Etkö tarkoittanutkaan sitä?— Tarkoitin toki. Mutta kaikki on suhteellista. Luin ne teksteinä jotka yhdeksäntoistavuotias veljeni on kirjoittanut. Ja ne ovat hyviä. En vain usko että ne ovat tarpeeksi hyviä julkaistaviksi.— Okei, sanoin ja menin takaisin verannalle. Näin miten hän alkoi taas lukea Fløgstadin kirjaa jonka oli saanut äidiltä. Konjakkilasi lepäsi hänen kädessään. Ikään kuin hänen sanansa eivät olisi merkinneet mitään erityistä.Ikään kuin kirjoittamiseni ei olisi mitään erityistä.Piru hänet periköön.Mitä hän oikeastaan tiesi? Miksi minun olisi pitänyt kuunnella nimenomaan häntä? Kjartan piti teksteistäni, ja Kjartan oli kirjailija. Vai sanoiko hänkin niin vain siksi että olin hänen yhdeksäntoistavuotias siskonpoikansa ja että siihen katsoen ne olivat hyviä?Äiti oli sanonut niitä lukiessaan ajatelleensa että olin kirjailija. Olet kirjailija, hän oli sanonut. Ikään kuin se olisi yllättänyt hänet, ikään kuin hän ei olisi arvannut sitä. Sitä hän ei olisi pystynyt teeskentelemään. Hän tarkoitti sitä.Mutta helvetti, minähän olin hänen poikansa.Et kai luule että kukaan haluaa julkaista noita? Oletko tosissasi?Jumalauta, minä näyttäisin Yngvelle. Jumalauta, minä näyttäisin koko vitun paskamaailmalle kuka olin ja mistä minut oli tehty. Murskaisin jokaisen. Saisin heidät kaikki mykistymään. Niin saisin. Niin saisin. Sen tekisin, saatana. Minusta tulisi niin suuri ettei kukaan tavoittaisi minua. Ei kukaan. Ei kukaan. Ei koskaan. Ei milloinkaan. Minusta tulisi suurempi kuin kukaan. Siis ne vitun idiootit. Jumalauta, minä murskaisin heistä jokaisen.Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko.Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.
Vielä verisempää on loukkaantuminen, kun kaverit löytävät Knausgårdin kaunokirjalliset tekeleet, vielä oikein herkän kohtauksen ja kirjoittavat siihen alatyylis-eroottisen lopun. Saakelin nuuskijat, voiko röyhkeämmin tehdä? Pitävät vitsiä vielä hauskana! Osuvasti on kuvattu myös se, miten loukkaantumisesta joutuu kuin joutuukin arjen jatkuessa luopumaan. Mököttäminen on pidemmän päälle kamalan rankkaa.
“High school is such a serious thing”
Taisteluni-sarjalle ominainen yllättävä ja odottamaton aikahyppäys, äkillinen assosiaatiosta ponkaiseva poistuminen ajasta ja paikasta toiseen aikaan ja paikkaan tapahtuu neljännessä kirjassa sivulla 126. Knausgård on vetänyt opettajakollegoidensa kanssa perusteelliset jurrit. Seuraavana aamuna hän tyhjentää vatsalaukkunsa suun kautta pönttöön (puhuu siis norjaa pöntölle) ja pysähtyy pähkäilemään, mitä ihmettä mahtoi loppuillasta tapahtua. Knausgård muistaa jokusen irrallisen väläyksen. Samalla hän muistaa, missä vaiheessa elämää alkoi kärsiä muistinmenetyksistä. Se alkoi silloin, niinä aikoina…
Siirrytään sadoiksi sivuiksi ensimmäisen kirjan maisemiin ja vaiheisiin, Kristiansandin tienoille Etelä-Norjaan ja Knausgårdin lukioikään. Totaalista ja kaikenkattavaa on rakastumisen kokemus ja oman ainutkertaisuuden kokemus, yhtä totaalista ja kaikenkattavaa varmuus omasta mitättömyydestä ja epäonnensoturiudesta.
Lukion oppitunneilla Knausgård ottaa näkyvästi ja itsevarmasti kantaa uskontoa ja yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Luokkahuoneesta poistuttuaan hänet valtaa sietämätön ujous ja ulkopuolisuus.
Kun puhutaan homoudesta tai katsotaan tv-sarjaa, jossa joku hahmoista on homo, Knausgård pelkää punastuvansa. Ei siksi, että Knausgård epäilisi itseään homoksi, vaan siksi, että jos hän punastuisi, kun puhutaan homoudesta, muut saattaisivat epäillä häntä homoksi. Koska Knausgård pelkää punastuvansa, häntä alkaa myös punastuttaa aina, kun homoudesta puhutaan. Kierre on sietämätön. Knausgård ei siis kärsi homofobiasta, vaan homoistapuhumisfobiasta. Tähän ei kuitenkaan päde se, kun futiskentällä huudetaan muuten vaan “vitun homo”.
Pelko homoepäilyjen kohteeksi joutumisesta johtuu siitäkin, ettei Knausgårdilla ole (ainakaan omasta mielestään tarpeeksi) äksöniä naisrintamalla. Nuori Knausgård näyttää kyllä herättävän naisten silmissä myönteistä huomiota. Hän ei vain osaa, ymmärrä tai uskalla reagoida siihen oikein, ja mikä ikävintä, hänen kohtalonsa on rakastua Hanneen, varattuun naiseen. Hanne on hänen muusansa, muiden kanssa hän voisi suorittaa vain sukupuoliyhdynnän. Ja aina kun jotain (poikuuden menetys) voisi tapahtua jonkun muun kanssa, Knausgård joko jäätyy tai on vetänyt liian pahat naamat, eikä jälkeenpäin muista, kuinka kävi. (Ja sen kerran kun ei jäädy eikä ole liian päissään, futisjoukkuetoverit jäynämielessä pilaavat kaiken!)
Lukiopoika-Knausgårdin juominen on suomalaisvinkkelistä katsoen “tolkuttomuudessaan” (kuten takakannessa luonnehditaan) kerrassaan kotoista; se on runsasta ja humalahakuista. Kannabis kiinnostaa myös. Abikeväästä menee huomattava siivu kännissä ja pilvessä. Turpaan tulee Shellin huoltoasemalla niin että nenä murtuu. Katoilla hypitään ja hotellihuone laitetaan remonttiin.
Päihdesekoilu on aikuistumista, portti pois lapsuudesta, ujoudesta, tie rentouteen, vapauteen, iloon, bileisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, naisten luo.
Rakastin kännissä olemista. Tulin lähemmäs sitä mitä oikeasti olin, ja uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti halusin.
Samaan aikaan Knausgårdin isä aloittaa järjestelmällisen itsensä tuhoamisen juomalla. Kun isä tulee ruokapöydässä puheeksi, äiti puolustelee: isällä nyt vaan oli sellainen kaaos päänsä sisällä, koska ei saanut lapsuudessaan vastakaikua. Vasta nyt neljännessä kirjassa arvaamaton olohuonetyranni pääsee kertomaan itse omia versioitaan tapahtuneesta — Knausgård on sisällyttänyt tekstiin ilmeisen autenttisia otteita isänsä päiväkirjasta:
Perjantai 9. tammikuuta.
Ylös klo 7.00. Paha olo aamiaispöydässä.
Töissä. Jaksoin häthätää ensimmäiset kolme tuntia. Ruokatunnilla ripuli ja pakko antaa oppilaille vapaata. Kotiin parantelemaan oloa — rommia + colaa. Uskomatonta miten se auttaa. Rauhallinen iltapäivä ja ilta. Nukahdin ennen Dagsrevyeniä.Lauantai 10. tammikuuta
Nukuin pitkään. Korkkasin keittiössä sherryn. Ilta kului sinisen Smirnoffin parissa!Sunnuntai 11. tammikuuta
Tunsin heti herättyäni että tästä tulee huono päivä. Piti paikkansa!
Entä Knausgård itse isänsä silmin? Kummalliset, pelottavat ja äärimmäisen jännittyneet tilanteet, jotka ovat imeytyneet Knausgårdin kehomuistiin? Mitä sanottavaa isällä on niistä?
Perjantai 6. maaliskuuta
K.O.:n ja Fredrikin kanssa uimahallissa.
Outoa uida taas. Kotiin fonduelle ja katsomaan Kiinan-dioja.
Sen jälkeen juttelua. Liikaa juomista. Kohtauksia. Unni pahoitti mielensä — rikkoi kellon.
Pahoillani tästä.
Isän touhut kylmäävät, mutta oma dokaaminen on ihanaa, mahtavaa, vapauttavaa — niin perusteellista ja laajennettua kuin Knausgårdin kerronta onkin, hän jättää myös rivien väliin. Sivumennen hän tulee kiteyttäneeksi kaiken olennaisen teini-iästä ja nuoruudesta yhteen virkkeeseen:
Olin rehellinen, eri totuuteni vain eivät olleet yhteensopivia.
Neljännen kirjan paras — ja kamalin — kohta liittyy Knausgårdin suuren ensirakkauteen Hanneen. Hanne tulee Knausgårdille kylään. En edes yritä tässä kuvailla, millainen lataus tilanteeseen sisältyy, niin paljon on Knausgård siinä vaiheessa Hannesta haaveillut. Sanotaan lyhyesti, että lataus on melkoinen: kämppä tyhjänä, kummallakin vapaa ilta ja vapaapäivä. Hanne kertoo, ettei enää seurustele, hän on nyt vapaa. Sen kerrottuaan Hanne haluaa jäädä Knausgårdille yöksi, koska ei (muka) uskalla ajaa pimeällä kotiin. Hanne haluaa myös Knausgårdin viereen nukkumaan. Valojen sammuttua hän pyytää Knausgårdia silittämään itseään. Mitä tapahtuu?
