En olisi tarttunut Miehen ryhti ‑nimiseen romaaniin, jollei sitä olisi vinkattu minulle ”koruttomana” kuvauksena yläkoulun äikkäopen arjesta. Kuluneena keväänä pääsin ensimmäistä kertaa niin sanotusti tosihommiin opettajan tielläni, joten ajankohta teoksen lukemiselle oli pelottavankin otollinen.
En oikein vakuuttunut. En saanut lopulta selvää, pyrkiikö Miehen ryhti olemaan painokaskin koulutuspoliittinen puheenvuoro vai satiirinen antisankarin yksinpuhelu. Vaikuttaa siltä kuin Vartiainen olisi alkanut kirjoittaa juonta ja hahmogalleriaa ja luisunut sitten puolivahingossa kirjoittamaan monologia, joka ei kuitenkaan ole kovinkaan sävykästä tai syvälle menevää.
Kertoja-päähenkilönä toimii Ari, nuorehko mutta jo leipiintymään ehtinyt yläkoulun äikkäope. Ari uhraa perhe-elämänsä työlleen, josta ei saa iloa ja joka ei tunnu kovinkaan antoisalta. Ari taistelee koulu-uudistuksia vastaan yrittämällä olla itse vielä innovatiivisempi koulutuksen uudistaja. Tietenkin Aria huolettaa, mitä käy lukutaidolle ja sivistykselle, mutta huolestuminen jää lähinnä opehuoneen sohvilla purnaamiseksi.
Arin perhe-elämään palataan epätarkoituksenmukaisen usein siihen nähden, miten vähän siitä kerrotaan. Arin vaimo haluaisi vielä yhden lapsen, kun taas Arille riittäisivät hyvin jo syntyneet lapset.
Oppilaista etualalle nousee kaksi karrikoitua tyyppiä: rääväsuinen pahispoika Juhani ja superkiltti kympintyttö Mari. Mari on superkiltti kympintyttö ja sillä selvä, muita ominaisuuksia hänessä ei ole. Juhani on rikkinäisen perheen poika, oireileva, itsetuhoinen ja hukassa. Ari murehtii yöt läpeensä Juhania onnistumatta tavoittamaan saati auttamaan tätä. (Juhanin yhtymäkohdista Impivaaran kaimaan voisi kirjoittaa vaikkapa kouluaineen, ja saattaa olla, että niitä teoksessakin pyöriteltiin.)
Joitakin muita oppilaita mainitaan ohimennen nimeltä, ikään kuin lukija tuntisi heidät jo yhtä hyvin kuin opettaja. Itseäni jäi kaihertamaan, etten päässyt tutustumaan fiktiivisessä koulussa oikeastaan kehenkään, vaikka tilaa oli kaksisataa sivua.
Ariinkaan en lopulta päässyt tutustumaan kunnolla, koska hänellä on alusta loppuun niin kova tarve sutkautella, miten asiat ovat.
Miehen ryhdin sukupuolimaailma on epäuskottavan karrikoitu, mikä on ehkä tullut jo selväksi. Pojat ja miehet haastavat, kyseenalaistavat ja oireilevat ulospäin, tytöt ja naiset ovat kiltisti ja nätisti, sopeutuvat ja mukautuvat, luokkahuoneessa ja opehuoneessa. En sano, etteikö asetelmalla voisi koskaan, ikinä, missään olla mitään tekemistä minkään todellisuudessa ilmenevän kanssa — mutta onnistuneessa satiirissa suhde stereotypioihin on sävykkäämpi.
Kirjan loppupuolella Arin vaimo joutuu onnettomuuteen. Se uhkaa johtaa siihen, ettei perhe voikaan saada enää lasta. Ari olisi ehkä sittenkin valmis uuteen lapseen, mutta saattaa olla jo liian myöhäistä. Käänne tuntuu enemmän oikotieltä Olennaisten Kysymysten ääreen kuin luontevalta osalta tarinaa. Olisin surrut Arin vaimoa enemmän, jos hänelle olisi kirjoitettu enemmän sielunelämää. Pahispoika Juhanikin yllättäen kuolee, mikä muistuttaa vähemmän viitseliään genrekirjailijan ratkaisua alkaa tappaa hahmojaan, kun ei enää tiedä, mitä näillä tekisi.
Teokselle nimen antavassa kohtauksessa sivuhahmo Taisto, vanha kansakoulunopettaja, kertoo Arille, mitä on sivistys ja kärsivällisyys eli miehen ryhti. Arilla on niistä vielä paljon opittavaa. Vanha opettaja opettaa nuorempaa opettajaa, nuorempi opettaja oppilastaan ja niin päin pois.
Huoh…
Helena Ruuska — opettaja itsekin — moitti Helsingin Sanomien kritiikissään Miehen ryhtiä siitä, ettei se onnistu herättämään “asiallista koulukeskustelua”. Asiallisen koulukeskustelun herättäminen ei ole mielestäni minkään romaanin ensisijainen tehtävä, mutta taidemuodon suomista mahdollisuuksista soisi otettavan enemmän irti. Vertailukohtana tulee mieleeni esimerkiksi norjalaisen Dag Solstadin romaani Ujous ja arvokkuus, jossa keski-ikäinen äidinkielen opettaja (tietenkin mies) yrittää ensin (heikoin tuloksin) saada teinit ymmärtämään Ibseniä ja päätyy sitten koulun pihalla sattuvan nolon tilanteen kautta uudelleenarvioimaan koko olemassaolonsa merkityksen.
Asiakysymyksistä, joita kohti Miehen ryhti kuikuilee — oppimistulosten polarisoituminen ja polarisoitumisen sukupuolittuminen, vauhtisokeat uudistukset, opetusalaa kolonisoiva hankehumppa ja konsulttipöhinä — soisi taasen kirjoitettavan esseitä ja artikkeleita, joissa argumentoidaan selkeästi, perustellaan ja havainnollistetaan, miksi typeryys on typeryyttä ja mielettömyys ja mielettömyyttä.
Mutta jotain kokoavaa loppuun niin kuin ainekirjoituksessa kuuluu? Koulumaailma – kuten maailma yleensäkin – on pohjattoman ankea, jos sen näkee vain sääntöinä ja suorituksina tai epätoivoisena taisteluna niitä vastaan, oli sitten opettaja tai oppilas. En tiedä, onko Vartiainen ajatellut tätä Miehen ryhdin opetukseksi, mutta niin päädyin kirjan luettuani ajattelemaan.
Ja oli Miehen ryhti ilman muuta Wilma-viestejä rauhoittavampaa iltalukemista.