Hän veti peiton sivuun ja veti T‑paitaansa ylös niin että selkä tuli paljaaksi. Nielaisin ja sivelin kämmenelläni hänen selkäänsä, edestakaisin, edestakaisin.— Voi miten hyvältä tuntuu, hän sanoi.En tiedä miten kauan tein sitä, ehkä pari minuuttia, mutta sitten minun oli pakko lopettaa, muuten olisin tullut hulluksi.— Saatko nyt nukuttua? kysyin ja vedin käteni takaisin.— Joo, hän sanoi ja kiskoi T‑paidan alas. — Hyvää yötä taas.— Hyvää yötä, sanoin.Hanne lähti seuraavana aamupäivänä, ja makasin koko päivän sohvalla lukemassa, illalla söin pizzaa ja katsoin äidin kanssa televisiota. Hän istui kissa sylissään ja kahvikuppi pöydällä edessään. Olin syönyt yksin melkein koko pizzan, istuin jalat pöydällä ja lasi kokista kädessäni ja katsoin Albert & Herbertiä, se oli ihan älytön, niin varmasti äidinkin mielestä, mutta kun nyt olimme päätyneet tähän, tarvittaisiin voimia ennen kuin siitä jaksaisi nousta.Hanne oli täyttänyt minut kuin astian. Olin ajatellut häntä koko päivän. Oli pitkä aika siitä kun olin yrittänyt unohtaa hänet, koska hän ei halunnut olla kanssansi, mutta nyt se kaikki palautui mieleeni kuin vanha, ruosteinen ja kerran niin hohtava ja tuikkiva tivoli.Mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt viime yönä makaamaan hänen viereensä?Yhtäkkiä kaikki näyttäytyi eri valossa. Yhtäkkiä näin mitä oikeastaan oli tapahtunut.Herrajumala.Siihenhän hän oli koko ajan pyrkinyt.Voi, se oli itsestään selvää.Herrajumala. Herrajumala.
Meni jo.
Koomiseksi kääntyvä pohjatragiikka on osittain samaa, josta kumpuaa Family Guyn “high shool is such a serious thing, these problems matter” ‑läppä. Ero on silti valtava: Family Guyssa kuitataan nopealla pikku hähätyksellä se, mikä Knausgårdilla on väkevä ja pitkä elämänvaihe, täynnä käänteitä ja kinkkisiä kysymyksiä, ilon- ja kauhunaiheita.
Hajanaisuudesta sommitelmaan
Puolen välin jälkeen luulin Knausgårdin unohtaneen Pohjois-Norjan, Håfjordin ja opettajan työt kokonaan, jättäneen ne kirjan alkupuolelle. Luulin, että Knausgård käytti niitä pelkkänä ponnahduslautana jonkinlaiseen “tämä piti vielä kertomani lukioajoista siinä ensimmäisessä kirjassa” ‑täyteosaan.
Mutta ei. Jälleen Knausgård käyttää toisesta kirjasta tuttua “mielleyhtymästä takauman ja satojen sivujen kaaren kautta takaisin mielleyhtymän alkupisteeseen” ‑menetelmää.
Toisessa kirjassa alku- ja loppupiste oli Skåne, perhe, auto ja lapset takapenkillä, neljännessä kirjassa vessanpönttö Håfjordissa. Sivulla 126 kuvatusta krapulaoksentamisesta ja “mitä ttua eilen tapahtu?” ‑hetkestä alkava satojen sivujen mittainen muistelu päättyy sivulle 357. Siinä vaiheessa alkaa hahmottua vanha kunnon vuodenkierron narratiivi. Totta tosiaan, kirjan ensimmäisillä sivuilla oli kesä ja Knausgård saapui Håfjordiin. Tuli syksy, alkoi pimetä. Kaamoksen arkimustuudessa sopi muistella lukioaikojen raskasta juomista, lukioahdistusta, lukiotieteilyjä, isän ensiaskeleita itsetuhon tiellä, ynnä muuta karua. Kun Håfjordiin palataan, kevät alkaa tehdä tuloaan. Napapiirin pohjoispuolella vuodenajan vaihtuminen korostuu, näkyy kaikessa. Knausgård saa hyväksymiskirjeen bergeniläisestä kirjoittajakoulusta. Orastava kevät rinnastuu orastavaan aikuisuuteen ja orastavaan kirjailijanuraan — klisee jää niin hienovaraiseksi, ettei se haittaa. Lopussa Knausgård juo opettajakollegansa kanssa kaljaa vuonon rannassa, päivittelee vuoden aikana tapahtunutta, on lähdössä takaisin etelään, eikä totisesti aio enää koskaan palata Håfjordiin.
Perussommitelmaltaan neljäs kirja muistuttaa myös kolmatta. Taas tullaan aluksi jonnekin kaukaa, uppoudutaan paikkaan, paikassa vallinneeseen elämänvaiheeseen, paikan ja elämänvaiheen ihmisiin, tapahtumiin ja tunnelmiin. Mitä keskemmällä kirjaa ollaan (noin suunnilleen), sitä enemmän pyöritään muistospiraalien syövereissä. Loppua kohden aikahyppäilyt harvenevat, kerronta asettuu, palataan alkuun ja aivan lopuksi lähdetään paikasta pois — sellainen reissu. Kolmannessa kirjassa se oli Tybakken, neljännessä kirjassa Håfjord.
Toisin kuin aluksi luulin (ja moni taitaa luulla yhä), Knausgård ei hylkää kertomuksellistavia kaavoja. Hän vain soveltaa niitä poikkeuksellisen luovasti.
Neljäs kirja päättyy kesään ja “Roskilden huipennokseen”, joka on, kuten loppuhuipennoksen kuuluu, totaalinen sovitus. Paha saa vihdoin palkkansa ja hyvä voittaa. Tapahtuu se, minkä on kaiken aikaa pitänyt tapahtua. Tähän mennessä kaikki Knausgårdin yritykset päästä poikuudestaan ovat ryvettyneet, jos eivät Knausgårdin omiin mokiin, niin liian syvään humalatilaan tai vastasukupuolen “antaa ymmärtää muttei” ‑venkoiluun, viimeistään ennenaikaisiin siemensyöksyihin (jotka vasta kiusallista luettavaa ovatkin). Roskilden festareilla protagonistimme sitten saa kuin saakin. Hän siis ihan oikeasti saa, kuten sanonta kuuluu, onnistuu työntämään kokonaiset kaksi kertaa ennen kuin se on ohi.
Voi, se kävi äkkiä ja oli noloa.
Kumppani ei edes pety, ei kyllästy eikä lähde saman tien lipettiin, vaan jää hengailemaan ja juomaan viiniä Knausgårdin kanssa. Suostuu kokeilemaan yhtymistä uudestaan. Toisella kertaa se kestää jo kaksikymmentä sekuntia.
Siihen loppuu yksi tuskallinen elämänvaihe. Siihen on hyvä lopettaa myös siitä elämänvaiheesta kertova kirja.
Lopuksi
Muutama pitkäpiimäisempi jatksokin neljänteen kirjaan mahtui, mutta olen siitä yhtä vaikuttunut kuin kolmesta aiemmasta vuosi sitten. Neljännen kerran Taisteluni ravisutti kyvyllään vapauttaa aikamme vitsauksista, kuten myrkyllisestä ironiasta, pelkurimaisesta pakkohymyilystä, sosiaalisen median ja työ- ja hyvänpäiväntuttumarkkinoiden roolileikeistä, äärikliseisesti “iskeviksi” typistetyistä itsensäesittelytarinoista, ynnä muusta vieraantuneen pintaekshibitionistisesta kuvien taakse kätkeytymisestä. On vaikeaa kuvitella mitään niin raikastavaa ja puhdistavaa kuin verkkainen, perusteellinen, konstailematon, kaikista valmiiksi määritellyistä viitekehyksistä vapaa, läpeensä laskelmoimaton ja häpeää vastaan rohkeasti puskeva tulkinta siitä, miltä elämä ja maailma on tuntunut.
Fiktion keinoin toteutettua fiktiota Taisteluni on, muistetaan se. Mutta se kertoo tosielämästä enemmän kuin kaikki näkemäni Facebook-aikajanat ja kaikissa aikakauslehdessä koskaan lukemani henkilökuvat yhteensä.
Loppuun katkelma, joka ei sopinut mihinkään kohtaan itse tekstiä. Laitan sen tähän:
Pian sen jälkeen kun bändi oli lopettanut soittamisen ja levysoitinkin sammutettiin, ja kun ihmiset alkoivat poistua salista, sytytettiin valot, terävät ja väräjävät, ja kaiken sisäänsä kiertonut hämärän taianomainen vaippa repäistiin sivuun. Lattia oli vastikaan ollut suloisten ja kuumien haaveiden tyyssija, nyt se oli paljas ja tyhjä ja täynnä sohjoa ja soraa jota oli kantautunut saappaiden pohjissa pitkin iltaa. Salin katto oli sykkinyt vedenalaista tunnelmaa punaisena ja vihreänä ja sinisenä tai tuikkinut kuin tähtitaivas, mutta enää siinä ei ollut mitään muuta kuin valonheittimet ja idioottimainen, kiiltävä ja halpa diskopallo. Ihmiset olivat istuneet iltaa ja pitäneet hauskaa pöytien ääressä kuin jonkinlaisen inhimillisen lämmön syleilyssä, mutta nyt pöydät olivat sikin sokin, niiden alla ajelehti tyhjiä pulloja ja tyhjiä tupakka-askeja, lasinsiruja ja vessapaperin riekaleita, joita on kulkeutunut ihmisten jaloissa. Pöydillä oli tahmeita tahroja ja tupakan polttamia pieniä merkkejä, pursuavia tuhkakuppeja, pinoittain kuppeja ja laseja, kaikenlaisia tyhjiä pulloja ja halpoja termoskannuja joiden nokasta valui pitkiä kuivuneita kahvinoroja. Jäljellä olevien kasvot olivat uupuneita ja elottomia, valkoisen ja ryppyisen ihon peittämiä luurakennelmia, silmät hyytelömäisiä kokkareita, vartalot jotka olivat rasvan ja poimujen peittämiä tai niin luisevia ja laihoja että ajatukset karkasivat väistämättä luurankoon joka oli siellä alla ja makaisi pian puhtaaksi kaluttuna ja rauhassa maan povessa tuulen tuivertamalla hautausmaalla suolapitoisessa mullassa meren rannassa.
Oletteko olleet ikinä Ale Pubissa pilkun aikaan?
Juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki (pieni hajakirjamerkintä)
Petroiskoissa syntynyt venäjänkarjalais-suomalainen kirjailija Arvi Perttu sijoitti vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi – minnepä muualle kuin Petroskoihin.
Romaanissa on monta hienoa ja mielenkiintoista kohtaa. Vaikka “mikä loppujen lopuksi edes on totta ja mikä kerrottua tarinaa, kuka kertoo ja kenellä on oikeus kertoa asiat mitenkin” ‑metakikkailu alkoi loppua kohden hiukan ärsyttää, tekstistä välittyi harvinaislaatuinen ilmaisunhalu ja ‑tarve. Pidin varsinkin tästä:
Nyt minun mereni on tämä öinen kaupunki, kaikista kaupungeista kaunein. Sama kaupunki voi olla hyvinkin erilainen: on sairaan kaupunki, joka koostuu apteekeista, sairaaloista ja lääkärin vastaanottoajoista joiden mukaan ihminen mitoittaa kaupungin aikaa ja avaruutta, ja on rakastuneen kaupunki, jossa tärkeintä ovat katukellojen viisarit, puistopenkit, puhelinkopit ja rakastetun ikkunat, ja on juopon kaupunki, jonka laskupisteet muodostuvat viinakaupoista, kapakoista palveluaikoineen ja ryyppykavereitten puhelinnumeroista. (s. 20)
Myöhemmin luin Vasili Grossmanin romaania Kaikki virtaa. Kun siinä Ivan Grigorjevitš haahuilee leiriltä palattuaan kotikaupunkinsa Leningradin kaduilla, kertoja toteaa:
Kroonisesti sairaallehan kaupungissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia. Juopon kaupunki taas on rakennettu puolikaspulloista ”kolmeen pekkaan”. Rakastuneen mielessä kaupunki koostuu treffien kellonaikaa osoittavista kellonviisareista, bulevardien penkeistä ja puhelinrahoista eli kahden kopeekan kolikoista. (s. 68)
Ensin tunsin itseni huijatuksi. Sitten äkkäsin, että Pertun juopon, sairaan ja rakastuneen kaupunki on mukaelma, päällekirjoitettu kunnianosoitus, joka samalla väittää vastaan. Grossmanin maailman staattinen joukkoidentiteetti on muuttunut identiteetiksi, joka vaihtuu pitkin elämää, aina tilanteen mukaan. Pertun romaanihenkilön kaupunkisuhderuotiminen jatkuu nimittäin näin:
Mutta mitä on kaupunkini minulle? En osaa laskea itseäni mihinkään ryhmään koska olen elänyt täällä terveenä ja sairaana, rakastuneena ja pettyneenä, olen juopotellut, vaihtanut työpaikkoja ja asuntoja, avioitunut, saanut pojan ja eronnut. Mutta voin sanoa ainakin sen, että eniten pidän kaupunkini öisistä kaduista. (s. 20)
Avioliitot ja lapset poislukien pystyn rileittaamaan sataprosenttisesti. Asunnot, tilanteet ja elämäntilanteet vaihtuvat, kaupunki ympärillä pysyy. Eikä sen öisistä kaduista voi olla pitämättä!
Vieläkö on olemassa jokin Grossmannia edeltävän ajan venäläinen klassikko, johon Grossman juopon, sairaan ja rakastuneen kaupungissaan viittaa?
Sateen jälkeen
Eilen illalla siinä kymmenen maissa läksin vanhoilta kunnon Vuokin hoodeilta kohti kotia. Sadekuuro oli jättänyt maan märäksi. Ilta-aurinko valeli valkoisten elementtitalojen ylimmät kerrokset keltaisiksi, Cirruksen melkein kokonaan. Nutan kohdalla huomasin tymäkän sateenkaaren. Se alkoi Cirruksen juurelta, piirtyi hehkuvana vanhan kunnon Mustankivenpuiston ylle ja päättyi vielä vanhemman kunnon Sasekan liepeille. Kirosin, ettei sattunut olemaan järkkäri olemaan mukana. Sentään oli pokkari. Tein sillä parhaani.
Metriksen sillalta katsottuna aarteen piti löytymän kauppakeskus Columbuksen S‑Marketin puoleiselta parkkipaikalta. Epäilen vahvasti. En käynyt tarkistamassa.
Auringonlaskut sadekuurojen lomassa tietävä aina kuvaamisen arvoisia asioita. Luvassa oli siis metromatka kamera kiinni ikkunassa. Vuosaaren sillalla näkyi etiäinen alkavasta. Kokeilin hädissäni pokkarin kuvausmoodeja. Pokkarissa ei niin paljoa haitannut resoluutio ja kuvan yleinen laatu, ei edes synteettinen repaleisuus, vaan pokkarin hitaus. Voi jukoliste että pokkari on hidas! Kun olet ottanut kuvan, pokkari näyttää väkisin: katso, otit äsken tällaisen kuvan, katso, tällaisen kuvan, katso sitä vielä muutama sekunti ennen kuin pääset ottamaan seuraavaa… Niin, häh-hää, miltä nyt tuntuu, etpäs pääse ottamaan seuraavaa ennen kuin olet vielä pari sekuntia katsonut, millainen kuva tuli äsken otettua. Joo joo, huomasin jo, huomasin jo, meni pieleen, haluan äkkiä ottaa uuden – ja kun vihdoin pääset ottamaan seuraavaa kuvaa, painat sulkimen pohjaan, pokkarikamera miettii miettii miettii, nyt täytyy ottaa kuva, otanko kuvan, otanko kuvan, ruutu pimenee, milloin tulee se hemmetin kuva — ja eteen on tullut puita tai muita näköesteitä.
Siltä tuntuu pokkarikamera järkkäriin tottuneelle, “kaikki mulle heti nyt just niinku mä haluun” ‑valokuvaamiseen tottuneelle. Tätä tämä nykyään on – vaikeaa elämöidä hienoa hetkeä stressaamatta, saako siitä kuvan. Sosiaalisissa tapahtumissa en kärsi tästä dokumentointipakosta, mutta hienot sääilmiöt täytyy ehdottomasti saada talteen. Niihin täytyy “osallistua”. Kulosaaren ja Herttoniemen välinen pikkusilta meni pokkarikameran pykimisten takia widuiksi. Onneksi oli vielä jäljellä itse Kulosaaren silta. Kun et voi välttää heijastuksia, ota ne kunnolla mukaan kuvaan.
Vanhankaupunginselällä näytti tihuttavan. Silti laskevan auringon kiekko iski horisonttiin. Yhtä äkkiarvaamatta smurffit olivat iskeneet vaunuun, ilmeisesti Kulosaaressa. Taivaanranta loimusi kuin loimulohi, yhtä punaisena. Matkakorttini oli voimassa. Kirosin hiljaa pokkarikameraa. Muutaman penkin päässä nuorimies kirosi kovempaa, koska sai 80 euron sakot.
Hetken näytti ydinräjähdykseltä:
Photoshoppia pelissä? Vähän – oikeasti vähän – koitin kuroa umpeen, vain sen, mitä ei pokkarikameran tekniikka pystynyt välittämään. Kyllä se aika pitkälti tuolta näytti. Vesi heijastaa valoa, silloinkin kun sitä, siis vettä, on ilmassa, uskokaa tai älkää. Tai tarkistakaa Wikipediasta.
Kotimatka oli loppuun asti hieno. Tähän aikaan vuodesta illat tuppaavat olemaan räjähtäneen turboeloisia ja ylivärikkäitä, kuin maailma olisi Photoshopin Raw Plugin ja joku vetänyt Saturation- ja Vibrance-sliderit oikeaan reunaan. Päälle vielä Adoben ohjelmista puuttuvat märän nurtsin ja kastuneiden oksistojen tuoksut, eri lintulajien laulut sekaisin plus muistot ja mielleyhtymät.
Tuli mieleen Saima Harmajan runokokoelma Sateen jälkeen (1935), josta löytyi harvinaisen sopivasti Toukokuun sade:
Niin kylmä tuuli nousi ulapalta
ja rankka sadekuuro kastoi maan.
Nyt kadut siintää lammikoiden alta,
ja nurmi väikkyy suloisemmin vaan.
Pois yli kirkastuvan puiston lentää
jo huimakutri parvi pilvien,
mut ihanimman siipeen vielä entää
keväisen päivän kulta viimeinen.
Se hehkuu nyt, se häipyy sineen hentoon,
taas helläs helenee ja joutsenlentoon
se kohoo yli vihertävän maan,
niin taivaallinen loiste saattonaan,
ma että mykkänä ja hurmaantuen
sen tiestä oman kohtaloni luen,
ja silmin kyynelien kastamin
en enää muista, miksi nyyhkytin.
3.5.1933
Muistinpa vielä vuosien, melkein vuosikymmenen takaa Mikeri.netistä löytäneeni Herra Eevert ‑nimiseltä artistilta oikein mehukkaan ja potkivan biitti-instrumentaalin, jonka nimi oli myös Sateen jälkeen. Täytyi katsoa, onko se siellä vielä? On se vielä siellä, kuunnelkaa!
Poetry Jam Mascotissa ja kevätpäivän tasauksen värejä
Joskus umpipilvisen päivän päätteeksi horisonttiin ilmestyy tuima punertava hehku. Mäkkylän asemalla ilmiö näytti muutama viikko takaperin tältä:
Mitä muuta? Paljon kaikenlaista. Eräs viime aikojen tapahtumakokemus ansaitsee jopa internet-maininnan. Nimittäin Helsinki Poetry Connectionin (HPC) Poetry Jam ‑lavarunoilta 20.3. Cafe Mascotissa.
Iänikuisen lupailun ja empimisen ja unohtelun ja oikeiden syiden ja tekosyiden jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa katsomaan, mitä on tämä helsinkiläinen lavarunous, jonka elinvoimaisuutta on moneen otteeseen hehkutettu muun muassa Luutii-blogissa. Jään rikkomiseen rohkaisi esiintyjälistan huipentumana (lue: ainoana ennestään tuttuna nimenä) Laineen Kasperi. En halunnut missata mahdollisuutta nähdä Kassua ilmaiseksi livenä. Samalla sain verukkeen tutustua HPC:n antimiin.
Tilaisuus alkoi tiedotteen mukaan klo 19.00. Saavuin paikalle reilua varttia yli siinä uskossa, ettei tilaisuus ollut vielä ehtinyt alkaa.
Tietenkään tilaisuus ei ollut alkanut. Eikä se näyttänyt olevan alkamassa pitkään aikaan.
Ajantappo yksin kuppilassa ei ole mielipuuhaani. Femman tuoppeihin ei ole varaa, eikä muutenkaan kiinnosta ottaa pientä pöhnää arki-iltana. Tilasin teen. Ryhdyin hörppimään sitä mahdollisimman hitaasti etsiskellen paikkaa, jossa olisin edes vähän vähemmän muiden tiellä (täyttä oli, se herkisti ylimääräisyyden kokemukselle). Kulutin kupin tyhjentämiseen puoli tuntia. Kuuma juoma ehti jäähtyä, eikä esiintyjiä senkään jälkeen näkynyt tai kuulunut. Kun kysyin santsiteen hintaa, tiskin tyttö täytti ilmaiseksi kuumalla vedellä. Kiitos siitä!
Reilun tunnin odottelun jälkeen lavalle käppäili Merja Virolainen. Hän luki Valloittaja-kokoelmaltaan runon, joka oli yhtä lihallisten ilojen ylistystä. Runo soljui ja poukkoili rytmikkäästi, alku- ja loppusoinnut kietoutuivat toisiinsa kuin paneskelevien ihmisten raajat. Ikinä ei voinut tietää, iskeekö Virolainen seuraavalla sanalla alku- vai loppusointuun, seuraako ruoka- ja herkuttelumetafora vai astetta tuhmempi suora ilmaus. Odottelutunnin jäykkyyden karisti viimeistään se, kun kesken kulinarististen kiertoilmaisujen Virolainen läväytti naama peruslukemilla – vieläpä harvinaisen hyvin edellisiin soljumisiin rimmaten – että “mullipullia, kuharullia, jatkan pitkin kullia”.
Miten Virolaisen runoa kontekstoisi tai arvottaisi näin ei-niin-runoihmisenä? Kulttuurimme on sen verran täynnä seksin ja seksuaalisuuden epätoivoisen pakonomaista, tyhjää, tympeänlaimeaa ja muovisen mielikuvituksetonta rutiiniesittämistä (surullisena esimerkkinä vaikkapa Cityn suuri seksikysely), että tällainen vivahteikkaampi ja lennokkaampi ote on ehdottomasti tervetullutta. Ruoan ja seksin rinnastaminen on sinänsä kaikkea paitsi kekseliästä, mutta Virolaisen tapa — sanojen sointuvuus ja kielen epätyypillisyys — teki esityksestä kiinnostavan.
Toisena esiintyjänä asteli lavalle Eino Santanen. Hän lausui pitkän runoesityksen uudehkolta Tekniikan maailmat -kokoelmaltaan. Esitys alkoi pitkällä (ja pitkäpiimäisellä) binäärijonolla. Santanen mumisi mieli ja ääni matalana nolla nolla… nolla… yksi… nolla… Ensireaktioni oli että joo, ymmärrettiin jo, hoet nollaa, nollaa ja ykköstä, kyllä, kaikki on pohjimmiltaan pelkkää ykköstä ja nollaa. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Melkein teki mieli ryhtyä persulaiseksi ja ajatella rumasti postmodernista tekotaiteesta. Eräs paikalla olijoista — tuntomerkkejä en anna — tuhahtikin, että ei jumalauta, tätäkö ihmiset on tullu tänne kuuntelemaan.
Sitten nousi binäärijonon takaa ihmisen ääni. Eikä mikään lempeä, läsnäoleva ja ymmärtävä ihmisen ääni. Vaan some-ihminen, joka huutaen — HUUTAEN! — KAIKESSA KOLKOSSA TEKOPIRTEYDESSÄÄN HALUAA VAHVISTAA OMAN OLEMASSAOLONSA. Ulkomuistista en uskalla edes yrittää lainata Santasen esitystä (sitä paitsi lavahabituksella, äänenpainojen ja ‑voimakkuuksien vaihtelulla, ynnä muulla nonverbaliikalla oli paljon merkitystä), mutta suunnaton hätä omasta olemassaolosta siitä minun korvaani välittyi. Loppuhuipennus loi hienon vastapainon alun apatialle. Draaman kaari täydentyi.
Tauon jälkeen Bentality räppäsi englanniksi biitteihin, jotka näppäili tabletiltaan. Tiukahko flow ja teknisesti hyvinkin vaikuttavat enkkuräbäytystaidot jäivät mieleen, mutta paikka ja aika juuri tämän tyyppiselle live-esitykselle tuntui hiukan väärältä. Lyriikoihin ei saanut tarttumapintaa, eikä toisaalta hyppiminen ja hypettäminen sopinut sekään kuvaan. Bentality vaikutti nuorelta ja nälkäiseltä tapaukselta, jolla on suuri halu saada yleisö messiin ja kaikkien kädet ilmaan. Poetry Jamin keskivertoyleisö näytti koostuvan enemmän seestyneemmistä kylddyyri-intellektuelleista (tai sellaiseksi itsensä mieltävistä), jotka mieluummin taputtavat istuallaan. Ehkä joku toinen kerta.
Koitti tauko. Taas, mutta hyvää kannattaa odottaa.
Tauon jälkeen oli lavalle astuva Laineen Kasperi. Hän, jonka tuotanto on vakuuttava osoitus siitä, että suomipuhelaulu on kypsynyt omaääniseksi ja vakavasti otettavaksi taiteenlajikseen. Että se ammentaa paikallisesta maisemasta ja mielenmaisemasta, ettei sen tarvitse hiki hatussa apinoida suuren maailman hiphopmeininkejä. Ettei kantaaottavuuden tarvitse olla fraasipohjais-itsetyytyväistä julistusta tai tunnollisen nuoleskelevaa huolestuttavien lehtiotsikoiden luettelointia (vrt. Palefake). Ei, mikrotason hämmästely ja kummastelu riittää, tuokiokuva tylsästä hetkestä dösärillä, “vähän liikaa melua / kielletyn hedelmän järjestäytynyttä jakelua / toiminta täs lääväs tähtää vähän turhan taivaaseen / ei täs hässäkäs kukaan saa mitään hyvää aikaseks”.
Lavalle astui siis Laineen Kasperi. Astui ja istui alas:
Ja keikka oli hyvä.
Vieläpä aivan erilaisella tavalla hyvä kuin räppikeikat yleensä. Huge L sanoi aikoinaan Bassoradion haastattelussa, että hänen keikoillaan (jos hän siis keikkailisi) pitäisi homman toimia niin, että kaikki istuskelevat rauhassa alas jonkinlaisilla sohvilla tai säkkituoleilla ja keskittyvät kuuntelemaan. Kaljanhuuruinen älämölöhypetysmeininki on yksi Hugen kestoirvailunaiheita, se kun “konsertist ei jääny ku krapula ku piti huutaa ja digata”, kuten hän tässäkin kappaleessa sanallistaa.
Tämä Laineen Kasperin keikka muistutti Hugen konsepti-ideaa. Esiintyjä istui tuolilla, lueskeli runojaan ja räppäili, välillä biittiin, välillä acapellana, nousi joksikin aikaa seisomaan ja sitten taas istahti. Ja yleisö kuunteli. Osa istuallaan, osa seisaallaan, osa hieman tanssahdellenkin. Muttei riehuttu. Kuunneltiin. Taputettiin välissä, hurrattiin ja sitten taas hiljennyttiin. Eikä yksikään kalja läikkynyt, ainakaan en nähnyt.
Kuvia, vertauskuvia ja rinnastuksia maalaileva Unta on kaikki tää tuli tunnelmallista biittiään vasten. Hullun marssin Kasperi veti acapellana. Kappale on uuskielistä ilmaisua käyttääkseni voimaannuttava: “mitä osaan sen lisäksi paitsi näitä kaavakkeita täytellä? / mitä osaa ois järkee täs komediassa näytellä? / en oo tärkee vaan nälkänen / oon jo aikuisen ikänen / kun koko päiväni säntäilen on maa ja mieliki räntänen” – ah, ja kertsiä kun hokee, sielu puhdistuu ja oma olemassaolo tuntuu melkein oikeutetulta.
Keikan viimeinen biisi oli 7 miljardia soluttautujaa. Tämän kappaleen olen levyä kuunnellessani tottunut skippaamaan, mutta livenä se toimi yllättävän hyvin.
Open micciä en jäänyt enää yyteröimään, koska univelat ja aikainen herätys töihin. “Nään ilmasen elämän menevän palkkatyössä”, oli Kasperi juuri päässyt lausumasta, vaan minäpä näen ilmaisen elämän menevän palkattomassa työssä.
Jamin aikana räntämyrsky oli tyyntynyt. Kun varttia yli kymmenen poistuin Mascotista ulos litsauttelemaan isänmaani lätäköitä, minua lämmitti kovasti vaikutelma, että kirjallisuuskene ja räppiskene ovat lähentymässä toisiaan. Että on muitakin, jotka näkevät niiden välisen sukulaisuuden. Minun ei tarvitse kirjoittaa ehkä koskaan valmiiksi luonnosta, joka lojuu muistitikulla vuodesta toiseen otsikolla “Kirjallisuus ja puhelaulu – kaukana lähellä toisiaan”. Kun tällaisia avoimia ja ilmaisia iltamia järjestetään, hiljalleen myös kansanvalistustehtävä toteutuu. Muillekin kuin alan hifistelijöille ilmenee, että sekä kirjallisuutta että puhelaulua tehdään kaiken maailman Finlandia‑, kirjamessu‑, Emma- ja muiden myynninedistämishässäköiden katveessa omaleimaisemmin, omaehtoisemmin ja hyvin usein myös ilmeikkäämmin. Tämä kuulostaa nyt pikkuvanhalta fanipoikajeesustelulta, mutta näin se vain on, katsokaa vaikka itse.
Totean siis yhden jamin otannalla ykskantaan, että Poetry Jamit ovat hehkutuksensa ansainneet. Enemmän ja hienompia kuvia 20.3. järjestetystä iltamasta Helsinki Poetry Connectionin sivuilla.
Lopuksi toisen taannoisen auringonlaskun värejä. Epätarkensin tarkoituksella saadakseni vain värit talteen. Tässä olisi kiva taustabokeh, enää puuttuu malli:
Talvella 2014 luettua, kuultua ja luultua: Thomas Bernhard, Avicii ja Riikka Pulkkinen
Näistä luku- ja kuuntelukokemuksista tulen tämän talven muistamaan.
I
Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu
Tekoystävyys, poseeraaaminen ja lisäpisteiden keruu, kaksinaismoralismi, selkärangaton itsensä ja periaatteidensa myyminen sosiaalisilla markkinoilla — tällaiset vastenmielisyydet kuplivat Thomas Bernhardin romaanissa Hakkuu: muuan mielenkuohu. Alkuperäinen teos on vuodelta 1984, Tarja Roinilan suomennos vuodelta 2007.
Hakkuun “tarina” tai “juoni” (paremman sanan puutteessa) on yksinkertainen: Joana, tanssitaiteilija ja kertojan nuoruudenystävä, on hirttänyt itsensä. Auersbergin pariskunta on kutsunut Wienissä vaikuttavaa kulttuuriväkeä Gentzgassen asuntoonsa taiteelliselle illalliselle kunnioittamaan Joanan muistoa. (Sanapari taiteellinen illallinen tulee romaanin edetessä vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti, aina kursivoituna.) Kertoja päättää hänkin kymmenen vuoden tauon jälkeen osallistua. Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, hän raahautuu paikalle, toteaa sen heti kärkeen virheeksi ja joutuu selittämään illan aikana itselleen uudeestaan ja uudestaan, miten näin pääsi käymään.
Yhdestä taiteellisesta illallisesta kirja päällisin puolin kertoo, yhtenä katkeamattomana kappaleena. Sivumennen ja pitkin takaumin kertoja tulee kauhistelleeksi entisen ystäväpiirinsä, Wienin, Itävallan ja jossain määrin koko ihmiskunnan henkistä tilaa. Ainakin Wienin taide- ja kulttuuriväki koostuu pitkälti turhamaisista tyrkyistä. Taustalla he istuvat iltaa tietämättöminä jatkuvista itseensä kohdistuvista sapekkaista syväanalyyseistä. Eripuraa ja mielipahaa ikään kuin on ilmassa, muttei kuitenkaan, ei päällisin puolin. Ei virallisesti.
Ryöpytystä rytmittää palailu tiettyihin samoihin yksityiskohtiin, muistoihin ja toteamuksiin sekä vakiohokemat “näin ajattelin” ja “näin ajattelin laskanlinnassa”. Vaikka päivittely on päällisin puolin raivokasta, siihen limittyy myös epäsuoria kysymyksiä ja surevaa hämmennystä. Miksi tästä ja tästä ihmisestä, johon liittyen minulla on tällaisia ja tällaisia muistoja, miksi hänestäkin täytyi tulla tällainen? Miksi ihmisten on käyttäydyttävä näin, minun heidän imussaan myös? Miksi Joana hirtti itsensä? Miksei kukaan koko asunnossa pohdi tällaisia asioita ääneen, vaan keskittyvät vetämään viheliäisiä roolejaan toistensa silmissä? Jos kertoja olisi ihmisvihaaja-nihilisti (jollaiseksi sydämestään sivistymätön pikkusielu hänet luultavasti leimaa), surisiko hän tällaisia asioita? Ei. Paljon kyynisempiä ovat Auersbergit, pyrkyrikirjailijat, ynnä muu Gentzgassen asunnossa hilluva väki. Tuulikki Viilon kommentti Oskari Onnisen Itsestä kiinni ‑juttuun painii käytännössä samojen probleemien kanssa kuin Hakkuun kertoja:
Pyrkimys olla miellyttävä ja tahto kiskoa muut tähän miellyttävyyden piiriin on pahimpia vitsauksia niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kohdalla. Monessa tilanteessa kohtaa saman kamppailuasetelman: Tiedän että se mitä olen todistamassa on mielestäni väärin, mutta samalla sisällä nousee suuri pyrkimys olla miellyttävä ja pidetty. […] Sitten voikin palata kotiin vihaamaan ja soimaamaan itseään kuin vierasta ihmistä.
Katkelma, jonka Mika Kukkonen otti omaan oivalliseen Hakkuu-merkintäänsä, on erittäin paljonpuhuva:
Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia […].
Miten sattuvasti virkkeet kuvaavatkaan muuan ihmistyyppiä, joka on tullut minullekin tutuksi. Miten hienosti virkkeet soivatkaan, miten lohdullista niitä on hokea! Kirjoitin itselleni talteen tällaisen katkelman:
He olivat aina olleet minulle käärmeissään siitä, että olin todellakin aina tilaisuuden tullen repinyt heidät palasiksi aivan häikäilemättä, mutta minun kannaltani vallitsi aina yksi lieventävä asianhaara; revin itseni palasiksi vielä perusteellisemmin, en koskaan säästänyt itseäni, paloittelin itseni aina tilaisuuden tullen pieniksi palasiksi, kuten he sanoisivat, sanoin itselleni laiskanlinnassa, aivan yhtä häpeilemättä, aivan yhtä ilkeästi, aivan yhtä säälimättömällä tavalla.
Pidän tätä myös (toki tietyin ehdoin, ei mennä niihin nyt tarkemmin, jottei kirjoitus leviä käsiin) ehdottoman hyvänä lähtökohtana kirjallisuudelle. Siis armottoman tasavertaista itsensä ja muiden paloittelemista. Hakkuu käynee sivaltavana läpileikkauksena mistä hyvänsä alasta tai pienestä pyörivästä piiristä, jonka huomiin on halukkaita paljon, paikkoja piirissä vähän ja virallista tunnustusta rajoitetusti tarjolla. Ahdasta on. Ylevän yhteishengen alla muhii katkeruus, kollegiaalinen kauna ja armoton kilpailu. Vaikken vaikuta missään kulttuuri- tai taidepiireissä, enkä joudu kuluttamaan persettäni tai psyykettäni yksienkään Punavuoren tai Töölön Auersberg Junioreiden taiteellisilla illallisilla, olen jo tähän ikään mennessä saanut osakseni omat muuan mielenkuohuni yllättävän saman suuntaisista asioista:
Sekä Schrekerissä että Billrothissa, kuten myös Schrekerin elämänkumppanissa, henkilöityy tällä hetkellä sellainen jäljittelevä ja tekoälyllinen lörpöttelykirjallisuus, jota olen aina vihannut ja jota fanaattisen muotitietoiset, alati briljeeraavat, kirjallisuustieteelliseen puberteettiin jämähtäneet kustannusvirkailijat rakastavat ja kulttuuriministeriön seniilit virkamiehet Minoritenplatzilla uutterasti subventoivat.
Lause pääsee kunnolla oikeuksiinsa, kun sen lukee osana tätä suurenmoista aukeamaa. Suosittelen klikkaamaan isommaksi. Tämä on mitä paras näyte Bernhardin ihastuttavan vitutusvimmaisesta tykitystyylistä:
Haa, teidän läpi nähdään!
Ja minun. Kuka minä olen tässä leijumaan. Olen viime aikoina ollut syvästi huolissani joidenkin blogi- ja kirjallisuuslehtimaailmassa vaikuttavien hahmojen tahattomasta asemasta oman kirjamakuni tuomareina. Halveksin “massoja”, jotka imevät ja omaksuvat makunsa muualta, vääristä paikoista, siis muualta kuin minä. Mutta etsinkiö, luenko, katsonko, kuuntelenko ja arvotanko kaiken omista lähtökohdistani?
En tietenkään. En todellakaan. Ei ole todellakaan sattumaa, että “löysin” ensin Louis-Ferdinand Célinen (siis sen yhden teoksen, enhän minä Célineltä ole mitään muuta lukenut, tietenkään), sitten Michel Houellebecqin ja sitten vielä Karl Ove Knausgårdin, ja Bernhard oli tähän listaan ikään kuin luonnollinen jatke. Minussa elää juuri se Bernhardin kuvaama hännystelijä, joka Gentzgassen taiteellisilla illallisilla olisi samaa mieltä samoista kirjoista ja näytelmistä kuin muutkin, joka samaan aikaan pitäisi visusti turpansi kiinni kaikesta epäilyttävästä, vaikkei pitäisi, joka kehuisi Auersbergien ruokia ja alentuisi esittelemään valmiiksi ajateltuja ajatuksia ominaan. Tätäkin kirjoittaessa jouduin jatkuvasti vahtimaan itseäni googlailemasta, mitä valistuneen lukijan pitäisi Bernhardista ja Hakkuusta sanoa.
Mutta on näiden kirjailijoiden löytämiseen muitakin selityksiä kuin halu miellyttää ja myötäillä mystisiä internet-kirjapiirejä, joissa kukaan ei tiedä minun edes virtuaalivierailevan. (Niissä piireissä miellyttämällä ei sitä paitsi saavuta mitään.) Neljää kirjailijaa yhdistää tietty äärirehellisyyden ja konstailemattoman itsensä peliin laittamisen eetos. Olkoonkin, että muotoseikat, painotukset ja sävyt vaihtelevat (Houellebecqin lakonisuus kontra Bernhardin tuju temperamentti). Toisessa blogissa (en muista, missä) eetosta luonnehdittiin osuvasti sanakolmikolla “ihminen kaikkine karvoineen”.
Toisin kuin kivapuheessa lilluteltu saattaa Bernhardia (tai muita vihaisia herkkiksiä) lukiessa luulla, pointti ei ole inhota kaikkea ihmisiin ja maailmaan liittyvää. Pointti on repiä kiiltokuvat alas seiniltä, suunnata valokeila ihmisten todellisiin motiiveihin, kaivaa ne esiin, katsoa, kuka ja mikä loppupeleissä kestää syvemmän tarkastelun.
Hakkuun kertoja löytää kauhistelemaansa myös itsestään. Johonkin hän on näitä ihmisiä tarvinnut aiemmin, ja jollain tavalla tarvitsee kaiketi yhä. Kun lopussa kertoja lähtee kutsuilta kotiin, hän alentuu eteisessä antamaan (sielu ja omatunto irvistäen!) rouva Auersbergille valheellisia kehuja, oikein lirkuttelemaan. Ja kun hän pääsee ulos ja juoksee halki öisen Wienin, hän joutuu toteamaan, että
tämä kaupunki, jonka läpi juoksen, niin hirvittävältä kuin se minusta aina tuntuukin, ja on aina tuntunut, on minulle kuitenkin paras kaupunki, tämä Wien, jota vihaan ja jota olen aina vihannut, on yhtäkkiä minulle taas paras, minulle paras Wien ja että nämä ihmiset, joita olen aina vihannut ja joita vihaan ja joita tulen aina vihaamaan, ovat kuitenkin parhaita ihmisiä, että vihaan heitä, mutta että he ovat liikuttavia, että vihaan Wieniä ja että on kuitenkin liikuttavaa, että minä kiroan nämä ihmiset ja kuitenkin pakostakin rakastan ja että minä vihaan tätä Wieniä ja minä ajattelin, juostessani jo keskustan läpi, että että tämä kaupunki on kuitenkin minun kaupunkini ja tulee aina olemaan ja että nämä ihmiset ovat minun ihmisiäni ja tulevat aina olemaan ja minä juoksin ja juoksin ja…
II
Avicii: Wake me up
Pop-hittien tarkoitus on jäädä mieleen. Pop-hitti on käytännössä sitä parempi, mitä tehokkaammin se jää mieleen. Omalla kohdallani se johtaa usein siihen, että vaikkei biisi itsessään olisi erityisen hyvä, vaikka se olisi itse asiassa melko karmea, siitä muodostuu vuosiluvulle ja vuodenajalle eräänlainen tunnari.
Aviciin Wake me upista tulee tämän talven tunnari. Tiedän sen jo nyt, koska Wake me up soi Radio Novan aamushow’ssa, jäi koko päiväksi päähän ja täytyi kuunnella töiden jälkeen. Se soi työharjoittelupaikan naapurissa pikkutyttöjen tanssiharjoituksissa, yhden yökerhon ovella, toisen yökerhon sisällä, ja myöhäisaamun jatkoillakin se soitettiin keittiössä kännykästä. Olen jo nyt päätynyt katsomaan Wake me upin Lyric Videota Youtubessa.
Wake me upissa on enemmän kuin keskiverrossa jyskehitissä. Country-henkisellä (luullakseni) sävelellä ikään kuin ammennettaan jostain cowboy-perinteestä. Taustalla näkyvät laajat tasangot, auringonlaskut, pilvien liikkeet, vuoristot horisontissa. Timelapset on tietysti toteutettu HDR:nä ja 10 mm ‑superlaajakulmaobjektiivilla, koska vähempi ei riitä.
All this time I was finding myself but didn’t know I was lost...
Kovin alakuloista on. Mutta taustakaiku onneksi syvenee, kehittyy. Se on etiäinen jostain pirteämmästä ja kivemmasta, samoin bassorummun jyske. Se kertoo, että kohta, kohta, kohta… Akustinen kitara vaimenee, pitchaus nousee pintaan veden alta…
Sitten räjähtää! Ilotulitteet! Jättimäiset festarit! Jyske ja pimputusmelodia! Koukku! Väkeä valtavasti! Kaikki messissä! Yksi, toinen… kolmas ties monesta kymmenestä tuhannesta päässyt kiljumaan päin kameraa!
Miksen ollut tuolla hyppimässä? Miksen ole enää yhtä nuori ja kaunis kuin nuo, jotka hyppivät? Ei siinä voi olla mitään pahaa, olla viaton ja ehkä vähän yksinkertainen nuori, joka haluaa vain pitää hauskaa…
Otokset kiljuvista teinifaneista kaivavat syvempää kipeitä tunnelmia. Lukioaikojeni sisäinen fruittari- ja pissisfoobikko heräilee. (Tiedän, etenkin käsite “fruittari” on so 2005, nyt on tuoreemmat ja ajanmukaisemmat ihmisviiteryhmät, mutta kuitenkin.) Vaikka lukioikäisenä janosin, kuten lukioikäisen kaiketi kuuluukin janota, ilonpidon ja äksönin ytimeen, katsoin karsastaen heitä, jotka ilonpidon ja äksönin ytimessä keskimäärin hyppivät. En kuulunut heihin edes silloin. En halunnut kuulua. Mutta koska kotona nysvääminen oli (olevinaan) pahinta kaikista, ajauduin mitä kammottavimpiin ilonpitomestoihin ihmettelemään, miksen viihdy.
Oliko minut jo lähtökohtaisesti suljettu ulkopuolelle? Suljinko itse itseni? Pääsevätkö kaikki nauttimaan nuoruuden ja kauneuden hedelmistä tasapuolisesti? Eivät tietenkään, mutta pääsinkö itse tarpeeksi? Olisiko pitänyt päästä enemmän? Vieläköhän ehtisin? Olenko jo liian vanha? I wish that I could stay forever things young. Kukapa ei toivoisi? Life will pass me by if I don’t open up my eyes… Onko yleismodernimpaa yleislänsimaista yleiskokemusta kuin pelko, että elämä valuu hukkaan, että jossain tuolla tapahtuu tai on tapahtunut jotain suurta, josta minä jään tai olen jäänyt paitsi? Erich Fromm kirjoitti siitä jo 1960-luvulla. Digitalisaatio on nostanut volyymin superista turboon.
Ei kai hyvän mielen tanssihitti yllytä vanhenemisen kauhua? Michel Houellebecqin romaaneissa 1960-luvun seksuaalivallankumous on johtanut nuoruuden ja kauneuden ylipalvontaan, seksuaalisen viehättävyyden perusteella tapahtuvaan hierarkiaan, mikä edelleen johtaa seksuaalisen pääoman yhtä polarisoituvaan jakautumiseen kuin taloudellisen ja sosiaalisen pääoman, mikä on pohjimmiltaan fasistista. Toisaalta – lainaan haparoiden ulkomuistista – kyse on palautumisesta luonnontilaan. Ensin vapautui sukupuolielämä, siis 1960-luvulla, seuraavina vuosikymmeninä vapautuivat markkinat. Kombo on kääntänyt ihmiskunnan kehityksen valistuksen ihanteista takaisin kohti alkutilaa: lihaksikkaat miehet (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset siittäjät) ja hyvämuotoiset naiset (eli lajin säilyvyyden kannalta optimaaliset synnyttäjät) haluavat panna toisiaan ja sillä sipuli. Se on vietti. Vietteihin vedoten tehdään rahaa, sillä sipuli. Talous pyörii sen varassa, että vietteihin vetoamalla tehdään rahaa, sillä sipuli. Tyhmyys tai yksinkertaisuus ei ole paha tai hävettävä asia, koska tärkeintä on lisääntyä ja vakiinnuttaa paikka laumassa.
Entä miten tämä houellebecqläinen väitemaisema liittyy Wake me upiin? Jaa‑a, ei välttämättä mitenkään. Tulipa silti mieleen. Wake me upin Lyrics Videossa on nuoruutta ja kauneutta yllin kyllin, kertosäkeiden festariklipeissä koottujen joukkojen voimaa. Jättimäistä väkijoukkoa hallitsee johtaja korokkeeltaan, ja johtaja, Avicii, on niin tavanomaisen näköinen lippispää, etten tunnistaisi, jos näkisin Alepassa treenikassi olalla energiajuomaa ostamassa. Silti hän on johtaja, kuin kuka tahansa meistä, muttei lähellekään, hän on silti enemmän, paljon enemmän. Hänellä on suuri aikaansaannoksena, nimittäin se, että KAIKILLA ON KIVAA!!!
Tähän voisi kehiä jotain nautinnon imperatiiviin käsitteestä, nauttimisen (tai sen esittämisen) pakosta, mutta antaa olla. Aviciin hitti vetoaa minuunkin. Nyt jo, ilman nostalgia-arvoa. Jokin siinä vetoaa. Perusriffi ei ole Ukko Nooaa monimutkaisempi (se taitaa olla vielä yksinkertaisempi), eikä tavanomainen jyske tai pimputuskoukun superhypersynaääni tee siitä sinällään suurta. Viehättävää on kertosäkeen pilipalipirteyden kontrasti säkeistöjen akustiseen kitaraan ja suurten tasankojen orgaaniseen, elämänviisaaseen cowboy-melankoliaan.
Wake me up tökkää ristiriitahermoon. Nuoruus on kiljumista, hauskanpitoa ja hukassaoloa, kamala ja kamalan ahdistava ryminä, äkkiä ohi — silti sitä jää ikävöimään. Vai jääkö ikävöimään mielikuvaa?
Kun aloin kirjoittaa tätä, Wake me upilla oli 166 miljoonaa katsojaa, nyt 170 miljoonaa ja melko isot rapiat. Vaikkei se ole vielä lähellekään Gangnam stylen lukuja, pidän Wake me upia paljon, erittäin paljon parempana biisinä. Wake me upista välittyy muutakin kuin tylsistynyttä hähätystä. Wake me up muistuttaa, kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta on elää kulttuuristaan irrallaan.
III
Riikka Pulkkisen äitiyskertomus Imagessa
Samoihin aikoihin kun luin Bernhardin Hakkuun, luin myös (silloin) tuoreimmasta Imagesta (2/2014) “tähtikirjailija” Riikka Pulkkisen kertomuksen omasta tulemisestaan äidiksi.
Tai no, itse asiassa, jos rehellisiä ollaan, luin siitä vain reilun puolen sivun pätkän.
Luin sitä kuitenkin sen verran.
En ole kohderyhmää, tiedän. Lukemaan minut taivutteli JCDecauxin digitaalinen mainostaulu metrovaunun sisällä. Istuin kaikessa rauhassa omiani miettien. Hakaniemen kohdalla havahduin siihen, että mediasta tuttu silmäpari tuijotti koko matkustamoa otsatukkansa alta totisena, filosofisena, vakavana, vangiten. Ahah, hän kertoo nyt äitiydestään. Sillä lailla.
Pulkkisen naaman tilalle ilmestyi Metro-lehden otsikko. Liittyikö säähän, Ukrainan levottomuuksiin vai johonkin pieneen onnettomuuteen kotimaassa, en muista. Joka tapauksessa sain muuta ajateltavaa.
Ennen Kalasatamaa Pulkkinen muistutti itsestään uudestaan. Samalla lcd-mainosruudulla sama naamakuva ja samat houkuttelutekstit. Näin se tapahtui, tällaista se oli. Näin minusta tuli äiti. Vain uusimmassa Imagessa.
Saman metromatkan aikana saman äitiyskertomuksen ääreen houkutteli samalla naamakuvalla varustettu suuri banderolli. Se komeili toimistotalon seinässä Kulosaaren ja Herttoniemen välisellä osuudella. Banderolli ei sentään ollut aivan niin iso kuin syksyn 2012 Sofi Oksanen ‑banderolli, joka taisi olla yhtä iso, ellei peräti isompi kuin Teemu Selänne ‑banderolli Hartwall Arenan seinässä – mutta melko iso tämä Imagen Riikka Pulkkinen ‑banderollikin oli.
Vielä banderollistakin selvisin. Vielä senkään jälkeen en hakeutunut äitiyskertomuksen ääreen.
Sitten Pulkkisen naama äitiyskertomuksineen tuli eteen Keudan aikuisopiston aulassa. Vielä siitäkin selvisin.
Kotona kuuntelin Basson Hikistä iltapäivää. Mainoskatkolla oikein miellyttävä ihmisääni tarjoili Pulkkisen äitiyskertomusta.
Mikä katkaisi kamelinselän, vaikea sanoa tarkalleen. Mutta niin kävi, että seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla tartuin uusimpaan Imageen. Pulkkisen äitiyskertomus oli piirittänyt kaikista ilmansuunnista, tullut liian monta kertaa vastaan, ajautunut käsiini kuin Skubb-säilytyslokerot Ikeassa.
No niin. Avauskappaleessa Pulkkinen kirjoitti mielestäni paremmin kuin romaaneissaan. (Tosin, pakko myöntää, yhtä ainutta Pulkkisen romaania en ole saanut luettua loppuun, kuten en saanut tätä äitiyskertomustakaan.) Pidin aloituskappaleen luonnehdinnoista “pimeä, matala vuodenaika” ja “merikin yhtä hyhmää”. Pidin “inhorealismia” (huomatkaa, lainausmerkeissä) lähentelevästä tyylistä, vaikka “inhorealistisen” (toistamiseen: huomatkaa, käytän lainausmerkkejä) tarkastelun kohteena näytti olevan lähinnä yltäkylläisen yläluokkaisissa raameissa podettu kolmenkympin kriisi. Ajattelin, että onhan tämä julkaistu kuitenkin Imagessa, eikä missään naistenlehdessä. Ehkä minäkin voisin saada tästä tekstistä jotain – siltä tuntui.
Aluksi.
Sitten alkoi napanöyhdän haju käydä turhan väkeväksi. Itseriittoisuusmittari meni punaisen puolelle, kun tuli 2010-luvun naiskirjailijuuden pohtimista (ei ollut epäselvää, että tekstin kirjoittaja kuuluu heihin), lisää brie-juustoa, suklaata ja kahvia (ei ollut ensimmäinen kerta, kun Pulkkinen tekee näistä kohtuuttoman suuren numeron). Sitten täytyi vielä jostain ympätä äitiystekstiin Foucault ja Deleuze, jonkin sortin “vallankumous” (whaat?) ja Deleuzen “paon viiva” (mitvit?). Sitten tuli vastaan tämä ratkaiseva virke:
Paon viiva johtaa Viiskulman neuvolasta sushiravintolaan ja kuntosalille, jossa nostan rautaa surutta vielä kun vatsani on rantapallo.
Ääähhh…
Tässä kohtaa läimäytin lehden kiinni ja vein takaisin hyllyyn.
Mutta en minä näin vähällä päässyt. Päästänyt itseäni. Suostunut tai pystynyt päästämään itseäni. Jostain kumman syystä – otapa motiiveistasi selvää – minun täytyi kotona googlata, onko Pulkkisen äitiyskertomukseen reagoitu internetissä. Ehkä halusin vain selvittää, olenko reaktioineni yksin. Ja kyllä vain, tai siis ei, en ollut yksin. Päällimmäisenä Googlessa pomppasi – minkäpä muunkaan kuin – Vauva.fi:n keskustelupalstan ketju “Nyt se Riikka Pulkkinen sit julistaa Imagessa äitiyttään”. Ihmeelliseksi, arveluttavaksi ja raadolliseksi ilokseni huomasin, etteivät internetin nimettömien äitien asenteet Pulkkista ja hänen äitiyskertomustaan kohtaan olleet(kaan) kovin suopeita tai ihastelevia. Vaivaantunut, kummastunut ja hieman ärtynyt “ei pysty rileittaa” ‑kokemukseni ei siis johtunut ainakaan pelkästään iästäni ja sukupuolestani?
Luulin “ei paljoa puutu” ‑tyyppiseksi vitsiksi, kun joku heitti, että Pulkkinen lasta ponnistaessaan ajatteli näyttävänsä kriitikolle närhenmunat. Ilmeni, että New York Timesin kriitikko oli kehdannut luonnehtia Tottaa teennäiseksi romaaniksi. (Pulkkisen romaaneiden teennäisyys on ärsyttänyt myös useita kirjabloggaajia ja Goodreadsin rivilukijoita, mutta heitterit on menestyksen hinta jne. Hesari taasen on tainnut kehua kaikki Pulkkisen teokset pystyyn, miksi, en tiedä, kaiketi valtakunnan ykköslehdellä on velvoitteensa uutta vientituotettamme kohtaan. New York Timesin astetta kärjekkäämpi läpivalaisu saattoi sen jälkeen olla ikävä ylläri.)
Seuraavalla kerralla kirjaston lehtiosastolla päädyin tarkistamaan, olihan se anonyymin nettikirjoittelijan keksimä vitsi. Eihän kukaan voi kirjoittaa lehteen, että lasta ponnistaessani ajattelin näyttäväni kriitikolle rapakon takana?
Ilmeisesti voi.
Ainakin Pulkkinen on samaistunut ammatilliseen rooliinsa esimerkillisesti. Hyödyllisempää kuin osua äitejä äitiyshermoon äitikanavalla on osua kaikkia ihmisiä johonkin hermoon valtakunnallisen mediasfäärin paraatipaikalla. Oli se sitten ihastushermo, vihastushermo, kummastushermo, vaivaannushermo, kateushermo, myötähäpeähermo, mikä hermo sitten kenellekin, se on mahdollisimman monelle kuitenkin jokin hermo. Mitä enemmän hermoja, joihin osua, sitä enemmän yleistä olemassaoloa, näkyvyyttä, pöhinää, asiakkaita, liikevaihtoa.
Vielä jatkoin äitiyskertomuksen lukemista ihmetellen itsekin, miksi niin tein. Toisin kuin annoin aluksi ymmärtää, en lopettanut Deleuze-sushibaari-punttisali ‑kohtaan. Lopetin siihen järjestelmällisen rivi riviltä lukemisen.
Ei, apua, tai siis, en minä siis varsinaisesti lukenut – siis lukemalla lukenut – Pulkkisen äitiyskertomusta, silmäilin vain ylimalkaisesti onnistumatta päästämään irti. Tunne oli jonkinlaista sukua sille, kun lapsena täytyi syödä liian kirpeät pastillit loppuun, vaikka oli tullut jo paha olo, vaikka ikeniä kirveli, hampaista oli lähtenyt tunto ja vesi valui silmistä, oli pakko purra viimeisetkin pastillit kahtia ja imeä vielä jauheetkin pussin pohjalta.
Niinpä löysin kohdan, jossa Pulkkinen kertoi juoneensa absinttia tuttipullosta lukiessaan Heideggeriä. Siinä kohdassa Pulkkinen teki sosioekonomista pesäeroa neuvolassa näkemäänsä “bitch”-äitiin. Moukkamaisen ja tavismaisen “bitch”-äidin lapsi roiskisi vesipyssyllä, söisi makaronilaatikkoa ja vietäisiin kesällä Visulahteen. Pulkkinen lukisi lapselleen pienestä pitäen maailmankirjallisuutta. He shoppailisivat luomuruokaa ja matkustelisivat eksoottisiin kohteisiin. Lapsesta tulisi jotain parempaa ja erikoista. Lapsi tulisi siis äitiinsä.
Totta kai Pulkkinen kiirehti myöntämään pinnallisuutensa olleen “naurettavaa”. Vaan ei tekstin sävy siitä miksikään muuttunut. Ei, vaikka juttuun oli kai olevinaan ympättynä jonkinlainen henkisen kasvun narratiivikin (“näin opin kohtaamaan äitiyden” tai “näin voitin pikkumaisuuteni ja omistauduin lapselleni”). Itsensä jättäminen kiinni (ennen kuin lukija ehtii) vaikutti enemmän pikaiselta puhdistumisrituaalilta, jonka jälkeen kaikki saa jatkua ennallaan. Seuraavaksi Pulkkinen kertoi lukeneensa netissä muiden äitien synnytyskertomuksia – ei tietenkään tulevana synnyttäjänä, vaan filosofisesti painottuneena kielen ammattilaisena…
ÄÄÄ!!!
Irtauduin äitiyskertomuksesta hiljalleen. Kirjaston lehtiosastolla kävin vielä monta sisäistä taistelua ennen kuin ajantappokidutushoukutus alkoi päästä otettaan ja uusi Image saapui peittämään Riikka Pulkkisen uusilla journalistisilla sisällöillään. Niin otti äitiyskertomus tervetulleen ensimmäisen askeleensa kohti sitä unohduksen kaivoa, johon valtaosa tällaisista sisällöistä on tuomittu uppoamaan.
Summa summarum: viihdyin Pulkkisen äitiyskertomuksen parissa kuin Hakkuun kertoja Auersbergerien taiteellisella illallisella. Aviciin Wake me upin tavoin äitiyskertomus muistutti, kuinka mahdotonta minun on elää kulttuuristani irrallaan.
Kun 2010-luvun naiskirjailijuudet suklaineen ja kahveineen, Foucaultit, Deleuzet, brie-juustot, absintit tuttipullossa, Heideggerit, maailmankirjallisuus-iltasadut, luomushoppailut, eksoottiset kohteet ja filosofisesti painottuneet kielen ammattilaisuudet vielä kummittelivat jäänteenomaisesti jossakin lähimuistini sivulokerossa, huomasin NYT-liitteen kolumnin, jossa Oskari Onninen ilmaisee epäinnostuksensa Putouksen Jäbäleisson-hipsteriin. Onninen olisi kaivannut satiirin kohteeksi täsmällisempää, todenmukaisempaa ja ajankohtaisempaa ihmiskuplaa:
Leisson alleviivaa idioottiuttaan, vaikka parodisia piirteitä olisi pitänyt tehdä vaikka liiallisesta briljeeraamisesta. Idisten ja kreaamisen hokemisen sijaan hänestä olisi voinut kirjoittaa pseudoälykkään Deleuzen ja Foucault’n siteeraajan, ylikorostetun post-strukturalistin ja omahyväisen kulinaristis-taiteellisen ekletisminsä esittelijän.
Avautuisiko tuollainen koko perheen lauantai-illan ohjelmassa? Tuskin. Mutta luulen ymmärtäväni, mitä Onninen tarkoittaa.
Hanskat tiskiin? Ei!
Talvi tuli kuin tulikin, vihdoin. Vuoden toisella viikolla kävin katsomassa, joko on lähikentällä jää. Kun kuulin luistinten rouskinnan ja kaukalon kajahtelun ja näin tusinat ylävartalot liukumassa vinhasti aitojen ja lumivallien yllä, into iski kuin piikillä pistettynä.
Kolmentoista vuoden tauon jälkeen löysin sen uudestaan viime talvena: luistelun. Yskien ja ontuen lähti liikeratojen hakeminen käyntiin. Kokoa ja painoa ehti tulla puolet lisää. Tuntuman hiljalleen löytyessä, kehon alkaessa totella paremmin ja paremmin tunne vetää vertoja unille, joissa oppii lentämään. Hakkaa joogan mennen tullen. Uskallan väittää näin, vaikken ole ikinä joogannut. Realiteetit iskevät vastaan, kun yläasteikäiset koltiaiset kysyvät pelaamaan, ja joudun kieltäytymään siinä pelossa, etten pysyisi tahdissa mukana. Mutta entä sitten?
Hetkessä on veri kurkussa, kun innostuu spurttailemaan, veivailemaan ja vetelemään. Hengästyneenä pysähtyminen ja nojaaminen vasten ylärimaa, valonheittimien yllä utuinen kuunsirppi ja tähtien arka värähtely, puna poskilla, hönkäysten höyry, hanska vasten sierainta ja rään niiskautus hankeen. Kiekon kaivaminen lumivallista – kovemmat kokkareet mailalla kahtia, puuterilumi pöllyää haravoidessa, minne hemmettiin voi musta kumilätty kadota? Tuosta se meni, sisäänmenoreikäkin näkyy hangessa kuin sankarivainajan otsassa. Montako kiekkoa löytyy kentän reunalta keväällä?
Luistinten jälkeen kenkien hivelevä pehmeys ja raitin narina, kotimatka posket punaisina.
Mikään ei auta kestämään talven yli yhtä hyvin kuin luistelu ja pipolätkä. Tämä laji saa minut toivomaan, että talvi kestäisi kauemmin.
Tulevista viikoista täytyi tulla vielä oikein todella erityisiä. Nyt ei nimittäin ole vain se aika vuodesta, vaan se aika neljästä vuodesta. Kuulun siihen osaan kansasta, jolla on syyskuusta lähtien ollut mielipiteitä siitä, keitä Erkan pitäisi tai ei pitäisi ottaa kisoihin, miten hyökkäysketjut ja pakkiparit tulisi rakentaa ja roolittaa. Mielipiteisiini on ollut huomattava vaikutus sillä, millaisia otsikoita Jatkoajan ja NHL:n etusivulle on ilmestynyt ottelukierrosten jälkeisinä aamuina.
Mutta mitä kävi? Ensi tuli suojasäitä ja sumua, sitten karmeita uutisia. Ensin nuoremman Koivun nilkka, sitten Timosen pahaenteiset varoittelut. Tiedättekö tunteen – tähtäimessä on suuri ryyppyreissu, mutta kaikilla on seiskan aamuvuoro ja romanttinen sushi-ilta tyttöystävän kanssa. Yksi feidaa, sitten kaikki feidaavat.
Jännittynein tunnelmin odottelin väliaikatietoja Jatkoajan Suomi Sotshissa ‑ketjuun. Sitten. Perjantaina. Yhtäkkiä – Koivu ja Filppula. Filppula-kin.
Yhtäkkiä hänkin.
Pettymys, kauhu, raivo! Ei miksi minä — vaan miksi hän? Miksi juuri nyt? Vanhempi Koivu oli käsiteltävissä oleva vastoinkäyminen, nuorempi Koivu tyrmäävä isku palleaan. Siihenkin varauduin, mutta Filppula… Vietiin tuhkatkin pesästä! Miten monena aamuna olinkaan avannut Jatkoajan, seuraillut Filppulan tehopisteitä ja edesottamuksia… miten hänen onnistui melkein täyttää Stamkosin kokoinen aukko Tampa Bayssa… Ja nyt… yhtäkkiä… kaikki se… tai siis mikään siitä… mikään siitä ei merkitse enää mitään!
Eräs Jatkoajan nimimerkki kiteytti perjantaiset tunnelmani täydellisesti:
Aamullahan tuntu hyvältä lähtö kisoihin. Nyt vituttaa!
Minulta vietiin kisat ennen kuin ne ehtivät alkaa. Ei Filppulalta tai Koivun Mikolta viety kisoja, ei suomalaisilta lätkäfaneilta, vaan minulta vietiin kisat. Minulta, joka olen jostain 2012 MM-kisoista lähtien hahmotellut Suomen olympiarosteria. Luonnollisesti Koivu ja Filppula saivat kaikissa hahmotelmissa isot roolit kärkiketjuista. Kiperin kysymys oli lähinnä se, pitäisikö Vallea peluuttaa Koivun laiturina ykkösessä vai kakkosen keskellä.
Muutenkin koko syksyn olivat suomalaisten änäripelaajien edesottamukset suurennuslasin alla. Ja mitä haaveita minulla olikaan helmikuusta. Neppailisin kiekkoa ulkojäällä, urheilisin, hengittäisin raikasta pakkasilmaa joka solulla, sitten siirtyisin suihkun kautta töllön ääreen hengittämään kisatunnelmaa joka solulla. Siellä pelaisi joukkue, joka koostuisi tämän hetken parhaista suomalaisista pelaajista. Parhaat parhaita vastaan. Päästäisiin mitalipeleihin tai ei, parhaat suomalaiset pelaajat pistäisivät siellä parastaan.
Miten niin tämä oli muka liikaa toivottu? Miksei näin yksinkertaista iloa voitu minulle suoda? Päädyin hengittämään joka solulla Refresh-nappulaa siinä internetin kolkassa, jonne väliaikatietoja loukkaantumisista saattoi odottaa copypastettavaksi Twitteristä.
Ja suojasäät jatkuvat. Vettä tippuu taivaalta ja lumipeite ohenee. Luistelumahdollisuudet vesittyivät, joukkue kuivui kasaan…
No niin, lopetetaan surkuttelu. Niin sanotussa tyyneysrukouksessa piilee viisauden siemen:
Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Aloitan asennemuutokseni esittämällä kaksi mahdollista kauhuskenaariota:
1. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä eilispäivän tähtiä mailanpäät leuassa kiinni.
2. Mitalipeleihin ei päästy. Kuolemanottelun jälkeen siniviivalla seisoo pettyneitä nuoria lupauksia – kisat takana, ura edessä, nälkä tuleville vuosille yltyy.
Ensimmäinen on vaihtoehdoista ikävämpi. Ainakaan se ei nyt toteudu. Täytyy muistaa, että Filppuloineen ja molempine Koivuineenkin olisimme olleet pelaajamateriaalin puolesta altavastaajia suurimpia vastaan. Nyt saavat tulevaisuuden lupaukset suurta roolia kovassa paikassa. Sitä paitsi minne katosivat muut syksyn otsikoiden ilonaiheet, Barkov ja Määttä? Eivät minnekään. Granlundkin aivotärähdyksistä huolimatta parantanut otteitaan Minnesotassa. Isossa kaukalossa vasta pääseekin elementtiinsä syöttölinjajuonittelijana. Kunhan eivät nuorukaiset lysähdä jäähän sen viitan painosta, joka heidän harteilleen heitetään.
Ja tiedän, esimerkki ei ole vertailukelpoinen olympialaisiin, mutta kuitenkin, mitä kävi äsken junnukisoissa? Ilman Barkovia ja Määttää, ja vielä Kasperi Kapanenkin loukkaantui kisojen alla. Mitä kävi silti? Ennen ikimuistoista Torinoakin harrastettiin kansallisen tason itkemistä koska Niittymäki eikä Kiprusoff. Liiemmin ei (kuulemma) Naganossakaan olleet vedonlyöntikertoimet Suomen puolella (itsehän en silloin tajunnut mistään mitään).
Ehdin haukkua rosteriamme jo MM-tasoiseksi. Mutta onhan siellä vielä tuoreiden junnujen lisäksi sitä kokeneempaa kansainvälistä huipputasoa, mm. Kalajoen Jussi (NHL:n paras suomalainen pistemies tällä hetkellä, 16+26=42), OJ, Korppari, Leksa Komarov ja kumppanit. Ja mikä tärkeintä, Timosta ei menetetty, silloin olisi vajavainen puolustus levinnyt pahemman kerran käsiin. Onneksi Timosta ei menetetty.
Että toivoa on. Nyt se on sitten kaikki peliin, mitään hävittävää ei ole. Syteen tai saveen perkele!
Onneksi on myös mieluisa lohkojako. Ei toki yhtä mieluisa kuin Ruotsilla – eipä tietenkään – mutta ykköslohkon Slovakiaa ei käy kateeksi. Vielä uskallan luulla, että Norja ja Itävalta kaadetaan ilman suurempia pulmia. Lepopäiväkin sattui sopivasti väliin ennen alkusarjan viimeistä ottelua, jossa saattaa silti tulla turpaan niin että tukka lähtee, tasoero on yksinkertaisesti liian kova.
Ketjukoostumuksissa ei sovi Erkkaa syyttää kaavoihin kangistumisesta ja saunakaveripappojen suosimisesta. Tulosvastuullisessa ykkösvitjassa Sasha ja MG64 löytänevät ”Isä-Selänteen” kanssa yhteisen sävelen, jahka saavat poikavuosiensa idolilta ensin nimmarit. (Mä keksin tän nimmariläpän eka!) Määtän olisin laittanut kakkosylivoimaan Salon tilalle, hänen napakoilla siniviivavedoillaan on ratkaistu jopa NHL-otteluita. Ehkä Erkka kuitenkin tietää mitä tekee, luotan niin. Ehkä Erkka on pitkin syksyä tutkinut muutakin kuin NHL Video Centeriä ja Jatkoaikaa, ehkä hän on jopa minua paremmin ymmärtänyt näkemäänsä.
Tekisi hirveästi mieli latoa kantojani Suomen pelaajista, päteä oikein olan takaa näkymättömälle internet-yleisölle, mitä kaikkea tiedänkään NHL:stä tältä kaudelta. Mikä hauskinta, en ole katsonut yhtäkään kokonaista matsia, kaikki perustuu tilastojen, game highlightsien ja otsikoiden väijymiseen sinivalkolasit päässä. On se helppoa nykyään, voi esittää tietävänsä ja ymmärtävänsä asioista, vaikka vain toistaa huippupoimintoja ja muiden sanomisia. Saan näppylöitä kun huomaan muiden tekevän tätä “vakavien” asioiden kanssa. Sitten jääkiekon kohdalla syyllistyn siihen itse, kuin jääkiekko ei muka olisi vakava asia. Olympiajääkiekko varsinkin.
Pitkin syksyä näin Sotshin peleistä enneunia, hyviä ja pahoja. Erillinen jännityksenaihe on ollut jo se, kuinka tulen itse kestämään pudotuspeli(e)n jännityksen. Tässä asiassa on käännettävä vastoinkäyminen voitoksi – ehkä tämän Koivut & Filppula ‑pettymyksen jälkeen olen valmiimpi ottamaan vastaan mikä tuleva on. Ehkä sain kokea osan siitä jo etukäteen.
Mutta kun edes luistelemaan pääsisi. Eilen koukkasin kauppareissulla lähikentän kautta. Portit olivat kiinni ja lukossa, luistinrata niiden takana yhtä tuulessa väreilevää lammikkoa, pukuhuoneen ovelta jäälle johtava ramppi sulanut puhki. Betonilaatat irvistivät alta. Se oli kamalan surullinen näky. Loska litisi ja lätisi, lätäköiden yli joutui hyppimään. Teki mieli kohottaa kasvot kohti taivasta, sumuisen tukkoista, valosaasteen paskanruskeaksi värjäämää pilvimassaa ja kysyä huutaen, miksi näin piti käydä. Suomessa on ikuinen lama, ja olen vajaatyöllistetty keikkatyöläis-työtön. Mikseivät edes pakkaset voineet jatkua tai Koivu ja Filppula liittyä Suomen joukkueeseen?
On uskottava myös elämään jälkeen luistelukelien, elämään jälkeen Sotshin ja lyhyen seitsemän pelin lätkäturnauksen.
Saatan alkaa uskoa myös Lassilan tekojäähän.